The Swan Book

Alexis Wrightin The Swan Book on sekä dystopia että kertomus aboriginaaliudesta ... ja jonkinlainen fantasiakin.

Ja varmaan virallisesti tämän vuoden se kirja, johon oli vaikeinta päästä sisälle. Itse asiassa puolet ajasta en ollut aivan varma, mitä helvettiä tapahtuu. Kaikki helpotti, kun päätin suhtautua kirjaan myyttinä. Myyteissä kun ei nähdäkseni voi olla tarkoituskaan pysyä koko ajan kärryillä. Tai siis kauniimmin sanottuna ne ymmärretään eri tasolla.

Keskiössä on nuori tyttö, Oblivion, jonka vanha nainen pelastaa puun uumenista. Vanha nainen pakenee itse ilmastosotia, ja on ainoa, jota tytön pelastaminen jollain tavalla kiinnostaa - tytön oma suku ei siihen pysty. Heidän kansansa elää armeijan nurkkaan ajamana jossain Australian takamailla.

Niin, vaikka tulevaisuudessa mennään, ei aboriginaalien kohtelussa mitään kovin kaunista ole tapahtunut. Poliittinen sanoma on kirpeä ja sentään, sellaisena, jotenkin lähestyttävissä. Ehkä ymmärrettävissäkin.

Kirjan lukeminen vitutti kohtalaisesti. Ei siksi, että se oli niin raskas, vaan siksi, että ... ensimmäisen kerran aikoihin tuli sellainen olo, että kielen ja kulttuurinymmärtämykseni EI VAIN RIITÄ. En tajua. Että tässä olisi mahdollisesti vaikka mitä ja miten hienoa (ja ihan hurjan myönteisesti kirjaa on arvioitukin) mutta minä en saa siitä kiinni.

Vieläkin harmittaa.

When We Wake

Uuden Murakamin jälkeen alamme pikku hiljaa purkaa lomakirjojen pinoa. Karen Healeyn When We Wake oli siellä alkupäässä - hyvin nopea ja tavallaan myös aika kepeä nuorten aikuisten scifistinen hotkaisu.

Ei kuitenkaan aivan turha, sillä muistan kyllä melko varmasti tutkineeni, josko jatko-osan jo saisi kirjastosta. (Huolehdittehan tästä pikimmiten, Espoon Fantasia? :D)

Tegan on australialaismimmi, jolla menee melko hyvin. Kunnes hän ottaa ja kuolee - ja tulee herätetyksi henkiin vuosikymmeniä myöhemmin. Kaikki läheiset ovat edesmenneet (tai ehkä jälkeenmenneet) eikä armeijan laitos, jossa Tegan herää, ole mikään huvipuisto. Aika pian mimmi sitten huomaa olevansa keskellä melkoisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä.

Lienee siis aika ottaa hatkat (uuden romanttisen kiinnostuksenkohteen kanssa TIETTY.)

Tässä oli joitakin ihan kummallisia häröyksiä, kuten se, miten Tegan toverinsa kanssa murtautuu vaikka mihin valtion laitokseen ja armeijan tietokantaan, mutta oli tässä paljon hyvääkin. Aidosti mahdollinen ja pelottava tulevaisuudenkuva, jossa on toisaalta puolensakin. Toisten ihmisarvon tunnustava asenne. Yhteiskunnallista pohdintaa. Sen sellaista.

Lisäksi lopussa taisi olla joku koukku, mutta sen olen näemmä jo unohtanut. Huokaus.

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)

CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.