Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

Lost Everything

Pidin joskus kovasti Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesista (vaikka tätä muinaista blogitekstiä lukemalla ei voi alkuunkaan päätellä, miksi näin oli. Haluaisin ajatella, että olen vuosien saatossa petrannut, mutta koen itselleni valehtelun vaikeaksi.)

Lost Everything siis kiinnosti lähtökohtaisesti.

Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka matkaavat joella. Ympärillä on käynnissä jonkinlainen apokalypsi, kaikkialla soditaan, vastarintaliike toimii, kukaan ei tiedä miksi. Kaikki ovat menettäneet kaiken. Ja takaa tulee kaikkien aikojen myrsky. Sellainen, jonka jälkeen maailma ei ole enää entisensä, jos on ollenkaan.

Ja nyt olisi syytä löytää toisen miehen poika.

Lost Everything oli itselleni vähän vaikea. Tavallaan kirja on unenomaisuudessaan mainio, enkä voi olla rakastamatta sitä tunnetta, jossa jokin valtava on ottamassa ohjat. Toisaalta kaiken tämän unenomaisuuden kääntöpuoli oli jonkinlainen vaikeus saada itse tarinasta otetta. Slattery kertoo kaikista ja kaikesta, ja pikku hiljaa lyhyen romaanin aikana jonkinlainen kuva rakentuukin. Se vain on hyvin häilyvä kuva.

Jokin tässä toi mieleen etäisesti McCarthyn The Road -kirjan, vaikka Lost Everything on toisaalta paljon valoisampi. Ja miksipä ei olisi, sillä jollain tasolla kirjan houkutus on se helpotus, jonka tuntee kun päästää irti kaikesta. Lentää myrskyn mukana.

Vaikea siis, mutta hyvä. Lopulta.

MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddamista olin kuullut vähän sellaista "ei sarjassaan parasta" -mutinaa. Minä en moista kuunnellut, vaan kun sain tämän käsiini, olin ihan että shut up and take my money. (Mutta ei kirjasto sitten kuitenkaan halunnut rahaa. Mukava laitos se on.)

Siinä lukiessanikin olin vielä, että shut up jne. Ja kirjan lopetettuanikin olin ihan sillä tavalla, että kuulkaa minua ei nyt mikään analyyttinen kiinnosta. Jossain vaiheessa, kesken sarjan, tulin näemmä siihen tulokseen, että Atwood on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja vaikka, okei, MaddAddam ei ollut aivan yhtä puhdaslaatuista kirjallista kokaiinia kuin The Year of the Flood, väitän kuitenkin, että ero on hiuksenhieno, enkä todellakaan aio valittaa.

Haluan tätä vain lisää.

MaddAddam kertoo aiemmissa teoksissa fiitanneen Zebin tarinan jatkaen hieman eteenpäin suuresta tulvasta selvinneiden kanssa. Toisena päähenkilönä on Toby, lempparisankarittareni, jonka kanssa kärsin suurta epävarmuutta ja iloitsin aina, kun siihen oli aihetta.

Nämä voisin ostaa omaankin hyllyyni. Kovakantisina. Hyvälle paperille painettuna. Tiedättehän. Sitten voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan ja kun en lukisi, voisin ihailla niitä.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

Countdown

Countdown on Mira Grantin Newsflesh-sarjan eräänlainen prologi, pienoisromaani (paino etuliitteellä "pienois"), joka kertoo siitä, miten zombiapokalypsi käynnistyi.

Kansi: Orbit

Aion nyt ihan ensi töikseni kertoa, että Countdownia kuunneltuani näin painajaisia zombeista, joten Grant saa tehokkuuspisteitä - vaikka samalla on tunnustettava, että Countdown on monella tapaa eri perinteinen zombiapokalypsi. Tiedättehän, viruksen aiheuttama tartunta leviää onnettomien sattumusten kautta, jotka voimattomalle lukijalle perinpohjin selostetaan. Tahattomasti tai tahallisesti levittämiseen osallistuneille tunareille käy huonosti, mille on tarkoitus hykerrellä. Näkökulmia on useita, ja useimmat muuttuvat zombeiksi alta aikayksikön.

Mutta oli Countdown muutakin. Kun Newsflesh-sarja itsessään keskittyy aikaan zombiapokalypsin jälkeen - yhteiskunnan muutoksiin ja uudelleenrakennukseen - käsittelee Countdown myös sitä, miten yhteiskunta (esimerkiksi media) epidemiaan reagoi, ja miten henkiinjääminen ja jälleenrakentaminen ovat olennaisia jo, kun pahin paniikki on päällä. Tästä pidin eritoten.

Niin, ja siitä tehokkaasta kauheilusta pidin myös. Hyllyssä odottelee Newsfleshin toinen osa, Deadline, ja toivon todella, että se on yhtä vaikuttava luettuna kuin Feed (ja siis hieman myös Countdown) oli äänikirjana.

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.

Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

Feed

Mira Grant on ei-kovin-salainen-salanimi Seanan McGuirelle, jonka October Daye -sarjaa on Sivukirjastossakin luettu ja kuunneltu. Ilmeisesti nimen vaihto liittyy jotenkin genren vaihtoon, sillä Feed (ensimmäinen Grantin nimen alla ilmestynyt kirja) on mainio zombitarina, jonka kuuntelin äänikirjana. Feedille pitäisi tulla vielä kaksi jatko-osaa, sillä se aloittaa Newsflesh-nimisen trilogian.

Feed kertoo Georgia ja Shaun Masonista, sisaruksista jotka yhdessä teknikkonsa Buffyn kanssa muodostavat kolmen hengen bloggaajatiimin zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa. Zombivirus on puhjennut kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta, ja muuttaa kuolleet - ja elävät - ennen pitkää epäkuolleiksi. Tyypilliseen tapaan epäkuolleen surmaamalla zombista pääsee, mutta pieninkin verikosketus on vaarallinen ja yhteiskunta on muuttunut neljän seinän sisällä asuvien linnoituksiksi, jossa suuria kokoontumisia vältellään. Bloggaajat ovat vallanneet alaa perinteisen median rinnalta, ja kun republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä senaattori Ryman ryhtyy kampanjoimaan, hän kutsuu mukaansa Georgian ja Shaunin blogipossen. Ilmeisesti joku yrittää kuitenkin sabotoida äärikarismaattisen Rymanin kiertuetta pikkuannoksilla zombivirusta. Katastrofeja seuraa.

Feed oli tosi hyvä. Se oli myös paikoin hieman toisteinen, ja kertojaäänenä suurimman osan kirjasta toiminut, omasta uutisbloggaajan objektiivisuudestaan (osin turhaan) vaikuttunut Georgia oli joskus hieman rasittavakin. Kirja oli myös hieman hämmentävä: Georgian suhde veljeensä Shauniin (joka keskittyi uutisbloggaamisen sijaan zomppien tökkimiseen kepillä, eli toisin sanoen viihteeseen) oli vaivaannuttavan läheinen. Strange Horizons tarjosi kuitenkin aiheesta kiinnostavan tulkinnan: jos Georgian ja Shaunin suhteen kuvauksen lukee uutisten ja viihteiden liiallisena läheisyytenä täysin kirjaimellisen tulkinnan sijaan, koko hommaan tulee uutta mieltä. (Tällaisina hetkinä toivoisin, että meidänkin koulujärjestelmässämme vaadittaisiin hieman tarkempaa teosten eri kerrosten pohdintaa; suoraan sanottuna tällainen ei olisi tullut ikinä mieleenikään ellen olisi törmännyt SH:n arvioon.) Se oli kuitenkin minullekin selvää, ettei Feed ole pelkkää zomppifiktiota vaan se kannattaa ilman muuta lukea myös tulkintana omasta yhteiskunnastamme ja siitä, mihin me olemme yhteiskuntana menossa.

Jäin myös miettimään äänikirjan eroja mediana perinteiseen paperiversioon: SH:n arvostelijan mielestä Feedin lopun vauhdikas tapahtumasarja ei rakenna tunnelmaa vaan pikemminkin latistaa sitä, mutta - mahdollisesti, koska itse kuuntelin kirjan - itse olin paikoin aika järkyttynytkin. Toivoisin, että voisin järjestää kokeen itseni kanssa ja verrata ensikuuntelukokemusta ensilukukokemukseen.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.

Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)