A Darkling Sea

Olen kirjoittanut tämän postauksen kahdeksan kertaa. Vaikeaa on. Sain nimittäin joululahjaksi hartaudella odottamani James L. Cambiasin A Darkling Sean.

Alunperin rakastuin kirjan kanteen, ja nimeen, ja jos sillä tasolla lähestyy kirjaa, voi pettyä. Sillä katsokaa nyt tuota kantta! Siinä ollaan pinnan alla kuulkaa, Ukko-nimisen planeetan Ilmattareksi ristityllä kuulla! On alieneita ja kaikkea!

Ja Cambiasin kirja on mainio seikkailutyyppinen, vaikka, kuten sanottua, kun kirjaa lähestyy tällä tasolla, se harvoin pystyy lunastamaan ihan niitä odotuksia, joita on ehtinyt päässään maalailla. Edes seikkailun osalta.

Tarkalleen ottaen kirjassa on useita muukalaisia: Ilmattaren natiiveja, ja Shalinan asukkaita, joilla on vähän enemmän lihasta kuin ihmisillä. Shalinan asukkaat, sholenit, ovat sitä mieltä että natiiveja ei sörkitä, mutta ihmiset haluaisivat ihan vain vähän tutkia, tiedättehän.

Ongelmani opuksen kanssa alkavat tässä. Sholenit ovat jollain tasolla tosi uskottavia, ja heidän näkemyksensä alieneiden sörkinnästä on osin perusteltu. Ihmiset ovat kategorisesti sitä vastaan, missä kohdassa eräs lukija tippui kärryiltä. Cambiasin ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolonialismi on kuuminta hottia ja uusi musta. He kieltäytyvät keskustelemasta sholenien kanssa millään tasolla.

Ehkä teoksen on tarkoitus herättää lukijansa pohtimaan sitä, mikä on ensikohtaamisen ja kolonialismin välinen ero ja missä määrin on ok mennä sörkkimään "ihan vaan opetusmielessä", mutta en ole varma, olenko lopultakaan aivan samaa mieltä siitä, mihin kirja päätyi. Tai melko varmasti en olisi, ellei puolestaan ilmattaren yhteiskunta olisi kiintoisa ja toisaalta aivan kykenevä tahtomaan, mitä itse tahtoo.

Kirjan loppu siis päätyi synteesiin, joka oli minullekin jokseenkin tyydyttävä. Siitä, että Cambiasin ihmiset olivat kategorisesti ärsyttäviä mulkkuja, jotka eivät kykene tarkastelemaan oman positionsa oikeutusta lainkaan, en päässyt oikein yli, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Odotan silti ihan kiinnostuneena jatkoa, jota ihan ilmeisesti on tulossa.

The Dark Forest

The Dark Forest oli mitä masentavinta luettavaa heille, jotka odottavat henkeään pidätellen ja "pick me" -kylttejä valmiiksi maalaten muukalaisten laskeutumista planeetallemme. (Haluaisitte ajatella, että spoilaan, mutta tämän verran kerrotaan jo takakannessa.)

Ei se kuitenkaan yhdestä (minun kannaltani) isommasta ongelmasta huolimatta huono kirja ollut, vaikka loppupuolella mietin, olisiko samaan lopputulokseen voitu hieman helpomminkin päästä. Tai ainakin pienemmällä sivumäärällä. Ehkä ei.

The Three-Body Problemin jatko-osa toimii mainiosti itsenäisenä teoksena. Cixin Liu on jamppa, joka osaa asiansa.

Trisolariksen asujaimisto on nyt hylännyt äitiensä maat ja matkustaa nyt kohti Maata aikeenaan saada uusi koti. Samalla he ovat tehneet kikkakakkosia, joiden tekniseen luonteeseen emme nyt sukella, mutta jotka tekevät puolustusliikkeet vaikeiksi. Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: Maasta valitaan neljä* tyyppiä, joiden tehtävänä on sommitella niin bysanttilaisen monimutkaiset taistelusuunnitelmat, että varsinainen aie on haudattu jonnekin useiden kerrosten alle.

Yksi näistä tyypeistä on kiinalainen tutkija, Luo Ji, jolla ei näytä olevan mitään erityistä lahjaa hommaan. Tätä mieltä kirjan aikana tuntuvat olevan kaikki: Luo Ji itse, kaikki muut henkilöt ja lukija.

Lukijalla on toki se etu, että tuskin hän kirjaa lukisi, ellei nyt joku jotain keksisi.

Siirrytään siihen ongelmaan.

Kaikkia maan puolustukseen paneutuneita ns. wallfacereita passataan minkä keritään. He saavat kyselemättä kaiken, mitä suinkin keksivät toivoa - kaikkihan saattaa olla osa heidän suurta suunnitelmaansa. Päähenkilöksi jollain tavalla nouseva kiinalainen tutkija pyytää naista. Tietynlaista, tietynnäköistä. Ja tämä nainen hänelle tuodaan, mielikuvituksen luoma olento, lihaksi tulleena. Myöntyväisenä.

Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä jossain on kulttuureita, joissa nainen olisi moisessa tilanteessa myöntyväinen ja tyytyväinen, mutta minä oksensin suuhuni vähän. Että noin vaan - nainen! Ja sitten se nainen on ihan ok asian kanssa!

Anteeksi, pitää taas käydä käyttämässä suuvettä.

Mutta tästäkin huolimatta kirjassa oli oikein hyviäkin puolia. Etenkin logiikka siitä, miten universumissa olisi hyvä käyttäytyä on kaikessa synkkyydessään samalla myös äärimmäisen kiehtovaa.

* Muistaakseni, mutta ei sillä ole väliä.

War Dogs / Killing Titan

Greg Bearin War Dogs oli lupaavasta ohkaisuudestaan huolimatta yllättävän töhkäistä luettavaa, ainakin alkuun.

Premissi sinänsä on kiehtova: maan sotilaat Marsissa, sotimassa vieraaksi jäävää vihollista vastaan, apunaan vain muutama Guru, jotka ovat toista muukalaislajia. Gurut ovat tuoneet muassaan ehdottoman käskyn sotia, mutta myös lahjana kaikenlaisia kiinnostavia teknologioita.

Ja näitä teknologioita hyväksikäyttäen Michael Venn (Vinnie) tovereineen leijuvat Marsiin, jossa tietenkin kaikki menee jotakuinkin hevonpaskaksi. Mutta miksi? Miksi kaikki Guruista alkaen haluavat tuhota Marsista löytyvän kaivoksen, jonne muuan Marsiin asettuneiden jälkeläinen Vennin & possen vie? Miksi näyttää siltä, että ihmistenkin keskuudessa on useampia toiveita?

Jos pitäisi osoittaa yhtä syytä siihen, että War Dogs oli töhkäinen kokemus, se olisi jonkinlainen tahallinen obfuskaatio. Bear ei luovuta hevillä mitään tiedonmurusta (ennen kuin luovuttaa.) Loppu on kuitenkin kiehtova, niin kiehtova, että luin jatko-osan, Killing Titanin, heti kun sen kirjastosta käsiini sain.

Killing Titan jatkaa Vennin tarinaa. Siinä Venn palaa Marsiin - ja matkaa siitä ennen pitkää myös Titaniin, jossa myös soditaan.

Juonen osalta en hyppää kirjaan sen enempää, sillä Killing Titan jatkaa War Dogsin teemoja aika suoraan. Seikkailuna se oli minulle suurinpiirtein samanlainen kuin War Dogs - sinänsä mainio, mutta paikoin melkoista takkuamista.

Se on muuten sanottava, että jotenkin Bearin tekstissä heräävät henkiin sekä Titan että Mars - kumpikaan ei varsinaisesti potentiaalisena lomakohteena, mutta molemmat kiehtovina ja kammottavina.

Olen kuitenkin tulkitsevinani, että jatkoa piisaa, ja jos näin on, olen ensimmäisenä jonossa.

The Book of Strange New Things

Michel Faberin The Book of Strange New Things on niin mahtavasti nimetty, että melkein pelotti ottaa se luettavaksi.

Mutta otin kuitenkin, en vain ihaillut hyllyssäni, ja onneksi näin.

Peter on pastori, joka lähtee - ilmeisesti jonkinlaisen madonreiän kautta - toiselle planeetalle. Paikallisasukkaiden keskuuteen, lähetystyötä tekemään. Mutta lähetystyö on aivan toisenlaista, kuin voisi kuvitella, paikallisten suorastaan vaatiessa sanaa kuultavakseen.

Kotiin jää vaimo, Bea, jonka kanssa Peterin suhde on ollut lämmin, hyvä, erinomainen kaikin tavoin. Mutta jos lähetystyö osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Peter ajatteli, ei etäsuhdekaan toimi aivan oletusten mukaisesti Bean kohdatessa Maan päällä kriisejä.

Minusta kirja oli ihan mahtava. Tarina on kiehtova, ja sen ihmiset uskottavia. Peter kasvaa, ei niinkään vain ihmisenä vaan etenkin ja myös uskossaan, joka alkuun on jopa naiivin puolella. Ja vaikea on olla kasvamatta, kun lopulta ymmärtää paikallisten syyt.

Erityisen hienosti tulee esiin etäisyys Maan ja Peterin uuden planeetan, Oasiksen, välillä. Peterin etääntyminen kaikesta on käsinkosketeltavaa ja samalla sekä surullista että ymmärrettävää. Etäisyys vaikuttaa myös Peterin ja Bean suhteeseen tavalla, joka - kuten ehkä ihmissuhteissa yleensä - saa lukijan toivomaan, että molemmilla olisi voimaa toimia toisin (ja ymmärtämään, että ei ole.)

Kirja on hyvä, mutta ei välttämättä helpolla tavalla: se on hieno kokemus, mutta myös ahdistava ja etenkin dystopiakuvaustensa kautta pelottavakin.

Onni on bonus-isä, joka ostaa tällaisia kirjoja joululahjaksi!

Something Coming Through

Olin varmaan jo kertaalleen hyvästellyt Paul McAuleyn, mutta sitten hänen uusi kirjansa kuulosti kiinnostavalta ... no niin, ja ajattelin myös, että ehkä hänelle tulee paha mieli. Toisaalta, tuskin tulee.

Something Coming Through oli paljon helpommin lähestyttävissä kuin se edellinen sarja, jota en jaksaisi muistellakaan, eikä sinänsä ollenkaan pöllömpi, vaikka ei mitenkään hiuksianostattavan yllätyksellinenkään.

Muukalaislaji, jackaroot (voimme tästä ehkä päätellä, että alienimme näyttävät shakaalin ja kengurun risteymältä) ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle madonreikäteknologiaa ja kaikenlaisia muita artefakteja, jotka ovat mullistaneet merkittävästi joitakin asioita, ja merkittävästi jättäneet mullistamatta ihmiskunnan perusluonnetta.

Maan päällä Chloe seuraa vaistoaan ja sotkeutuu ties mihin; Mangala-nimisellä planeetalla poliisi nimeltä Vic ... sotkeutuu ties mihin.

Oikeastaan kirjan voisi summata sillä tavalla, että kahden henkilön konvergoituvat aikajanat kohtaavat jotain kolmannen asteen yhteyden henkistä, ja todeta lopuksi, että juuri minun näkökulmastani McAuley ei edelleenkään ole planeettamme vetävin kirjoittaja. (Mutta ehkä hän on sitä juuri sinulle? Kokeile!)

Silti, universumissa piisaa laajuutta ja syvyyttä, joten jos tälle tulee jatkoa, voin siihen heikkona hetkenä tarttuakin.

The Three-Body Problem

Liu Cixinin (tai toisinpäin, en vain osaa) The Three-Body Problem on harvinaista, kiinasta käännettyä scifiä. Sitä lukiessani ajattelin tosi paljon sitä, että toverini, kansalainen Johanna on nyt Kiinassa, ja toisaalta sitä, että ihmiset ovat aika lailla ihmisiä.

Olin kai odottanut jotain vieraampaa. Mutta lopulta sain jotain paljon parempaa.

The Three-Body Problem on siis mainio tieteisopus, jossa ei puhuta kolmivartaloisen ihmisen kehonkuvaan liittyvistä ongelmista, vaan kolmen kappaleen keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä kysymyksistä. Keskiössä on peli, jossa yritetään ennustaa tätä vuorovaikutusta- ja muukalaiset, joiden elämään homma liittyy keskeisesti.

Niin, ja koko joukko kiinalaisia tiedemiehiä, jotka yhtäkkiä tappavat itsensä, koska kaikki se fysiikka, jonka eteen he ovat tehneet töitä, onkin valhetta. Mutta miksi?

Teos on sillä tavalla jännästi ei niinkään henkilö- kuin ihmiskuntakeskeinen, että tunnen kiusausta vetää joitakin kulttuurisia johtopäätöksiä, mutta ehkä jätän vetämättä. Onhan tämä vähän heikolla pohjalla vielä.

Sitä kyllä huomasin hämmästelleeni, miten kriittinen Liu on esimerkiksi kulttuurivallankumouksen tiettyjen vaiheiden osalta. Ja tässä nyt kuitenkin puhutaan käsittääkseni lokaalisti hyvinkin menestyneestä kirjailijasta. Vaan eipä sekään lopulta kerro kuin siitä, että kaikki käsitykseni kommunistisesta sensuurista pohjautuu teoksen Saatana saapuu Moskovaan kursivoinneille.

Niin tai näin, kyllä suosittelen.

Echopraxia

Echopraxia on jonkinlainen jatko- tai rinnakkaisosa Sokeanäölle.

Yhteisniteen kansi.

Valitettavasti se on saatavilla vain yhteislaitoksena Sokeanäön kanssa. (Englanniksi.) Tämä tuhti paketti täyttää ainakin grammamääräisen taiteen määritelmän. Lukumukavuutta se ei lisää.

Peter Wattsin lukeminen nyrjäyttää aina hieman ajattelutapaani: niin kävi nytkin. Minusta se on ihan hyvä juttu, välillä on hauskaa pohtia omia motiivejaan jotenkin sen ei-ilmeisimmän kautta. Minä, joka kuvittelen tietoisuuteni koko voimalla olevani tämän Liina-nimisen aluksen ruorissa, en välttämättä suinkaan tee päätöksiä.

Tietoisuuden nyrjähtäminen oli ehkä parasta, mitä Echopraxialla oli tarjota. Juonensa puolesta se tarjoaa hieman lisää vampyyreita; niiden lisäksi tarjolla on myös zombieita ja avaruusolentoja, pelottavia asioita, kylmiä ihmisiä, juonenkuljetusta, johon todella pitää keskittyä. Ja kyllä sekin kaikki oikein hyvin toimi.

En silti voi olla miettimättä, toiko Echopraxia Sokeanäköön jotain lisää - vai laimensiko se kokemusta. (Vastaus on epäselvä. Jos joku muu tietää, saa kertoa.)

Ai niin. Hyvää ja kirjallista uutta vuotta itse kullekin!

Lagoon

Nnedi Okoraforin Lagoon sijoittuu Nigeriaan, Lagosiin, jonka muukalaiset päättävät valita laskeutumispaikakseen. Paikalle sattuu - tai kutsutaan - kolme ihmistä: meribiologi, jolla on ongelmia uskonnon hiljattain löytäneen aviomiehensä kanssa, rap-artisti ja sotilas, jolla on ongelmia komppaniansa kanssa.

Lagoon oli oikein virkistävä monella tavalla. Tykkäsin hirveästi sijoittumisesta Nigeriaan - tuntuu, kuin jo sillä olisi päässyt toiselle planeetalle. Kulttuurin kaikki aspektit ovat niin toisenlaisia ja kuitenkin ihmiset niin samanlaisia. Ja miten erilaiselta maailma tuntuikaan - oli kuin olisi itsekin katsellut palloa toisesta perspektiivistä.

Muukalaiset ovat arvoituksellisia, eivät hyviä, eivät pahoja, kuitenkin selvästi toisia. He haluavat käydä taloksi, ja tilaahan pitäisi riittää.

Kuten arvata saattaa, maa ajautuu kaaokseen.

Kirjan juonesta voisi sanoa yhtä sun toista, mutta ei tämä ole minusta kauhean juonivetoinen kirja. Asioita tapahtuu, ja niinhän niitä oikeastikin tuppaa tapahtumaan, vaikka ei ehkä tämänkaltaisia asioita.

Loppuun oli lisätty kirjasta poistettu kohta. Se sijoittui johonkin Jenkkeihin. Tai ehkä Kanadaan, en muista enää. Se oli ihan turha kohtaus, sillä vaikka se sinänsä herkullisesti heijasteli sitä, miten toisella puolella maailmaa tapahtuva muukalaisten laskeutuminen ei toisaalla ole mikään juttu. En olisi kuitenkaan kaivannut sitä edes kirjan loppuun, niin virkistävää oli lukea Afrikkaan sijoittuvaa scifiä.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.