Lagoon

Nnedi Okoraforin Lagoon sijoittuu Nigeriaan, Lagosiin, jonka muukalaiset päättävät valita laskeutumispaikakseen. Paikalle sattuu - tai kutsutaan - kolme ihmistä: meribiologi, jolla on ongelmia uskonnon hiljattain löytäneen aviomiehensä kanssa, rap-artisti ja sotilas, jolla on ongelmia komppaniansa kanssa.

Lagoon oli oikein virkistävä monella tavalla. Tykkäsin hirveästi sijoittumisesta Nigeriaan - tuntuu, kuin jo sillä olisi päässyt toiselle planeetalle. Kulttuurin kaikki aspektit ovat niin toisenlaisia ja kuitenkin ihmiset niin samanlaisia. Ja miten erilaiselta maailma tuntuikaan - oli kuin olisi itsekin katsellut palloa toisesta perspektiivistä.

Muukalaiset ovat arvoituksellisia, eivät hyviä, eivät pahoja, kuitenkin selvästi toisia. He haluavat käydä taloksi, ja tilaahan pitäisi riittää.

Kuten arvata saattaa, maa ajautuu kaaokseen.

Kirjan juonesta voisi sanoa yhtä sun toista, mutta ei tämä ole minusta kauhean juonivetoinen kirja. Asioita tapahtuu, ja niinhän niitä oikeastikin tuppaa tapahtumaan, vaikka ei ehkä tämänkaltaisia asioita.

Loppuun oli lisätty kirjasta poistettu kohta. Se sijoittui johonkin Jenkkeihin. Tai ehkä Kanadaan, en muista enää. Se oli ihan turha kohtaus, sillä vaikka se sinänsä herkullisesti heijasteli sitä, miten toisella puolella maailmaa tapahtuva muukalaisten laskeutuminen ei toisaalla ole mikään juttu. En olisi kuitenkaan kaivannut sitä edes kirjan loppuun, niin virkistävää oli lukea Afrikkaan sijoittuvaa scifiä.

Kabu Kabu

Nnedi Okoraforin Akata Witch ei ollut ihan täysosuma just mulle, mutta Kabu Kabu - joka sisältää novelleja - oli tosi vinkeä tuttavuus.

Kirjan tarinat käsittelevät usein samoja teemoja: Nigeria on vahvasti läsnä, sinne matkustaminen ja siellä eläminen; muualle muuttaneen paluu kotiin. Taikuus ja mytologia toki, mutta niiden ohella myös - minusta mitä kiinnostavimmin - öljy ja se, miten öljy-yhtiöiden läsnäolo tuntuu paikallisten todellisuudessa.

Okoraforin naiset eivät pääse helpolla - heidän ympäristönsä on väkivaltainen ja usein etenkin naisten ja miesten väliset suhteet ovat väkivaltaa täynnä - mutta toisaalta he ovat aika vahvoja, eivätkä pelkää voimaansa. Länsimaisen tradition punastelevat neitsyet loistavat poissaolollaan. Virkistävintä ikinä!

Tarinoiden laatu yksittäin tarkasteltuna on vähän epätasainen. Löytyy erinomaista ja sitten vähän sellaista sinne päin -hommaa. Olennaista on kuitenkin ehkä se, että kokonaisuus on mainio. Okoraforia ei ole pelottanut julkaista keskeneräisempää ja heikompaakin tuotantoa, ja seuraus on se, että kokonaisuus tarjoaa enemmän tarttumapintoja. Just hyvä.

Akata Witch

En ole tullut tutustuneeksi Nnedi Okoraforin tuotantoon aiemmin lähinnä siksi, että olen reippaasti ostanut hänen kirjansa, enkä tietenkään lue mitään, mitä ostan, höpsö ajatuskin! Kirjaston kirjoilla on eräpäivät!

Mutta nyt luin nuorille suunnatun Akata Witchin e-kirjana. Siinä nuori Sunny on palannut perheensä kanssa Amerikasta Nigeriaan. Albinona Sunny ei vain tunnu olevan kotonaan oikein missään - kunnes törmää paikalliseen taikuuteen. Ja huomaa olevansa osa sitä.

Pidin kovasti Sunnysta ja pidin myös nigerialaisen taikuuden kuvauksesta - siitä, miten nämä leopardi-ihmiset elävät, olevat ja juhlivat. Pidin muustakin; Sunnyn perhedynamiikan kuvauksesta; siitä, miten teoilla on seurauksia eivätkä kaikki aikuiset, edes opettajat, ole kilttejä, ylimaallisen viisaita ja kaiken anteeksi antavia sekä Sunnyn ystäväpossesta, jossa oli jotain kovin aitoa. Lisäksi pidin potkupallosta.

Kirjassa tulee kohta, jossa Okorafor pistää nuorisolaisensa yksin jahtaamaan pelottavaa rikollista. Olen tullut lievästi allergiseksi sille, että lasten pitää syystä tai toisesta lähteä yksin kohtaamaan pahiksia, siitäkin huolimatta (tai juuri siksi), että kyseessä on lasten- ja nuorten spefikirjallisuuden luullakseni käytetyin kuvio. Kulmakarvat koholla odottelen, millainen syy tällä kertaa esitetään sille, että aikuiset nyt vain eivät voi auttaa. Okoraforin syy tuntuu olevan luokkaa "siks kun sika sano niks" - voin myöntää, etten ollut aivan vaikuttunut, vaikka pitkin hampain myönnän, että kirjan kontekstissa kyllä toimi. Akata Witchin maailmassa aikuisilla ei selvästi ole mitään erityistä tarvetta selitellä syitään lapsille.

Vaikka kirja oli enimmäkseen mahtava tapa upottautua vallan harvoin armaassa genressäni nähtyyn kulttuuriin, en saavuttanut aivan odottamaani immersion astetta. Katsellaan sitten seuraavissa Okoraforeissa, miltä tuntuvat.

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

Redemption in Indigo

Oi-joi-joi. Karen Lordin esikoisteos jätti sanattomaksi. Erityisen sanattomaksi se jätti, koska kuuntelin sen äänikirjana, ja kokonaisuus toimi niin hyvin, että melkein kuuntelin sen uudestaan saman tien. (Robin Miles, sinäkin voit tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja.)

Redemption in Indigo pohjautuu - ainakin osittain - senegalilaiseen kansansatuun, mutta ymmärsin jostakin, että tosiaan vain osittain. Niin tai näin, ahmattimiehensä jättävästä ja kaaoksen voimat käsiinsä saavasta Paamasta kertova tarina on kiehtova, lämmin ja toiveikas, ja sitä lukee ilokseen, sillä (kuten kannessakin sanottiin) sanaakaan ei toivoisi tarinasta muutettavan, ei mistään syystä.

Lukekaa Redemption in Indigo, lukekaa! Siitä tulee onnellinen ja hyvä mieli! Ja jos mahdollista, älkää vain lukeko, vaan kuunnelkaa, sillä kirjan äänikirjaksi lukenut Robin Miles on huikean hyvä kertoja jonka jumalaiseen ääneen voisi upota tuntikausiksi (ei sillä, ettenkö olisi uponnutkin.)

Jos ette usko minua, Tor.comin sivuilla on tarjolla pieni maistiainen tekstistä. Minä jään odottamaan Karen Lordin seuraavaa teosta, toivon sen ilmestyvän mieluiten huomenna.

Zoo City

Lauren Beukesin Zoo City oli hieno. Ja vähän ahdistava, koska Zoo Cityn maailma on kaikkea muuta kuin kovin kaunis.

Zoo Cityn päähenkilöllä, Zinzillä, on seuralaisenaan Laiskiainen. Ilmiö ei ole aivan uusi: 80-luvulta alkaen on rikollisten (tai ehkä syntisten) seuraksi ilmestynyt toteemieläin, ja jos sellaisen on sattunut saamaan, on ero eläimestä mahdotonta. Eläinseuralaiset tekevät kantajistaan (zoot) yhteiskunnan hylkiöitä, mutta ne myös antavat kantajilleen erityisiä taitoja, ja entinen pop-toimittaja, addikti ja rangaistusvanki Zinzi asuu slummissa ja käyttää taitojaan kadonneen omaisuuden etsimiseen. Omaisuuden, ei ihmisten - ei ennen kuin on pakko.

Zinzi on vaikea päähenkilö, siis siinä mielessä, että hänestä ei ole aivan helppo pitää, mutta häntä on kuitenkin helppo ymmärtää. Kovapintainen Zinzi joutuu etsimään tietään vaikeassa tilanteessa, ja sortuu usein tekemään asioita, joita mieluummin ei tekisi - ehkä Laiskiainen kuvaakin Zinzin laiskuutta tehdä vaikeita valintoja jos helpompiakin on tarjolla? Laiskiaisesta sen sijaan oli erityisen helppo pitää - jollain tasolla hätkähdyttävintä koko kirjassa oli muuten ihmisten julmuus toteemieläimiään kohtaan, vaikka ei sen varmaankaan pitäisi hätkähdyttää - ihmiset ovat hyvin julmia sekä itseään että eläimiä kohtaan, joten eihän julmuudessa, joka kohdistuu näiden kahden komboon, mitään kovin ihmeellistä ole?

Pidin kovasti Beukesin Etelä-Afrikasta - vaikka ympäristö oli aika raaka, se oli myös elävä ja hyvin kuvattu. Beukes ei kauheasti sorru selittämään toteemieläinten ilmiötä ja lukija joutuu muutoinkin olemaan tarkkaavainen pysyäkseen kärryillä tai ymmärtääkseen Beukesin maailmaa, mutta tämä tekee nähdäkseni kirjasta vain paremman - jollain tavallahan on hieman kummallista kun lukijalle selitetään juurta jaksain fiktiivisen maailman toimintaperiaatteet. ZC:ssä suurin osa selityksestä esitetään dokumenttien transkriptien tai kuvausten muodossa, ja näistä saakin ihan tarpeeksi irti pysyäkseen kyydissä.

ZC:n juoni oli ehkä paikoin sekavahko, mutta olennaisinta oli - ainakin itselleni, Laiskiaisen lisäksi - Zinzin kasvu.

The House of Discarded Dreams

Rupesin miettimään nimien enteellisyyttä. Tänään on nimittäin Sivukirjaston 3-vuotispäivä, jeee! Koen kuitenkin hieman masentavaksi, että juuri tämän postauksen otsikoksi osui Ekaterina Sedian uusimman kirjan nimi. Onneksi The House of Discarded Dreams käsittelee hylättyjä unelmia aika lempeästi, jopa surrealistisesti.

Vimbai, afrikkalaisten vanhempien amerikkalaistunut tytär muuttaa pois kotoaan asumaan kahden kämppiksen kanssa vanhaan taloon dyyneille. Talon tunnelma on erikoinen, unenomainen ja sähköinen, ja pian Vimbai huomaa, ettei oikeastaan malta enää lähteä luennoille. Taloon ilmestyy Vimbain kuolleen isoäidin haamu sekä - esimerkiksi - psychic energy baby, eivätkä Vimbain kämppiksetkään ole aivan tyypillisimmästä päästä. Ja sitten yhtäkkiä koko talo suuntaa merelle, ja kaikkien asukkaiden on kaivettava unistaan mitä voivat, jotta talo saadaan suuntaamaan takaisin New Jerseyn rannikolle ja taloa asuttavat pahat unet saadaan karkotettua.

Kuuntelin tämän äänikirjana, mikä saattoi olla sekä hyvä että huono valinta. Huono siksi, että kärsin ehkä hieman huonosta keskittymiskyvystä puolivälin jälkeen (enkä ole varma, onko vika minun vai kirjan.) Suunnilleen puoliväliin asti kirja oli hurmaava; tunnelma oli kuin aamuinen, hidas auringonpaiste. Puolivälin jälkeen tapahtui jotain: ajelehtivan talon sisäisen universumin valtavuus tai henkilöhahmojen lisääntyminen alkoivat hieman turruttaa. Suuri osa kirjasta käsitteli lisäksi Vimbain suhdetta äitiinsä ja sitä kautta sekä äidin että Vimbain suhdetta maahanmuuttajuuteen; vaikka nämä osat osittain olivat kirjan kiinnostavinta antia, ne eivät jostain syystä kuitenkaan osanneet uskottavasti välittää ainakaan minulle sitä, miksi Vimbai yhtäkkiä - talossa kokemansa vuoksi - ymmärsi äitiään paremmin kuin aiemmin. Kasvuprosessithan ovat kiinnostavia, mutta tätä nimenomaista en oikein ostanut.

Ehdottoman hurmaavia sen sijaan olivat Vimbain ja Vimbain isoäidin kertomat afrikkalaiset kansantarinat. Lisäksi lukija onnistui tehtävässään ainakin minun ymmärrykseni mukaan mainiosti: olisin voinut kuunnella Vimbain äidin aksenttia* vaikka kuinka ja pitkään.

* Okei, se on varmaan oikeasti tosi virheellinen, mutta minähän en sitä tietäisi - keskityn nauttimaan.