A Face Like Glass

Muisti, ystävät ja kylänhenkilöt, on hirvittävä asia. Sitä saattaa luulla olleensa kaukaa viisas ja kirjoittaneensa Frances Hardingen uutuudesta jo pitkän tekstin; Hardingen kirjat, jotka ovat mahtavia ja kamalia, ansaitsevat erityiskohtelun jos mitkä.

Sitten käy ilmi, että korkeintaan oli suunnitellut kirjoittavansa aiheesta pitkän tekstin.

Mahtavia Hardingen kirjat ovat siksi, että kirjailijan mielikuvitus on huikea. Näissä kirjoissa tiivistyy se, mikä minusta on fantasian ydin. Miten käsittämättömän hieno ja karmaiseva ajatus on maanalainen luola, jonka asukkaat eivät osaa kääntää tunteitaan ilmeiksi! Kamalia kirjat siksi, että niiden sankarit ovat aina niin kovin yksin. Tulee ahdistus ja surku, etenkin kun sankarit ovat yleensä lapsia, ja rouva Sivukirjasto rupeaa kyynelsilmäiseksi ja mahdollisesti hormonaaliseksi jos jossain joku lapsi on pulassa.

...Erm. Hyvästi katu-uskottavuus.

Uusin, A Face Like Glass on esimerkkitapaus sekä ihanuuden että kamaluuden suhteen. Mutten aio kertoa enempää, sillä löytämisen riemu on iso riemu. Suosittelen silti tutustumaan, sillä Hardingen maailmat ovat henkeäsalpaavia, ja te jos ketkä olette niiden arvoisia.

The Panopticon

Vaikka Jenni Faganin The Panopticon kuuluu sarjaan kirjoja, joista en ollenkaan ymmärrä, miksi varasin ne kirjastosta, olen tosi iloinen, että varasin.

The Panopticon kertoo laitoskierteeseen joutuneesta Anaisista. On eräs poliisi, koomassa, ja näyttää siltä, että nuorisovankila odottaa. Sillä välin odottaa Panopticon, uusi nuorisolaitos. Mutta peli on selvä: jos Anais vielä kerran mokaa, ei hyvä heilu.

Panopticon viittaa filosofi Jeremy Benthamin suunnittelemaan vankilakonseptiin, mutta Anais ei kohtaa uudessa laitoksessaan pelkkää valvontaa. Meinasin tähän kirjoittaa, että "hän löytää ystäviä" tai jotain muuta tämän kirjan kontekstissa kornia - siitä ei oikeastaan ole kyse. Fagan kirjoittaa takakansiliepeen mukaan sitä, mitä näkee, ja tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi elämää. Hienovaraiset sosiaaliset suhteet eivät pelkisty edes niin hienoon käsitteeseen kuin ystävyys.

Anais on melkein koko ajan aineissa, mitä kukkahattutätiminäni toki aluksi paheksui. Mutta sen ei pidä antaa hämätä. Anais on päähenkilöistä parhaita, arvaamattomuuden voima elinympäristössään, mutta kuitenkin kokonainen ihminen. Harvinaisen voimakaskin.

The Panopticon oli hieno kirja, tosi hieno. Jotenkin tuntuu toiveikkaalta, että nuorille kirjoitetaan tällaista. Eikä tee aikuisillekaan lainkaan pahaa.

Nostalgiahetki: Kuningas Harmaa ja Hopeapuu

Ennen joulua aloitin Susan Cooperin viisiosaisen sarjan läpikäynnin suoraan osasta kaksi, ja nyt loogisesti hyppäsin osiin neljä ja viisi. Kirjat olivat ihan ykkösjuttuja nuorena, ja toimivat yhä kuin häkä.

Kuningas Harmaa kertoo Willin, Ikivanhoista viimeisen, seikkailuista Walesissa. Kultainen harppu pitäisi löytää. Hopeapuussa koko homma sitten kulminoituu kun Valo ja Pimeä ottavat yhteen.

Voi Wales, että haluaisinkin sinne. Cooperin kirjoissa miljöö herää hienosti henkiin; iso osa molemmista kirjoista sijoittuu juuri Walesiin. Cooper on minusta myös melkoisen pätevä kirjoittamaan hahmoja ja punomaan juonta ... tai en minä tiedä, osaan nämä jotakuinkin ulkoa. En taida olla pätevä arvioimaan.

Kirjakaksikossa käy kuitenkin ilmi mainiosti Cooperin Valon luonne: se on kylmä ja kova, ja jopa nuori Will tuntuu paikoin varsin heltymättömältä. Kuningas Harmaa olikin minusta näin jälkikäteen yllättävä sen suhteen, miten ytimekkään elegantisti Cooper laittaa Willin ja rauhallisen maatyöläisen keskustelemaan siitä, mikä todella on tärkeää kenellekin.

Niin, että vaikka nämä ovat kirjoina aivan tuttuja, jotain uuttakin niistä löysin, ja jotain luin eri tavalla.

Mistä ei voi puhua

No niin, vähänkö hyvä, että kirjoitin tämän heti kirjan luettuani, tässä on nyt ollut vähän kaikkea, enkä varmaan muistaisi aiheesta enää paljoakaan. 

Anna Kontulan kirjan nimi Mistä ei voi puhua on minulle kaksimerkityksinen: usko käsittelee asioita, joita ei voi ehkä lainkaan pukea sanoiksi; toisaalta tässä ajassa uskosta ei voi puhua.

Kuva: Into

Edustan tässä ehkä jonkinlaista trendin aallonharjaa (ilman omaa syytäni tai ansiotani): tulen kovin ateistisesta taustasta. (Tarina kertoo mummoni närkästyneen, kun serkkuni halusi papiksi.) Lapset, kun täti kävi Prometheus-leirin, oli vielä ihmisiä, jotka aktiivisesti kokivat jonkinlaista syrjintää siksi, että olivat ateisteja. Tai jos istuivat elämänkatsomustiedon tunnilla. Nythän kuvittelen (ehkä perusteettomasti) elämänkatsomustiedon olevan ainakin paikoin se trendikkäämpi vaihtoehto. Tuolloin, vuonna viiksi ja takatukka, olimme nuorina ateisteina olevinamme kovinkin suvaitsevaisia, mutta jälkikäteen ajatellen näinhän ei lainkaan ollut. Mitä suvaitsemista se sellainen on, että ääneen nauraa toisen vakaumukselle? Ei mitään.

Mistä ei voi puhua on minusta ihan älyttömän hyvä kirja: siinä Kontula käsittelee uskon merkitystä elämässä. Rauhalliseen sävyyn, voitteko kuvitella?

Kontula huomauttaa kirjassaan, että olemme ensimmäisiä sukupolvia vuosituhansiin, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. Kirkon suhde yhteiskuntaan on juuri nyt melko vaikea, varmaankin jonkinlaisessa murroksessa, ja vakaumuksellisten ateistien määrä kasvaa. Eikä siinä sinänsä mitään; itse ehkä toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain konservatiiviuskovaisille (laskussa) tai jyrkimmille ateisteille (nousussa). Välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva (tai sellaiseksi kuviteltu, eihän tässä kai kaikkea vielä tiedetä.)

Pidän hirveästi Kontulan esittämästä* ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. Siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta. Pidän myös Kontulan näkemyksestä synnin ja etiikan suhteesta, siitä, miten "usko sinällään ei kuitenkaan lisää tai vähennä velvollisuuttamme elää ihmisiksi."

Jos usko ilmiönä tai omakohtaisena kokemuksena kiinnostaa, Kontulan kirjasta voi saada paljon irti - siitäkin huolimatta, että se on lyhyt ja niin helppolukuinen, että se tuosta noin vain tuntuu soljuvan ihmisen läpi. Jos sattuu kuitenkin olemaan kuin minä 15-vuotiaana, kannattaa ehkä jättää väliin. Mistä ei voi puhua sopii luullakseni huonosti kovin mustavalkoiseen ajattelumaailmaan.

* Ei omanaan esittämästä, kirja nojaa vahvasti teologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Osama

Ajatus siitä, että lukee vain kirjoja, joita ennalta epäilee mainioiksi, on helposti perusteltavissa: elämä on lyhyt.

Toisaalta välillä riskien ottaminen palkitaan. Olin lainannut kirjastosta Lavie Tidharin Osaman, epämääräisesti siksi, että muistelin Raijan pitäneen tästä, mutta kansi, nimi ja kuvaus olivat minusta kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Raijan tekstistä huolimatta olin varma, että kyseessä on ankea marina terrorismista, sellainen jenkkinäkökulmainen. Kirja odotti hyllyssä syyttävänä viikkotolkulla, kunnes päätin lukea sen pois kuljeksimasta.

Arvatkaa oliko ankea marina? Kyllä ei ollut. Osama oli avarasydäminen tarina, terrorismista ja ihmisten julmuudesta ja vähän siitäkin, mitä terroritekojen uhreille käy. Tunnelma oli kuin mustavalkoisessa leffassa; kansitekstissä kirjaa verrattiin Philip K. Dickin paranoideihin fantasioihin, eikä leffana näkemäni A Scanner Darkly minusta kovin kaukana Osaman tunnelmasta ollutkaan, jos kohta Tidhar ei minusta kirjoita vainoharhaisesti vaan surumielisesti.

Juonesta tämän verran: Joe on yksityisetsivä, joka palkataan etsimään eräs pulp-kirjailija, jonka teosten sankari on - arvaatte - Osama bin Laden.

Lukukokemus oli muuten hämmentävä. Kirja oli kuin pieni jalokivi, mutta arvatkaa vaan, tuntuiko kummalta ja hieman epämukavalta lukea tätä metrossa? Kyllä tuntui. Älkää kysykö miksi. Suosittelen silti lämmöllä, kotona tai työmatkalla luettavaksi - älkää antako pelon tai epäluulon selättää.

Bonus: Tidhar viittaa kirjassaan Astrid Lindgreniin. Jos tämä ei vakuuta potentiaalista lukijaa, mikä sitten? Ei kerrassaan mikään.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

Moscow But Dreaming

Tässä talvella törmäsin Ekaterina Sedian novellikokoelman Moscow But Dreaming.

Joko alan kehittyä novellien lukijana tai Sedia on loistava. Kirjan alussa Jeffrey Ford kertoo, etteivät Sedian novellit ikinä oikeastaan mene sinne, minne niiden luulisi menevän, ja siinä hän on kyllä oikeassa. Tarinat eivät ole aina kovin siistejä, eivätkä todellakaan mitenkään siloiteltuja - mutta niiden käänteet, niiden julmuus tai rosoisuus ei ole ikinä sellaista kuin novellin alussa kuvitteli.

Novellit olivat paikoin aivan hyytävän tunnelmallisia. Joku siinä slaavilaisessa fiiliksessä tehoaa allekirjoittaneeseen. Olen myyty.

Niin, en tiedä. Pakko on olla jotain erikoista ihmisessä, jonka tarinassa "Bank of Burkina Faso" rahansa Burkina Fason pankkiin tallettaneet yrittävät epätoivoisesti saada talletustaan takaisin - kirjoittamalla loputtoman määrän sähköposteja, pyytäen tuntemattomilta apua. Herkullista, hauskaa ja kuitenkin hieman alakuloista.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku avataan täällä Sivukirjastossa. Eilen joulufiilikset tarjosi Eniten minua kiinnostaa tie ja huomenna on vuorossa Tarinoiden taikaa.

Mainitsin aiemmin, etten lue kirjoja kovin usein uudestaan, mutta yksi harvoista poikkeuksista on Susan Cooperin Pimeä nousee, jonka jälleen luin tässä joulun alla. Sillä tosin pääsee joulufiilikseen vaikka kesäkuussa, Stantonin perheen joulutraditiot ovat sen verran tunnelmallista luettavaa.

Klassikoksi väittämässäni nuortenkirjassa 11-vuotias Will Stanton pääsee syntymäpäivänään osaksi Ikivanhoja, jotka taistelevat Valon puolella Pimeää vastaan. Kirjan tapahtumat kulkevat talvipäivänseisauksesta loppiaiseen.

Tänä jouluna, kun lunta on tullut aivan valtavasti, kirja on erityisen osuva: lunta sataa Thamesin laaksossakin, mutta siellä päästään joulun jälkeen jo katastrofitunnelmiin.

Vaan olipa joulunaika sitten valkea tai musta, en muutenkaan osaa nähdä kirjassa kerrassaan mitään vikaa. Cooper on minusta onnistunut joka tasolla, ja vaikka nyt luin kirjaa hieman toisin kuin nuorempana, tavoitin silti maagisen fiiliksen.

Yksi erityisen onnistunut kohta kirjassa on minusta muuten se, kun Stantonin lapset kiertävät laulamassa joululauluja:

Ilma oli purevan kylmä ja heidän hengityksensä höyrysi paksuna valkoisena pilvenä. Silloin tällöin taivaalta leijui lumihiutaleita. Barbara ja Mary jatkoivat lörpöttelyään aivan kuin istuisivat edelleen kotosalla, heidän jutteluaan säesti vain koko joukon askelten narina kovaksi paakkuuntuneessa lumessa. Will oli onnellinen ja hyrisi tyytyväisenä joulusta ja siitä ilosta että sai laulaa joululauluja.
(s. 107)

Niinpä lopuksi vielä joku kuoro* esittää yhden suosikkijoululauluistani Once in Royal David's City, jonka Stantonin sisarukset lauloivat rouva Pettigrewille, leskeksi jääneelle postinhoitajalle.)

* Olisin halunnut, että se joku kuoro olisi ollut Cambridgen King's Collegen kuoro, mutta siinä oli kauhea äänitys.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Bitterblue

Kristin Cashore on yllättävän hyvä. En lainkaan tiennyt, mitä odottaa Bitterbluelta, mutta niin vain törmäsin yhteen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Bitterblue on kirjansa sankaritar, psykoottisen isänsä Leckin jälkeen valtaistuimelle noussut nuori nainen, joka yrittää täysi-ikäistyttyään ottaa vallan sijaishallinnolta itselleen. Valtakunta kuitenkin vaikuttaa yhä kärsivän Leckin hallinnosta, ja vaikka Bitterblue miten yrittäisi, hän ei meinaa saada otetta - miten auttaa kansaa toipumaan, kun ei ehkä ole vielä itsekään toipunut? Kuka yrittää sabotoida Bitterbluen yrityksiä oikaista vääryydet?

Cashore onnistuu oikeastaan ihan joka rintamalla. Teksti on kiehtovaa, ja juoneen on ujutettu paljon sellaista, joka ilahduttaa: on valepuvussa luikkimista pääkaupungin kaduilla, on kryptografiaa ja ennen kaikkea on aidosti uhkaava tunnelma. Leck on kuollut, mutta vaikutus näkyy yhä. Cashore ei kirjoita oikeastaan seikkailua, vaan käsittelee kirjassaan yhteiskunnan ja yksilön ongelmia, ja tekee sen minusta mainiosti. Jopa kirjan rakkaustarina oli minusta ihan älyttömän raikas.

Bitterblue ei ole supersankaritar vaan tavallinen tyttö, joka on välillä useinkin hukassa, ja jos nyt kirjan aikana ehkä vaikuttaakin hieman epäuskottavan kypsältä niin nuoreksi, annettakoon se anteeksi. Ehkä joku voi olla niin kypsä?

Bitterblue on ehdottomasti paras Cashoren sinänsä mainioista kirjoista tähän asti, ja pitkästä aikaa opus, jonka melko varmasti luen joskus uudestaankin.

The Tiger's Wife

Argh, argh, argh. Kirja, josta en millään osaa kirjoittaa mitään - en, ja jos yritän, siitä tulee vain sitä kirjablogeissa pikavauhtia kuuluisaksi muuttunutta mutuhuttua ... vaan mitäpä tuosta. Mutuhuttua teille on täällä ylpeänä tarjoiltu jo hieman yli neljä vuotta, joten samalla saralla jatketaan.

Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.

Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.

En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.

Otin riskin: The Age of Absurdity

Teen taas pienen aikahypyn ja kirjoitan teoksesta, jonka sain päätökseen noin minuutti sitten: Michael Foleyn The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. (Ei tässä mitään ajatteluaikaa tarvita!)

Kirja päätyi lukupinooni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta Booksylta, jota kohta muistan vastahaasteella (kunhan nyt vain ensin keksisin, mikä se on. Tämän jälkeen rima on korkealla, toden totta.)

Booksy oli oikeassa: The Age of Absurdity on sekä sairaan hauska että sairaan fiksu. Se saattoi sekä pilata että pelastaa elämäni, katsotaan nyt.

Foley kirjoittaa intohimoisesti nykyajasta ja siitä, miten tämä aika, jossa elämme, johtaa - ehkä kaikkia menneitä aikoja enemmän - tilanteeseen, jossa kaikkea on tarjolla, mutta mikään ei tee onnelliseksi. Kirja on täynnä asiaa ollakseen aika lyhyt, ja etenkin alkupuolella sitä asiaa tarjoillaan melkoisen henkeäsalpaavalla vauhdilla - joitakin juttuja olisi mielellään pohtinut jo alussa hieman hitaammin.

Keskeinen teema kirjassa on odotuksessa eläminen: se, miten ihan kohta tulossa oleva asia on parempi kuin mikään, mitä tähän asti on nähty. Ehkäpä täydellinen, sillä kun odotuksen kohde ei ole realisoitunut, se voi olla mitä vain ja kaikkea. Todellisuus ei tietenkään ikinä ole mitä vain ja kaikkea, joten yleisesti ottaen odotuksessa jatkuvasti elävälle kaikki on pettymystä: ostoksista saa iloa täsmälleen siihen asti, että ne on maksanut; lomallakin pitää huolehtia kotitöistä ja mukana kuvioissa on luultavasti paarmoja; uusi projekti, työ tai puolisokin paljastuvat vain maallisiksi ja niin edelleen. Potentiaali on siis pahimmillaan ansa, jossa mikään todellinen ei pärjää vertailussa mahdollisuuksia vasten.

Odotuksessa elämisellä on paljon kerrannaisvaikutuksia, joihin suosittelen kaikkia perehtymään itse kirjan parissa.

Itseäni kosketti erityisesti Foleyn pohdinta siitä, miten ... no, miten olla elossa aikuisten maailmassa. Foley puhuu paljon siitä, miten (sen lisäksi, että luopuu jatkuvasta odotuksessa elämisestä) on syytä kääntää tarkka vikoja etsivä katseensa sisäänpäin ja tunnistaa (tai edes yrittää tunnistaa, vaikeaahan se tietenkin on) ne impulssit, joiden kontrolloimattomuus tuppaa johtamaan onnettomaan oloon. Tällaisia impulsseja ovat esimerkiksi oletukset siitä, että lähtökohtaisesti on ansainnut jotain (loman, huomiota, parempia työtehtäviä, enemmän liksaa) tai siitä, että kaiken tulisi olla helppoa.

Helppous onkin Foleyn mielestä varsinainen ansa: kaikki arvokas on vaikeaa. Työ ja ponnistelu ovat oma palkintonsa ja täyttymys voidaan löytää vain niiden kautta - lahjana syliin tipahtaneita asioita on vaikea arvostaa. Onnellisen elämän salaisuus on löydettävä itse (ja kuten Foley huomauttaa, jos oman elämänsä suuntaa ei valitse itse, luultavasti sen valitsee joku muu - ja mikä pahinta, silloin tulee luultavasti omaksuneeksi kaikkein keskiarvoisimman aikalaisvision.)

Itse kiinnostuin valtavasti, se on myönnettävä, kirjassa läpikäydyistä Buddhan ajatuksista, mutta ilahduin myös siitä että ilmeisesti ev.lut. -seurakuntamme nokkahenkilö (jota olen aina pitänyt melkoisen hyvänä tyyppinä) on myös antanut tiukkoja ohjeita siitä, miten maailmassa olisi hyvä elää. Eivätkä Buddhan ja Jeesuksen ohjeet ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. Foley puhuu myös stoalaisista, joiden elämänohjeet kuulostavat ainakin omiin korviini viisailta:

The key Stoic virtue is detachment - if it is not possible to influence the world, it is at least possible to moderate the world's influence on the self - but the purpose of this detachment is understanding rather than contempt. (s. 43)

Foley tarjoaa myös ihan konkreettisia ohjeita siitä, miten voi elää onnellisemmin. En toista niitä tässä, koska epäilen, etteivät ohjeet itsessään ole aivan niin tärkeitä kuin ne ajatukset, joiden nojalla ohjeisiin on päädytty, mutta eräs avainelementti onnellisempaan elämään ei suinkaan Foleyn mukaan ole vaihtoehtojen runsaus tai niiden lisääminen. Tämän ovat muutkin ajattelijat huomanneet: muistelkaa vain uivan teatterin puvustamossa masentuvaa Niiskuneitiä Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus - Niiskuneiti ei osaa valita sopivaa mekkoa, koska vaihtoehtoja on aivan liikaa.)

Kerron nyt vielä kuitenkin siitä, miten kirja saattoi joko pilata tai pelastaa elämäni. Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen lähdin melkoisen kärttyisissä fiiliksissä kävelylle koiran kanssa ilman puhelinta. Ei nyt mennä siihen, miksi olin kärttyisä; se oli typerää.

Kesken kävelylenkin alitajunnasta leijaili eräs kohta Foleyn tekstistä:

The beauty of taking offence is that the threats of the bully can be presented as the protests of the victim so that the ego can bask in virtue while the id exults in aggression. The arbitrariness is also appealing. Anyone can decide to take offence at anything and this ever-present potential creates a climate of fear satisfying to bullies. (s. 33) *

Kävi jotakuinkin kuten Foley oli ennustanut: oikeamielinen raivo lätsähti pikkumaiseksi kiukutteluksi kuin puhkaistu ilmapallo. Se tietysti turhautti. Niinkin hyvä kiukku kun oli ollut päällä! Kaikki on pilalla. Toisaalta se tietenkin vapautti, joten ehkä todella on niin, että kun luopuu (turhan kiukuttelun tarjoamasta) välittömästä tyydytyksestä voi ajan kanssa saada jotain enemmän.

Okei, eihän turhasta vihamielisyydestä pääseminen varmasti ainakaan pilaa elämää, vaikka lähin pikkumainen tyydytys pilalla olisikin. Pelastamisen puolella ollaan pitkälti.

Kirjassa on paljon ajattelemista, ja paljon aion ajatellakin. Ongelma on kuitenkin siinä, että työ on loputonta eikä laakereillaan ole varaa jäädä lepäilemään. Vaikka tunnistin itsessäni Foleyn avulla yhtä sun toista, lopulta mieleen jäi kaivelemaan fiilis siitä, että toistaiseksi (ja ehkä koko elämäni) vain rapsuttelen pintaa kuvitellen pohtivani asioita kovinkin syvällisesti. Vaan ei kai se auta kuin reippaasti muistaa haastaa itsensä silloin tällöin.

Kiitos, Booksy.

* Tästä loukkaantumisen hauskuudesta toimii muuten hyvänä esimerkkinä juhannustanssigate, joka onnistuu vääntämään sinänsä hyvän asian irvokkaaksi ajatuspoliisitoiminnaksi. Apua. 

Mr. Fox

Nyt oikeastaan tekisi mieli kertoa, että mainion Mr. Foxin kirjoittanut Helen Oyeyemi on viisi vuotta mua nuorempi, ja mennä sitten nurkkaan murjottamaan.

Mr. Fox nimittäin oli mainio. Kirja kertoo kirjailija St. John Foxista, tämän vaimosta Daphnesta ja muusasta, Mary Foxesta - mutta näennäinen juoni on vain pintaa. Kirjan kolmikko leikittelee tekstillä eräänlaisen kolmiodraaman keskellä, sillä vaikka Mary alunperin yrittää rankaista herra Foxiaan tämän naisia kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä (ja vaikka välinpitämättömyys on kirjallista ja ilmenee helppona julmuutena aitojen konfliktien välttämiseksi, mikä mahtava tapa tuoda myytti Siniparrasta mukaan kirjaan), kirjallinen peli muuntuu edetessään. Oyeyemi leikkii kettumyyteillä halki maailman samalla, kun herra Foxin pitää löytää tiensä muusansa luota takaisin kotiin vaimonsa luo.

Mr. Foxia on suoraan sanottuna kauhean vaikea selittää - siksi ennätyksiä lyhyydessä hipova juttu - mutta lukukokemus oli erinomainen, vaivattomasti taianomainen. Suosittelen lämmöllä.

Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Vapaus

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Jonathan Franzenin Vapaus, ja kylläpäs kirjavuosi tosiaan loppui hienosti.

Vapaus opetti myös nöyryyttä - kaksi päivää ennen joulua ajattelin "lukaista" Vapauden alta pois, sehän on suomennettukin, ja käännöskirjoissa nyt ei kauan nokka tuhise. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa luin Vapauden viimeisiä sivuja auton takapenkillä moottoritiellä kännykän valossa saadakseni kirjan seuraavalle arvostavalle lukijalle. Se siitä lukaisusta.

Vapaus kertoo erään perheen tarinan, mutta en mene juoneen sen kummemmin - ei se siitä miksikään muutu ja teidän pitäisi sitäpaitsi lukea Vapaus itse. Vapaus on juuri sellainen kirja, johon pitää joulun aikaan uppoutua - pitkä ja kiehtova tarina. Mutta on se tietenkin muutakin, ja osa siitä muusta tuli selväksi vasta myöhemmin.

Vapaus nimenä tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, kunnes jossain vaiheessa tajusin yhden kirjan pääteemoista - ainakin omiin silmiini - olevan vapaus tuhoavana voimana. Vapauden tehdä mitä vain, seurauksista (itselle, kanssaihmisille tai ympäristölle) viis. Tämähän on keskustelu, johon silloin tällöin törmää netissä - osa keskustelijoista kannattaa tätä vapautta kiivaasti, holhousyhteiskuntaa vastustaen. Itse en ole (etenkään nyt, kirjan luettuani) varma siitä, voiko kaikkien vapauksien menetyksistä puhua holhouksena - jos emme osaa käyttää vapauksiamme vastuullisesti, olemmeko todella ne ansainneet?

Franzen, jonka kuvaaman perheen isä työskentelee ympäristön pelastamiseksi, käsittelee näitä vapauksia ennen kaikkea lastenhankinnan vapauden kautta, mutta nostaa esiin muitakin esimerkkejä. Vapaustematiikan ohella kirjailija ottaa kantaa - jokseenkin purevasti, jos minulta kysytte - muihinkin ajan ilmiöihin, mutta jälkikäteen on sanottava, että eniten mietittävää ja pureksittavaa olen itse saanut vapauden ja vastuun pohdiskelusta.

(Jos lastenhankinnan tematiikka mietityttää, kannattaa ehkä lukea myös Kevin Kellyn What Technology Wants, jota en lakkaa mainostamasta IKINÄ ja jonka mukaan väestönkasvu ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan jossain määrin myös vaatimus innovatiivisuuden ylläpidolle.)

No, kirjallisesti Franzen on melkoinen velho. On äärettömän kiehtovaa huomata, miten käsittämättömän eri tavalla kirjan päähenkilöistä yksi - ehkä eniten esille nouseva Patty - itsensä masennuksen kourissa näkee ja verrata sitä siihen, miten muut Pattyn näkevät. Sen lisäksi, että tämä antaa aiheen miettiä sitä masentuneen ihmisen keskivertoa realistisempaa minäkuvaa, josta on silloin tällöin uutisoitu - me muut kai tuppaamme näkemään itsemme hieman todellisuutta positiivisemmin - on myös kiinnostava pohtia sitä aukkoa, joka on kokemamme minän ja muiden näkemän minän välillä.

Vapaus ei siis ainakaan minulle ollut vain kiehtova ja mukaansatempaava romsku vaan antoi myös ajattelemisen aihetta. Kaikkea sitä!