The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There

Catherynne M. Valenten nuortenkirjalle, jolla on mahdoton nimi, saatiin viime vuonna jatko-osa, jolla on yhtä mahdoton nimi. Pitäkää peukkua, etten typottanut postauksen otsikkoa, sillä aion taas kopioida kirjan nimen siitä. Yksi, kaksi, kolme, hiiop: The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There.

September pääsee takaisin Satumaahan, mutta suunniteltujen kivojen pikkuseikkailujen sijaan ohjelmassa on taas kunnon rytinää - Satumaan asukeilta katoavat varjot, mutta minne? Ja mihin kaikki taikuus näyttää hävinneen?

Mahdoton nimi 2 on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Tätä lukiessani en voinut olla monta kertaa miettimättä, miksei tällaisia ollut, kun olin lapsi.

Jos tykkäsi ykkösestä, tykkää varmaan tästäkin, ja jos ei tykännyt ykkösestä, sitä ei vain ole tullut lukeneeksi.

Full disclosuren hengessä mainittakoon, että sain ykkösosan suomennoksesta hieman yllärinä arvostelukappaleen, jota silittelin iloisena, mutta jonka käännöksen onnistumista en uskaltanut vilkaista. Sanaleikittelevän Valenten kääntäminen on varmasti ollut haasteenpoikanen. Uskallan kuitenkin ehdollisesti suositella opusta lahjaideaksi jollekin lähipiirin tenavalle, jos ideoista sillä saralla on pulaa.

vN

No niin, von Neumannin koneita siis, en hyvistä yrityksistäni (ja siitä, että luen töihin kävellessäni ja epähuomiossa astun askelmille, joita ei ole) huolimatta ole saanut Peter "Finncon-vieras" Wattsin Sokeanäköä vielä luettua (se on arvostelukappale, olen myynyt sieluni, tai no, sen, mitä siitä nyt oli jäljellä.)

Mutta Madeline Ashbyn vN oli kirjastosta, ja se oli ihan mainio nuorten kirja, aion lukea toisenkin osan. Kas, Amy (en jostain syystä diggaa Amysta päähenkilön nimenä, mutta se on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani) on von Neumannin kone, siis itsereplikoituva robotti. Hän on suosittua sarjaa ja asuu ihmisisänsä ja vN-äitinsä kanssa ... kunnes sukupolvea vanhempi rouvashenkilö, jonka kutsuminen mummoksi tuntuu hieman irvokkaalta, astuu kuvaan ja osoittaa, että ihmiskunnan huolet ovat käyneet toteen: on kuin onkin robotteja, jotka voivat vahingoittaa ihmisiä. Amy hoitelee mummonsa ... mutta saakin tästä ei-toivotun kumppanin.

Edelläkuvatun seurauksena Amy joutuu tietenkin pakomatkalle, mutta kehen voi luottaa kun mummon (irvokkuudesta viis, ainakin "mummo" on lyhyt sana) replikoimat tädit jahtaavat Amya, ihmiskunnasta nyt puhumattakaan? Pitäähän nämä masiinat nyt äkkiä kerätä pois ärsyttämästä biologisempia entiteettejä.

Vauhti oli kova, mutta jotenkin Amysta on onnistuttu luomaan hahmo, joka on sekä täysin vieras että tarpeeksi tuttu. Hahmot ovat muutenkin kiinnostavia. Hahmojen erinomaisuus onkin kirjan vahvuus, sillä ympäristö jää hieman valjuksi, kuin pahvisiksi lavasteiksi.

Hieno kirja, tämä vN.

Finnconista muuten sen verran, että siellä on tilaisuus bongata allekirjoittanut sunnuntaina paneelikeskustelun osapuolena puoliltapäivin jossain tilassa, jota en muista. Ja koska pelkään, etten saa siellä sanaa suustani, en aio sitä myöskään selvittää. Toivon kai, ettei sinne tule ketään. Mysteeriksi jää, miksi ylipäänsä mainitsen tästä. Ehkä samalla toivon, että sali pullistelee yleisöä. Ristiriitainen on ihmisen mieli.

The Raven Boys

Maggie Stiefvater on nimi, johon olen ennakkoluuloisesti liittänyt teini-ikäisen hömppäromantiikan, ja täten vältellyt. Uutuusteos The Raven Boys oli kuitenkin päätynyt Locuksen listoille viime vuoden parhaimmiston osalta, joten - ei sillä, että antaisin minkään listan mitään sanella - tartuin teini-ikäistä hömppäromantiikkaa suklaarasiasta.

Ja yllätyin myönteisesti.

Pikkukaupungissa asuu nuori Blue, joka törmää kolmeen paikallisessa poikain sisäoppilaitoksessa opiskelevaan poikaan. Pojat etsivät jotain maagista, ja tässä Blue ehkä osaisi auttaa - hänhän tulee suvusta selvänäkijöitä.

Jälkikäteen ajatellen juoni oli ehkä hieman sekava ja siihen oli osin tarpeettomasti ympätty jokseenkin kummallinen pahishahmo, mutten antanut sen häiritä. Minä viihdyin. Hahmot eivät olleet turhan angstisia, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä, useimmilla oli pää tukevasti harteillaan. Blue on sankaritar, joka elää ja hengittää muustakin syystä kuin jonkun poikapuolisen katseen vuoksi ja osaa jopa neuloa. Jestas. Romantiikka oli muutenkin epämääräistä ja sellaisenaan aivan sopivaa, juuri niin vaikeaa kuin asiat tuppaavat olemaan, muttei kuitenkaan häiritsevän päällekäyvää.

Satunko vielä muistamaan ripauksen huumoria? Jatko-osa tulee lukulistalle väistämättä.

Dark Eden

Nyt tässä taas kävi niin, että ehdin ikään kuin unohtaa sen, mitä Chris Beckettin tieteiskirjasta Dark Eden voisi kertoa - juonta spoilaamatta.

Kerron sen verran, että se kertoo pienestä yhteisöstä ja siitä, miten yhteisö pääsee irti menneisyydestään - ja miten se samalla löytää väkivallan. Kirja on samalla kertaa toiveikas ja surullinen.

Beckett tuntuu myös keksineen jotain hyvin vierasta - miljöö ei tunnu vain viritellyltä planeetta Maalta, vaan joltain aidosti vieraalta. Myöskään Beckettin kuvaama yhteisö ei tunnu aivan tavanomaiselta, mutta toimii kuitenkin uskottavasti omilla säännöillään.

Kirjan lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että ihmiskuntaa oli vaikea olla ajattelematta jonkinlaisena tehokkaana viruskantana, joka syö elinympäristönsä paljaaksi, mutta ehkä Beckett tässä oli saavuttanut vain kiusallisen totuuden eikä yrittänytkään olla erityisen miellyttävä.

Suosittelen - Beckettin paratiisi on aidosti tummanpuhuva.

Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

Uniin piirretty polku

No NIIN, luulitte minun jo hylänneen 101 spefin helmeä -listan, mutta mitä vielä. Still going ... well, still going.

Helena Wariksen Uniin piirretty polku oli ihan kerrassaan mukiinmenevä fantasia, jota yritin jostain syystä sijoittaa maamme (ja naapurimaiden) kartalle siinä juurikaan onnistumatta, ehkä siksi, että takakansiteksti viittasi löperösti johonkin historialliseen.

Tykästyin erityisesti Wariksen yhteisökuvauksiin. Olin varmaan kuvitellut, että kaikki istuvat alasti luolissa, joten kylät ja niiden hyvin toimiva, enimmäkseen kohtuullisen hyväntahtoinen sosiaalinen verkosto oli jotenkin kivaa luettavaa.

Perusfantasiasta - siis sellaisesta, jonka parissa olen nuoruuteni viettänyt - tämän mukavasti erottaa myös se, että päähenkilöistä voi aika luontevasti kirjan kuluessa tulla vanhempia, eikä meno siitä silti olennaisesti muutu. Ehkä vähän kiihtyy.

Okei, olisi mulla varmaan huhtikuussa ollut tästä muutakin sanottavaa, mutta nyt ei enää ole. Olen vanha, huonomuistinen ja join skumppaakin äsken. Suosittelen kuitenkin.

Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

Alien: Engineers

Jossain Internetsisin syövereissä majailee PDF-tiedosto, joka sisältää alkuperäiskäsikirjoituksen Prometheus-leffalle.

John Spaithsin hengentuote kulkee nimellä Alien: Engineers.

Minä satuin pitämään Prometheus-leffasta, en nyt ehkä aivan yhtä paljon kuin eeppisestä ikisuosikistani Aliensista, mutta kuitenkin. Olen sillä tavalla helppo ja kritiikitön leffaihminen. Jos leffassa on alien, se on Hyvä Elokuva (TM).

Olkoonkin, että Prometheuksessa oli vähän kummallisia alieneita, ja se pääosanesittäjäkin kuvitteli ilmeisesti, että roolin tarkoituksena oli esittää taikinaa, mutta pidin silti.

Nyt kuitenkin tämän Alien: Engineersin luettuani (olipas muuten hassua ja jännää lukea käsikirjoitusta) olen sitä mieltä, että pilalla, pilalla on koko Prometheus-leffa. Tämähän oli paljon parempi! Tässä oli järkeä! Ja android oli pahaenteisempi (myönnän tähän väliin, etten aivan muista hänen pahaenteisyytensä astetta itse elokuvassa, mutta minulla on mielikuva, jonka mukaan kyseessä oli hieman pannukakuksi jäävä pahaenteisyys.) Ja alienit olivat jotenkin ... enemmän alieneita, mikä ehdottomaksi plussaksi laskettakoon.

Ja nyt itken täällä katkeria kyyneleitä ja lyön rintaani siksi, että tätä versiota tuskin koskaan valkokankaalla näemme. KIROTTU HOLLYWOOD! WE HATES YOU FOREVER!

Niisk.

Song of Time

Kuuntelin Ian R. MacLeodin Song of Timen äänikirjana ja pidin siitä ihan kauheasti.

En ole kansikuvan suurin fani.

Jälkikäteen mietin kuitenkin, olisinko pitänyt siitä aivan niin paljon, ellei äänikirjan lukija olisi ollut nero naiseksi ja loistava käyttämään ääntään? Ehkä en. No, lukija kuitenkin oli huikea.

Kirja sijoittuu (lähi)tulevaisuuteen: vanha nainen, Roushana, löytää rannalta nuoren miehen ja pelastaa tämän. Hän sukeltaa samalla omiin muistoihinsa, lapsuuteensa, nuoruuteensa ja avioliittoonsa ja kertoo nämä nuorelle, tuntemattomalle miehelle.

MacLeodin tulevaisuusvisio on kiehtova: välillä tulee sellainen olo, että tuossa tulevaisuudessa minä haluaisin asua, välillä taas sellainen, että tuonne nyt en ainakaan haluaisi. Eikä tulevaisuuden visiointi toisaalta ole kirjassa pääroolissa: kun kaikki käydään läpi päähenkilön muistojen kautta, tulevaisuusvisiotakin katsotaan oudosti kuin mennyttä.

Kirjan loppupuolella tunnelma tiivistyy ... mutta juonenkäänteet tuntuvat silti jotenkin hieman banaaleilta. Eivät ihan kaiken sen tiivistymisen arvoiselta. Alkupuoli kirjasta olikin jotenkin kiehtovampi.

Heti tämän kuunneltuani olin sitä mieltä, että neljän tähden lukukokemus, mutta nyt en ole enää aivan varma, mitä tästä jäi käteen. Että ehkä kuitenkin kolmen tähden. Ja lukijasta lisätähti, tai mahdollisesti galaksi.

Engine Summer

John Crowleyn Engine Summer on paitsi mainio kirja, myös esimerkki siitä, että menetän kaiken malttini kirjaston uutuusluettelon edessä. Kas! Kirja! Minä Liina! Liina varata kirja! Liina paukuttaa rintaa kuin Tarzan!

Crowley on käsittääkseni genressään arvostettu kirjailija, ja tämä varhaisehkon kauden Engine Summer on päätynyt vallan SF Masterworks -sarjaan, kai se jotain kertoo. Kirja on postapokalyptinen (ja koska se on julkaistu alunperin samana vuonna kuin minä, oli hauska nähdä, miltä postapokalyptisyys olisi tuossa hetkessä näyttänyt.) Kirja kertoo nuoren miehen tarinan - melko kirjaimellisesti, nuorukainen kertoo tarinaansa jollekulle kuulijalle.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Välillä hankalaakin: Crowley on vienyt henkilöidensä kielen ja kulttuurin kuvitteelliseen suuntaan ja lukija jää miettimään, mikä kirjassa on tuttua mutta ikään kuin rikkinäisen puhelimen läpi kuvailtuna ja mikä puolestaan puhdasta scifiä. (Esimerkiksi kirjan nimi viittaa tietenkin intiaanikesään, mikä kirjan alkupuoliskolla selväksi tullee.)

Loppuratkaisu oli minusta oikeastaan ahdistavan puolella. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja mieleenpainuva, eikä loppukaan ole vailla tiettyä toivoa ja vapautta.

Hiljaiset - Introverttien manifesti

Innostuin lukemaan Susan Cainin Hiljaiset luettuani siitä Liisan fiiliksiä.

Kansi: Avain / Satu Kontinen

Cain puolustaa introverttejä kunnioitettavalla tunteen palolla ja korjaa monia yleisiä ennakkokäsityksiä introversiosta. En osaa sanoa kirjasta mitään kovin objektiivista; se oli helppolukuinen ja jotenkin ... jenkki.

Mutta minulle Hiljaiset oli ihan käänteentekevä. Tuntui siltä, kuin olisin yhtäkkiä nähnyt elämäni täysin uudesta kulmasta: kaikki keikahti päälaelleen ja moni asia sai ikään kuin selityksen. Se tuntui kauhean helpottavalta. Olen aika puhelias enkä useinkaan ujo, joten päällisin puolin vaikutan luullakseni ekstrovertimmalta kuin ikinä koen olevani; tästä huolimatta koen esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteen jossain määrin ahdistaviksi, ja mitä pakkotahtisempia ne ovat, sitä pahempia ne ovat. Yhtäkkiä ymmärsin (muun muassa), että jos sosisaalisissa tilanteissa väsyy tai joskus jopa ahdistuu, on ok ottaa itselleen palautumisaikaa ja -tilaa. Silloin homma menee helpommin.

Kävi myös ilmi, etten suinkaan ole ainoa, joka kekkereillä hiipii välillä vessaan ihan vaan vetämään henkeä.

Pikkuhiljaa maailma on asettunut uomiinsa, eikä kirjan ajattelu tietenkään enää tunnu samalla tavalla mullistavalta, mutta edelleen tuntuu siltä kuin olisin saanut yhden työkalun lisää.

The Method

Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.

No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.

TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?

(Kas, muistin sentään jotain.)

Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Intrusion

Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.

Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.

Hope ei vaan halua.

Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.

MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.

Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!

Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.

Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.

Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.

Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.

Days of Blood and Starlight

Viime vuonna äänikirjana kuuntelemani Daughter of Smoke and Bonen jatko-osa, Days of Blood and Starlight, tuli kirjastoon, ja minä tietenkin sen heti varaamaan, sillä pitäähän minun saada tietää kuinka Karoun ja Akivan romanssille käy.

Veikkauksia?

Vedonlyöntiä välirikon kokeneiden rakastavaisten kohtalosta on vielä tovi aikaa harjoittaa, sillä tämähän oli vasta trilogian kakkososa. Karou tuntee suurta syyllisyyttä roolistaan enkeleiden ja chimeroiden välisen sodan käänteissä ja avustaa kansaansa Marokossa (miljööpisteet jälleen Laini Taylorille!) Akiva ... tuntee suurta syyllisyyttä ja niin edelleen ja niin edelleen (mutta hän ei avusta Karoun sakkia vaan murjottaa enkelten armeijassa.)

Lopulta molemmat päähenkilöistä päättävät kasvattaa selkärangan, juuri sopivasti kolmatta osaa ajatellen.

Puolet kirjasta murisin tästä selkärangan puutteesta ja etenkin viestintäkyvyn puutteesta - puhukaa, ihmiset! Ja chimerat ja enkelit! Ei ole niin vaikeaa! - ja päätin, että kyseessä on selkeä keskinkertaisuus. Loppupuolella ja miljöössä oli kuitenkin jotain, joka riemastutti. Älkää kysykö, mitä oli. Jotain oli, eikä minulla ole lainkaan analyyttinen olo. Riemastuin ja päätin pitää tätä vallan neljän tähden lukukokemuksena.

Erityisbonus muuten Karoun ystävä Zuzanalle, joka on sympaattisin sidekick toviin. Hauskakin vielä. Ollapa Zuzana, mutta Karoun hiuksilla.

The Hammer

Minulla on sellainen käsitys, että K. J. Parker on paitsi hyvin salaperäinen, myös kovin suosittu fantasiakirjailija. Voin toki olla väärässäkin, ehkä hän on suosittu vain Locuksen henkilökunnan keskuudessa.

Eikä tämä The Hammer mitenkään huono ollutkaan. Paikoin se tuntui jopa nerokkaalta (mutta toisin paikoin tylsältä.) Siirtokuntaan karkotetun aatelisperheen vesa päättää ottaa hatkat ja paeta perhettään läheiseen kaupunkiin, johon aatelisperheen pää, isä ja yksinvaltainen diktaattori pitää suhteita yllä lähinnä rosvouksen muodossa. Kaupungissa päähenkilö Gignomai aloittaa teollisen vallankumouksen. On hänellä jokin muukin suunnitelma, mutta sitä ei moni näe.

Edellinenkin lukemani Parker keskittyi teolliseen vallankumoukseen (ja oli minusta enemmän tylsä kuin nerokas), joten epäilen, että tämä teollistuminen on rouvan / herran one true love.

No, The Hammer on tiukkaan kirjoitettu ja siinä on mahtava juoni. Henkilöhahmotkin toimivat - on pakko ihailla Parkerin tapaa kirjoittaa sisäisesti johdonmukaisia hahmoja. Gignomai on nerokas mutta  häikäilemätön. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko hän lopulta pikemminkin roisto kuin sankari.

Lukijana en yleensä jaksa riemastua juonenrakennustekniikasta, joka toimii siten, että sivulla n kerrotaan jotain hirveää tapahtuneen, ja sivulla n+370 vihdoin paljastetaan tämä kauheus (kun sitä on ensin heiluteltu lukijan silmien edessä kuin porkkanaa harvinaisen hitaalle aasille koko kirja.) Tässä oli yksi isompi tällaista ärtymystä aiheuttava hetki, mutta onneksi vain se yksi.

Eeppistä fantsua etsivät tulevat muuten tämän kanssa pettymään. Yhtään ei juosta karttaa läpi, eikä taikuuttakaan kirjasta löydy.

Sisäinen pakko-oireinen kirjastonkäyttäjäni tilasi toisenkin Parkerin kirjastosta vain siksi, että se oli tarjolla, joten katsomme, miten tämä jatkossa toimii.

Every Day

Locus antoi jälleen suosituksia siitä, mitä vuonna 2012 julkaistuista kirjoista kannattaisi lukea, mikä vinkkinä kerrottakoon muille listaorientoituneille.

Yksi listan kirjoista oli Helmetin Overdrive-palvelusta löytyvä David Levithanin Every Day, jonka kansi jätti ärtyneeksi - kirjailijan nimi vaikuttaa kiusallisella tavalla typotetulta, mutta ei ole sitä.

Itse kirja oli ihan hyvä, sikäli kun siihen pystyy tältä kiusallisuusasialta keskittymään. Se kertoo nuoresta henkilöstä, joka viettää jokaisen päivänsä eri kehossa - suurinpiirtein omanikäisessään, kirjan tapahtumahetkellä siis teini-ikäisessä. Hän rakastuu Justinin tyttöystävään Rhiannoniin ja alkaa kaivata pysyvyyttä. Seuraa kaikenlaista.

Every Day oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Konseptikin oli hieno. Päähenkilöllä oli kovin kehittynyt moraalin taju; hän oli kovin tarkka siitä, ettei vahingoita ihmisiä, joiden kehossa on. Tämä oli minusta melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on joutunut hoitamaan moraaliset pohdiskelunsa käytännössä yksin - jos kirja ei muuten vaikuta fantastiselta, tässä vaiheessa viimeistään pitää ottaa hatustaan kunnon ote.

Levithanilla on muuten jännä pointti. Hän pistää päähenkilönsä kertomaan, miten kehot välillä ovat erilaisia aivan mielialaa myöten; miten fyysinen olemus vaikuttaa mielialan, psyykeen ... Levithan onnistuu joillakin tasoilla niin mainiosti, että välillä pohdin, josko hän itsekin olisi hyppinyt kehosta toiseen. Tuskin, mutta tässä tulee ehkä kirjan paras puoli hyvin ilmi: muistutus siitä, ettei omista lähtökohdista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaisessa kontekstissa muut elävät.

A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers

Kirjablogin kirjoittaminen on ihan turvallinen ja harmiton harrastus. Niiden lukeminen sen sijaan johtaa Kirjat, jotka luen heti seuraavaksi -listan holtittomaan pitenemiseen, kuten on täälläkin usein todettu. Australiasta käsin kirjoittava Sanna (anteeksi vain, oletan tässä, ettei nimesi oikeasti ole Sannabanana) esittelee mahtavan kiinnostavia kirjoja, joista viimeksi tarttui mukaan Xiaolu Guon A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Tämähän ei välttämättä ole kirjallisuutta, johon yleensä tartun, mutta toisaalta en halua määritellä sellaista kirjallisuutta liian tarkasti. Niinpä tartuin tähän.

Kirja on nuoren kiinalaistytön tarina. Tyttö matkustaa Lontooseen vanhempiensa pyynnöstä opiskelemaan englantia, tapaa miehen, rakastuu ja kasvaa ehkä erimuotoiseksi luonteeksi kuin muutoin olisi kasvanut.

Kirjan erityishykerryttävät puolet olivat 1) kieli, joka notkistuu kirjan kuluessa, mutta on alkupuolella kömpelyydessään taianomaista (mikä erilainen ajatusmalli sieltä taustalta kuultaakaan! Osatapa kiinaa!) ja 2) kulttuurien erot. On se suhdekin ihan mainio, erikoisen miehen sankarittaremme onnistuu löytämään.

Loppupuolella, kun kieli on jo idiomaattisempaa, sujuvampaa englantia ja sankaritar reissaa ympäri Eurooppaa, kirja menettää ehkä hieman lumostaan - mutta se alku. Voisin lukea ensimmäisen luvun uudestaan vaikka kuinka monta kertaa.

(Guardianin arvioija oli pikavilkaisun perusteella kanssani tyystin eri mieltä siitä, mikä oli lumoavaa ja mikä ei. Hän on varmasti torvi.)

How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.