Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

Brain Thief

Alexander Jablokovin Brain Thief oli paikoin vetävä seikkailu, johon en tainnut oikein loppua kohti jaksaa asianmukaisesti keskittyä.

Päähenkilö, jonka nimeä en muista, mikä kertoo karua kieltään tyypin karakterisoinnista, on rikkaan Muriel-rouvan palveluksessa. Muriel on reipasotteinen eukko, joka tykkää viestiä työntekijänsä kanssa hieman erikoisin keinoin - joten kun Muriel eräänä iltana katoaa aamutakin helmat lepattaen ja alkaa sitten lähetellä tavallista oudompia viestejä, katsoo päähenkilö velvollisuudekseen etsiä työnantajansa.

Brain Thief oli aika puhdasverinen seikkailu, jossa juonenkäänteitä piisasi parinkin romaanin tykötarpeiksi. Alusta pidin kovastikin, mutta jossain keskikohdan puolivälin paikkeilla koin hieman väsymystä runsaan henkilökaartin juoksennellessa ympäri kuin päättömien kanojen lauma. (Kanaparat.)

Varmasti aikansa silti voisi huonomminkin käyttää. Esimerkiksi katsomalla laihdutusohjelmia, jotka nekin ovat kovasti viihdyttäviä, mutta vievät kaiken ilon sipsien syömiseltä, toisin kuin Brain Thief.

(Ja puuh ja voi helkkari, että tässä on taas tullut luettua tänä keväänä. Miten ikinä jaksan naputtaa kaikesta tänne?)

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

The Man from Primrose Lane

James Rennerin The Man from Primrose Lane oli hämmentävä soppa aikamatkustusta, pakkomielteitä ja sarjamurhaajia.

Huomaatte kannessa Jonathan Carrollin blurbin. Minä huomasin sen ihan äsken. Ajattelin, että ehkä Carroll on Rennerin serkku tai jotain.

Nuori kirjailija, joka on tehnyt omaisuuden true crime -opuksella, kiinnostuu vaimonsa kuoleman jälkeen nuorten tyttöjen katoamisista ja murhista koostuvasta rikossarjasta. Hän kuskaa lapsensa isälleen, lopettaa masennuslääkityksen, ihastuu hempukkaan ja sotkeutuu pakkomielteisesti tapahtumasarjaan, jossa nykyhetki ja takaumat sekoittuvat.

Ollakseni ihan rehellinen, minusta hempukkaan ihastuva ja lääkityksensä kuin seinään lopettava päähenkilö oli vähän ... tyhmä.

Kun nyt rehelliseksi päätin ryhtyä, voinen myös kertoa, etten muista, miten kirja päättyi. Sen muistan, että koko hommasta tuli hieman tuhruinen pulp-fiilis. (Koska en ole lukenut kauheasti pulppia, voin olla fiilikseni kanssa aivan yksin.) Viihtyihän tässä, mutta minä en yhtään millään jaksaisi lukea mässäilyä pedofiilimurhaajilla - en, vaikka kirjailija tuntuisikin tavoittavan moisen obsession epäterveyden ... ja kirjoittaisi sen osaksi kirjaansa.

Tästä ollaan ilmeisesti tekemässä leffaa. En ole tippaakaan yllättynyt.

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

Edge of Infinity

Luin tällaisen Jonathan Strahanin editoiman novellikokoelman. Sen nimi on Edge of Infinity.

Siinä oli monta novellia. Osa novelleista oli hieman tylsiä. Osa oli hieman parempia. Ilmeisesti mikään ei räjäyttänyt tajuntaani, sillä en muista kirjasta enää muuta kuin sen, että luettu on.

Ei kun muistanpas. Nyt tuota kantta katsoessani muistin, että Rajaniemen novelli herätti myönteisen tuntemuksen: kaikki tämä ja Suomesta vieläpä. No ainakin ikään kuin Suomesta. Kuitenkin suomalaisen kynästä. Kyllä nyt muu universumi huomaa meidät.

Lupaan kirjoittaa jotain järjellistä vielä joskus.

Green

Epäröin hieman tarttuessani Jay Laken Greeniin, sillä aiempi lukemani Lake jäi mieleen lähinnä ajoittaisen inhottavuutensa vuoksi.

Äänikirjana kuuntelemani Green ei kuitenkaan ollut yhtään inhottava. Se kertoo nuoren tytön, Greenin tarinan - orjuudesta, oman tien löytämisestä ja eri vaiheista erään kaupungin tuhossa ja pelastuksessa. Green on paikoin rasittava, paikoin viehättävä päähenkilö, ja tarina veti.

Okei, tarina veti enimmäkseen. Etenkin alkupuoliskolla jännite oli oikein toimiva ja Greenin tilanteesta kuunteli ihan ilokseen. Liekö kirja ollut kuitenkin vähän turhan pitkä, sillä loppupuolella homma alkoi luhistua oman painonsa alle. Hienosta lukijasta huolimatta en oikein jaksanut keskittyä.

Yksi juttu vielä: Lake kirjoittaa hyvin vahvasti seksuaalista proosaa ajoittain. Jotenkin kirjan seksikohtaukset onnistuvat kuitenkin vaikuttamaan ikävästi tirkistelyltä (vaikkeivät ne sinänsä missään vaiheessa nouse kirjassa pääasiaksi, mikä sentään on hyvä.)

Throne of the Crescent Moon

Saladin Ahmedin Throne of the Crescent Moon oli minusta lähtökohtaisesti kauhean kiinnostava: tuntui nimittäin mukavalta ajatukselta lukea spefiä jostain muusta kuin anglosaksisesta kulmasta. Hetken leikittelin jopa ajatuksella siitä, että TotCM olisi käännöskirja. Sitten selvisi, että Ahmed on syntynyt tyyliin Detroitissa. Voihan hänellä silti olla kuuma linja kulttuurinsa (tahi sukunsa kulttuurin, mistäs minä tiedän) tarustoon, en minä sillä, mutta vähän petyin kyllä.

Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.

The Space Between

Ihanan omituisen The Replacementin jälkeen Brenna Yovanoffin kakkosteos, The Space Between, tuntuu ... höhöhö ... välitilalta.

Alku on tavallaan herkullinen. On Luciferin ja Lilithin tytär, ööö Daphne, jonka veli katoaa, ja on tuskainen, ah niin tuskainen, poika (jonka nimi alkaa T-kirjaimella, tästä olen varma) maasta. Poika päätyy auttamaan tyttöä ja siihen väliin mahtuu pussailua.

Mutta jotain kauhean keskinkertaista ja tylsää tässä oli. Sellaista, etten siitä missään vaiheessa päässyt yli. Lisäksi olen unohtanut lopun tyystin - ellei Kindleni muuta vakuuttaisi, epäilisin lukeneeni kirjasta vain n-50 sivua.

Yksi valopilkku sentään. Demonivauva Raymie oli kerrassaan hurmaava. Hurmaava. Pelkästään hänen vuokseen voisin lukea vaikka toisenkin kirjan tätä samaa.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

The Folly of the World

Jesse Bullingtonin The Folly of the World oli hieman kaksijakoista luettavaa.

Se kertoo 1400-luvun Hollannista, tulvan aikaan. Täten se on kovin mutainen, enkä minä erityisemmin pidä mudasta. Melkein tuli kylmä jo lukiessa. Lisäksi se alkaa jotenkin kauhean kylmästi, siis ihmiset ovat kauhean kylmiä, meinasi tulla paha mieli.

Toisaalta se kuitenkin on melko riemastuttava seikkailu, jossa kolme sattumalta yhteen päätynyttä pikkurikollista yrittää saada haltuunsa aatelistittelin. Ja fantastisia elementtejä, niitäkin siinä on, vaikken tiedä, miten tarpeellisia ne lopulta olivat. Ehkä olivat. Ehkä juonta ei olisi muuten saatu toimimaan.

Ajoittain teksti tuntui raskaalta, välillä sitä suorastaan ahmi. Bullington onnistuu myös jotenkin elävästi kuvaamaan elämää 1400-luvun Hollannissa - no, enhän minä siitä mitään tiedä. Mutta tämä vaikutti uskottavalta, siinä määrin, että voin luottavaisesti yliviivata 1400-luvun Hollannin yli listalta neliulotteisessa avaruudessa sijaitsevia koordinaatteja, joissa haluaisin asua.

Toden sanoakseni en muista tästä enää paljonkaan. Paitsi, että parempi oli kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Take it or leave it.

The Killing Moon

N. K. Jemisiniin on pitänyt tutustumani jo pidempään; hän on rymistellyt eeppisen fantasian kentälle ovenkarmit kaulassa, ja sehän on ihan hyvä juttu.

Tämä The Killing Moon sijoittuu sellaiseen egyptihenkiseen miljööseen, oikein on hyvä miljöö, siitä täydet pisteet. Juoni puolestaan ei aivan vakuuttanut, siinä oli noituutta harjoittavia pappeja ja vakoilua ja sekopää hallitsija ja sodan uhkaa, että periaatteessa kaikkea löytyi, mutta jotenkin jäi vähän tavanomainen olo kuitenkin.

Sujuva kirja kuitenkin, ei ollenkaan huono. Ja sanoinko jo, että hyvä miljöö?

Asiasta toiseen; on maaliskuu, joka on varmaan sinänsä ihan kelvollinen kuu viime vuoden parhaat -listalle - ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin helmikuu olisi ollut, eikä siinä ole sellaista joulukuista rentoutta saamattomuutta, mutta toimiva silti. Mutten millään jaksaisi. Kiinnostaako sellainen edes ketään? (Piilotin kysymyksen ihan tarkoituksella tänne asiaan liittymättömän postauksen loppupuolelle voidakseni käyttää innottomien vastausten tulvan puutetta syynä olla listaamatta mitään.)

House of Mystery vol. 1-2

Yksi niistä uudenvuodenlupauksista, joita en varsinaisesti tehnyt, oli olla päästämättä miehen kirjastosta roudaamia sarjakuvia noin vain lipumaan takaisin kirjastoon. Siispä House of Mystery, Matthew Sturgesin ja Bill "Fables" Willinghamin henkiinherättelemä sarjakuva.

Osa yksi, Room and Boredom alkaa mainiosti, kun hassunhauskan kaksikon Kainin ja Abelin toinen osapuoli huomaa talonsa kadonneen. (Minä löysin tästä tietenkin Sandman-viittauksen, mutta intertekstuaalisuuden juuret ovat ilmeisesti syvemmällä, enkä tarkoita nyt vain Raamattua.) Useita vuosia myöhemmin arkkitehtiopiskelija saapuu kummalliseen taloon, josta muutaman muun asukkaan tavoin ei pääse lähtemään. Albumin rakenne vuorottelee talon tapahtumien ja talossa hengaavien tyyppien tarinoiden kesken.

Että sillä tavalla ihan peruskauraa. Ja samalla linjalla jatkaa toinenkin albumi, Love Stories for Dead People.

Ihan perushyvä sarja tämä on, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei mitään kovin uutta ja uraauurtavaa. Mutta koska kaiken ei pidäkään olla, niin kyllä House of Mysteryn iltavoikkarin seurana nautiskelee (vaikken nyt voi olla muistelematta, että osa tarinoista ei varsinaisesti ruokahalua herättänytkään.)

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

Grail

Sacrebleu, sitä voisi ajatella, että tässä iässä osaa jo hyväksyä sen, minkä tosiasiaksi sisimmissään tietää: tämä blogi ei pysy ajan tasalla kuin muutamia hupenevia hetkiä. Vaan kun ei.

Ja sitten muutenkin. Kuuntelin viime vuonna tähän aikaan Elizabeth Bearin Chillin enkä suuremmin välittänyt, ja koska se oli toinen osa sarjaa, jonka ykkösosaa en lukenut, ajattelin toki kolmannen osan väistämisen olevan helppo nakki.

Sitten kävi niin, että joku vuodenajassa tai jossain vaati minua kaivamaan sarjan kolmannen osan, Grailin, Audiblesta. Ehkä kaipasin lukija Alma Cuervoa (josta en edes tiennyt pitäneeni), ehkä Jacob's Ladderin erikoista miehistöä - en tiedä. Epäilen, että pimenevä joulukuu ja Cuervon ääni olivat saaneet aikaan muiston, joka oli vahva jo ihan fyysisellä tasolla.

Kuuntelin Grailia enimmäkseen tahkotessani behemoth-kokoluokan neuleprojektin parissa. Koska projekti oli mutkikas, tavallisen kirjan lukeminen siinä samalla oli hankalaa. Koska projektilla oli kiire, tuli Grailia kuunneltua hyvinkin pari tuntia illassa. Intensiivisyys auttoi ja Grail toimi kohdallani Chillia paremmin. (Huomasin myös, että aina, kun kuuntelin Grailia kävellessä, ajatus alkoi harhata.)

Grail on siis jatkoa Chillille. Jacob's Ladderin miehistö löytää vihdoin Graalin maljansa, planeetan, jota kohti on suunnistettu - mutta se on asutettu, ja vieläpä hyvin eri arvot omaavien ihmisten toimesta. Alkuperä on yhteinen, mutta eriytyminen valtavaa. Miten toimia? Entäpä, kun ne ikävämmät Connin perheen jäsenet järjestävät taas epätasapainoa aluksen sisällä?

Kuten sanottua, intensiivinen kuuntelukokemus toimi mainiosti, mutta Grail ei silti noussut aivan täysosumaksi. Ehkä ongelma oli siinä, että samaan aikaan aloittelemani Miéville (josta lisää myöhemmin) käsitteli joitakin Grailin teemoja osuvammin (tai siltä se tuolloin tuntui); tai siinä, että hahmot olivat edelleen vaikeita sympattaviksi. Eniten ehkä kuitenkin siitä, että päättymätön matka avaruusaluksella tuntui paljon hauskemmalta kuin uusi planeetta.

Loppu oli kyllä hieno. Niin, että lopulta olen ihan iloinen siitä, että jokin minussa vaati tämän kuuntelua.

Lightbreaker

Mark Teppon Lightbreaker meni vähän kuin matikan välikokeet fuksivuonna: ohi.

Niin että mitäpä siitä sen kummempia. Sen aikaa kun muistin keskittyä, totesin, että ihan kelvollinen urbaanin fantasian pläjäys on kyseessä, keskivertoa hieman synkempi.

Omaa mielialaani tosin synkensi se, että lukijana oli ilmeisesti sen Maikkarilla formulamainoksia kähisevän tyypin amerikanserkku. En jaksa sellaista kähinää (tiedoksi vaan sinne Maikkarillekin, vaikka samapa tuo sinänsä on. En minä ikinä kanavaanne muutenkaan katso, saan siitä ihottumaa.)

Annan tälle varmuuden vuoksi kolme tähteä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Final Days

Gary Gibsonin Final Days alkaa kutkuttavasti: on madonreikiä, joita pitkin parinsadan vuoden päässä asuva ihmiskunta pääsee kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, ettei tähtiäkään enää näy universumin laajennettua valtavasti.

Kansi: Pan / MacMillan

Vaahtosin alun hienoudesta siellä täällä, täällä siellä. Pikkujouluissa ja puolisolle. Puoliso, jonka kirja oli kyseessä, kommentoi vaahtoamistani: "Niin, mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi."

Ja niin se toden totta muuttui. Sääli.

Kirjassa siis elellään jossain 2200-luvulla, ja Maapalloa uhkaa katastrofi, kun niiden edellämainittujen madonreikien kautta on tuotu harkitsemattomasti alienien laitteistoa maan pinnalle. Kirjassa maailmanloppua tai ainakin omaa loppuaan väistelee kokonainen liuta päähenkilöitä, kaikki miehiä ja kaikki täysin persoonattomia ja epäkiinnostavia.

Juonikin ... äh. Tiedättekö, hetken ajan lopussa olin jo toiveikas: se ilmeinen pahistyyppi esitti havaintoja ja kysymyksiä, jotka minusta lukijana kuulostivat kiinnostavilta. Ajattelin, että josko se onkin oikeassa, voisiko tuo päähenkilö hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan? Ei voinut. Lopputulos oli sitä samaa ankeankankeaa kyllä-minä-tiedän-mistä-muukalaiskana-pissii -rymistelyä, joka oli kaikessa odotettavuudessaan lähes itkettävää.

Ensin olin ajatellut lukea koko sarjan, sitten päätin olla ajattelematta moista. Ja kauheasti toivon, että tämän kirjan olisi kirjoittanut Joku Muu - aineksia olisi ollut vaikka mihin. Tämä olisi ollut tiukasti kahden tähden kirja ilman sitä alkukohtausta, jossa seistiin tähdettömän taivaan alla.

In War Times

Kathleen Ann Goonanin In War Times oli Locuksen suosittelema. Jäin jälleen miettimään, pitäisikö esikarsintani suositusten suhteen olla tiukempi vai menettäisinkö sillä yllärihyviä kirjoja?

Kansi: Tor

In War Times ei ollut huono kirja, se nyt vain ei ollut minun kirjani: jazz ja toinen maailmansota ovat molemmat aiheita, jotka eivät suuresti puhuttele, ja niihin kirja juuri liittyi. Oli siinä myös ihan massiivisen hieno idea, mutta loppu meni niin sekavaksi aikavirtojen kanssa puljaamiseksi, etten oikein tiennyt, etenikö se hieno idea mihinkään. Minusta ei.

Kirja kertoo siis Sam Dancesta, joka on sotilas toisessa maailmansodassa. Lahjakas nuori fyysikko päätyy tekemään kaikenlaista varsinaisen rintaman takana, etenkin tavattuaan tutkijan, jolta saa prototyyppilaitteen - laitteen, joka on huippusalainen ja jonka tarkoitus on tehdä ihmisistä empaattisempia. Vähentää sotia. Hieno, iso ajatus! Mutta ei se oikein toimi, kun Goonan uppoaa syvälle rinnakkaisten aikajanojen suohon, eikä Dance ole kovinkaan aktiivinen toimija kirjan edetessä. (Tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että vaikka päähenkilön virran mukana lillunta on inhimillistä ja uskottavaa, juuri tästä kirjasta se teki hieman tylsän.)

Kirjassa on ihan käsittämättömiä mikrometrin mittaisia pätkiä, joissa yhtäkkiä siirrytään kolmannen persoonan kuvauksesta ensimmäiseen persoonaan. Nämä ovat pätkiä, joita Sam muka kirjoittaa veljelleen sodasta, eikä niistä saa mitään irti - lyhyitä, irrallisia ja epäkiinnostavia. Käsittämätön kirjallinen ratkaisu saa valaistusta kirjan lopussa: nuo pätkät ovat ilmeisesti Goonanin isän oikeasti sodasta rustaamia muistiinpanoja, jotka Goonan on päättänyt integroida tekstiin varmaankin aitouden nimissä. Pakko sanoa, että tämä olisi ollut jokseenkin kiinnostavampi idea, jos se olisi voitu paljastaa vaikkapa esipuheessa: voipi olla, että nuo tavanomaisuudessaan omituiset katkelmat olisivat oikeassa kontekstissa olleet kaikkea muuta kuin tylsiä.

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.

All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.