Vähän Valentea

Catherynne M. Valenten teosten lukeminen pelottaa aina. Pahimmillaan loppuun luettu kirja tuntuu nimittäin hieman työvoitolta, vaikka usein kyllä kokemuksen arvoiselta hyvinkin.

Tälläkin kertaa The Habitation of the Blessed alkoi vaikeasti, niin, että melkein itketti. Miksi pitää olla niin koukeroinen ja hankala? Jossain välissä kun pääsi hommaan sisään, tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole vieläkään varma, antoiko Valente lukijalleen armoa vai opinko vain lukemaan juuri tätä kirjaa. Sarjan kakkososa, The Folded World, soljui sitten kuin vettä vain. Tai soljui ja soljui - vaikka molemmat kirjat ovat sinänsä aika lyhyitä, niitä ei kovin nopeasti laukata läpi. Minulle tämä teki hyvää: olen huono lukemaan hitaasti, mutta nyt se oli kerrassaan nautinto.

Ja olivathan nämä hienoja: ne kertovat myyttisestä maasta, johon Jerusalemista lähtee John-niminen pappi, aikeenaan käännyttää kansa. Vaan hankalaa on, kun vastassa on koko joukko myyttisiä kuolemattomia. Molemmissa kirjoissa tarinaa seurataan useamman kertojan kautta; molemmissa kirjoissa yksi kertojista on Johnin vaimo, blemmye Hagia.

Kirjapari perustuu ilmeisesti ihan oikeaan keskiaikaiseen legendaan, mutta vaikka tarinalla on epätotuuspohjansa, se on kuitenkin enimmäkseen osoitus Valenten kyvystä kirjoittaa huikaisevan kauniisti. Kauniisti ja keskiaikaisesti: pois se minusta, että olisin keskiajan tutkimusta harjoittanut, mutta näistä välittyy silti jotenkin hyvin aidosti keskiaikainen fiilis.

Valente käsittelee aiheitaan paikoin ihan sydäntäsärkevästi. Kuolemattomuus, äitiys, usko - etenkin jälkimmäinen kirja oli paikoin niin surullinen, että itketti - ja sitten vähän naurattikin, sillä yksi juurikin jälkimmäisen kirjan kertojista oli aivan poskettoman hilpeä ja hauska hahmo.

Tämän hehkutuksen jälkeen tuntuu siltä, että a) näille olisi pitänyt antaa viisi tähteä tai b) pitäisi luopua koko ankeasta tähtienjakelusysteemistä, mutta syystä tai toisesta en tee kumpaakaan. Vielä. Jos luovun tähtienjakelusysteemistä, voitte syyttää siitä Valentea, joka kirjoittaa näin hienosti ja sitten ehkä kuitenkin ... vähän etäisesti.

Tai ehkä se oli vain se äitiyden kipeys, joka vei yhden tähden.

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.

Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.

Brown Girl in the Ring

Viimeinen Nalo Hopkinson hetkeen, rouvan esikoisteos Brown Girl in the Ring, sijoittui minun asteikollani jonnekin sinne keskivaiheille. Ei, se ei ollut yhtä hyvä kuin The New Moon's Arms, mutta pidin siitä enemmän kuin Midnight Robberista.

BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.

BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.

PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.

* Haha.