Jotkut ihmiset on jotenkin hirvittävän selväpiirteisiä. Osaavat sanoa, mitä rakastavat, mitä vihaavat. Sanovat kyllä ja sanovat ei. Aina varmasti ja rohkeasti. Kieltäytyvät luontevasti ilman perusteluita. Kohauttavat olkapäitä ja asia on käsitelty.
Miksi mä en pysty siihen?
Mulle moni asia on joustava. Tykkään, koska en vihaa. Voin pitää vähän tai en tykkää kauheasti. Mietin, miksi sanoisin ei. Usein sanon heti kyllä. Ein jälkeen haluan perustella, kertoa syyn. Haluan käsitellä asioita, selventää, selvittää. Haluan puhua loppuun ja kuulla, ymmärtää. Mä voin vaihtaa mielipidettä kun kuulen enemmän, ymmärrän paremmin. En ole ehdoton, koska miksi olisin. Mun minuus ei ole kiinni siitä, pysynkö kiinni jossain mielipiteessä. Mulle käy vaihtaa suuntaa, tehdä toisin, siirtää. Monta harmaata, harvoin valkoista ja mustaa.
Silti mä tiedän mun sisällä, kun mun rajat ylitetään. Kun suostun johonkin, mitä en haluaisi, siirrän tai joustan omien rajojeni yli. Mä näen kun mun kalenteri täyttyy, mä näen kun mun palautumiseen käytettävä aika pienenee yli sen, mitä haluaisin sen olevan. Mitä olin ajatellut sen olevan. Mä tiedän joidenkin ihmisten kohdalla, että tapaaminen saa mut vähän ärsyyntyneeksi. Kun en tule kuulluksi, kun en viitsi enkä jaksa vasta-argumentoida. Kun en välitä tarpeeksi mutta en osaa sanoa ei.
Mä olen vahva. Jaksan tosi paljon. Siksi ajattelen, että pitääkin jaksaa. Pitää jaksaa vähän enemmän kuin joku muu, koska mä voin. Koska mä kestän. Mun jaksamisella mä voin auttaa jotain toista jaksamaan. Tasapainottaa, jakaa taakkaa. Sellainen tunne mulla on. Mä haluan käyttää vastuullisesti mun vahvuutta. Rakentavasti. Mä tunnen sisälläni myös sen, jos en toimi omien arvojeni mukaisesti. Toisia ihmisiä pitää kohdella arvostavasti, kunnioittaen. Rikkoa ei saa. Ketään. Koskaan. Jos olet vahva, et riko.
Rajat on tärkeät. Silti mä ihmettelen, missä mä olin kun niiden piirtämistä harjoiteltiin?