Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kansi: Siltala.

Markkinointi piti tärkeänä, että Utrion kirjojen kannessa oli pari. "Historiallisen romaanin kansikuvituksen piti viitata aikakauteen. Se oli eräänlaista kuluttajavalistusta: kantta katsomalla tiedät, mitä saat", Utrio pohtii kansien merkitystä.

 

Kun bongasin taannoisesta Siltalan katalogista ennakkotiedon Kaari Utrion elämäkerrasta, olin pompata ilmaan innostuksesta. Olen ryhtynyt lukemaan Utrion kirjoja 12-vuotiaana ja luen niitä edelleen. En saa mieleeni ketään toista kirjailijaa, jolta olisin lukenut yhtä monta kirjaa yhtä säännöllisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Sitä paitsi olen lukenut monet Utrion kirjoista vähintään kahteen kertaan, jotkut useamminkin.

Kirjan lukeminen kesti kuitenkin melko kauan, mutta se ei ole sen enempää Utrion kuin hänen elämäkerturinsa, toimittaja ja kirjailija Anna-Liisa Haavikon vika. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja jäsennelty, mutta sen kuvaamat tapahtumat ovat paikoin niin painavia, suorastaan haavoittavia, että taisin jäädä lukijana pohtimaan ja pureskelemaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja omia asenteitani ja kokemuksia. Utrio on palkittu ja kiitetty kirjailija, jonka myyntimenestykseen ei yllä kuin pieni vähemmistö suomalaisista kirjailijoista, mutta suurin piirtein ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajan hän joutui taistelemaan ennakkoluuloja ja vähättelyä vastaan. Nykytermistössä ilmiölle löytyy sanoja: vihapuhe tai naisviha. Näennäisen tasa-arvoisella ja solidaarisella 1960- tai 1970-luvulla tällaisille ilmiöille monet olivat kuitenkin sokeita.

Olen loikannut Utrion kelkkaan hyvässä vaiheessa, sillä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hänen romaaninsa olivat kypsiä ja pidän ihkaensimmäistä lukemaani Utriota, Vendelaa, todella tyylipuhtaana ja lähes täydellisenä kirjana omassa lajissaan. Haavikko kuvaa, miten 1990-luvun aikana suomalaisessa kirjallisuuskritiikissäkin alettiin ymmärtää genrekirjallisuuden päälle. Esimerkiksi kaavamaisuus ei ole huono asia, jos romanttisen viihdekirjallisuuden lähtökohtana on selkeä, tunnistettava ja toisteinen juonikaava. Jokainen viihdettä lukenut tietää senkin, että vaatii todellisen mestarin, jotta tutun tarinan voi kertoa tuoreella tavalla.

Jälleen kerran totean myös, että elämäkerroissa kuvataan usein asioita, jotka olisivat fiktiossa epäuskottavia. Utrion kirjojen vakiotapahtuma on rakastuminen, jossa pääpari kohtaa toisensa yllättävällä ja äkillisellä tavalla ja kummankin elämä suunta muuttuu. Juuri näin kävi Kaari Utriolle itselleenkin, kun hän kohtasi Oriveden kesässä Kai Linnilän. Kumpikin oli ennestään naimisissa ja jälkikasvuakin oli, mutta avioerojen jälkeen he menivät keskenään naimisiin ja viettivät kymmeniä vuosia pääsääntöisesti oikein harmonisen oloista yhteistä elämää.

Elämäkerran äärellä ihailin sivu toisensa jälkeen myös Utrion tarmoa, rohkeutta ja työtahtia. Utrio on avannut suunsa, kun on ollut sanottavaa, ja on noussut jaloilleen myös vastapuolen ryöpytyksen jälkeen. Kaunokirjojen ja tietokirjojen lisäksi hän on myös hoitanut kunnanvaltuutetun luottamustointa ja osallistunut presidentinvaalikampanjointiin. Hän on hoitanut luottamustoimia myös lukuisissa järjestöissä. Mahtavan kannustava esimerkki!

 

En löytänyt tietoa siitä, paljonko Kaari on myynyt, mutta pidän ihmeenä jos tämä elämäkerta ei ole löytänyt tietään kirjanostajien kasseihin tai verkkokirjakaupan paketteihin. Utrion vankka lukijakunta nauttii tästä kirjasta taatusti.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrion uutuus on minulle aina ehdotonta luettavaa. Sain Paperiprinssin luettavaksi äidiltäni ja viihdyin kirjan kanssa päiväkausia. Kirjan lähestyessä loppuaan harmitti, että tarina päättyy, mutta toisaalta halusin tietenkin lukea Wilhelminen ja Sebastianin tarinan loppuun asti. Suosittelen muuten lämpimästi seuraamaan Kaari Utrion Facebook-sivua, hän on siellä kertonut paljon taustoja Paperiprinssin tekemisestä.

Kannen suunnittelu: Lauri Linnilä: Amanita.
Kuva: M. von Wright: Annankatu kylmänä talviaamuna.

Tuntuu että Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkiromaanien sarja on vain parantunut koko ajan. Pidin Oppineesta neidistä kovasti, Seuraneidistä vielä enemmän ja Paperiprinssistä vieläkin enemmän. Paperiprinssin nimi - joka taisi syntyä Facebook-äänestyksen perusteella - on muuten ensimmäinen kirja Utrion tuotannossa, jonka nimi viittaa mieheen eikä naiseen.

Nimihenkilö onkin varsin sympaattinen tapaus. Sebastian Ross on kotiinsa paperiruukille palannut merimies, joka on rampautunut matkallaan. Hän kohtaa köyhän mutta lujaluonteisen Wilhelmine Falkenstenin, joka päätyy isänsä kuoleman jälkeen holhokiksi helsinkiläiseen aatelisperheeseen. Sekä Wilhelmine että Sebastian katselevat helsinkiläisseurapiirejä hieman huvittuneesti ja ulkopuolisin silmin - moni muu kirjan henkilöistä taas ottaa seurapiirielämän paljon enemmän tosissaan.

Kirja oli ihana, romanttinen, hauska, viihdyttävä ja täynnä mielenkiintoista tietoa autonomian ajan Suomesta. Paperia tehtiin kirjassa vielä lumpusta eikä puusta - kuvaukset paperin teosta olivat nekin kiehtovia. Kiitos Kaari Utriolle jälleen kerran ihanasta kirjasta!

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja pari lyhytarviota 
Kaari Utrio: Seuraneiti
Kaari Utrio: Oppinut neiti 

Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja pari lyhytarviota

Kansi: Amanita.

Palaan aina Kaari Utrion pariin, kun kaipaan jotain ihanaa viihdykettä luettavaksi. Onneksi minulla on Utrion kirjoja jo hyllymetrin verran, niin valinnanvaraa riittää vaikka ei poistuisi kotoa minnekään.

Ruma kreivitär on vuodelta 2002 ja kirja avaa Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkikomedioiden sarjan. Tyyliin kuuluu autonomian ajan Helsinki ja uudet tuulet yhteiskuntaluokkien suhteissa. Vanha aatelisto ja uudempi virkamieskunta ovat seurapiirien kermaa, mutta uuden ajan osaajat puskevat rinnalle. Teollistuminen loi älykkäille ja osaaville ihmisille menestymisen mahdollisuuksia. Rumassa kreivittäressä tällainen uuden ajan airut on tupakkatehtailija Anton Wendel. Nimihenkilö, ruma kreivitär Julia Gyllenfalk, taas on ylhäisen mutta rutiköyhän aatelisperheen vanhapiikatytär, joka koettaa pitää herttaisesta pikkusisarestaan ja rapistuneesta kartanosta huolta.

Olen lukenut kirjan edellisen kerran kai aika tuoreeltaan kirjan ilmestymisen jälkeen, joten oli mukava palata Ruman kreivittären pariin. Tapahtumia ei muistanut kovin hyvin ja oli hauska huomata, miten pilke silmäkulmassa tämä(kin) kirja on kirjoitettu. Kirjan nuoret naiset ovat monella tavalla aikakautensa tiukan tapakulttuurin vankeja, mutta jokainen murtaa muureja omalla tavallaan. Julia, Dorotea, Augusta ja Carolina tekevät loppua kohti ihailtavan rohkeita ja itsenäisiä ratkaisuja tavoitellessaan parempaa elämää.

Mukavan piruilevaa on myös Utrion miljöökuvaus:

Senaatintori  herätti Wendelissä aina hilpeyttä. Markkinapäivänäkään sitä ei saatu edes puolilleen kansaa. Mihin pikkukaupunki kuvitteli tarvitsevansa valtavaa paraatiaukiota?

Kaikki muukin oli suhteetonta uudessa pääkaupungissa. Majesteettiset hallintorakennukset, kasarmit ja sairaalat olisivat kelvanneet jopa Pietarin kokoiselle kaupungille. Mahtirakennusten, leveitten katujen ja torintapaisten bulevardien vastakohtina nököttivät vaatimattomat puutalot melkein kuin maalaiskylässä.

Suuret on suunnitelmat - mutta Wendel tiesi, että suunnitelmat eivät olleet Helsingin kunnallispormestarien ja raatimiesten ja kaupunginvanhimpien päässä. Keisarit, ruhtinaat ja kreivit päättivät, millaiseksi suuriruhtinaanmaan pääkaupunki rakennettiin. Helsinkiläisten osuus kehityksessä oli vastustaa kaikkea: katuja, aukioita, satamalaitureita, mitä tahansa mikä maksoi eikä ollut samanlaista kuin Raumalla tai Kuopiossa.

Tuossa joulun alla ahmin viihteennälässäni muutaman Utrion sellaista vauhtia, etten saanut aikaiseksi edes blogata niistä. Kuittaan tässä saamattomuuteni lyhytarvioilla:

Vendela
 
Ensimmäinen Utrion kirja, jonka olen lukenut, ja edelleen suosikkini kirjailijan tuotannossa. Dramaattiset käänteet, ihana pääpari ja kiehtova 1300-luvun miljöö palkitsevat jokaisella lukukerralla. Lisäksi kirjassa on muutamia herkullisia ruokakohtauksia - ja joitakin vähemmän herkullisia...

Sunneva keisarin kaupungissa

Jatko-osa Sunneva jaarlintyttärelle. Yhtä ylilyövän toiminnantäyteinen ja dramatiikkaa täynnä kuin ykkösosakin, mutta kiinnostava erityisesti Konstantinopoliin sijoittuvien jaksojensa ansiosta.

Saippuaprinsessa

Kirja ilmestyi Ruman kreivittären jälkeen ja on samanhenkinen epookkikomedia. Viihdyttävää luettavaa tämäkin.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Seuraneiti
Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet  

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kansi: Lauri Linnilä / Amanita.

Kaari Utrion Seuraneitiä luin tahallisen pitkitetysti, että lukunautintoa riittäisi pitkäksi aikaa. Onhan Utrio pitkäaikainen kirjailijasuosikkini ja hänen uusi kirjansa on siksi aina must-luettavaa minulle.

Seuraneiti jatkaa Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkikomedioiden sarjaa. Kirjassa on täysipainoisuuden tuntu - nostan tämän Utrion 2000-luvun romaanien parhaaksi. Tykkäsin kovasti myös edellisestä romaanista, vuonna 2011 ilmestyneestä Oppineesta neidistä, mutta Seuraneiti tuntuu erityisen onnistuneelta. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy ja Amma.

Lisäpisteet kirjalle siitä, että alun tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin! Kotikuntani Paltamokin mainitaan usein - tosin piti palauttaa mieleen että kuntarajoja on taidettu piirrellä uusiksi sitten 1800-luvun alkupuoliskon. Nyky-Kajaanista katsottuna Paltamo ei suinkaan ole joen toisella puolella vaan Oulujärven toisella puolella. Toki Kajaaniin nykyään kuuluva Paltaniemen alue kaupungin kupeessa on aikanaan ollut osa Paltamoa ja Paltaniemen kuvakirkko kuuluu edelleen Paltamon seurakunnalle.

Seuraneidin kajaanilaisväri johtuu siitä, että päähenkilö Linda Melin vierailee usein Kajaanissa, vaikka onkin kotoisin Pohjois-Savosta. Huikaisevan kaunis Linda kutsutaan kuitenkin kauppaneuvoksetar Poppelin seuraneidiksi Helsinkiin. Jo ennen Helsinkiin pääsyä peräti kaksi miestä on ehtinyt rakastua Lindaan. Kajaanissa vieraillut tukkukauppias Claes Carleson on varakas mutta arkinen, kajaanilaistätiään katsomaan lähtenyt senaatin sihteeri Victor Waldau taas näyttää kreikkalaiselta jumalalta mutta on kovin huikentelevainen.

Ujon Lindan pitää Helsingissä sopeutua seurapiirien tapoihin ja kestää vaatimattomasta taustasta johtuva vähättely. Waldaun perhe ei vaikuta kovin ihastuneelta poikansa mielitiettyyn, mutta tervantuotannosta ja ruukin kirjanpidosta mielellään jutteleva Linda hurmaa jopa kenraalikuvernööri Zakrevskin...

Kaiken kaikkiaan Seuraneiti oli aivan ihanaa luettavaa. Utrio piikittelee ihmisluontoa, rakentaa komediallisia kohtauksia ja dramaattisia käänteitä ja kuvaa tuoretta pääkaupunkia Helsinkiä hauskasti ja elävästi. Tukkukauppiaan liiketoiminnan kuvaaminen ja kotimaisen teollisuuden kannattavuuden pohdiskelu luovat yhtäläisyyksiä nykypäivään. Myös helsinkiläisen virkamieskunnan kuvauksessa voi aistia kevyttä vertailua nykyaikaan:

Kenraalikuvernööri Zakrevski tunnettiin senaatissa orjapiiskurina. Suomalainen virkamiehistö ei ollut ikinä tehnyt niin paljon töitä kuin Arseni Andrejevitš Zakrevskin aikana. Victor itse oli joutunut palaamaan senaattiin joskus iltapäivisin päivällisen jälkeen, ja joku sihteereistä oli tarinan mukaan käsketty pulpetin ääreen aamukahdeksalta. 

Siinä missä Utrion keskiaikaromaanit kuvaavat maailmaa, jossa ihminen syntyy säätyynsä ja kohtalo on lähestulkoon ennustettava, on näissä autonomian ajan Suomea kuvaavissa kirjoissa toisenlainen pohjavire. Pelkkä syntyperä ei enää ratkaise, vaan ihminen pystyy omalla älykkyydellään, tarmollaan ja ahkeralla työnteolla muuttamaan elämäänsä. Aatelisuus tai korkea virka-arvo ei välttämättä enää riittänytkään pitämään ketään hierarkian huipulla. Oman osaamisen varaan rakentaminen saattoi viedä pitemmälle.

Ai niin! Ilkeissä sisarpuolissa esiintynyt Emilia piipahtaa eräässä kohtauksessa. Ihanaa saada lukea toisesta kirjasta tutun henkilöhahmon uusia kuulumisia. Ehkä täytyy lukea Ilkeät sisarpuolet pian uusiksi, niin pääsee takaisin epookin maailmaan ja utriomaisiin tunnelmiin!

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet 
Kaari Utrio: Isabella

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrion uusin teos Oppinut neiti on kirjailijan 31. romaani. Upea ura on jatkunut 1960-luvulta asti! Hyvässä vedossa kirjailija onkin, sillä 2000-luvulla kirjoitettujen epookkikomedioiden linjaa jatkava Oppinut neiti terävä ja huumorintajuinen kirja ja tarjoilee lukijalle sekä ihania sydämentykytyksiä että monipuolista miljöökuvausta 1830-luvun Pietarista Lappiin. Kirjan ovat lukeneet myös Sara ja Maria.

2000-luvun alkupuolen Utriot ovat kuvanneet autonomian ajan Suomea. Ennen Oppinutta neitiä ovat ilmestyneet Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet ja Vaitelias perillinen. Säätyläisyhteiskunta vaikuttaa järkkymättömältä, mutta muutoksen tuulet puhaltavat. Herrasväenkin on mahdollista ryhtyä tekemään työtä, vaikka työtätekevä säätyläinen onkin monen arvonsa tuntevan aatelisen silmissä kovin epäilyttävä. Työ ja siitä syntyvä raha muutti säätyläisyhteiskunnan rakenteita. Mainituissa kirjoissa on kuvattu tupakkatehtaan toimintaa, kirjapainotekniikkaa ja lasinvalmistusta ruukissa. Saippuaprinsessassa alana on "saippuakauppa", mutta siinä teollisuuden alaa kuvataan huomattavasti vähemmän ja hieman toisella tavalla kuin muissa. Oppineessa neidissä uraihmisenä saa luvan esiintyä nainen, Pietarin arvostettua Smolnan tyttöopistoa käynyt opettajatar Sofia Malm.

Sofia onkin oikea täsmäisku 2000-luvun naislukijoiden päähenkilöksi. Hän on opinjanoinen, napakka ja itsevarma nainen, joka on halunnut hankkia hyvän koulutuksen ja omia tuloja. Koulutettu, työssäkäyvä nainen ei ole samalla lailla riippuvainen miehestä tai perheestä kuin kouluttamaton. Eikä nykylukijalle ole vierasta sekään, että vaikka Sofia järkiasioissa on hyvin asiallinen, omia tunteitaan hän ei ihan samalla lailla hallitse.

Lukiessani Pride and Prejudicea mietin, että jos joutuisin Austenin maailmaan, olisin teoreettisesta opiskelusta kiinnostuneena ja tavallisen näköisenä naisena ollut tuomittu Mary Bennetin kohtaloon: naurettava sinisukka. Sofia Malmin housuissa - anteeksi, siis villaleningissä ja bonetissa - olisin ollut paljon enemmän kotonani. Sillä vaikka häntä yli 20-vuotiaana pidetäänkin auttamatta vanhanapiikana, häntä myös arvostetaan.

Sofian vastinpari on tylsistynyt mutta kopea aatelismies, paroni Christian Hackfelt. Sofian ja Christianin tiet risteävät oudon usein milloin Pietarin rantakaduilla, milloin Lapin tunturien hangilla tai Uudenmaan ja Helsingin säätyläistalojen förmaakeissa ja salongeissa.

Utrio herkuttelee oivallisilla sivuhahmoilla, joita ovat muun muassa topakka ruustinna Anna Pihlman, itsepäinen debytantti Charlotta Palmcrona ja Christianin leppoisa setä. Nostalginen Pietari-kuvaus oli erityisen ihanaa, olen tykännyt Pietarista todella paljon siitä asti kuin aikoinaan vietin siellä yhden kesän kesätöissä. Oppineen neidin kotisivulla on aivan mahtavaa kuvitusta kirjan miljöistä! Ja Helsinki-kuvauksista tuli mieleen sama ajatus kuin Rakasta Henriettaa lukiessa: Utrio hyödyntää historiallista miljöötä pilkatakseen estoitta perusstadilaista ylimielisyyttä.

Vasemmalla puiston takana kulki rantapolku, kunnianhimoisesti nimetty Pohjois-Esplanadiksi. Sen varrella nökötti muutama tölli, mutta tupien välissä levisi Kluuvinlahden rojuinen pohjukka. Jacob Roos ei uskonut, että Pohjois-Esplanadille uskaltautuneet koskaan saisivat rahojaan takaisin tonteista, jotka eksisteerasivat vain mielikuvituksessa. Hänen mielestään lahti kannattaisi ruopata, ja vetää sitä kiertämään viehättävä rantatie, kun hyllyvään mutaan ei kuitenkaan ikinä voisi rakentaa mitään rantapaviljonkia kummempaa.

Lukemiseni eteni kahtiajakoisesti, koska välillä yritin väkisin hillitä itseäni, etten ahmaisisi uutuutta liian nopeasti. Välillä taas piti hyppiä kurkkimaan tulevia tapahtumia ja sitten palata takaisin lukemaan samat sivut hitaammin - näin minulle usein käy mukaansatempaavien kirjojen parissa. Onneksi voin lukea aiemmat epookkikomediat jossakin vaiheessa uusiksi, toistaiseksi olen lukenut ne vasta kerran. Ja odottaahan minulla myös Sunneva jaarlintyttären jatko-osa Sunneva keisarin kaupungissa edelleen vuoroaan...

Utrion 1960-luvun ja 2010-luvun tyylien vertailu on hauskaa, sillä kyllä eroja on, vaikka kirjailijan tunnistettava ominaislaatu kautta tuotannon näkyykin. Sunneva oli sankarittarena lumoavan kaunis mutta täydellisen epärationaalinen. Sofian ulkonäkö on vaatimaton, mutta päässä on rutkasti järkeä - paitsi kenties silloin, kun kiihkeät tunteet saavat jopa hänetkin toimimaan hölmösti. :)

Utrio on muuten aktiivinen Facebook-keskustelija ja hänen sivullaan on ollut paljonkin keskustelua Oppineesta neidistä.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Kaari Utrio: Rakas Henrietta
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni

Kaari Utrio: Sunneva Jaarlintytär

Kaari Utrion Sunneva Jaarlintyttären ostin joskus viime vuonna divarin poistokärrystä. Myös jatko-osa Sunneva keisarin kaupungissa lähti mukaan, yhteishinta kirjoille oli yksi euro. Kirjoissa ei ollut kansipapereita tallella, mutta alkuperäistä Sunneva Jaarlintyttären kansikuvaa voi ihailla Utrion kotisivuilla Naiset ja viihde -artikkelin yhteydessä - kannattaa ehdottomasti lukea artikkeli kokonaan, siinä on erittäin mielenkiintoista kuvausta kirjojen aikalaisvastaanotosta.

Alun perin vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva on Utrion toinen romaani. Utrion varhaistuotannon tyylin tunnistaa, mutta kokonaisuutena kirja on kestänyt aikaa mainiosti. Olen uppoutunut näihin teini-ikäisenä 1990-luvulla innokkaasti ja niin uppouduin vieläkin, vaikka hivenen kriittisempi lukija taidan nykyään ollakin. Sunnevaa on luettu hiljattain myös Jossun lukupäiväkirjassa, ja saman havainnon Jossu on tehnyt kuin minäkin: sankaritar muistuttaa jonkun verran 1960-luvulla suosittua Angelikaa. Pari Angelikaa olen itsekin joskus tainnut lukaista - mutta Angelikan Wikipedia-sivulta löytyi erittäin mielenkiintoinen tieto, sarjaa on kirjoitettu uusiksi viime vuosina.

Sunneva Jaarlintytär sijoittuu mielenkiintoiseen historian ajanjaksoon, 1100-luvulle. Varhaistuotannon tyyli näkyy erityisesti siinä, että Utrio on ahtanut kirjan todella täyteen toimintaa. Myöhemmissä kirjoissa maltetaan hetki hengähtää välillä, jolloin toimintakohtaukset pääsevät paremmin esille, mutta tässä kirjassa tapahtuu koko ajan. Kirja vilisee taisteluita, murhia ja murhayrityksiä, nälänhätiä, tulipaloja ja mentiinpä minne vaan, niin aina esiin putkahtaa himokkaita raakoja miehiä, jotka iskevät silmänsä Sunnevaan.

Kirja jakautuu neljään jaksoon. Ensimmäinen sijoittuu Ruotsiin, jossa kaunis 13-vuotias Sunneva - siis tuon ajan mukaan avioliittoikäinen - saa miesten päät sekaisin. Toinen jakso sijoittuu Bergeniin, Norjan kuningas Sverren hoviin. Tässä jaksossa Sunneva tapaa sankarin, upporikkaan sisilialaisen herttuan Rainulf de Hautevillen. Hömpän lakien - joita kirjasin ylös Ylämaan laulun luettuani - mukaan Sunneva tietenkin inhoaa Rainulfia kauheasti ja Rainulf taas tekee kaikkensa saadakseen neidon joko sänkyyn tai naimisiin tai molempia.

Sitä ennen pitää kuitenkin kokea kolmas ja neljäs jakso. Kolmas sijoittuu pakanalliseen Hämeeseen, jonne Sunneva joutuu orjaksi. Neljäs tapahtuu Ranskassa, jossa Sunneva kohtaa monia ajan historiallisia henkilöitä, kuten Alienor Akvitanialaisen, Filip II:n ja Juhana Maattoman.

Historiallisten romaanien ystävänä luin erittäin mielelläni jälleen kerran Utrion kuvauksia 1100-luvulta. Varsinkin Häme-jakso pisti miettimään, että toivottavasti tämänkaltaiset kirjat päätyvät erityisesti sellaisten ihmisten käsiin, jotka pitävät Suomea ja suomalaisuutta jotenkin pyhän muuttumattomana. Kun ei se sitä ole. Tarkastellaanpa vaikka evankelis-luterilaisuutta. Utrion kuvaamalla 1100-luvulla luterilaisuutta ei ollut vielä olemassakaan, eikä tulisi olemaan moneen vuosisataan. Ja ne lähetystyötä yrittäneet katoliset papit, jotka uskaltautuivat Hämeeseen, juoksutettiin uhrikarsikoissa kuoliaaksi. Hämäläiset palvoivat Ukkoa ja Raunia ja uhrasivat jumalilleen pyhissä pihlajalehdoissaan.

"Rainulf oli kyllä kuullut tästä uudesta maasta, jonne pyhä Eerik Jedvardinpoika oli tehnyt ristiretken vuosia sitten. Se oli maa, jossa pakanat hallitsivat ja papit surmattiin julmasti, jossa ei ollut lakia eikä järjestystä. Rainulf muisteli, että joku piispakin oli saanut surmansa Suomessa marttyyrina, ja paavi oli eräässä bullassaan moitiskellut suomalaisia pakanoita näiden hurjien ja jumalattomien tapojen vuoksi.

- Tiedätkö mitään Suomesta, jaarli?

- Se on villi ja kauhea maa täynnä pakanoita ja petoja, hän sanoi murheellisesti. Rainulf tarttui äkillisellä liikkeellä miekkansa kahvaan."

Mieleen myös juolahti, että onkohan kirjaan sijoitettu pienimuotoinen hommage Mika Waltarille. Sunneva nimittäin päätyy Vanajaveden rannalle, Vanhan Valtarin taloon. Panu Rajalan Unio mysticasta opin, että Mika Waltarin isoisä oli kotoisin Hämeen Hattulasta, Waltarin talosta. Sukututkijoiden nettikeskustelussa Waltarin sukujuuria selvitetään perusteellisesti.

Mikäli nimen valinta oli tarkoituksellinen, on se nyt arvioituna myös aika osuva. Utriota on tämän vuosituhannen puolella jo verrattu Mika Waltariin - tarkkoja, historiallisesti uskottavia ja kuohuvia historiallisia romaaneja kumpikin on kirjoittanut. Suomessa samaan tasoon ei ole moni yltänyt. Utrion tuore verrokki voisi olla Carita Forsgren, joka on julkaissut kaksi historiallista romaania. Minä en ole Forsgreniä lukenut - ehkä siksi, että kyllästyttävästi hän on valinnut sellaiset aiheet, joita on muualla jo käsitelty vaikka kuinka paljon, ensin Kaarina Maununtyttären ja sitten farao Ekhnatonin. No, pitäisi kai tutustua.

Vuonna 1969 Waltari on ollut jo luomisvoimansa ehtoopuolella, mutta hänen komea historiallisten romaanien sarjansa oli saanut päätöksen Ihmiskunnan vihollisten ilmestyttyä vuonna 1964. Utrio taas on toisella kirjallaan ollut vasta pitkän kirjailijanuransa alussa. Esikoisromaanin vastaanotto oli Utrion artikkelin perusteella murskaava, mutta niinpä hän muistelee Waltarinkin olleen "ylenkatsottu ajanvietekirjailija". Mahtoiko mestari Waltari itse saada vihiä nuoren kirjailijattaren tarinan sijoittumisesta Vanhaan Valtariin? Jatko-osassa Sunneva keisarin kaupungissa liikutaan kiehtovassa Konstantinopolissa, jota Waltari oli kuvannut loistavasti Johannes Angeloksessa.

Tulen lukemaan Sunnevan keisarin kaupungissa jossain vaiheessa, mutta taidan lukea väliin jotain muuta. Sunnevan toiminnantäyteys hieman uuvutti jopa tällaista Utrion ikifania. Sunneva-kirjoista ei ole taidettu hetkeen ottaa uusia painoksia, pikagoogletuksen perusteella tuorein painos tuntuisi olevan vuodelta 1979. Mahtaisiko Sunnevat saada joskus uusintapainoksena Kaarin kirjasto -sarjassa? Se on tyylikäs ja siinä julkaistut uusintapainokset Utrio tarkastaa kielellisesti - upea osoitus ammattitaidosta tämäkin, että haluaa käydä vanhat kirjansa läpi, jotta uusintapainos olisi varmasti priimaa.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Mika Waltari: Johannes Angelos

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Tartuin Rakas Henrietta -kirjaan, kun parissakin blogissa muistutettiin, miten hauska se on. Ainakin Illuusioita ja Mette innostivat Henrietan pariin. Koska olen lukenut Kaari Utrion kaikki romaanit kahteen, kolmeen tai useampaankin kertaan, on Henriettakin vanhastaan tuttu. Aika monta vuotta edellisestä lukukerrasta kumminkin on, joten kirjan parissa viihtyi mainiosti. Populaari-blogi esittelee vuonna 1977 alunperin ilmestyneen Henrietan alkuperäistä kansitaidetta. Minun kappaleeni, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa vuonna 2003 julkaistu Rakas Henrietta löytyi Huuto.netistä. Takakannessa mainitaan, että tämä uusintapainos on kirjailijan kielellisesti tarkistama. Minulla onkin hämärä muistikuva, että olen joskus lukenut sellaista Utrion kirjaa, jossa miespuolisen päähenkilön nimi oli ensin Fabian, sitten se muuttui kesken kirjan Florianiksi ja oli loppupuolella taas Fabian. Muistaako kukaan muu lukeneensa samaa? Epäilen, että jostakin vanhasta Rakkaan Henrietan painoksesta on ollut kysymys, mutta varma en ole. Tässä painoksessa Fabian saa kuitenkin olla koko ajan Fabian.

Keskiaikaan sijoittuvien romaanien vastapainoksi nämä 1800-luvun Helsinkiin sijoittuvat Utriot kuvaavat ihanan hienostunutta ja hillittyä maailmaa. Nuoren naisen täytyy käyttäytyä äärimmäisen kainosti ja siveellisesti - esimerkiksi miespuolisen tuttavan tervehtiminen kaupassa saattaa olla epäilyttävää, joku tuttuhan voisi luulla, että kyseessä on salainen lemmenkohtaus. Kirjan päähenkilö, vapaaherratar Henrietta Silfverhane, on tunnustettu kaunotar, mutta 24-vuotiaana hän uhkaa jo saada vanhanpiian leiman. Kosijoita riittää, mutta älykäs ja terävä Henrietta ikävystyy kaikkien seurassa. Hänen ystävänsä, kaunis nuori kreivitär Sophie Adlercrantz sen sijaan rakastuu päätä pahkaa komeaan venäläiseen upseeriin.

Kirjassa kuvataan 1840-luvun helsinkiläisiä seurapiirejä ja maalaiselämää Pyhälahden rannalla Kauralassa. Helsingissä asiaan kuuluvat muun muassa tanssiaiset Seurahuoneella ja rekiretket jään yli Viaporiin. Utrio kuvaakin lumoavasti vanhaa Helsinkiä. Pinnan alta voi kuitenkin aavistella muitakin teemoja kuin romanssit. Pienellä ylitulkitsemisella onnistuin kaivamaan hyvinkin terävää yhteiskuntakritiikkiä hurmaavan "hömpän" alta.

Historiallisen romaanin konteksti toimii kahteen suuntaan: toisaalta se etäännyttää lukijan ihanasti arjesta, vie uuden ympäristön pariin. Toisaalta se nostaa lukijan silmien eteen tämän oman elämän. Vaikkapa nuoriin naisiin kohdistuvista ankarista ympäristön asettamista paineista kirjoitetaan paljon. Nykynaisen "pitää" olla ahkera opiskelija, menestyvä työntekijä, kaunis, laiha, isorintainen, urheilullinen ja vaikka mitä. Vaan eipä ollut helppoa Silfverhanen tyttärillä tai Sophiellakaan: ympäristön paineet edellyttivät esimerkiksi täydellistä ristipistokirjonnan hallintaa tai hienostuneen ranskan kielen osaamista. Sen sijaan ihmiset, jotka joutuivat elättämään itseään omalla työllään, olivat seurapiirien mielestä epäilyttäviä, alhaissäätyisiä ja halveksittavia.

Lisäksi historiallisen Helsingin kuvaaminen tuntuu antavan Utriolle tilaisuuden nautinnolliseen pilkantekoon helsinkiläistä itseriittoisuutta kohtaan. Biografiasta selviää, että Utrio on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, mutta muuttanut aikuisiällä Somerolle. Tunnetusti perihelsinkiläiset saattavat joskus olla hieman sokeita sille seikalle, että Suomessa on elämää Helsingin ulkopuolellakin. Helsingin ihmeellisyyksien ihastelemisesta Utrio ottaa kaiken irti kuvatessaan ohimennen mutta täsmällisesti, kuinka 1840-luvun Katajanokka oli köyhälistön hökkelikylää, kuinka Bulevardi ja Erottaja olivat Kruununhaassa asuvan säätyläisperheen silmiin melko epäilyttäviä alueita ja kuinka huhut kertoivat susilauman mellastavan Espoon korvessa.

Erittäin mielenkiintoista on pohtia, mahtaako 1970-luvun suomettunut poliittinen ilmapiiri näkyä tällaisen viihteellisen rakkausromaanin sivuilla. Utrio kuvaa sivulauseissa suuriruhtinas-Suomen asenteita venäläistä upseeristoa kohtaan. Useampikin mahtipontinen, pöyhkeä mieshahmo kirjassa on vakaasti sitä mieltä, että hyvän virkamiehen tulee kunnioittaa tsaarin valtaa ja ylioppilaiden röyhkeys ja uhittelu on typerää hullutusta. Kuuliaisuuden piti oleman tärkein ominaisuus, joka auttoi pitkän virkauran saamiseen.

Olen eräässä varhaisessa blogikirjoituksessani, Jude Deveraux'n Villiorkideasta kirjoittaessani, väittänyt että huumori on hömppägenrelle harvinainen ominaisuus. Nyt tuntuu siltä, että pitää täsmentää hieman tätä väitettä. Huumori on olennainen osa hyvää, laadukasta hömppää. Viihdyttäviä ja romanttisia kirjoja lukiessa on hyvin tärkeää, että kirja aina välillä naurattaa. Utrio tarjoilee sarkastista, hykerryttävää huumoriaan Rakkaassa Henrietassa ahkerasti. Komediallisia kohtauksia rakennetaan typerien sukulaisten, tekopyhien ja ahneiden ihmisten kaksinaamaisuuden ja rakastuneiden itsepäisyyden kautta. Sekä Illuusioita ja Mette muistuttivat Utrion huumorista. Onkohan kukaan kirjallisuudentutkija tutkinut hömppäkirjallisuutta huumorin kannalta? Lukisin mielelläni aiheesta, jos tästä jotain lisätietoa löytyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja
Jude Deveraux: Suloisia valheita

Kaari Utrio: Uhritulet

Piipahdin jokin aika sitten Sofian antikvariaatissa ja sieltä löytyi mahtavia saaliita. Suositeltava divari: siisti, kirjat hyväkuntoisia ja hyvässä järjestyksessä. Ostettavaa löytyi helposti. Eräs matkaan tarttuneista kirjoista oli erinomaisessa kunnossa oleva Kaari Utrion Uhritulet ensipainoksena.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1993 ja muistelisin lukeneeni kirjan heti tuoreeltaan. Olen täyttänyt tuona vuonna 16 vuotta ja minulla oli jo monen vuoden Utrio-lukuhistoria takanani. Tämä kirja jätti muistaakseni hieman hämmentyneen olon. Olen lukenut kirjan myöhemminkin uudelleen, mutta lempi-Utrioitani tämä ei ole. Kirjan sankaritar Judit edustaa niitä ujoja ja vaatimattomia Utrion sankarittaria ja tarina sijoittuu 1300-luvun loppupuolelle.

Kirjassa erikoista on ylilyövä raakuus, suoranainen sadismi. Judit-parka joutuu kokemaan tai todistamaan milloin mitäkin kauheuksia: raiskauksia, sukurutsaa, perhemurhia, häkkiin vangitsemisia ja vaikka mitä. Näissä Utrion keskiaikaan sijoittuvissa kirjoissa yhtenä elementtinä toki on aina ollut kuoleman jokapäiväisyys ja väkivallan näkyminen arkielämässä, mutta aivan näin kärjistettynä raakuuksia ei yleensä kuvata. Uhritulet tuntuu hieman välityöltä: ujon Juditin persoonallisuus on niin häivytetty, että hän alkaa saada vasta kirjan loppupuolella edes jonkinlaista persoonallisuuden tuntua. Vastaparina toimiva sankari on tällä kertaa nimeltään Sten Balk, hurskas ja urhoollinen soturi, piispan veli. Rakkaustarina lähtee hieman hitaasti liikenteeseen, ja vaikka loppu onkin onnellinen, kamalasti kärsimystä ehditään sitä ennen kokemaan.

Jos päähenkilöt eivät tällä kertaa aivan parasta A-ryhmää olekaan, niin 1300-luvun poliittisten tapahtumien kuvaaminen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kirja sijoittuu ajallisesti hieman Vendela-kirjan jälkeen, drotsi Bo Jonsson Gripin valtakauden jälkeen. Vendela onkin yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani Utriolta, ja ilahduttavasti hän vierailee tässä kirjassa lyhyesti. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen ajautuu sotaan Tanskan kuningatar Margareetaa vastaan, ja levottomat olot koettelevat myös syrjäisen Itämaan kaupunkeja: Turkua, Viipuria, Raaseporia, Porvoota. Erityisesti saksalaissyntyiset vitaliaanimerirosvot ryöstelevät Itämeren rantoja armotta.

Lukuajoitukseni oli näköjään oivallinen, sillä Tammen nettisivujen perusteella kirja on tulossa uusintapainoksena tässä kuussa, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa. Nykyään kustannusmaailmassa ei enää kovin paljon suosita piirrettyjä kansia, joten aika lyhyessä ajassa kansikuvataiteestakin on ehtinyt tulla nostalgiaa. Alkuperäisestä Uhritulet-kannesta vastaa taiteilija Matti Kota, joka on vastannut useista muistakin 1980- ja 1990- lukujen Utrio-kansista.

Olen aina lukenut mielenkiinnolla Utrion kirjojen pukukuvauksia. Nyt innostuin hakemaan kuvaesimerkkejä syrcotte-puvuista, ja osuin hauskaan ohjesivustoon. Turun kulttuurikeskuksen keskiaikaprojekti on toteuttanut erilaisia ompelukaavoja keskiaikaisille puvuille. Ymmärrettävää, ovathan erilaiset keskiaikatapahtumat ja liveroolipelaaminen suosittuja harrastuksia nykyään.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna)
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

Olen lukenut viime kirjan jälkeen pitkää englanninkielistä romaania, joka vaatiikin aikaa vaikka onkin erittäin mukaansatempaava. Tässä välissä piti kuitenkin lukea loppuun Kaari Utrion tuore kolumnikokoelma. Kirjastosta tuli muistutus kirjojen eräpäivästä ja päätin yrittää muistaa viedä lainakirjat huomenissa pois. Olin kirjan pistänyt heti varaukseen kun kuulin siitä, mutta jostain syystä kokoelman lukeminen oli jäänyt puolitiehen. Vaikea sanoa miksi... Utrion ehdottomana fanina pidän kyllä hänen nasakasta huumoristaan, provosoivista mielipiteistään ja naisasian korostamisestaan. Olen myös kolumnejaan suurella mielenkiinnolla aina lukenut, missä ikinä olenkaan niitä bongannut. Mutta ehkä koko kirjallinen kerrallaan alkoi tuntumaan jotenkin raskaalta? Utrion painavat mielipiteet, vaikka sarkastisen huumorin sävyttäminä esitettyinäkin, kun tahtovat jättää jotenkin pessimistisen jälkimaun suurina annoksina. Että näinhän se menee: lapsia ei ole kasvatettu, Suomi on rakennettu piloille, ihmiset ovat epäkohteliaita ja huonosti käyttäytyviä ja luonto tuhoutuu. Noh, näinhän se varmaan onkin...

Eniten viihdyinkin niiden kolumnien parissa, joissa oli hieman kepeämpi aihe. Erittäin hyvä esimerkki on Uusi vuosi, uusi mies, joka on alunperin julkaistu vuonna 2001 Iltalehdessä. Siinä otetaan kantaa miesten ongelmiin, kuten naisia varhaisempaan elinajanodotteeseen sekä yleisempään alkoholismitaipumukseen. Uusi mies pyrkisi jo elintavoillaan ehkäisemään näitä ongelmia:

"Kun työelämä on terveellistä, katse kääntyy kotiin. Kodin miesten hyvinvoinnille tarjoamat resurssit ovat aivan alihyödynnettyjä. Naiset tekevät kotitöitä päivässä monta tuntia, miehet muutaman minuutin.

Kodin järjestäminen siistiin kuntoon ennen töihin lähtöä tuo elämään ryhtiä. Työpäivän päälle on virkistävää viettää tunnin verran ostoksilla marketissa lasten kanssa, ja sitten luovaa ruoanlaittoa perheelle. Kun tiskit on hoidettu, on aika syventyä pyykin rentouttavaan maailmaan. Silittäminen tuottaa tyydytystä, joka näkyy heti. Samalla voi kuunnella kielikasetteja."

Provosoinnin tulokset näkyvät edelleen onnistuvan. Erinäisissä blogeissa tätä kirjaa on kommentoitu aika paljon, ja varsinkin kolumni nimeltä Kymmenvuotias panopuu, jota Utrio itsekin muistelee yhtenä räväköimmistä ja eniten palautetta herättäneistä teksteistään, tuntuu lietsoneen kuumia tunteita puolesta ja vastaan lukijoissa.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Veikko Huovinen: Lentsu
Kari Hotakainen: Klassikko

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Utrion uutuuden luin lehden kirja-arviota varten. Muistelen, että kirjailija kertoi haastatteluissa aikovansa pitää vuonna 2006 sapattivuoden. Otaksun siis, että kirja on kirjoitettu tämän vuoden puolella, sillä kyllä sapattivuosi jossain näkyy, ja hyvänä. Utrio tuntuu kääntäneen ihan uuden vaihteen päälle tuotannossaan, niin kuin hänellä on kylläkin ollut tapana tehdä, välillä kerran kymmenessä vuodessa, välillä useammin. Sillä vaikka Ilkeät sisarpuoletkin sijoittuu 1800-luvun seurapiirielämään kuten pari edellistäkin teosta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa, eroaa se näistä tunnelmansa puolesta aika lailla. Kaksi edellistä olivat kepeitä, välipalamaisia "hilpeitä tapakomedioita", uutuudessa kepeyden alta löytyy aika paljon painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia, joka toki on aina ollut Utriolle tyypillistä.

Kirjassa kaksi vanhapiikasisarusta, Emilia ja Matilda Dalman, joutuvat elämänmuutoksen eteen, kun heidän äitinsä menee uusiin naimisiin ja leskeytyy lähes saman tien. Uusi isäpuolivainaa oli rikas mies, mutta kaupan päälle tuli myös tämän nuori tytär, hemmoteltu kaunotar Beata. Emilia on elellyt sukulaisten nurkissa Porissa, käytännössä palkattomana palvelijana, kuten köyhät, naimattomat sukulaisnaiset usein joutuivat tekemään. Matilda puolestaan pyrkii itselliseen elämään, hän toimi Turussa tyttökoulun opettajana. Turun palon jälkeen koko joukko suuntaan Helsinkiin, Matilda perustamaan omaa tyttökoulua, Emilia ihastuksensa, kirjanpainaja Larry Winterin perässä, Beata jallittamaan ylhäistä aviomiestä ja äiti-Dalman lähinnä tahdottomasti ajelehtien muiden mukana.

Hiljainen ja kirjoja rakastava Emilia (aloin pitämään hahmoa niin silmäniskuna runotyttö-Emilian kuin nuoren Utrion itsensä suuntaan) oli varsin sympaattinen sankaritar, mutta Matilda oli virkistävin naishahmo Utriolta aikoihin. Hän on vahvaluonteinen, määrätietoinen nainen, ja upea kaunotar mustine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen. Mutta tässä kirjassa ei keskitytä hiuksien kiiltoon ja silmien säihkeeseen, vaan Matilda suhtautuu ulkonäköönsä ja sen herättämään ihastukseen melko välinpitämättömästi. Häntä ei avioliitto kiinnosta, varsinkin kun ajan lainsäädännön mukaan nainen joutuisi täysin miehen holhottavaksi, ei vähiten taloudellisessa mielessä. Hän haaveilee tyttöjen kasvattamisesta uudella tavalla: ei enää kuritusta nöyryyteen, typerään hihittelyyn, miesten metsästykseen ja hyödyttömiin seurapiiritapoihin vaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua, itseluottamusta näiden tilalle. Ulkonäköään hän osaa tarvittaessa käyttää edukseen, kuten silloin kun pitää pehmittää vanhan ilkeän setä de Carnallin sydäntä, jotta tämä avaisi Dalmanin sisaruksille tietä Helsingin seurapiireissä. Mutta Matilda ei kirjan lopussakaan kohtaa perinteistä happy endiä miessankarin sylissä, hän päätyy tyytyväiseksi uranaiseksi.

Tässähän historiallisten romaanien viehätys yhdeltä osin piileekin: ne ovat allegorioita nyky-yhteiskunnasta. Kuinka lujasti tänäkin päivänä tapellaan, pitäisikö naisen olla perinteinen pullantuoksuinen kotiäiti ja tehdä tilaa miehen uralle, vai onko hänellä oikeus olla "kylmä, ilkeä, lapsensa hylkäävä" uraäiti, joka haluaa kouluttautua ja käydä töissä? Ilkeiden sisarpuolien aikaan jälkimmäinen oli hyvin vaikeaa, koska opiskelu ja työnteko oli kunnialliselle naiselle kerrassaan sopimatonta. Elinkeinoa harjoittava nainen, joita oli harvassa, joutui anomaan itsemääräämisoikeutta peräti Pietarista keisarilta saakka. Utrio herättelee näitä kysymyksiä hienovaraiseen tapaan. Hän kurmoottaa esimerkiksi Runebergia ja Snellmania. Nämä vilahtavat kohtauksessa, jossa Turussa iltateetä tarjoileva Matilda vastaanottaa molemmat miehet vieraakseen, sekä samaan aikaan myös erään Fredrika Tengströmin:

"- Tietenkin vaimo myöntää todeksi ja oikeaksi kaiken, mitä aviomies sanoo, eihän se merkitse mitään, intti teekuppinsa ääressä Pietarsaaren Runeberg, tämän kesän maisteri, jota Caspar hivenen kadehti, koska Runebergilla oli jonkinlaisen runoilijan maine. - Mutta se ei riitä: vaimon on sisimmässään myös ajateltava samoin kuin aviomies. - - -

Fredrika näytti onnettomalta kuin purskahtaisi juuri itkuun. Matilda sääli ystäväänsä. Kamreerinleski Tengström oli kasvattanut tyttärensä tavanomaiseen tapaan nöyräksi ja vaatimattomaksi. Kaunis ja lahjakas Fredrika piti itseään rumana ja vastenmielisenä. Fredrikan murhe sai Matildan inhoamaan syvästi itsensä alentamista, jota säännöllisesti vaadittiin nuorilta naisilta. Matilda ei aikonut alistua. Hän kasvattaisi joukoittain tyttöjä, jotka luottaisivat itseensä. Matilda ei halunnut, että viisas Fredrika ryhtyisi elämäntyökseen palvelemaan maisteria, joka suhtautuisi vaimoon tuskin kummemmin kuin koiraan."

Samoin turhamainen ja hömpähtävä sisarpuoli Beata joutuu kohtaamaan elämän karun todellisuuden. Hän iskee silmänsä edellisessä kohtauksessa mainittuun Caspariin, viehkeään nuorukaiseen, jolla valitettavasti on rasitteena velkainen perhe. Kun kihlapari menee selvittämään perintöään asiainhoitajan luo yhdessä Casparin isän kanssa, Beata tyrmistyy, kun isäukko alkaa nimetä kymmeniätuhansia omien velkojensa ja oman perheensä asioiden hoitoon. Beatalla ei ole asiaan nokan koputtamista, koska naimisiin mennessään aviomiehestä tulee hänen holhoojansa, joka päättää hänenkin rahoistaan, ja jos aviomies tottelee isäänsä, ei asialle mahda mitään. Beata ratkaisee tilanteen purkamalla kosinnan. Hän pitää mieluummin omaisuutensa itse, vaikka Matilda varoittaa, että vanhanapiikana hän joutuu koko ajan kulkemaan sosiaalisen nokkimajärjestyksen hännillä.

Sisaruksista ainoa, jolle romanttinen happyend koittaa miehen vahvoilla käsivarsilla, on Emilia, mutta hän sen ansaitsee sympaattisen Larryn kanssa. Ainahan Utrio on kuvannut silmänpalvontaa ja rikkauden edessä matelemista, mutta tässä kirjassa näkyvät jotenkin aiempaa selvemmin, miksi sellaista on esiintynyt. Kun ihmisen, varsinkin naisen, elintaso on riippunut melko pitkälti sattumasta - syntyykö rikkaaseen perheeseen, saako varakkaan aviopuolison - on elintason kohentaminen jäänyt täysin sosiaalisten pelien pelaamiseen varaan. Kohteliaisuussäännöillä kuorrutettu taistelutanner on pakottanut ihmiset mielistelemään sukulaisiaan, sumplimaan naimakaupat kukkaron eikä sydämen mukaan. Rehellisen työn tekeminen on ollut kiellettyä ja häpeällistä useiden ihmisryhmien kohdalla. Aina marmatetaan, kuinka nykyajassa ihmiset ovat ahneita rahan perässä juoksijoita, mutta eipä nykysysteemissä mitään valittamista ole tässä suhteessa vanhaan hyvään aikaan verrattuna. Kuka tahansa voi tarvittaessa elättää itsensä omalla työllään, sen sijaan että joutuisi pelaamaan kiemuraista peliä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Utrio on useissa yhteydessä kutsunut itseään feministiksi, ja täytyy sanoa, että loistavan taktiikan hän on näiden asioiden eteenpäin viemiseksi valinnut. Eiköhän Ilkeitä sisarpuolia tulla ostamaan joukoittain syntymäpäivä- ja joululahjaksi tänäkin vuonna, ja muutenkin. Kirja keikkuu jo nyt myyntilistojen ykkösenä. Moni voi naureskella "akkojen hömpälle", vielä useampi lukee kirjaa romantiikannälkäänsä ja viihtyäkseen, ja siihenkin tarkoitukseen kirja sopii oivasti. Mutta pinnan alla kulkevat teemat naisen itsemääräämisoikeudesta ja lainsäädännön ja asennekasvatuksen vaikutuksesta tasa-arvoon vaikuttavat taatusti niihinkin lukijoihin, jotka eivät niihin yhtä tietoisesti huomiota kiinnitä.

Laskeskelin tuossa, että olen lukenut Utrion kirjoja 17 vuotta. Siirtymän kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle aloitin muistaakseni juuri tuossa 12 vuoden iässä, ja Utrioita aloitin silloin lukemaan. Mitä muuta luin sen ikäisenä? Varmasti erilaiset hevos-, koira- ja tyttökirjasarjat Tiinan ja Lotan tyyliin ovat edelleen olleet kovaa valuuttaa. David Eddingsin fantasiakirjoja luin myös innoissani, vaikka näin jälkikäteen ne ovatkin olleet juuri tätä pitkästyttävää "ratsastetaan ja syödään puuroa 500 sivun ajan". Historiallisia romaaneja, "hömppää", aloitin lukemaan juuri noihin aikoihin. Utrion lisäksi hänen tieteellisesti vähäarvoisemmat kollegansa olivat ahkerasti lukulistoilla. En muista kaikkien kirjojen nimiä, mutta niitä yhdisti aina kansikuva, jossa kurvikas kaunotar oli uljaan miehen syleilyssä. Sankarittarella oli poikkeuksetta jokin eksoottinen, kaunis nimi, Shanna esimerkiksi, ja hänen vihreitä/sinisiä silmiään ja kullankeltaisia/leimuavanpunaisia/korpinmustia hiuksiaan ylisteltiin joka sivulla. Oikeastaan tuon ajan lukukokemukseni ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin sarjakuvabloggaaja Grezenillä, joka kiteytti kokemuksensa loistavasti näihin kahteen ruutuun.

Kuten tästä ehkä on ymmärrettävissäkin, läheskään kaikkia samoja kirjoja kuin 12-vuotiaana en enää lue. :) Utrio on kuitenkin säilynyt suosikkinani noista ajoista asti, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettenkö hänen kirjojaan lukisi seuraavankin 17 vuoden ajan, ja kauemminkin.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Laura Saari: Tyyppiteoria
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Hih, tästähän tuli ennätyspäivä. Kaksi luettua kirjaa! Mutta en nyt sentään ole kahta kirjaa vetäissyt kannesta kanteen, vaan tämä on ollut taas tällaista, että on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, ja sateinen sunnuntai onkin mennyt köllötellessä ja kirjoja loppuun lukiessa.

Aatelisneito, porvaristyttö on tullut tilailtua Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Luonnollisesti olen tämänkin Utrion lukenut ainakin kerran tai kahdesti jo aiemmin. Edelliskerrasta oli aikaa, kovin vahvoja muistikuvia kirjan juonesta ei ollut. Niinpä lukukokemus olikin virkistävän uudentuntuinen. Kirja sijoittuu Kustaa Vaasan aikaan, mikä oli antoisaa koska luin vähän aikaa sitten Heikki Ylikankaan tuoreen Suomen historian solmukohtia -kirjan lehden arvostelukappaleena. Siinäkin käsiteltiin perusteellisesti Kustaa Vaasan ajan myllerryksiä, ja oli mukava lukea saman aikakauden tapahtumista Utrion käsittelemänä.

Kirja on Utrion 1970-luvun tuotantoa. Tuon ajan tuotanto erottuu mielestäni tyylillisesti hänen edellisen vuosikymmenen kirjoistaan - romantiikkaa on vähennetty. Samoin hänen 1980-luvun kirjansa ovat mielestäni tyylillisesti erilaisia - niissä on pääpaino siirtynyt taas enemmän kohti pääparin rakkaustarinaa. Nämä 1970-luvun kirjat ovat enemmän eeposmaisia - pääpaino on sukuhistoriassa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa, päähenkilöt ovat ikään kuin vain osa tapahtumien kulkua. Heidän elämästään ei välttämättä yritetäkään muodostaa loogista tarinaa, jossa on punainen lanka - ja kenenkäs elämä sellaista muka oikeastikaan olisi? Niinpä ensinnäkin kirjan nimi on jo hieman harhaanjohtava, koska sekä "aatelisneito", kuningas Kustaa Vaasan sisar Margareeta Eerikintytär Vaasa, että "porvaristyttö", uskonpuhdistaja Petrus Särkilahden sisar Ursula Niklaantytär Särkilahti ovat naimisissa olevia perheenäitejä. Margareeta esitellään perheenäitinä heti, kun hän tulee kirjaan mukaan, ja Ursulakin on raskaana jo parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Populaari-blogin sivuilla esitellään kirjan kansi ja kommentitkin ovat melko vähätteleviä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista ja tietojen petraamista. :)

Utrio on kirjoittanut paljon sydänkeskiajalle sijoittuvia kirjoja, ja tämä 1500-luvulle sijoittuva tarina onkin siinä mielessä erilainen, että muutokset tuulet puhaltavat jo lujasti, voimakkaimpana outo, uusi, saksalaisen Martti Lutherin vallankumouksellinen uskonnollinen julistus. Vaikka Ursula fiktiivinen henkilö onkin, on hänen kirjassa esiintyvä veljensä Petrus historiallinen henkilö, kuten tästä Särkilahden sukupuusta voi tarkastaa. Nautinkin todella paljon tästä Utrion tavasta kirjoittaa tarinoissaan todelliset historialliset tapahtumat osaksi romaaneitaan. Näistä sitä oppii. Yksi erityisen kiehtova jakso kirjassa oli Kuusiston piispanlinnan hävittäminen Kustaa Vaasan käskystä. Museovirasto on tehnyt aiheesta hyvät nettisivut.

Kokonaisuutena olisi väärin leimata kirja hömpäksi, vaikka kansikuvan ja nimen perusteella saattaisi muuta luulla. Tosin ei siinä mitään pahaa ole, jos lukee kirjan luullen tarttuvansa harlekiiniin. Saapahan samalla tuhdin annoksen historiaa ja Utrion mainiota huumorintajua. Ja kyllä sitä lemmiskelyä ja lihan värinääkin löytyy. Tykkäsin erityisesti Ursulan hahmosta - hän on kuin Kauniiden ja rohkeiden Brooke, joka syöksyy päätä pahkaa, ihailtavalla varmuudella mitä typerimpiin ihmissuhteisiin. Samoin tosin toimii myös Margareeta. Molemmat naiset rakastuvat tahoillaan mieheen, jonka kanssa eläminen tuottaa heille itselleen vain onnettomuutta. Silti jaksetaan rakastaa, olipa mies kuinka sika tahansa. Ursula tosin oppii läksynsä, kun tilanne kärjistyy niin äärimmilleen, että siinä on jo pakko oppia.

Utrion huumorintaju on tosiaan mitä mainioin. Hän ei ole siinä mielessä kuoliaaksinaurattaja, että ujuttaisi kirjoihinsa mitään räikeitä vitsejä, mutta hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja ihmisen motiiveista on erinomaisen sarkastinen. Ihmiset kuvataan salavihkaisesti naureskellen ahneina, itsekkäinä, typerinä ja lyhytnäköisinä - mikä ei tietenkään ole mitenkään epätodellinen kuva. Minua huvitti esimerkiksi turkulaisten kuvitelma oman kaupunkinsa erinomaisuudesta - samalla laillahan nykypäivänkin suomalaiset saattavat kuvitella, että Suomi ja suomalaisuus on jotain ylivertaisen ihmeellistä.

"Rouvaskamarissa kyyhötettiin tulen ääressä ja kuunneltiin Jan Klaunpojan kertomusta Roomasta, maailman pääkaupungista jossa asuivat sekä Pyhä Isä että kaikki maailman kuviteltavissa olevat paheet ja näiden lisäksi maailman suurimmat taiteilijat. Taiteilijoista ei tosin kukaan ollut koskaan kuullut mitään, mutta olihan jokainen sentään nähnyt tuomiokirkon upeat maalaukset ja pyhimyspatsaat niin että yksinkertaisinkin ymmärsi minkälaisia kuvia maailmassa saattoi olla. Herra Jan hymyili kyllä säälivästi kun hänelle selitettiin tuomiokirkon aarteita, mutta se johtui siitä, että herra Jan ei ollut vielä käynyt kirkossa."

Uskonpuhdistuksen alkuun sijoittuva kirja sai minut myös pohtimaan Suomen pitkää katolista historiaa. Utrio luonnollisestikin joutuu kirjoittamaan paljon uskonnosta ja kirkollishistoriasta keskiaikaa käsitellään. Katolinen usko, Neitsyt Marian ja pyhimysten palvonta oli vuosisatoja itsestäänselvä ja vahva osa suomalaista arkea. Miten jäljet siitä ovat voineetkaan hävitä niin näkymättömiin? Tuntuu siltä, että enemmän viitteitä kielessämme ja kulttuurissamme on jopa alkusuomalaiseen pakanallisuuteen kuin katolilaisuuteen. Pitäisi lukea aiheesta enemmän, jos jostain osuisi käsiin hyvä tutkimus...

Ja kuten Jan Klaunpojan matkailustakin saattaa päätellä, on keskiajan Suomessa näköjään eletty yhtäältä melkoisen globaalia ja eurooppalaista elämää, toisaalta taas ollaan oltu aivan tietämättömiä muusta maailmasta. Ursula ei ole aikuisikään mennessä koskaan käynytkään muualla kuin Turussa, mutta samaan aikaan hänen veljensä on opiskellut Pariisissa ja Saksassa ja kirjeenvaihtoa käydään ympäri Euroopan. Maan mahtavat ylittivät Itämeren tuosta vaan ja avioliittoja solmittiin Saksaa myöten. Suomen kamaralla asui suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia ja ties mitä kaikkea näiden lisäksi. Juuri nämä asiat minua historiallisissa romaaneissa ja erityisesti taitavan ja paneutuneen Utrion kirjoissa kiehtovat.

Ainakaan kirjastohaulla en löytänyt Aatelisneito, porvaristytöstä uudempaa painosta kuin vuonna 1989 otetun seitsemännen painoksen. Nythän Utrio on onneksi julkaissut tyylikästä Kaarin kirjasto -sarjaa, johon vanhoja kirjoja on nostettu uusintapainoksiksi. Hyvällä onnella myös tämä kirja saattaisi tuossa sarjassa jossakin vaiheessa ilmestyä.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Viime aikoina kirjojen ostelu on meinannut riistäytyä käsistä, kiitos kahden sivuston. Nämä kirjojen ystävän paratiisit ovat Antikka.net ja Huuto.net . Kirjakaupoissa kirjojen elinkaari tuntuu nykyään olevan todella lyhyt, minkä sain huomata esimerkiksi sitä Pentti Saarikosken Runot -kokoomateosta etsiessäni ja onhan siinäkin eroa, maksaako yhdestä kirjasta 5 vai 25 euroa. Käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen netissä on todella kätevää ja edullista, ja sitä paitsi sieltä saa käsiinsä sellaisia helmiä, joita ei todellakaan kirjakaupasta löydä. Netistä tilaaminen on viime aikoina kartuttanut mm. Kaari Utrio- ja Saarikoski-kokoelmiani mukavasti, ja Huuto.netistä löytyi oikea helmi kirjahyllyyni: Kolmiokirjan Katariina-sarjan ensimmäinen osa, Porvarin morsian vuodelta 1981. Kirjahistoriaani Utrion parissa käsittelin jo perusteellisesti Isabella-postauksessani.


Kirja oli ensinnäkin minulle täysin lukematon Utrio ja lisäksi täysin tuntematon. Utrion Amanita-yhtiön lista kirjailijan tuotannosta ei tätä mainitse, sen sijaan Wikipedian Utrio-sivu mainitsee. Wikipedian listasta löytyi toinenkin mielenkiintoa herättävä julkaisu: Ruusulamppu-niminen tarina vuodelta 2002. Mikä tämä on? Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi olevan mainostoimisto Dynamon lukijalahja tms. Vaadimme Ruusulamppua lukevan yleisön saataville!

Kyllä tuo Porvarin morsiankin ansaitsisi uudelleenjulkaisun vaikkapa jossain samantapaisessa kertomuskokoelmassa kuin Iisalmen serkku vuodelta 1996, jossa on Utrion lyhyempiä kertomuksia samojen kansien välissä. Tarinan puolesta se on taattua Utriota, särmikäs rakkauskertomus keskiajan Suomesta, josta ei puutu vahvoja henkilöhahmoja, naturalistista ajankuvaa ja runsaasti samaistumispintaa. Päähenkilö Anna Jonintytär Knaap kuuluu Utrion ujoihin sankarittariin. Hän on laiminlyöty neito Porvoon Kamppilan kartanossa, isä on kuollut ja äitipuoli hurmaantunut huoviinsa. Huovi Sibi Flegh menee äitipuolen kanssa naimisiin, mutta todellisuudessa hän himoitsee Annaa ja pyrkii näin saamaan otteen hänen elämästään... Pelastukseksi koituu Annan kihlaaminen vanhalle turkulaiselle porvarille, saattajaksi miehelään lähtee nuori ja komea Tuliniemen kartanon valtias, herra Arn Erikinpoika Tavast...

120-sivuisesta tarinasta huomaa kyllä, että omimmillaan Utrio on lavealla skaalalla, saadessaan kirjoittaa pitkiä ja paksuja tiiliskiviromaaneja. Annan tarinasta olisi helposti saanut ainekset täyspitkään romaaniin. Mielenkiintoista on, että tässä lyhyttarinassa sankaritar ehtii synnyttää toisen miehen lapsen ja vasta sitten saa sankarinsa. Utrio käyttää kyllä paljon kuviota, jossa jompikumpi rakastavaisista joutuu naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa, mutta yleensä tilanteet ratkeavat siten, että lapsia näistä liitoista ei synny, vaan väärä puoliso kuolee ilman perheenlisäystä. En tiedä onko tämä tarkoituksellisesti näin vai ei. Joka tapauksessa Porvarin morsiamessa Anna ehtii saada alkuperäiselle miehelleen lapsen ja vasta sitten happyend koittaa.

Mainitsin jo aiemmin, että keskiajan historiasta eniten olen oppinut Utrion kirjojen kautta. Yliopisto-opiskelujen perusteella tämä on taatusti ja ehdottomasti väärin, ottaa nyt fiktiiviset romaanit todesta ja niiden perusteella muka oppia tieteellisiä totuuksia. Väärin tai ei, minä ainakin koen oppivani ja ymmärtäväni asioita romaanien kautta, pystyyhän kertoja niissä elävöittämään tekstin tunnetasolla ymmärrettäväksi. Seuraavassa sitaatissa Utrio kuvaa tyypilliseen tapaansa lapsen asemaa keskiajan ihmisten elämässä. Samaa teemaa hän on käsitellyt paljon tietokirjoissaan.

"Annalla oli enemmän kuin kyllin tekemistä rouva Apollonian lasten hoitamisessa. Ylhäisten valtarouvien tapaan rouva Apollonia tuskin vaivautui vilkaisemaan lasta kun se oli kiskottu hänestä ulos. Rouva Apollonian piti hoitaa kartano kun herra Jon Knaap oli poissa, se oli emännän asia. Lapset olivat imettäjän ja piikojen huoli: armollinen rouva ei heidän hoitoonsa puuttunut.

Lapsia kuoli, se oli Jumalan tahto. Piiat eivät jaksaneet eivätkä viitsineet heitä valvoa, oli niin paljon muutakin työtä, ja lapsenpiiaksi pantu yhdeksänvuotias nukahtikin helposti nälkään ja väsymykseen. Lapset kaatuivat tuleen ja hukkuivat veteen ja kuolivat tauteihin ja joskus tuli lyödyksi lasta niin kovaa että se kuoli. Sellaista tapahtui; ei kukaan kiinnittänyt huomiota pikkulapsen kuolemaan.

Paitsi talon tytärpuoli Anna Jonintytär, joka hermostuneena ja onnettomana tunsi olevansa vastuussa jokaisesta pienokaisesta ja itki kohtuuttomasti kun joku kalmankalpeista piestyistä räkänokista viimein alistui kohtalolleen ja heitti henkensä."

Juuri tuollainen tyyli sai minut viehättymään Utrion kirjoista silloin yläasteikäisenä, kun ensimmäisen kerran aloin niitä lukemaan. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta, ja minua kiehtoi tuo erilainen maailmankuva, joka Utrion keskiaikaisista seikkailuista välittyi. Lapsen asema, ihmisen kollektiivinen ajattelutapa, kirkon rautainen ote yhteiskunnasta ja usko sääty-yhteiskunnan muuttumattomuuteen ja monta muuta asiaa välittyi niistä paljon paremmin kuin koulukirjoista. Liekö koulukirjoissa kaikkia näitä asioita niin perusteellisesti käsiteltykään.

Erityisen hauskaa on se, miten Utrion keskiaikaan sijoittuvat kirjat ja 1800-luvulle sijoittuvat kirjat kuvaavat niin erilaisia tapakulttuureja. Keskiaika-kirjoissa sankarittaret juovat olutta, osallistuvat synnytyksiin, oksentavat ja sammuvat ylettömissä ryyppäjäisjuhlissa. 1800-luvun neidot puolestaan joutuvat pyörtyilemään, käyttämään hajusuolaa ja välttämään viimeiseen asti kaikkea epäsiveellistä, joksi lasketaan melkeinpä mikä tahansa käytös. Toisaalta, se ainoa Utrion nykyaikaan sijoittuva romaani eli Ruusulaakso vasta karmivaa yhteiskuntamallia kuvaakin. Kirja kuvaa erittäin raakaa perheväkivaltaa. Mutta Ruusulaaksosta bongasin toisen fanitukseni kohteen, Pentti Saarikosken! Tämä on ihan parasta kirjallisuudessa, tällainen kollektiivinen tajunta, jossa samoihin asioihin törmää eri paikoissa. Annetaan mopon sen verran karata käsistä, että heitetään samaan syssyyn siteeraus siitäkin (kyllä, tilasin myös Ruusulaakson Huuto.netistä joku aika sitten). Muistelen hämärästi Kaari Utrion maininneen tästä samasta kohtauksesta jossain Iltalehden kolumnissaan:

"Heidän juodessaan kahvia Kari nyökkäsi päätään vasemmalle: - Näetkö? Tunnetko?

Kauempana istui Pentti Saarikoski ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Laura yritti salaa katsella suurta runoilijaa, jonka sanoja hän oli pyöritellyt mielessään kouluajan runotyttövuosina.

- Ei hovia ympärillä, huomaatko? Karin äänessä oli ylenkatsetta. - Taitavat Pentti-pojan parhaat päivät olla ohi. ---

Kuusikymmentäluku oli ohi. Se loppui vapunaattona seitsemänkymmentäviisi."

Kanssaihmisilläni tuntuu olevan hieman erilaisia suhtautumistapoja Kaari Utrion tuotantoon. Me fanit tunnumme poikkeuksetta pitävän historiallisista romaaneista ylipäätään ja tiedämme myös sen, että Utrio painii ihan eri sarjassa kuin monet muut "historiallisia romaaneja" kirjoittavat kirjailijat. Hänen teoksissaan historiallisuus ei ole päälleliimattu koristekuvio, vaan villakoiran ydin, se perusasetelma jonka päälle kaikki muu rakentuu. Joku kaverini taas kommentoi, että hänellä menevät Utrion kirjoissa aina henkilöt sekaisin, ja sitten on vaikea pysyä kärryillä. En tiedä, minkä verran miehet Utrion kirjoja lukevat. Luulisin, että moni mies pitäisi niitä varsin viihdyttävinä. Ne kun eivät ole mitään lässynläätä, vaan taistelujen, raa'an eloonjäämiskamppailun, armottoman poliittisen valtapelin ja kuohuvan intohimon parissa lukija viihtyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Marjane Satrapi: Persepolis
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Kaari Utrio: Isabella

Isabella tarttui mukaan maaliskuun alussa kotona käydessä. Äiti oli ostanut sen lomalukemisiksi ja pisti minulle kiertoon. Ollaan kai molemmat luettu Kaari Utrion romaanituotanto kokonaan jo aikoja sitten, ja itse olen lähes kaiken tainnut lukea jo kahteen kertaan. Mutta eihän se hyvää kirjaa huononna, parantaa vaan. :) Tämä painos Isabellasta on julkaistu Kaarin kirjasto -sarjassa, johon on pyritty löytämään tyylikäs ja yhdenmukainen ulkoasu, ja siinä pitkälti onnistuttukin. Minua kyllä viehättävät vanhemmatkin ulkoasuratkaisut, erityisen ihastunut olin viime kesänä joensuulaisesta divarista löytämääni resuiseen Viipurin kaunotar -pokkariin, painos vuodelta 1973. Kaari Utriolla on muuten paljon lukemista tarjoavat kotisivut.

Mutta asiaan. Isabella on Utrion sankarittarien joukossa tyyppiä "rikas ja kaunis". Muita tyyppejä ovat köyhä ja kaunis, köyhä ja mitättömän näköinen (ei kuitenkaan niin ruma että sankaritarta olisi rankaistu vaikka aknella tai epämuodostumilla), tai rikas ja mitättömän näköinen. Luonteeltaan sankarittaret voidaan jakaa ujoihin ja arkoihin ja sitten taas voimakasluontoisiin tai tulisiin. En kyllä muista että kovin moni sankaritar olisi yhtä aikaa rikas, kaunis ja voimakasluontoinen - johan siinä lukijaa alkaisi ärsyttää, miten sellaiseen muka voisi samaistua. Sopivat vastoinkäymiset pitävät lukijan tyytyväisenä. Isabellakin menee siis ujojen joukkoon, ainakin ensi alkuun, mikä on toki ikävää, kun hän sattuu olemaan huikean rikas ja kaikki ilkimykset koettavat siksi väkivalloin saada hänet omakseen.

Juonta ei ehkä kannata sen enempää analysoida, ainahan ne viihderomaaneissa menevät saman kaavan mukaan - eli happy end, rakkaus voittaa ja vastoinkäymiset nujerretaan. Ja niin sen pitää ollakin. Nostankin tässä esille Kaari Utrion muita ansioita, kuten romaanien historiallisuuden. Itse ainakin voin sanoa, että kaikki, mitä Suomen keskiajan historiasta tiedän, tiedän Kaari Utrion romaanien kautta, niin filosofian maisteri ja yleisen historian asiantuntija kuin olenkin. Ensimmäiset Utriot luin joskus yläastetta aloitellessa, joten vertailupohjaa yläasteen ja lukion kouluhistoriaan ja Utrion historiakuvauksiin ehti tulla runsaasti. Isabellan, Vendelan, Sunnevan ja muiden seikkailuista jää taatusti mielikuva monesta asiasta, joita kouluhistorian pohjalta ei todellakaan osaisi hahmottaa. (Eikä yliopisto-opintojenkaan, ainakaan jos lukee tenttikirjoista vain sisällysluettelon ja yhteenvedon, kuten itse tein aivan liian usein...) Esimerkiksi käsite "Ruotsi-Suomi", jota kai edelleenkin oppivelvollisille tyrkytetään. Siitähän saa kuvan, että Ruotsi ja Suomi ovat muodostaneet eräänlaisen tasavertaisen unionin. Höpö höpö. Utrion romaaneista havainnollistuu esimerkillisesti se, että nykyisen Suomen valtion alueella sijaitsevat asutusalueet olivat todellakin Ruotsille vain yksi valloitettu alue muitten joukossa, ja ettei "Suomea" sellaisessa muodossa kuin nykyään ajatellaan, edes ollut. Suomi eli nykyinen Varsinais-Suomi, Häme, Karjala jne niputettiin kyllä Itämaa-käsitteen alle, ja käytiinhän lisäksi pohjoisessa, esimerkiksi Tornion seudulta käsin, kauppa-, ryöstö- ja metsästysretkillä. Mutta kovin vähäväkinen, sirpaleinen, monikulttuurinen ja -kielinen, ja eri uhkien painetta jatkuvasti kokeva maankolkka tuolloin oltiin.

Muita mainioita sivujuonteita lemmenseikkailujen lisäksi ovat esimerkiksi kuvaukset keskiaikaisista käytöstavoista. Seuraavaksi teen tunnustuksen, joka kuulostaa ehkä hieman absurdilta, mutta on täyttä totta. Lapsena olin melko nirso ruuan suhteen, ja esimerkiksi läskiä kammosin kuin ruttoa. Oikeastaan en voinut syödä mitään lihaa kunnolla, kun pelkäsin aina sitä läskiä. Kun sitten 12-13-vuotiaana aloin lukea Utriota, törmäsin kuvauksiin pajunvitsanhennoista sankarittarista, jotka ahmivat hyvällä ruokahalulla esimerkiksi naurismuhennosta, jossa kellui ihaniksi mainittuja läskinkimpaleita. Muutenkin kirjoissa korostui se, että ankarina aikoina oli pakko syödä aina kun sai ja voi, nirsoilla ei voinut, johan siinä olisi kuollut. Liha, läski ja muu rasva oli parasta, mitä ylhäiset neidot suuhunsa saattoivat pistää. Tämän jälkeen suhtautumiseni ruokaan muuttui huomattavasti tervehenkisemmäksi ja lihakin alkoi maistua. Nykyään en parempaa tiedäkään kuin vaikkapa joulukinkun ihana läskireunus.

Muuten Isabellassa (ensimmäinen painos 1988) on jo nähtävissä Utrion tyylin eräälle aikakaudelle tietynsorttinen vakiintuminen. Isabellaa seuraavat romaanit, mm. Vendela (joka onkin oma suosikkini kautta aikojen Utrion tuotannosta), Haukka - minun rakkaani ja Vanajan Joanna ovat melkein kuin samaa sarjaa, sen verran yhtenevä kerronta niissä on. Tämän huomaa hyvin jos vertaa niitä vaikka Pirkkalan pyhät pihlajat -sarjaan 1970-luvun lopulta tai uusimpiin Saippuaprinsessa- ja Ruma kreivitär -teoksiin. Onpa tuottelias kirjailija ehtinyt tänä aikana lisäksi tehdä myös paljon tietokirjoja, joista itse olen lukenut Perhekirjan, joka käy läpi eurooppalaisen perheen historiaa. Utrio on eri yhteyksissä muistellut purevaan sävyyn takavuosina kokemaansa halveksuntaa, joka kohdistui kaikkiin, jotka viihdettä kirjoittivat, mutta onpa hänelle tuon jälkeen ehditty myöntää mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002.

Ylipäätään tämä romanttisen viihdekirjallisuuden genre on täysin aliarvostettu. Asia, joka saa miljoonat ellei miljardit ihmiset rentoutumaan, nauramaan ja voimaan paremmin joka päivä, ei voi olla turhaa tai hömppää. Tähän asiaan perusteellisemmin on paneutunut Kirsti Ellilä mainiossa romaanissaan Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto 2005). Siitä siis toinen tämän postauksen kirjasuositus Isabellan lisäksi. :)

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Kaari Utrio: Uhritulet
Laila Hirvisaari: Grand Hotel