Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja

Juhannus meni aika rabelaismaisessa hengessä: notkuvien ruokapöytien ääressä ja hyvässä seurassa elämästä nauttien. Matkalukemisena oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja, jonka ostin viime vuonna Forssan Kirjalöytö Outletista. 

Outlet-kirjoista onkin tullut jo suurin osa luettua, vuoroaan odottavat enää Jussi Valtosen Vesiseinä ja Virginie Despentesin Teen spirit. Tosin kaikista outlet-kirjoista en ole blogannut, sillä Joutilaita iloja ja Herra ja moukka tuli luettua välipalamaisen nopeasti ja munakaskirjan reseptit olen silmäillyt läpi.

Rabelais'n tuotantoon tutustuin ensi kerran lukiolaisena, jolloin äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää esitelmä jostakin oppikirjassa esitellystä klassikkokirjasta. Valitsimme ystäväni kanssa Rabelais'n kirjan Pantagruel, Dipsodien kuningas. Kirjan meininki olikin värikästä ja ylilyövää.

1500-luvun klassikkokirjailijaa on suomennettu verkalleen, mutta sentään kronologisessa järjestyksessä: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi suomeksi vuonna 1947, Pantagruel, Dipsodien kuningas vuonna 1989 ja Pantagruelin kolmas kirja vuonna 2009. Saa nähdä jatkuuko Rabelais-suomennosten sarja joskus. Rabelais'ta on blogeissa ja kirjallisuusfoorumeilla luettu jonkun verran, ainakin Nuharupi ja Kirjavinkit ovat eri kirjoista kirjoittaneet.

Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata Rabelais'n pariin: olisiko Pantagruelin kolmas kirja täynnä yhtä karnevalistista menoa kuin Pantagruel, Dipsodien kuningas? Tämä kirja osoittautui kuitenkin hieman kuivakammaksi, tosin en ole varma kuinka luotettavaa vertailuni on, kun aikaa kirjojen välillä on kulunut näin paljon. Mielenkiintoista ja virkistävää luettavaa Pantagruelin kolmas kirja kuitenkin oli. Välillä on hyvä lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja sitä tämä kirja ehdottomasti tarjosi.

Alun perin vuonna 1564 ilmestynyt Pantagruelin kolmas kirja kertoo Pantagruelin ja hänen ystävänsä Panurgen filosofisista väittelyistä, sillä Panurge pohtii naimisiinmenoa. Lukijan ilmeisesti oletetaan tuntevan henkilöhahmot Rabelais'n aiemman tuotannon perusteella, sillä taustoitus jää hyvin vähäiseksi. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Salmigondiniin, mutta tapahtumapaikalla ei oikeastaan ole väliä. Kirjassa on melko vähän toimintaa ja enimmäkseen kirja koostuu polveilevasta dialogista. Kirjan iän huomioon ottaen on mielenkiintoista, että kirjassa mainitaan Lappi - sivulla 238 kuvataan pantagruelion-kasvin vaikutuksia näin:

"Sen ansiosta Taprobrana on nähnyt Lapin, Jaava Rhipaeian vuoret, Phebol Thélèmen, islantilaiset ja grönlantilaiset matkustavat Eufratille, Boreas on nähnyt Austerin talon ja Eurus vierailee Zefyrin luona." Kirjassa on huomattavan paljon alaviitteitä, ja tämäkin virke on helpompi ymmärtää alaviitteiden avulla: Taprobrana tarkoittaa Sri Lankaa, Rhipaeia Skyytiaa, Phebol joko saarta Punaisessameressä tai Madagascaria ja Boreas, Auster, Eurus ja Zefyr tarkoittavat pohjois-, etelä-, itä- ja länsituulta. Thélème on aiemmissa viitteissä selitetty Gargantuasta tutuksi luostariksi.

Suurin osa kirjasta menee Panurgen naimisiinmenoaikeiden käsittelyyn, sillä Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi. Pantagruel ja Panurge koettavat edetä päätöksenteossa tulkitsemalla erilaisia ennustuksia. He sekä ennustavat itse että vierailevat erilaisten ennustajien luona. Mutta kumpikin tulkitsee ennustuksia omalla laillaan, joten jokaisesta ennustuksesta seuraa keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aivan kirjan lopussa Pantagruel ja Panurge ystävineen valmistautuvat matkalle lähtemiseen, mutta kirja loppuu matkavalmistelujen tekemiseen.

Juoni – tai juonenkaltainen – on kuitenkin sivuseikka. Kirja vilisee viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan, samoin ilmestymisajan poliittisiin ilmiöihin otetaan kovasti kantaa. Rabelais oli myös lääkäri ja kirjassa on paljon lääketieteellisiä kannanottoja. Nykylukijalla pitäisi olla todella laaja yleissivistys, että osaisi tulkita kaikki viittaukset itse oikein, mutta kirjassa on onneksi laaja alaviiteluettelo. Kirjan esipuheesta selviää, että aikalaisille Pantagruelin kolmas kirja oli niin kuumaa kamaa, että Rabelais joutui pakenemaan maasta kirjan ilmestyttyä. Viittaukset ajan poliitiikkaan ja uskonnolliseen vallankäyttöön olivat monelle liian kärjekkäitä.

Muistaakseni Pantagruel, Dipsodien kuningas sisälsi paljon enemmän toiminnallisia jaksoja. Tämä kirja on keskustelupainotteisuutensa vuoksi vähemmän värikäs, mutta kyllä tässäkin irrotellaan. Rabelais on viehtynyt erilaisiin luetteloihin ja kirjaan kuuluu monta sivua kivesten eri nimitysten luettelointia. Myös eri nimityksiä hulluille listataan sivutolkulla.

Runsaiden viittausten ansiosta lukeminen tuntui varsin yleissivistävältä, mutta omalla eriskummallisella tavallaan kirjassa oli myös tunnetason viehätystä. Yhteen soittoon en jaksaisi tätä lukea, mutta muiden kirjojen rinnalla luettavaksi tämä sopi mainiosti. Pantagruelin kolmas kirja oli virkistävä juuri siksi, että se oli hyvin vastakkainen kokemus moneen nykykirjaan verrattuna. Juonella ei ollut väliä ja kirja pursusi asioita, joita lukijana ei tiennyt, ymmärtänyt tai osannut tulkita. Luettelomaisuus, rönsyily ja epäloogisuus saivat suuremman painoarvon kuin vaikkapa henkilöhahmojen kehittely.

Käännöksestä

Kirjan suomentamiseen oli myönnetty FILI:n käännöstukea. Suomentaja Ville Keynäs on tehnyt oivaa työtä: kirja oli kauttaaltaan hyvää ja ilmeikästä nykysuomea. Kuisma Korhosen kirjoittama esipuhe ja Arto Kivimäen tekstintarkastus ja alaviiteluettelon täydennys olivat tärkeässä asemassa suomennoksen ymmärtämisessä. Kirjan nimiösivulla annetaan kiitosta Pantagruelin kolmannen kirjan erikielisille laitoksille, joita on hyödynnetty suomennoksen toimittamisessa. Ne antiikin kirjallisuuden klassikot, joihin kirjassa viitataan, on listattu suomentajineen nimiösivulla.

Luin esipuheen sekä ennen romaanitekstin lukemista että romaanitekstin jälkeen. Korhonen mainitsee kiintoisasti, että edes aikalaiset eivät aina pysyneet Rabelais'n kielessä kärryillä, vaan jo 1500-luvun painoksiin oli liitetty sanaselitysluetteloita.

Kirjassa käytetään useampaa kuin yhtä kieltä, kuten luvussa, jossa Pantagruel ja Panurge tapaavat asianajajan. Tämä käyttää huomattavan paljon latinankielisiä ilmauksia puhuessaan ja nämä on jätetty suomentamatta. Alaviitteitä seuraamalla pystyy lukemaan myös latinankieliset osuudet suomeksi, mutta koska alaviitteiden selitykset on sijoitettu kirjan loppuun, pitäisi sivuja lehteillä jatkuvasti edestakaisin. Runsas latinan käyttö on selvästikin tarkoitettu korostamaan asianajajan kielenkäytön vaikeaselkoisuutta, joten lukua voi seurata vaikkei kaikkia selityksiä kirjan lopusta kurkkisikaan.

Monikielisyyden ja runsaiden viittauksien vuoksi täytyy Keynäsin suomennosta pitää erityisen onnistuneena, sillä kieliasultaan suomennos on sujuvaa ja ymmärrettävää luettavaa.

Lue myös nämä: 
François Villon: Testamentti
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Umberto Eco: Ruusun nimi

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Hih, tästähän tuli ennätyspäivä. Kaksi luettua kirjaa! Mutta en nyt sentään ole kahta kirjaa vetäissyt kannesta kanteen, vaan tämä on ollut taas tällaista, että on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, ja sateinen sunnuntai onkin mennyt köllötellessä ja kirjoja loppuun lukiessa.

Aatelisneito, porvaristyttö on tullut tilailtua Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Luonnollisesti olen tämänkin Utrion lukenut ainakin kerran tai kahdesti jo aiemmin. Edelliskerrasta oli aikaa, kovin vahvoja muistikuvia kirjan juonesta ei ollut. Niinpä lukukokemus olikin virkistävän uudentuntuinen. Kirja sijoittuu Kustaa Vaasan aikaan, mikä oli antoisaa koska luin vähän aikaa sitten Heikki Ylikankaan tuoreen Suomen historian solmukohtia -kirjan lehden arvostelukappaleena. Siinäkin käsiteltiin perusteellisesti Kustaa Vaasan ajan myllerryksiä, ja oli mukava lukea saman aikakauden tapahtumista Utrion käsittelemänä.

Kirja on Utrion 1970-luvun tuotantoa. Tuon ajan tuotanto erottuu mielestäni tyylillisesti hänen edellisen vuosikymmenen kirjoistaan - romantiikkaa on vähennetty. Samoin hänen 1980-luvun kirjansa ovat mielestäni tyylillisesti erilaisia - niissä on pääpaino siirtynyt taas enemmän kohti pääparin rakkaustarinaa. Nämä 1970-luvun kirjat ovat enemmän eeposmaisia - pääpaino on sukuhistoriassa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa, päähenkilöt ovat ikään kuin vain osa tapahtumien kulkua. Heidän elämästään ei välttämättä yritetäkään muodostaa loogista tarinaa, jossa on punainen lanka - ja kenenkäs elämä sellaista muka oikeastikaan olisi? Niinpä ensinnäkin kirjan nimi on jo hieman harhaanjohtava, koska sekä "aatelisneito", kuningas Kustaa Vaasan sisar Margareeta Eerikintytär Vaasa, että "porvaristyttö", uskonpuhdistaja Petrus Särkilahden sisar Ursula Niklaantytär Särkilahti ovat naimisissa olevia perheenäitejä. Margareeta esitellään perheenäitinä heti, kun hän tulee kirjaan mukaan, ja Ursulakin on raskaana jo parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Populaari-blogin sivuilla esitellään kirjan kansi ja kommentitkin ovat melko vähätteleviä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista ja tietojen petraamista. :)

Utrio on kirjoittanut paljon sydänkeskiajalle sijoittuvia kirjoja, ja tämä 1500-luvulle sijoittuva tarina onkin siinä mielessä erilainen, että muutokset tuulet puhaltavat jo lujasti, voimakkaimpana outo, uusi, saksalaisen Martti Lutherin vallankumouksellinen uskonnollinen julistus. Vaikka Ursula fiktiivinen henkilö onkin, on hänen kirjassa esiintyvä veljensä Petrus historiallinen henkilö, kuten tästä Särkilahden sukupuusta voi tarkastaa. Nautinkin todella paljon tästä Utrion tavasta kirjoittaa tarinoissaan todelliset historialliset tapahtumat osaksi romaaneitaan. Näistä sitä oppii. Yksi erityisen kiehtova jakso kirjassa oli Kuusiston piispanlinnan hävittäminen Kustaa Vaasan käskystä. Museovirasto on tehnyt aiheesta hyvät nettisivut.

Kokonaisuutena olisi väärin leimata kirja hömpäksi, vaikka kansikuvan ja nimen perusteella saattaisi muuta luulla. Tosin ei siinä mitään pahaa ole, jos lukee kirjan luullen tarttuvansa harlekiiniin. Saapahan samalla tuhdin annoksen historiaa ja Utrion mainiota huumorintajua. Ja kyllä sitä lemmiskelyä ja lihan värinääkin löytyy. Tykkäsin erityisesti Ursulan hahmosta - hän on kuin Kauniiden ja rohkeiden Brooke, joka syöksyy päätä pahkaa, ihailtavalla varmuudella mitä typerimpiin ihmissuhteisiin. Samoin tosin toimii myös Margareeta. Molemmat naiset rakastuvat tahoillaan mieheen, jonka kanssa eläminen tuottaa heille itselleen vain onnettomuutta. Silti jaksetaan rakastaa, olipa mies kuinka sika tahansa. Ursula tosin oppii läksynsä, kun tilanne kärjistyy niin äärimmilleen, että siinä on jo pakko oppia.

Utrion huumorintaju on tosiaan mitä mainioin. Hän ei ole siinä mielessä kuoliaaksinaurattaja, että ujuttaisi kirjoihinsa mitään räikeitä vitsejä, mutta hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja ihmisen motiiveista on erinomaisen sarkastinen. Ihmiset kuvataan salavihkaisesti naureskellen ahneina, itsekkäinä, typerinä ja lyhytnäköisinä - mikä ei tietenkään ole mitenkään epätodellinen kuva. Minua huvitti esimerkiksi turkulaisten kuvitelma oman kaupunkinsa erinomaisuudesta - samalla laillahan nykypäivänkin suomalaiset saattavat kuvitella, että Suomi ja suomalaisuus on jotain ylivertaisen ihmeellistä.

"Rouvaskamarissa kyyhötettiin tulen ääressä ja kuunneltiin Jan Klaunpojan kertomusta Roomasta, maailman pääkaupungista jossa asuivat sekä Pyhä Isä että kaikki maailman kuviteltavissa olevat paheet ja näiden lisäksi maailman suurimmat taiteilijat. Taiteilijoista ei tosin kukaan ollut koskaan kuullut mitään, mutta olihan jokainen sentään nähnyt tuomiokirkon upeat maalaukset ja pyhimyspatsaat niin että yksinkertaisinkin ymmärsi minkälaisia kuvia maailmassa saattoi olla. Herra Jan hymyili kyllä säälivästi kun hänelle selitettiin tuomiokirkon aarteita, mutta se johtui siitä, että herra Jan ei ollut vielä käynyt kirkossa."

Uskonpuhdistuksen alkuun sijoittuva kirja sai minut myös pohtimaan Suomen pitkää katolista historiaa. Utrio luonnollisestikin joutuu kirjoittamaan paljon uskonnosta ja kirkollishistoriasta keskiaikaa käsitellään. Katolinen usko, Neitsyt Marian ja pyhimysten palvonta oli vuosisatoja itsestäänselvä ja vahva osa suomalaista arkea. Miten jäljet siitä ovat voineetkaan hävitä niin näkymättömiin? Tuntuu siltä, että enemmän viitteitä kielessämme ja kulttuurissamme on jopa alkusuomalaiseen pakanallisuuteen kuin katolilaisuuteen. Pitäisi lukea aiheesta enemmän, jos jostain osuisi käsiin hyvä tutkimus...

Ja kuten Jan Klaunpojan matkailustakin saattaa päätellä, on keskiajan Suomessa näköjään eletty yhtäältä melkoisen globaalia ja eurooppalaista elämää, toisaalta taas ollaan oltu aivan tietämättömiä muusta maailmasta. Ursula ei ole aikuisikään mennessä koskaan käynytkään muualla kuin Turussa, mutta samaan aikaan hänen veljensä on opiskellut Pariisissa ja Saksassa ja kirjeenvaihtoa käydään ympäri Euroopan. Maan mahtavat ylittivät Itämeren tuosta vaan ja avioliittoja solmittiin Saksaa myöten. Suomen kamaralla asui suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia ja ties mitä kaikkea näiden lisäksi. Juuri nämä asiat minua historiallisissa romaaneissa ja erityisesti taitavan ja paneutuneen Utrion kirjoissa kiehtovat.

Ainakaan kirjastohaulla en löytänyt Aatelisneito, porvaristytöstä uudempaa painosta kuin vuonna 1989 otetun seitsemännen painoksen. Nythän Utrio on onneksi julkaissut tyylikästä Kaarin kirjasto -sarjaa, johon vanhoja kirjoja on nostettu uusintapainoksiksi. Hyvällä onnella myös tämä kirja saattaisi tuossa sarjassa jossakin vaiheessa ilmestyä.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Pirjo Rissanen: Posliinihäät