Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Automatkojen lastenkirjana on viime viikkoina ollut Astrid Lindgrenin klassikko Ronja, ryövärintytär. Luin itse lapsena tämän monen monta kertaa ja lukiolaisena jopa ostin tämän ruotsinkielisenä omaan hyllyyn. Voisinkin kerrata pitkästä aikaa ruotsin taitojani Ronjan parissa. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1981 ja Tuula Taanilan suomennos ilmestyi samana vuonna. Myös äänikirja on tehty suht nopeasti: Ritva Vepsän lukema äänikirja on tallennettu vuonna 1988. 80-luvun äänityslaatu kuului cd-versiossa lievänä kaikuisuutena, mutta eläytymisestä ja luennan laadusta annan Vepsälle täyden kympin.

 

Ronja, ryövärintytär on aivan mahtava kirja ja upposi nykylapsiinkin täysillä. Minulla on pitkähkö aika siitä, kun olen viimeksi Ronjan maailmaan sukeltanut ja niinpä kuuntelinkin tarinaa hieman analyyttisemmin kuin ennen, vaikka osaankin Ronjan tarinan lähes ulkoa ja eläydyin kirjaan lähes yhtä intensiivisesti kuin lapsena. 

 

Seuraavaksi pohdin kirjan sanomaa tavalla, jossa oletan lukijan jo tuntevan Ronjan perusjuonen. Siis spoilerivaroitus! Tässä tekstissä kuvataan kirjan keskeisiä käänteitä. 

 

Mitkä kaikki ominaisuudet tekevät Ronja, ryövärintyttärestä niin hyvän kirjan?

 

Lindgren luottaa lukijaan ja menee suoraan asiaan

 

Ensimmäisenä mainitsen sen, että kirjasta puuttuu kaikenlainen turha infodumppaus. Taustoitusta ja selittämistä on suorastaan hämmästyttävän vähän. Kirjan miljööstä tulee mielikuva ruotsalaisesta esiteollisesta historiasta fantasiamausteilla. Mutta eihän koko kirjassa edes mainita Ruotsia, vaikka sekä luontokuvaukset että vuodenaikojen vaihtelut ovat skandinaavisia. Ainoa viite, jolla ajankohtaa voi määrittää, ovat voudin nihdit, joita rosvojoukot väistelevät. Sekä vouteja että nihtejä esiintyi ruotsalaisessa hallintomallissa niin pitkään, ettei tarkkaa ajankohtaa voi määrittää. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan voudin nihtien yleistymistä, voisi arvella Ronjan sijoittuvan aikaan, jolloin väestönkasvun ansiosta myös haja-asutusalueilla alkoi syntyä enemmän hallintorakenteita. 

 

Lukija/kuuntelija pudotetaan suoraan keskelle Matiaksenlinnan elämää ja myös fantasia-ainekset, kuten ajattarat ja männiäiset, tulevat tarinaan ilman sen kummempaa selittelyä. Kirja on jokseenkin täydellinen taidonnäyte kirjoittamisen perusohjeesta: näytä, älä selitä. Lapsena humpsahdin suoraan Ronjan maailmaan ja eläydyin täysillä tapahtumiin ja tismalleen sama toteutui nytkin. Ronja, ryövärintyttären miljöö on eheä, elävä, kokonainen ja uskottava - vaikka lukija ei tiedä edes sitä, missä se sijaitsee.

 

Murrosiän ja itsenäistymisen kuvaus ilman alleviivaamista

 

Kypsälle keski-ikäiselle Ronjan kasvutarina kertoo murrosiän alkamisesta - siitä, miten lapsi alkaa irtautua kodin ja vanhempien vaikutuspiiristä. Ronja ja Birk alkavat kutsua toisiaan sisareksi ja veljeksi ja muuttavat kesäksi Karhuluolaan. Aikuisten ennakkoluulot näkyvät kohtauksessa, jossa Birkin äiti Undis pyhähtää tälle henkiselle sisarussuhteelle ja tokaisee, että kyllä sen tietää mitä siitä seuraa. Muistan, että lapsena tämä ilkeily tuntui järkyttävän epäreilulta. Lapsilukijalle tai -kuulijalle Ronjan ja Birkin sisaruuden kokemus on hieno ja arvokas viesti ystävyydestä ja toisen tärkeyden tunnustamisesta. Myös aikuisen korviin suhde näyttää, tuntuu ja kuulostaa ystävyydeltä. Mahdolliset ihastumisen tunteet eivät ole tämän kirjan asia - ne voivat odottaa Ronjaa ja Birkiä ehkä joskus tulevaisuudessa, joka on rajattu kirjan tapahtuma-ajan ulkopuolelle.

 

Tyttöpäähenkilö ilman epätasa-arvon ongelmia

 

Lapsena Ronja-tytön sankaruus tuntui itsestään selvältä. Nyt aikuisena kirja oli oikein balsamia haavoihin sen vuoksi, että Ronjan tyttöys ei ole kirjassa minkäänlainen ongelma kenellekään. Feministinä pidän tärkeänä lukea ja tunnistaa tarinoita, joissa käydään läpi vaikka sitä, millaisia esteitä monet yhteiskunnalliset rakenteet aiheuttavat tyttöjen kasvulle ja kehitykselle. Ronja, ryövärintytär on kuitenkin suunnattoman virkistävä sen vuoksi, että kukaan ei lyttää tai latista Ronjaa, vaikka hän elää tyttönä erittäin miehisessä ympäristössä. Häntä arvostetaan. Hän voi vapaasti lähteä seikkailemaan metsään. Kukaan ei esimerkiksi väitä, että Ronjasta ei voisi tulla rosvopäällikköä koska hän on tyttö.

 

Taidanpa ottaa tästä vinkistä vaarin: joskus on parempi parantaa naisten asemaa sillä, että keskittyy siihen, miten hyvin asiat voisivat olla. Näin rohkaisevia esimerkkejä löytyy elävästä elämästäkin. En aio sulkea silmiäni ongelmilta, mutta kyllä Lindgren on tehnyt nerokasta työtä luodessaan näin vakuuttavan mielikuvan maailmasta, jossa tytöllä on täysi vapaus ja ympäristön tuki puolellaan.

 

Turvallinen ja rakastava isähahmo

 

Ronjan isä Matias on aivan täydellinen kirjallinen isä: hän rakastaa Ronjaa kaikesta sydämestään ja näyttää ja kertoo sen. Ylipäätään hän näyttää tunteitaan niin räiskyvästi, että sulkeutunut ja jäyhä pohjoismainen miehen malli saa kyytiä. Samaan aikaan Matias on kuitenkin kiistaton johtajahahmo: hän on ryöväriruhtinas, joka voittaa kilpailijansa Borkankin kaksinkamppailussa. 

On ehkä vähän epäreilua hehkuttaa Matiasta, koska onhan Ronjan äiti Loviisakin mahtava äiti: hän osaa sekä antaa tyttärelleen tilaa että ennakoida tämän tarpeita ja antaa tukea ja lohtua.

 

Juoni kulkee kuin juna

Kirjan juonessa ei ole mitään tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee todella vetävästi. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen, että pääsisi takaisin tarinan maailmaan. Rohkenen iloita myös siitä, että kukaan ei ole kirjoittanut Ronjalle väkinäistä jatko-osaa. Jälkikasvu kyseli äänikirjan päätyttyä, että onko tälle jatkoa, mutta selitin että ei ole. Jospa ei hetkeen tulisikaan, luulisi että Astrid Lindgrenin oikeudenomistajille virtaa massia ihan uusintapainosten kauttakin tarpeeksi.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tuula Taanila on tehnyt erinomaista työtä - varsinkin kun huomioi, että suomennos on ilmestynyt samana vuonna kuin alkuteos. Aina välillä huokailen, että vanhat suomennokset tuppaavat olemaan parempia kuin uudet, mutta ehkä tämä on ajatusharha. Paljon julkaistaan todella kovatasoisia uusia suomennoksia, ja ehkä ne 80-luvun tusinakirjat ovat sellaisia, joita ei juuri tule enää luettua, toisin kuin tällaisia klassikoita.

Lue myös nämä:
Katsaus lasten äänikirjoihin
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Siri Kolu: Me Rosvolat

Kuuntelimme perheen kanssa autossa Siri Kolun Me Rosvolat. Tarina taitaa olla tuttu jo monille, mutta kerrataan alkuasetelma: 10-vuotias Vilja on kesälomamatkalla perheensä kanssa, kun maantierosvot pysäyttävät auton ja sieppaavat Viljan mukaansa. Rosvolan perheen matkassa Vilja päätyy huimiin seikkailuihin koko kesäksi.

Äänikirja on Hannu-Pekka Björkmanin lukema. Koska kirjan päähenkilö on kouluikäinen tyttö, ihmettelin alussa miksi lukijaksi oli valittu mies, mutta jossain vaiheessa annoin periksi, sillä Björkman luki kirjan kiitettävällä taidolla. Vilkaisin jo jatko-osien äänikirjaversioiden lukijaa ja seuraavan osan lukijana on Elsa Saisio. Ilmeisesti äänityksestä vastaavat tahot ovat itsekin miettineet roolituksen mielekkyyden uusiksi.

Siri Kolun Me Rosvolat voitti Otavan ja Kinoproduction Oy:n lastenromaani- ja elokuvakirjoituskilpailun syksyllä 2009. Kirja ilmestyi vuonna 2010 ja elokuva vuonna 2014. Olen joskus jälkikasvun sairastaessa näyttänyt Marjut Komulaisen ohjaaman elokuvan YLE Areenasta. Elokuva jäi mieleeni "ihan ookoona", parhaiten mieleen jäi Lotta Lehtikarin mainio roolityö rosvoperheen äitinä Hildana.

Me Rosvolat on peräti viiden cd-levyn mittainen, ehdottomasti pisimmästä päästä kuuntelemiamme lastenkirjoja. Kirjassa on pitempiä ja monimutkaisempia juonenkäänteitä kuin elokuvassa ja enemmän aikaa syventyä. Tarina veti paljon paremmin kuin olin elokuvaversion perusteella odottanut. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että Me Rosvolat taitaa olla uusi suomalainen lastenkirjaklassikko. Tämä on rohkea julistus, kun kirjalla on ikää vasta reilut kymmenen vuotta, mutta en taida olla mielipiteeni kanssa yksin. Me Rosvolat voitti vuoden 2010 Finlandia Juniorin. Vuonna 2012 se voitti Hollannissa ulkomaisten lastenkirjojen Die Zilveren Griffel -palkinnon. Lisäksi jatko-osa Me Rosvolat ja konnakaraoke voitti Isossa-Britanniassa PEN Translates -palkinnon yhtenä 21:stä käännöskirjasta vuonna 2022.

Mikä tekee Me Rosvoloista näin hyvän lastenkirjan? Esitän muutaman perustelun.

Rinnakkaismaailma

 

Monessa lastenkirjassa päähenkilö löytää tiensä rinnakkaismaailmaan, jossa hän seikkailee itsenäisesti, ilman vanhempiaan. Me Rosvoloissa rinnakkaismaailmaan ei kuljeta vaatekaapin tai salakäytävien kanssa, mutta rosvojen Suomi näyttää silti ihan erilaiselta kuin päähenkilö Viljan arkinen, tuttu Suomi. Rosvoilla on omia sääntöjä ja tapoja, kilpailuja ja klaaneja. Kolu kutoo hämmästyttävän hienosti yhteen tutun arjen ja mielikuvituksellisen rosvoelämän. Jopa rosvojen taustatarina on samaan aikaan yhteiskunnallis-realistinen että vähän maagisen tuntuinen. 

 

Raikas stereotypioiden purkaminen

 

Me Rosvoloiden henkilöhahmot on hienosti kirjoitettu tasapainottamaan vanhoja, paikoin vahingollisia stereotyyppejä. Esimerkiksi perheen äiti Hilda ajaa rosvoautoa ja on kuskina rämäpäinen. Rosvoloiden Hele-tyttö on johtajatyyppiä ja kiinnostunut taistelutaidoista ja tekniikasta. Vilja on varsin perinteinen kiltti, pikkutarkka perhetyttö, mutta tätäkään ei nähdä negatiivisena ominaisuutena, vaan Viljasta tulee rosvoperheen aivot ominaisuuksiensa ansiosta.

 

Seikkailun ja arjen yhdistäminen

 

Rosvolat ajelevat rosvoautollaan pikkuteitä ja pysähtyvät vähän väliä uimaan tai syömään eväitä. Tällainen arkipuuha tuntuu samastuttavalta ja tutulta, mutta seikkailun tuntu tulee jo siitä, että yöllä voi olla kylmä tai ruoka voi loppua.   

 

Maantierosvoilun konsepti tuo mieleen klassiset merirosvoseikkailut. Kolu onnistuu myös luomaan jännittävän tunnelman, vaikka kirjassa ei kuvata mitään liian pelottavaa. Kirja ei ole pienillekään kuuntelijoille liian hurja, mutta aikuinen pystyy tulkitsemaan rivien välistä kaikenlaisia tosielämän uhkia, vaikkapa syrjäytymistä.

 

Sadun taika toimii siinäkin, että jatkuvasta ajelusta ja melko vaatimattomista ryöstösaaliista huolimatta auton tankkaaminen ei ole Rosvoloille mikään ongelma. Tosielämässä autoilurosvous olisi äkkiä kannattamatonta ihan jo nykyisten polttoainehintojen vuoksi. Kirja lisäsi joka tapauksessa halua tehdä kelien lämmitessä uimaretkiä uusille rannoille - autolla tai ilman.

 

Rosvoloiden taru on jatkunut jo useamman kirjan verran - täytyypä jatkaa seikkailun parissa joko kuunnellen tai lukien tai molempia. Onnittelen Siri Kolua upeasta, kansainvälisestä lastenkirjailijan urasta!  

 

Lue myös nämä:
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Katsaus lasten äänikirjoihin
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Kansi: Otava.

Roald Dahlin lastenkirjaklassikko Jali ja suklaatehdas on ollut hiljakkoin uutisissa, sillä englanninkielisen alkuteoksen sisältöä on uusiin painoksiin muokattu. Muokkauksista voi lukea vaikka tämän Helsingin Sanomien jutun kautta. Tarkoituksena on, että vaikkapa ylipainoisuutta ei käytetä negatiivisena leimana. Reaktiot ovat olleet monenlaisia - jotkut syyttävät kustantajaa sensuurista, toisten mielestä on lasten etu, että vanhoja kirjoja mukautetaan nykypäivään.

Ehdin kuunnella Jalin ja suklaatehtaan äänikirjana ennen kuin uutisointi tavoitti korvani. Vuonna 2005 julkaistu äänikirja perustuu Aila Nissisen suomennokseen, joka ilmestyi vuonna 1971. Alkuperäisteos Charlie and the Chocolate Factory ilmestyi vuonna 1964. Suomenkielisen äänikirjan tekstiasun on muokannut Nina Pitkänen. Lukijana on Antti Virmavirta, jonka lukemana olen kuunnellut aikaisemmin ainakin Kalevalan. 

 

Jalin ja suklaatehtaan tunnelma on jäänyt lapsuudesta mieleen hieman pelottavana. Omat lapseni äänikirjan tunnelma suorastaan lumosi, vaikka selvästi jotkut käänteet jäivät pohdituttamaan. Itse repeilin äänikirjalle useaan kertaan - kirjan anarkismi ja suorastaan härski huumori oli riemastuttavaa. 

Kirjan juoni on kuin kasvatusoppaasta: viisi lasta pääsee tutustumaan suureen suklaatehtaaseen ja heistä neljälle käy vähän huonosti, koska he eivät osaa käyttäytyä. Köyhä, kiltti ja vaatimaton pikku Jali pärjää suklaatehtaassa paljon paremmin kuin ahne Aukusti, purkkaa mässyttävä Orvokki, hemmoteltu Marina ja telkkarin orjuuttama Ari.

Antti Virmavirta oli mainio lukija. Jäin pohtimaan, mistä kirjan pelottava tunnelma kumpuaa. Päähenkilö Jalin kuvataan jokusen kerran huomaavan tehtaan vaarallisuuden, mutta päällisin puolin tehtaan omistaja, herra Vonkka, ei mitään suorastaan uhkaavaa kuitenkaan tee. Kaipa Dahl vain on osannut ladata kirjaan niin paljon erikoisia aineksia, että tunnelma kehkeytyy sähköiseksi, vaikka juoni on näennäisen yksinkertainen.

Vetävän juonen lisäksi kirjan voi tulkita kertovan kolonialismista, lapsityövoimasta, sosiaalipolitiikasta, tuloeroista ja vaikka mistä. Ilmankos kirja on saavuttanut lastenkirjaklassikon aseman - eiköhän se kestä myös kiistelyn muutaman sanan muuntamisesta.

Hoksasin myös vasta nyt, että kirjallehan on myös jatko-osa. Jali ja lasihissi -kirjasta voi lukea vaikkapa Risingshadow-sivuston esittelyn.

 

Lue myös nämä:
Dodie Smith: The 101 Dalmatians
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Katsaus lasten äänikirjoihin

Katsaus lasten äänikirjoihin

Olen lainannut viime aikoina ahkerasti lasten äänikirjoja kirjastosta cd-muodossa. Äänikirjapalvelujen käyttäjäksi en ole liittynyt ja automatkoilla cd-muoto on monella tapaa kätevä.

 

Tähänastisen kuuntelurupeaman perusteella olen ehtinyt muodostaa muutaman kriteerin hyvälle koko perheen äänikirjalle:

1. Tarinan pitää vetää. Parhaimmillaan kirjasta nauttivat sekä lapset että aikuiset.
2. Lukijan pitää olla hyvä.
3. Äänityslaadun pitää olla hyvä.
4. Teknisen toteutuksen pitää olla hyvä.

Kuva: WSOY.

Erinomainen esimerkki äänikirjasta, jossa kaikki yllämainitut ehdot toteutuvat, on Elsa Saision lukema Peppi Pitkätossu. Astrid Lindgrenin klassikkoteos naurattaa ja pohdituttaa aikuista ja vangitsee lasten huomion. Elsa Saisiolla on kaunis ääni, erittäin selkeä tapa lausua ja hänen äänensä sopii Peppi Pitkätossun sisältöön. Kaiken kruunaa huolellinen äänitys - ei kaikuja, kohinoita, rapinoita tai äänen särkymistä. 

Kuva: Elisa Kirja

Toinen klassikko, Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, upposi lapsiin suorastaan häkellyttävän hyvin. Se on hidastempoisempi ja polveilevampi kuin monet uutuuskirjat, mutta sadun taika vei silti puolelleen. Lukija on mahtava Seela Sella, mutta äänityksessä on toivomisen varaa. Fennica-tietokannan mukaan äänitys on tehty vuonna 1989 ja teos on julkaistu alun perin kasettikirjana. En tiedä pitääkö moittia 1980-luvun äänitysolosuhteita vai alkuperäistallenteen muuntamista cd-muotoon vai mitä - joka tapauksessa Sellan luenta kuulostaa hieman siltä, kuin se kaikuisi jostain vaimentimen takaa.

Astrid Lindgrenin kirjoista on tehty paljon muitakin äänikirjoja ja kuuntelulistalla on ollut sekä Vaahteramäen Eemeli että Eemelin uudet metkut. Fennican mukaan nämäkin on julkaistu 1980-luvulla kasettikirjoiksi. CD-levyjen äänenlaatu on moitteeton ja Wallenius on mahtava lukija, mutta lainaamissani cd-levyissä hämmensi se, että ne olivat jotenkin sekaisin. Yritin tarkistaa moneen kertaan, että kuuntelen oikeita levyjä oikeassa järjestyksessä, mutta kirjojen luvut olivat selvästi menneet tallennuksessa sekaisin. Kummassakin levyssä oli tarina Hulttakorven markkinoista eli editoinnissa oli tapahtunut jotain outoa. Tuntui, että joitakin lukuja jäi kokonaan kuulematta ja jotkut tulivat kahteen kertaan.

Kuva: Elisa Kirja.

 

Tätäkin heikompi kuuntelukokemus oli Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, jonka lukijana on Tytti Paavolainen. Myös tämä on alun perin 1980-luvun kasettikirja. Paavolaisen luenta kuulosti jotenkin siltä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut koko kirja, äänityksen laatu oli heikko ja kaikuisa ja lisäksi koko levy oli niin kulunut, että lyhyen kuuntelun jälkeen levy alkoi piipittää ja meni jumiin. Harmi - tykkäsin Uppo-Nallesta lapsena. Tämän tuotoksen taakse jää vain Muumi-äänikirja, joka ei lähtenyt auton cd-soittimessa ollenkaan pyörimään, enkä sitten jaksanut selvitellä, mistä mahtoi olla kyse.

Uudemmista kirjoista olemme kuunnelleet hieman Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjää ja Paula Norosen Supermarsua. Lapsille kirjat tuntuivat kelpaavan, mutta itse en vielä ole täysin myyty. Risto Räppääjässä tuntui olevan yllättävän vanhentuneita asenteita vaikkapa sukupuoliroolien suhteen ja Supermarsu tuntui jotenkin väkisin väännetyltä. Taidan silti antaa kummallekin vielä uuden mahdollisuuden. 

 

Positiivisista esimerkeistä mainittakoon vielä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -äänikirjat, joissa on Annu Valosen tuore luenta. Valonen on ihanan rauhallinen ja keskittynyt lukija ja Onnelin ja Annelin vetovoima saa nykylapsetkin pauloihinsa.

 

Äänikirjat ovat räjäyttäneet kirjamaailman viime vuosina. Suoratoistopalvelut jylläävät, mutta toivon että cd-tallenteitakin jaksetaan vielä tehdä. Ainakin meidän käytössä cd palvelee mainiosti.

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

Kansi: WSOY.

Neiti Marplen viimeinen juttu valikoitui kuunneltavaksi ihanan Lars Sverdbergin ansiosta. Luultavasti Svedbergin luennan kuuntelemisesta tulisi hyvälle tuulelle, vaikka hän lukisi maitopurkin kylkeä.

Kirjassa Uudessa-Seelannissa kasvanut Gwenda alkaa jäljittää brittiläisiä juuriaan yhdessä tuoreen aviomiehensä kanssa. Perheen historiasta löytyy ratkaisematon murhamysteeri. Nuoripari tutustuu neiti Marpleen, josta onkin korvaamaton apu rikoksen selvittelyssä. Mutta neiti Marple muistaa varoittaa Gwendaa: ei pidä herättää nukkuvaa murhaa. Asian kaivelu johtaa uusiin ongelmiin.

Tarina oli tuttua Christietä: merkillisiä kulisseissa tapahtuneita suhdekoukeroita, kaksoisrooleja ja englantilaisen pikkukaupungin tunnelmaa. Neiti Marplen mahtavat tiedonhankintataidot herättävät ihailua!

Sen sijaan en tajunnut kirjan nimeä. Miten niin tämä on neiti Marplen viimeinen juttu? Ainakaan tarinassa ei mitenkään viitattu siihen, että neiti Marplen ura päättyisi tähän. Pitänee luntata selitys Googlen avulla.

Lue myös nämä:
Copycat-kirjankansi
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kansi: Kai Toivonen / WSOY.

Piti asiakseen metsästää lisää Lars Svedbergin lukemia Agatha Christie -äänikirjoja kirjastosta. Vaikuttaa siltä, että olen kuunnellut jo melkein kaikki, mutta pari vielä löytyi. Syyttävä sormi oli toinen näistä. Kirjan kuuntelemisessa kesti varmaan pari kuukautta ja välissä oli pitkiä taukoja, mutta onneksi juonessa pysyi silti kärryillä. Kirjasta voi kuunnella näytteen Elisa Kirjan sivuilla. Nappaan tällä myös Lukulampun kesäkirjahaasteesta kohdan "Kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Syyttävä sormi on neiti Marple -kirja, mutta neiti Marple vierailee kirjassa vain vähäisenä sivuhenkilönä. Minäkertoja Jerry muuttaa sisarensa kanssa pieneen Lymstockin kylään. Lontoolaissisaruksille pikkukylä näyttäytyy uneliaisuuden tyyssijana, mutta pinnan alla kuohuu.

Christie leikittelee suurkaupungin ja pikkukylän vastakohtaisuudella ja rakentelee ihania romansseja henkilöhahmojen välillä. Rikos tuntuu melkein sivuseikalta, vaikka rikosjuoni onkin läsnä tarinassa koko ajan: kyläläiset saavat nimettömiä törkykirjeitä ja sitten alkaa tulla ruumiita. Ilman neiti Marplea mysteeri ei tietenkään ratkea.

Mainiota viihdettä ja Lars Svedbergin ääni on ihanaa kuunneltavaa. Eihän näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja voi kuin kehua.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Michael Cunningham: Tunnit

Kuva: Gummerus

Michael Cunninghamin kirjoja on blogeissa luettu paljon ja myös Tunnit on ollut hyvin suosittu kirja. Siitä ovat bloganneet ainakin Anna J., Sara, Tuulia ja Karoliina. Minun käsiini Tunnit osui kirjaston äänikirjahyllyllä joskus ikuisuus sitten - kirja odotti vuoroaan aika kauan mutta nyt pääsin sen kuuntelussa vihdoin loppuun.

Tunneissa on kolme kertojahahmoa: kirjailija Virginia Woolf 1930-luvun Lontoossa, kotirouva Laura 1940-luvun Los Angelesissa ja tyylikäs Clarissa 1990-luvun New Yorkissa. Naisten kertomukset vaikuttavat olevan kaukana toisistaan, mutta yhtymäkohtia löytyy varsinkin kirjan lopussa.

Kirja toi minulle toistuvasti mieleen Riikka Pulkkisen Totan. En ihastunut Tottaan kun sen luin, mutta Tunnit auttoi minua hahmottamaan tyylilajin viehätysvoiman. En siis ihastunut Tunteihinkaan mitenkään erityisesti, mutta Cunninghamin keskiluokkainen ja tapahtumaton vatulointi tuntui jotenkin intensiivisemmältä ja aidommalta kuin Pulkkisen. En osaa sanoa, voiko Cunninghamia pitää missään mielessä Pulkkisen esikuvana, mutta tyylillisiä yhtenäisyyksiä minun mielestäni löytyy.

Kolme kertojahahmoa kuvailevat omia tunnelmiaan, ympäristöään ja muistojaan. Tapahtumat ja juonen kehittely on minimaalista, fiilistelyllä on tärkeämpi merkitys. Jokainen kirjan naisista pohtii syvällisiä ajatuksia ja enimmäkseen kaipaa jotain muuta kuin sitä, minkä keskellä elää. Mutta mikä on kaipauksen kohde? Ah, kuinka täyttymätöntä ja riipivää!

Mutta mikäs siinä, kuuntelihan tämän. Woolf on kiehtova hahmo fiktiiviseksi henkilöhahmoksi siirrettynäkin, samaa mietin jo Vanessaa & Virginiaa lukiessani - vaikkei sekään kirja minua erityisemmin saanut pauloihinsa. Cunningham saa miljöökuvauksensa eläväksi. Välillä henkilöhahmojen tunnetilat herättivät minussa aitoa kiinnostusta.

Lukijana oli kokenut näyttelijä Eero Saarinen. Hänellä on todella miellyttävä ääni ja rauhallinen tapa lukea - erinomainen valinta lukijaksi siinä mielessä. Kuitenkin oli vähän hassua, että lukijana oli mies, kun kaikki kertojahahmot olivat naisia. Välillä Saarinen hieman ylikorosti naismaista replikointia. Kenties kirja on nakitettu Saariselle siksi, että kirjailijakin on mies, vaikka kirjan hahmot olivatkin naisia. Mene tiedä.

Nappaan kirjabingossa tällä kirjalla rastin ruutuun "Kirja & elokuva".

Käännöksestä

Marja Alopaeuksen suomennos kuulosti kauniilta, vaikka kenties kuunnellessa kieltä tarkkailee hieman eri tavalla kuin lukiessa. Minusta suomennos oli elävää, rikasta ja virheetöntä. Kenties persoonapronomineja oli välillä aika reippaasti, vaikka verbiä taivuttamallakin olisi pärjännyt. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.

Lue myös nämä:
Riikka Pulkkinen: Totta
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Ranya ElRamly: Auringon asema

Kansi: Juha Markula / Otava.

Ranya ElRamlyn esikoisromaani - ja toistaiseksi ainoa romaani - Auringon asema oli äänikirjaksi lyhyt, vain kolmen ja puolen tunnin mittainen. Se oli silti verkkaista kuunneltavaa - itse asiassa taisin kuunnella kakkoslevyn vahingossa kahteen kertaan. Vuonna 2002 ilmestynyt Auringon asema sai useita kirjallisuuspalkintoja ja sitä on myös käännetty ahkerasti, kuten Otavan kirjailijasivulta ilmenee. Äänikirjan luki ansioitunut laulaja ja näyttelijä Vuokko Hovatta.

Auringon asema oli ihan miellyttävää kuunneltavaa, mutta en voi väittää ihastuneeni siihen täysillä. Vaikka en kaipaa kirjoilta ensisijaisesti juonivetoisuutta, arvostan kuitenkin sitä, että juonessa on imua. Auringon asema oli tunnelmallinen ja maalaileva, mutta varsinaista juonta siinä ei oikein ollut. Pikemminkin tuntui, kuin olisi ollut henkilökohtaisen päiväkirjan äärellä, uppoutunut toisteiseen ja polveilevaan perhetarinaan. Avainromaanihan tämä onkin ja sisältää kaikesta päätellen paljon henkilökohtaisia aineksia, vaikka kaunokirjallisuutena kirja julkaistiinkin.

Kertojahahmoa traumatisoi sekä kahden kulttuurin välissä kasvaminen että vanhempien avioero. Vaikka kertoja kaikesta selviääkin hienosti, jauhetaan kirjassa näitä kokemuksia kuin mälliä. Äänikirjassa toisteisuuden huomaa jotenkin erityisen hyvin, ja välillä ihan väsytti, kun taas hoettiin sitä, miten kertojan vanhemmat tapasivat toisensa junassa.

Kirjassa enkelimäisen vaalea Anu ja egyptiläinen Ismael rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä. Kertoja ja hänen sisarensa kokevat olevansa sekä suomalaisia että egyptiläisiä mutta pikkuisen vieraalla maalla kummassakin paikassa. Ja siinäpä se kirjan idea sitten olikin.

ElRamlyn kieli on kuvailevaa ja tunnelmallista, kuunnellessa maisemat ja tilanteet nousivat silmien eteen. 2010-luvun vinkkelistä katsottuna jotkut ulkokirjalliset seikat kiinnostivat kuitenkin jopa kirjaa enemmän. Vielä vuonna 2002 ei puhuttu "maahanmuuttokriittisyydestä" tai "monikulttuurisuudesta" ja kun ottaa huomioon, miten provokaatioherkkiä aiheita nämä teemat nykyään tuntuvat olevan, oli Auringon asema suorastaan raikas. Kirjassa ei oteta kantaa rasismiin oikeastaan mitenkään eikä tehdä yksityisestä kokemuksesta yhteiskunnallista. Kirjan perheenjäsenet ovat kotoisin eri puolilta ja heillä on tuntumaa erilaisiin kulttuureihin, mutta he ovat ensisijaisesti yksilöitä, ihan tavallisia ihmisiä.

Vuokko  Hovatalla on kaunis ja persoonallinen lauluääni, mutta lukijana hän ei ollut ihan yhtä vakuuttava kuin parhaat kuulemani äänikirjalukijat. Aivan erityisesti minulla töksähti korvaan Hovatan tapa lausua "appelssiini", siis appelsiini kahdella ässällä. Mutta toki Hovatan ääni myös sopi hyvin fiksun ja teräväkatseiseisen kertojan ääneksi.

Lue myös nämä:
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Anja Snellman: Parvekejumalat
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.

Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Sotaromaani

Jari Tervo: Koljatti

Kuva: Tuula Mäkiä / WSOY.

Vaikka olen lukenut Jari Tervon kirjoja melko paljon, vuonna 2009 ilmestynyt Koljatti oli tähän mennessä jäänyt minulta väliin. Muistan aloitelleeni kirjaa sen ilmestyttyä, mutta alku tuntui ärsyttävältä ja sekavalta ja kirja jäi nopeasti kesken. Takaraivoon oli kuitenkin jäänyt monen fiksun lukijan, muun muassa Hreathemuksen kehut kirjasta. Niinpä Koljatti tarttui äänikirjahyllyltä matkaan.

Kirja kertoo pääministeri Pekka Lahnasesta, joka on päätynyt viihdeuutisten otsikoihin sekoilevien ihmissuhteidensa vuoksi. Niinpä. Nyt kun Matti Vanhasen pääministerikauden päättymisestä on jo kolmisen vuotta aikaa, voi Tervon ajankohtaissatiiria katsoa hiukan etäämmältä. Vaikka Koljatti on fiktiota, on Tervo epäilemättä kerännyt entisen toimittajan kokemuksella kunnon lähdeaineiston todellisen elämän tapahtumista. Minulle on jäänyt mieleen uutisissa Koljatin ilmestymisen aikaan ollut Tervon haastattelupätkä, jossa hän pohtii miten ihmeessä Suomen pääministeri voi olla Seiskan näkyvin viihdejulkkis.

Koljatissa pääministeri Lahnasella on harmaa imago, ex-vaimo, liuta yksinhuoltajia entisinä heiloina - ja kellariin vangittu aasialaisnainen. Brysselissä EU-matkalla Lahnanen harmittelee sosiaalisten taitojensa vähäisyyttä ja kadehtii eteläeurooppalaisten sujuvaa supliikkia. Vähäisenä vapaa-aikanaan Lahnanen naamioituu tekoparran taakse ja matkustaa Lidliin tai lähiöpubiin tutkimaan aitoa kansan elämää. Yhteistä näille kokemuksille on, että kaikki menee persiilleen sitä enemmän, mitä kovemmin Lahnanen yrittää.

Kirjassa oli monia pirullisia ja osuvia letkautuksia, mutta myös melko epätasaista jaarittelua. Välillä paasataan Vladimir Putinin lapsuudesta, välillä Pihtiputaan poliisisurmista. Tervon muista kirjoista tuttu into kuvata Kekkosta näkyy Koljatissa myös, hieman välillisenä. Lahnanen kun kuvataan niin vankkumattomana Kekkosen kannattajana ja ihailijana, että hän on nimennyt kaksospoikansakin Urhoksi ja Kalevaksi.

Huonoimmillaan Tervo sortuu kesäteatterimaiseen huumoriin, vääntämään melko kuluneita navanalus- ja humalavitsejä. Parhaimmillaan Koljatin piruilu suomalaispolitiikalle ja mediailmiöille on kuitenkin napakkaa. Saa nähdä miten hyvin tämä kirja kestää aikaa. Mutta kenties tämän ei ollut tarkoituskaan olla muuta kuin satiirinen katsaus ilmestymisajankohtaansa .

Äänikirjan luki muuntautumiskykyinen Veikko Honkanen, jonka äänirepertuaari yltää jylhästä kuminasta heiveröiseksi voihkimiseksi. Paikoin Honkanen oli jopa liian ilmeikäs, ottaen huomioon että Lahnasen persoonaa värittää ylenpalttinen harmaus. Muuten kuuntelen kyllä jatkossakin mielelläni jotain Honkasen lukemaa.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Jari Tervo: Pohjan hovi
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Charlaine Harris: All Together Dead

Olen tainnut aiemminkin kehua Itäkeskuksen kirjaston mainiota äänikirjavalikoimaa. Sieltä mukaan tarttui myös Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan seitsemäs osa.

Olen True Blood -tv-sarjasta kirjoittaessani kertonut, ettei Harrisin kirjasarja erityisemmin houkutellut lukemaan, koska halusin nauttia onnistuneesta tv-sovituksesta. Sittemmin olen tuntumaa ottanut kirjoihin A Touch of Dead -novellikokoelman verran. Innostukseni tv-sarjaa kohtaan on myös laskenut, jossakin neljännen tuotantokauden loppupuolella taso tuntui laskevan melkoisesti. Joten äänikirjan kuunteleminen houkutti, varsinkin kun lukija Johanna Parkerilla mainostettiin olevan "hypnoottinen etelävaltioiden aksentti".

Aloitan kehuista. Harrisin luoma maailma on kiinnostava ja Sookie päähenkilönä houkuttelee samaistumaan. Äänikirja oli viihdyttävää viihdettä.

Sitten kriittisempiin huomioihin. All Together Dead toi mieleen lukukokemukseni Virginia Andrewsin kirjojen parissa. Tai oikeastaan huomasin muistelevani aiemminkin mainitsemaani, mieleen jäänyttä lukijaluonnehdintaa Andrewsin Koston terälehdistä: If books were foods this book would be a big bag of potato chips. You really should eat better, but sometimes you just have to cut loose and indulge. Samoin sanoin voisi kuvata All Together Deadia. Kirjana tämä oli melkoista roskaa, mutta kuten sanoin, viihdyttävää roskaa.

Vastaavia mielipiteitä löytää Goodreadsista, jos filtteröi näkyviin yhden tähden arvioita. I'd like to burn the crap, to be honest, kommentoi nimimerkki Xylia.  I am now dumber for having read this book, kommentoi puolestaan nimimerkki Melissa. Toki Goodreadsin käyttäjien antama keskiarvosana on silti varsin hyvä, 4,07 / 5.

Mikä kirjassa sitten mätti? No, jotain kertoo kai sekin, jos kirjan takakansiteksti oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin itse kirja. Takakannessa väitetään siis seuraavaa:

Sookie's beginning to get used to being surrounded by all varieties of undead, changeling, shapeshifting and other supernatural beings - but even she has her limits. She'd really like to take a while to get over being betrayed by Bill, her long-time vampire lover, and get used to her new relationship with the sexy shapeshifter Quinn - but instead, she finds herself attending the long-planned vampire summit, the destination of choice for every undead power player around, as a sort-of human 'Geiger counter' for Sophie-Anne Leclerq, vampire queen of Louisiana.

But the job is fraught with difficulties. Sophie-Anne's power base has been severely weakened by Hurricane Katrina, and she's about to be put on trial during the event for murdering her king. Sookie knows the queen is innocent, but she's hardly prepared for other shocking murders: it looks like there are some vamps who would like to finish what nature started. With secret alliances and backroom deals the order of the day - and night - Sookie must decide which side she'll stand with, and quickly, for her choice may mean the difference between survival and all-out catastrophe.

Juu ei. Oikeasti kirja kertoo siitä, mitä Sookie pukee päälleen, miten Sookie pesee käsiä vessassa ja ihmettelee naistenhuoneen käsipyyhkeitä, miten kaikki vastaantulevat miehet ihailevat Sookien seksikkyyttä, miten Sookie pähkäilee teinimäisiä ihastuksen tunteitaan eri miehiä kohtaan ja miten Sookie hymyilee leveästi milloin kenellekin.

Kirjan tapahtumattomuus on hämmästyttävää. Ottaen huomioon että kirjassa tapahtuu parikin väkivaltaista kuolemaa, on kirja todella staattinen. Harrisin kirjoittajanlahjat riittävät siihen, että hän kuvailee vastaantulevien henkilöhahmojen vaatteita. Jopa takakannessa mainitun katastrofin aikana Sookie muistaa kertoa, että hänen pelastamansa vampyyri on pukeutunut mustaan silkkipyjamaan.

Monet juonenkäänteet ovat joko naurettavia tai lapsellisia tai molempia. Vampyyrien kokouksessa nähdään muun muassa toisesta ulottuvuudesta saapunut mielettömän taitava palkkasoturi. No mitä hän tekee? Kuljeskelee kokouksessa ympäriinsä kertomassa että hei, minä olen herra X:n henkivartija ja suojelen häntä. Öh, eikös kannattaisi mieluummin sulautua joukkoon ja olla paljastamatta rooliaan, niin voisi olla paremmat mahikset suojella isäntäänsä?

Kaksinaismoraalia väläytellään. Kuuman seksikäs ja ihanan kaunis Sookie herättää hirveästi himoja. Mutta kun Sookie keikuttaa peppua discon tanssilattialla, tulee tuhatvuotias viikinkivampyyri Eric paheksumaan hänen moraalitonta käytöstään. Siis täh, eikös Ericillä ollut plakkarissa satojen vuosien irstailukokemus?

No miksi sitten kuuntelin kirjan loppuun? Jaa-a, ehkä minulla sitten on kova halu samaistua telepaattiseen blonditarjoilijaan, joka saa shoppailla ihania vaatteita vampyyrien laskuun. Ja joka osaa ratkaista murhamysteerin suitsait sukkelaan viimeisellä levyllä, vaikka ns. murhatutkimus on jäänyt täysin ulkonäköseikkojen varjoon koko siihenastisessa tarinassa. 

Johanna Parkerilla kyllä oli todella viehättävä aksentti, mutta näyttelijänlahjoissa olisi ollut toivomisen varaa. No, eipä Parker ainakaan huonontanut Harrisin jokseenkin kökköä tekstiä.

Silti en ihmettele, että Harris on käärinyt reippaasti rahaa kirjoillaan. Roskaisuudesta huolimatta Sookien maailmassa tosiaan on jotain koukuttavaa. Ehkäpä pidän silti hieman taukoa ennen Sookien seuraan palaamista.

Lue myös nämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Rachel Vincent: Kissatyttö

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Kuva: Raimo Raatikainen / WSOY.

Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti tarttui mukaan taannoin kirjaston äänikirjahyllyltä. Kirja oli nimeltä tuttu, olen tainnut törmätä tähän kirjastossa vuosien varrella usein. Wikipedian bibliografiasta löytyy muitakin tutun kuuloisia kirjoja, saattaisinpa harkita seuraavaksi vaikka miehen uusinta teosta, novellikokoelmaa Berberileijonan rakkaus ja muita kertomuksia vuodelta 2008. Tämä Kun isoisä Suomeen hiihti on miehen esikoisteos vuodelta 1969. Äänkirja on nauhoitettu vuonna 1981, cd-masterointi vuodelta 2009.

Minulla ei ollut juurikaan ennakkokäsityksiä kirjasta, paitsi että olin siinä uskossa että se kertoo suomenjuutalaisesta isoisästä joka - tattadaa - hiihtää Suomeen. Mutta täytyy tunnustaa, että vaikka kuuntelin äänikirjaa mielestäni tarkkaan, niin hiihtojuttu meni minulta kokonaan ohi. Siis milloin se isoisä oikein hiihti Suomeen? Kun kirjassa minun mielestäni kerrottiin isoisän - joka oli tsaarin ajan Venäjällä sotilas - saapuvan Suomeen morsiamensa luoksi junalla. Ehkä pitäisi kysyä kirjan niin ikään lukeneelta Hannalta tarkennuksia.

Esittelytekstissä kirjaa kuvataan sukukronikaksi, mutta sellaiseksi kirja on aika episodimainen ja hajanainen. Mielestäni kirja oli hieman epätasainen, mutta parhaat palat olivat kyllä hillittömän hauskoja. Kirja on ilmeisen omaelämäkerrallinen, mutta heti alussa kertoja kieltää jyrkästi yhteydet todellisuuden kanssa. Parasta siis nautiskella kaikesta vain hyvänä tarinana.

Kohdalleni on sattunut aiemminkin pari vanhoista äänitteistä digitoitua äänikirjaa, ainakin Omatunto ja Murha Mesopotamiassa ovat olleet tällaisia. Täytyy varmaan jatkossa katsoa äänikirjan tuotantotietoja lainatessa hieman tarkemmin, sillä myös Kun isoisä Suomeen hiihti oli tekniseltä tasoltaan kehnompaa laatua kuin uudemmat äänikirjatoteutukset. Toisaalta, sekä tekstin että äänityslaadun heikkoudet pelasti pistämätön lukija Kauko Helovirta. Vuonna 1997 edesmennyt Helovirta oli vanhan polven näyttelijä, muistan nähneeni hänet ainakin Kivivuoren Oton roolissa Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvasovituksessa. Helovirta sopii Katzin kirjan lukijaksi täydellisesti, sillä kirjassa on paljon joko vanhan mukavan ukkelin tai uteliaan pikkupojan näkökulmasta kerrottuja jaksoja. Helovirtaa kuunnellessa hahmot tuntuvat niin eläviltä ja sympaattisilta kuin tuntisi hahmot itse. Suullisen tarinankerronnan rytmitys on täydellisesti hanskassa. Helovirta vetää myös pokkana kirjassa esiintyvät saksan-, venäjän- ja unkarinkieliset dialogipätkät aivan viimeisen päälle, vaikka vaikuttaa siltä, ettei mikään näistä kielistä oikeasti ollut herralle kauhean tuttu.

Kirjan episodeissa käydään läpi juutalaisen suvun värikkäitä vaiheita. Nimihenkilö, isoisä Benno, joutuu melkoisiin seikkailuihin milloin ensimmäisen maailmansodan pyörteissä, milloin kotirintamalla. Ajallinen kaari alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä ja päättyy jonnekin 1960-luvun Helsinkiin. Välissä kerrotaan monenlaisia muisteloita muun muassa helsinkiläisessä pommisuojassa suoritetusta ympärileikkauksesta, evakkoelämästä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Wera-vaimon urheasta Venäjän-matkasta Bennon luo ja monista isommista ja pienemmistä sattumuksista.

Vaikka Katzin teksti ei mitään elämää suurempia säväreitä aiheuttanut, oli kirja kuitenkin sen verran kiinnostava, että heräsi halu tutustua miehen tuotantoon laajemminkin. Koska tämä oli ensimmäinen Katzin kirja minulle, saan tällä opuksella 13 kirjaa täyteen Facebookin kirjallisuushaasteessa Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Haasteessa on siis ideana lukea sellaisten kotimaisten kirjailijoiden kirjoja, joiden tuotantoa ei ole ennestään lukenut.

Lue myös nämä:
Will Eisner: Myrskyn silmään
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Kuva: Otava.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä on ensimmäinen lukemani Harjunpää, joskus 2000-luvun alussa olen tainnut kirjan lukea ensi kertaa. Kun kirja tuli vastaan äänikirjahyllyllä kirjastossa, päätin palata Rakkauden nälän tunnelmiin.

Valinta osoittautui parillakin tapaa ajankohtaiseksi. TV1 lähetti uusintana kirjan perusteella tehdyn tv-sarjan. En ollut aiemmin nähnyt tätä tv-sovitusta, joten nyt katselin sarjaa mielelläni. Sovitus oli sen verran itsenäinen että varsinkin loppua kohti kirjan ja tv-sarjan tapahtumat poikkesivat toisistaan, mutta hyvin sarja oli kokonaisuutena toteutettu.

Markku Maalismaa Harjunpäänä Juha Lehtolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa tv-sarjassa Rakkauden nälkä.

Kirjan tarinalle jonkinlaista inspiraatiota antanut tosielämän rikollinen, "Tiirikkamies", taas jäi kiinni teoistaan vuonna 2007, kuten Hesarin uutinen kertoo. Sama tyyppi on näköjään päässyt myöhemmin lööppeihin "vessakourijana" - tästä aiheesta tuskin kovin moni dekkaristi tekee kirjaa.

Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen tuntui alussa jotenkin mekaaniselta ja hätäiseltä, mutta ilmeisesti Joensuun teksti tempaisi hänetkin mukaansa siinä määrin, että tunnetta tuli lukemiseen mukaan ja kokonaisuutena lukusuoritus oli varsin onnistunut. Äänikirjan kotisivulla voi kuunnella lukunäytteitä.

Itse tarina oli niin hyvä, että Harjunpää ja rakkauden nälkä kuuluu mielestäni Joensuun tuotannon kärkeen. Joensuun dekkareille on tyypillistä, että hyvä ja paha ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia ja henkilöhahmoista löytyy monia puolia. Tämän kirjan rikollinen rikkoo kyllä lakia ja toimii moraalisesti väärin, mutta silti lukijana - tai kuuntelijana - ei voi olla sympatiseeraamatta ja säälimättä Tipi Leinosta. Tipin perhetausta ei kovin kummoisia eväitä elämään ole antanut ja herkän nuoren miehen mielenterveys on selvästi jollakin lailla järkkynyt. Herkkyyteen yhdistyy kuitenkin monenlaista luovuutta, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut kukoistaa kanssaihmisten hyväksi.

Tipi on synesteetikko, vaikkei sanaa kirjassa kertaakaan mainita - hän näkee monet aistimukset väreinä ja toisten ihmisten tunnetiloja hän aavistelee lähes telepaattisesti. Riipaisevinta Tipissä on kirjan nimessä mainittu rakkauden nälkä: Tipi palvoo naisia, erityisesti vaaleatukkaisia. Öisillä murtoretkillään Tipi käy erityisen mielellään katselemassa nukkuvaa Vehnätukkaa. Omassa arkielämässään Vehnätukan nimi on Sari ja hän epäilee omaa mielenterveyttään, kun uskoo jonkun käyvän öisin kotonaan.

Harjunpään poliisiarkea, työtoveruutta Onervan kanssa ja perhe-elämää seurataan vuoroin Tipistä kertovien jaksojen kanssa. En muistanutkaan miten elävää ja osuvaa Helsinki-kuvausta Joensuu on tähänkin kirjaan tallettanut - ehkäpä kirjan paikat eivät ensimmäisellä lukukerralla ole sanoneet minulle paljon mitään. Nyt, muutaman vuoden itse Helsingissä asuttuani, monet paikat tuntuivat tutuilta. Kirjan alussa Harjunpää kalastaa ruumiin Mustikkamaan ja Kulosaaren välistä. Tipin ja hänen perheensä osoitekin annetaan: Joutsentie 3, joka sijaitsee Tapanilassa. Nyt Google Mapsin kartasta näkee, että alueelta löytyy siistin näköisiä kerrostaloja, mutta alun perin vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassa Tipin kotitalo sijaitsee rähjäisellä, huonomaineisella ja pusikoituneella alueella. Tipin murtomatkat taas suuntautuvat etupäässä Töölöön, komeisiin vanhanaikaisiin kivitalokortteleihin.

Kirjasta löytyy sivujuonina myös murtokeikka, dementoitunut vanha isä ja työpaikkasimputusta. Tästä huolimatta kokonaisuus ei tunnu raskaalta, vaan tasapainoiselta, punnitulta ja kertakaikkisen vakuuttavalta. Kirjassa on muutamia todella hienoja kerronnallisia ratkaisuja. Takaumiakin löytyy - Tipin lapsuusmuistot kylmäävät, ja kerronnan hienoudesta todistaa, ettei Joensuu suinkaan mässäile sosiaalipornolla, vaan kuvaa aika tavallisia asioita.

Sivujuonista minua jäi mietityttämään Onervan kohtalo. Harjunpään ja Onervan läheinen työtoveruus on läpi sarjan heijastellut syvempiäkin tuntemuksia, mutta hienovaraisesti. Kirjan alkupuolella väläytetään mahdollisuutta, että Onerva olisi luopumassa poliisintyöstä, mutta loppupuolen käänne näyttää muuttavan tilanteen. Matti Yrjänä Joensuulla alkoi Rakkauden nälän jälkeen pitkä hiljainen kausi: seuraava kirja Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi vasta 2003 ja viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone vasta 2010. Koska Harjunpää-sarjan alkuosat ilmestyivät melko tiheästi, vaikutti sarjan sisäinen aika olevan linjassa reaalimaailman vuosilukujen kanssa. Mutta mitä sarjan sisäiselle ajalle tapahtui kolmen viimeisen osan aikana? Vanheniko Timo Harjunpää kymmenen vuotta Rakkauden nälän ja Pahan papin välillä? Asia jää hieman epäselväksi, koska muistikuvieni mukaan kahdessa viimeisessä osassa Harjunpään lapset ovat kadonneet jonnekin taka-alalle. Samoin Onervan rooli tuntuu viimeisissä osissa oudon pieneltä, varsinkin kun ottaa huomioon selvän jännitteen Harjunpään ja Onervan välillä Rakkauden nälässä. Tästä joku kirjallisuuden opiskelija saisi oivan tutkimusaiheen opinnäytetyöhön.

Kaksi viimeistä osaa ansaitsisivat tulla luetuksi Rakkauden nälän rinnalla jo senkin vuoksi, että Tipi ja Pahan papin Maahinen tuntuvat muistuttavan toisiaan monella tavalla ja jotain samaa on myös Rautahuoneen Orvossa. Maahiseen verrattuna Tipi tosin tuntuu suorastaan juurevalta, sillä vaikka Tipinkin henkinen elämä on monin tavoin nyrjähtänyttä, on Maahinen irtautunut yhteiskunnasta vielä paljon kauemmas.

Kuuntelukokemuksesta jäi vielä mieleen Joensuun taito olla selittämättä asioita puhki. Monet tärkeät seikat kerrotaan vaivihkaa ja epäsuorasti - annetaan lukijan itse oivaltaa, mistä on kyse. Tämä on tärkeä taito, sillä monissa dekkareissa on minun makuuni hieman liikaa alleviivausta, mikä tekee kirjasta helposti tylsän ja pintapuolisen. Harjunpää ja rakkauden nälkä elää ja hengittää, sekä ihmiset että kaupunkimaisemat ovat uskottavia ja todellisia. Toivottavasti en käytä ylisanoja, jos luonnehdin kirjaa yhdeksi parhaista suomalaisista rikosromaaneista ikinä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Arto Salminen: Ei-kuori 

Edith Wharton: The Age of Innocence

Kehaisin jo aiemmin Itäkeskuksen kirjaston äänikirjavalikoimaa ja myös The Age of Innocencen äänikirjaversio on sieltä peräisin. Muistelen lukeneeni kirjan suomennoksen Viattomuuden aika joskus nuorena, mutta en muistanut tapahtumia kovin tarkkaan. Lainaamiseen taisi tulla sysäystä Lurun lukujen Wharton-postauksesta.

Kuuntelukokemus oli aika kaksijakoinen. Vuonna 1920 ilmestyneen klassikkokirjan kieli oli hienostunutta ja ilmeikästä. Vieraan kielen kuunteleminen vaatii pikkuisen enemmän skarppaamista kuin lukeminen. Tämän huomasin siinä, että keskittyessäni kuunteluun pysyin kärryillä oikein hyvin, mutta silloin kun kirja oli vaikkapa kotitöiden tekemisen taustaviihdykkeenä, minulta tuntui menevän paljon nyansseja ohi.

Äänikirja on BBC Audiobooksin tuotantoa ja lukijana on brittiläinen David Horowitz. Koska kirja kuvaa 1870-luvun New Yorkia, olisi ehkä ollut fiksumpaa kuunnella tästä amerikkalaisen lukijan versio, jos sellaista on. Horowitz kun vetää dialogeissa henkilöiden amerikkalaisaksentin todella överiksi. Henkilöt eivät kuulosta seurapiirihienostolta vaan dialogi on kuin punaniskajunttijenkkien parodiaa. Erityisen epäonnistunutta on Horowitzin tulkinta kreivitär Ellen Olenskasta, joka on yksi kirjan päähenkilöistä. Koska Ellen on asunut pitkään Euroopassa, hänen kuvataan tottuneen ulkomaisiin tapoihin. Niinpä Horowitz vetää Ellenin repliikit naisellisen kimittävästi ja liimaa falskin jenkkiaksentin päälle vielä falskimman "ulkomaalaisaksentin". Tämän käsittelyn jälkeen Ellen ei suinkaan kuulostanut kohtalokkaan traagiselta vaan lähinnä naurettavalta.

Kenties näiden syiden vuoksi pidin kirjaa enimmäkseen ihan ookoona, mutta aika pinnallisena. Pääsin syvemmälle tasolle kirjan parissa vasta googleteltuani lisätietoa. Kirja kun toi toistuvasti mieleen Anna Kareninan, kenties siksi että AK on tuoreen elokuvaversion ansiosta tuoreessa muistissa. Anna Karenina on julkaistu 1870-luvulla ja Wharton on sijoittanut kirjansa samaan aikakauteen. The Age of Innocencen lähtöasetelma voisi olla muunnelma Anna Kareninan loppuasetelmasta, sillä Ellen Olenska järkyttää New Yorkin seurapiirejä koska on jättänyt miehensä ja haluaa avioeron. Wharton tutkiskelee Ellenin kautta ihmisten reaktioita ympäristössä, jossa sovinnaissääntöjen noudattaminen on erittäin tärkeää.

Etsiessäni näkemyksiä The Age of Innocencen ja Anna Kareninan yhtäläisyyksistä päädyin kahteen englanninkieliseen kirjablogiin. Sekä Paperback Fool että The Garfield Book Review vertailivat näitä kahta kirjaa mutta huomasin heidän myös saaneen paljon enemmän irti The Age of Innocencesta. Tämä taisi skarpata minuakin kuuntelussani, sillä kirjan loppu oli mielestäni jo varsin antoisa.

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Ellen Olenskaa seurataan kertojahahmo Newland Archerin silmien kautta. Newland on kaikin puolin mallikelpoinen nuori mies ja hän on menossa naimisiin aivan yhtä mallikelpoisen nuoren naisen kanssa. Morsian May on Ellenin serkku ja siten Newlandkin joutuu Ellenin kanssa kosketuksiin. Hän kiinnostuu, ihastuu ja rakastuu - ja joutuu tunteidensa myötä pohtimaan uudestaan mallikelpoisen sovinnaista elämäänsä ja sen mielekkyyttä.

Minua kiusasi alussa tunne, että Newlandin rakastuminen Elleniin tuntui vähän liikaa naisviihteen perusfantasialta: vaikka Ellen on päällisin puolin ihan tavallisen oloinen, yltyy Newland hirmuiseen tunneroihuun melko vähäisen kanssakäymisen jälkeen. Vaikutuksen sen sijaan teki kirjan loppupuolen päivälliskohtaus, jossa Newlandille valkenee, mitä kaikkia näkymättömiä lankoja läsnäolijoiden välillä risteileekään, vaikka kaikille on tärkeintä pitää kulisseja pystyssä. Sen sijaan minua ärsytti eräs keskeinen juonenkäänne, josta ei voi kirjoittaa spoilaamatta. Siis spoilerivaroitus!

Kirjan ratkaiseva käänne on Newlandin kanssa naimisiin menneen Mayn raskaus. Newland on jo päättänyt lähteä Ellenin perään Eurooppaan, kun May kertoo olevansa raskaana. Newland päättää olla kunnon mies ja jäädä sittenkin Mayn luokse. Tavallaan asetelma on tosi klassinen - sitoutetaan mies "vanhanaikaisella". Täysin subjektiivisesti minua alkoi ärsyttää, että Newland oli niin pöljä - miksi hän pökki Mayn kanssa, kun aivan varmasti aikuisena miehenä tiesi, että raskaus on mahdollinen? Jos hän olisi ollut fiksumpi, hänen olisi kannattanut ennakoida tilanne etukäteen ja aloittaa avioliitossaan selibaatti. No siinäpä jäi sitten rannalle ruikuttamaan ja Ellenin perään haikailemaan. Myös Paperback Foolin ja The Garfield Book Review'n blogiarvioissa on kommentteja Newlandin hahmon epätyydyttävyydestä. Eli kyllä Wharton taisi kirjoittaa moniulotteisempia hahmoja kuin itse ensi kuulemalta tajusin. Spoilerivaroitus päättyy.

Kirjan loppupuolella Wharton peilaa muutosta Newlandin sukupolven ja nuorempien sukupolvien välillä. Muutos on pääosin positiivinen, tosin taitaa lopussa myös pieni nostalgian tuulahdus olla entisiä aikoja kohtaan. Nuoren polven Fanny Beaufort rinnastetaan jossain määrin Elleniin - ainakin Fannyn on helpompi tehdä omia valintojaan kuin Ellenin, saati Anna Kareninan.

The Age of Innocence löytyy Project Gutenbergista ilmaisena e-kirjana ja luulenpa, että minun täytyy joskus palata kirjan pariin uudelleen lukemalla, niin voin paikkailla näitä tämänkertaisen kuuntelukokemuksen vajavaisuuksia.

Lue myös nämä:
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Henry James: Washingtonin aukio

Marko Kilpi: Kadotetut

Kuva: Gummerus.

Marko Kilven dekkareista olen lukenut ja kuullut niin paljon hyvää, että miehen toinen teos Kadotetut tarttui mukaan kirjaston äänikirjahyllystä. Pakko kehaista, että Itäkeskuksen kirjastossa on hyvät äänikirjavalikoimat! Äänikirjan luki näyttelijä Niko Saarela, minulle tuttu näyttelijänä mutta lukijan roolissa uusi tuttavuus. Saarela olikin hyvä ja sopivasti eläytyvä lukija.

Kadotetut on ilmestynyt kirjana vuonna 2009 ja se ponnahti komeasti Finlandia-ehdokkaaksi tuolloin. Sittemmin Kilpi on saanut nostetta elokuvan ansiosta: Aku Louhimiehen ohjaaman 8-pallon pohjana on Kilven romaani Elävien kirjoihin.

Itsehän en ole mikään dekkarien suurkuluttaja. Kuten blogistakin huomaa, kotimainen kestosuosikkini on Matti Yrjänä Joensuu, jonka kirjoja arvostan kovasti. Ulkomaisista dekkaristeista sydämeni on vienyt lajin kuningatar Agatha Christie. Toki dekkarigenren voi jakaa useaan alagenreen. Christien kirjoittamat klassiset arvoitusdekkarit ovat monella tapaa erilaisia kuin pohjoismaiset scandic noir -dekkarit, joihin kuuluvaksi Kadotetutkin kai voi laskea. Eräässä Christie-keskustelussa hdcanis tiivisti pohjoismaiset nykydekkarit pirullisesti mutta osuvasti: "Mats tappaa Ylvan kirveellä sivulla kolme ja loppu kirjasta selvitellään kuinka yhteiskunta on vastuussa tästä kaikesta."

Kadotetuissa voi nähdä yhtäläisyyksiä Matti Yrjänä Joensuun rikosromaaneihin: on sympaattinen poliisi, tunnelmallista kaupunkikuvausta, rikollisten inhimillisyys. Aika kauas Joensuun parhaiden kirjojen taakse Kadotetut kuitenkin jää, vaikka tuoreen tekijän romaania toki voi lukea hieman lempeämmin kuin kokeneemman konkarin teoksia.

Kadotettujen päähenkilö on mainosmiehestä poliisiksi siirtynyt Olli. Hän selvittää vyyhteä, johon kuuluu kadonnut BB-julkkis, niin ikään kadonneita teinityttöjä ja väärään seuraan joutunut teinipoika. Kirjassa keskitytään paljon Ollin mietteisiin, sillä hänen vaimonsa on hakemassa avioeroa ja työpaikan ihmissuhteissa on kaikenlaista kähmintää menossa.

Olen aiemminkin maininnut, että äänikirjaa kuuntelemalla teoksen rytmi nousee selkeämmin esiin kuin lukiessa. Hitaita kohtia ei voi hyppiä yli ja jännittävät kohdat vyöryvät päälle. Ehkä tämä vaikutti siihen, että minusta Kadotettujen rytmitys tuntui hieman ongelmalliselta. Varsinkin keskivaiheilla ollaan dekkarien perusongelman äärellä: kirjailija tuntuu jättävän rikosjuonen selvittämisen sivuun ja keskittyy päähenkilön henkilökohtaisiin ongelmiin. Ja niitähän riittää, melko tutun tuntuisella tavalla vieläpä: että on se kauhean vaikeaa olla poliisi, kun ei ole määrärahoja eikä resursseja, ja kun poliisin vaimokaan ei ymmärrä ja lähtee lätkimään, ja kun tämä poliisin työ on niin hirveän rankkaa ja raskasta eikä tätä kukaan muukaan voi ymmärtää, mutta silti me poliisit ollaan hirmuisen tärkeitä ihmisiä. Jaariti jaariti jaariti jaariti.

Alkupuolella esitellään useita lähtötilanteita, sitten ne jäävät pitkäksi aikaa sikseen ja lopussa juonet naitetaan yhteen kenties liiankin vauhdikkaasti. Paljon tilaa annetaan myös Ollin yhteiskuntakritiikille: hän paheksuu median sensaationhakuisuutta hieman paasaavan oloisesti ja jakelee muutenkin ahkerasti näkemyksiään yhteiskunnan turmeltuneisuudesta.

Kilpi käyttää tekstissään paljon fraaseja, ja niillähän on helppo hankkia kielellisiä ongelmia, jos ei ole tarkkana. Kuunnellessa tuntui siltä, että Olli vähän väliä tunsi jotain "joka solullaan", samoin yksi sun toinen asia oli "sanomattakin selvää". Välillä kieli sotkeentui aika solmuiseksi. Ostoskeskusta kuvaillaan sanomalla, että "kaupankäynti kävi normaalisti". Kun kauppa käy, on se kaupankäyntiä. Jos kaupankäynti käy, onko se kaupankäynninkäyntiä?

Kirjan lopussa kuullaan aforismimainen luonnehdinta Ollin elämäntilanteesta: "Tämä tilanne, juuri nyt, alleviivaa tuon elämän jakojäännöksen, joka hänelle on loppujen lopuksi lusikalla kauniisti syötetty." Mahtaako tilanne alleviivata jakojäännöksen Ollin mahalaukussa, vai täytyykö odottaa, että jakojäännös tulee luonnollista kautta ulos?

Kadotetut oli pääosin viihdyttävää kuunneltavaa, mistä iso kiitos Saarelan hyvälle luennalle. Välillä kumminkin pitkästyin tai ihmettelin kirjan ratkaisuja. En siis liity fanikerhoon, mutta kirja herätti kyllä mielenkiinnon tutustua muihinkin uusiin tai uudehkoihin dekkareihin. Minua kiinnostaisi päivittää mielikuvani dekkareista: onko tosiaan niin, että löysä kielenkäyttö ja turha jaarittelu ovat ihan hyväksyttäviä ominaisuuksia nykydekkareissa, vai löytyykö genrestä tuoreita kirjoja, jotka ovat tiukkaa ja virheetöntä luettavaa Agatha Christien parhaiden lailla?

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Kuva: WSOY.

Taas pääsin nautiskelemaan ihanasta Agatha Christien äänikirjasta. Luottolukija Lars Svedbergin samettiääni teki kuuntelusta nautittavan. Pituuttakin oli mukavasti kahdeksan cd-levyn verran. Olen vain hieman huolissani, että onko näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja enää kovinkaan paljon jäljellä. Täytyy tutkailla kirjaston tietokanta tarkasti!

Paddingtonista 16.50 on ilmestynyt alun perin vuonna 1957 nimellä 4.50 from Paddington. Tämä on siis huomattavasti myöhäisempi kirja Christien tuotannossa kuin useimmat aiemmin kuuntelemani. Ajankuva näkyy yhteiskunnan muuttumisena. Siinä, missä Christien 1930-luvun kirjoissa brittiläisten hienostokartanoiden elämäntapa on vielä voimissaan, on maailma jo aika erilainen Paddingtonin miljöössä. Rutherfordin kartanon iäkäs ja pihi isäntä vaikeroi toistuvasti hirveän verotaakan vuoksi, jolla häntä rangaistaan. Perintöä odotteleva nuorempi polvi taas suunnittelee kartanon maiden myymistä omakotitalotonteiksi.

Tarinana Paddingtonista 16.50 on parhaita tähän mennessä kuuntelemiani Christieitä. Dekkarin peruskuvioita sekoitetaan alkuasetelmalla. Neiti Marplen ystävä, rouva McGillicuddy, näkee junamatkalla murhan, mutta kukaan muu ei tunnu tietävän asiasta mitään. Poliisilla ei ole asiasta tietoa eikä kukaan ole tehnyt ilmoitusta ruumiista. Onneksi neiti Marple ryhtyy selvittämään asiaa.

Neiti Marple värvää apurikseen taloudenhoitaja Lucy Eyelesbarrow'n, joka on huomattavan kyvykäs kodinhengetär. Lucy on todella kiinnostava sivuhahmo ja kirjassa neiti Marple on pitkiä aikoja vain taustavaikuttaja, kun huomio kiinnittyy Lucyn puuhiin. Samalla kirjassa tulee esille todella kiehtovasti neiti Marplen kaksoisrooli: ihmiset kohtelevat häntä vähättelevästi ja yliolkaisesti koska hän vaikuttaa höpsöltä vanhaltapiialta, mutta samaan aikaan hän vetelee kulisseissa naruista kuin marionettitaiteilija.

En taaskaan arvannut murhaajaa, sillä Christie sai minut epäilemään useita eri henkilöitä peräkkäin. Mutta mitäpä siitä. Kirja on täynnä kiinnostavaa brittiläistä kartanomiljöötä, osuvia henkilöhahmoja ja jännitettä mysteerin ratkaisemisen ympärillä. Mainiota kuunneltavaa!

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus