Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia

Rauha S. Virtasen kirjan Virva Seljan yksityisasia ostin syksyllä Saran pitämästä Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta. Kirjassa oli erittäin hyväkuntoiset kansipaperit tallella, mikä oli ihanaa - nämä Maija Karman kansikuvat ovat lumoavia. Nuortenkirjat ovat periaatteessa nopeaa luettavaa, mutta minä uppouduin kirjaan päiväkausiksi, luin sitä hitaasti, intensiivisesti ja eläytyen. Virtasen Wikipedia-sivu kertoo, että tämä kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1960, minä olen sitä ensimmäisiä kertoja lukenut koululaisena joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Virtanen lienee tehnyt jonkin sortin ennätyksen, sillä kuuden Selja-kirjan sarja alkoi vuonna 1955 ja viimeinen osa ilmestyi vuonna 2009.

Tällainen kirja, jota on lukenut lapsena ja nuorena ja nyt lukee uudelleen aikuisena, antaa kaksi lukuelämystä samalla kertaa. Toinen lukutaso on aikuisen: tekstin rakennetta ja tyyliä arvioi ja arvottaa, ajankuvaukseen kiinnittää huomiota, tarkkailee kirjan tapahtumia etäältä. Toinen lukutaso on aikamatka oman pään sisään: muistaa todella vahvasti, miltä kirjaa lukiessa nuorena tuntui ja mitkä asiat silloin sävähdyttivät ja tekivät vaikutuksen.

Kirja kertoo Seljan perheen elämässä, nimihenkilönä on kolmas tytär Virva. Häneen voivat kaikki naispuoliset kirjaharrastajat samaistua: hän on haaveellinen ja hiljainen lukutoukka, jota perhe pitää vähän kömpelönä ja ujona. 16-vuotias Virva on tutustunut lähellä asuvaan Jussiin, joka on eristäytynyt kotiinsa polion halvauttamien jalkojen vuoksi. Virva alkaa käydä tapaamassa Jussia, mutta hän ei halua kertoa perheelleen tästä mitään, vaan haluaa pitää Jussin omana yksityisasianaan.

Kirjassa on kohtaus, jossa Virva lainaa ystävältään kanoottia, koska Jussi haluaa tehdä öisen kanoottiretken purolla. Tämä kohtaus teki minuun voimakkaan vaikutuksen nuorena. Jussi ja Virva siteeraavat Rimbaud'n runoa - Jussi pitää Tuomas Anhavan suomennoksesta Juopunut pursi ja Virva Kaarlo Sarkian suomennoksesta Humaltunut venhe. En nuorena tuntenut Rimbaud'ia, Anhavaa tai Sarkiaa enkä runoakaan - mutta nyt, Internet-aikaan, on helppo tarkistaa, että mitenkäs se runo oikein menee. Juopunutta purtta en löytänyt netistä, mutta Humaltuneen venheen voi lukea Helsingin kaupunginkirjaston sivulta. Virvan suosikkirunoilijaa Sarkiaa en vieläkään ole lukenut yhtään, mutta Wikipedia-sivun perusteella hänellä on ollut mielenkiintoinen elämä ja hänen runoutensa vaikuttaisi ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Virtasella on hämmästyttävä taito kuvata nuoren ihmisen tunne-elämää siten, että kirjaan voi samaistua sekä nuori että aikuinen. 16-vuotias Virva elää lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Kun hän ei kerro iltaretkistään kotona, perheenjäsenet hermostuvat ja erityisesti Seljan uusperheen (tätä sanaa ei kirjan ilmestymisaikana varmaankaan vielä käytetty eikä sitä kirjassakaan käytetä) äiti Rea epäilee Virvaa eikä luota häneen. Virva vakuuttaa olevansa luottamuksen arvoinen, mutta ei halua avata kaikkea itsestään kotona. Nuori suuntautuu jo kotoa ulospäin, rakentaa omaa elämäänsä, mutta on samaan aikaan vahvasti kiinni perheessään. Kunnioittavatko aikuiset tätä 16-vuotiaan halua? Suhtautuvatko he "yksityisasiaan" luottavasti vai vaativasti?

Nuoren ja aikuisen lukukokemuksen eroavaisuudet tuntuivat erityisen voimakkailta Jussin äidin, rouva Raunion, hahmon kohdalla. Jussi suhtautuu äitiinsä katkerasti. Perheen isä on alkoholistiparantolassa ja äiti työskentelee Kaunis Kolttu Oy:n myyntipäällikkönä. Jussi kokee, että äiti laiminlyö häntä ja seurustelee hänen selkänsä takana vieraan miehen, rakennusmestari Hukkalan kanssa. Virvaa ahdistaa Jussin perhekuvion seuraaminen, mutta hänkin tutustuu rouva Raunioon ja päätyy keskustelemaan tämän kanssa myös kahden kesken.

Nuorena rouva Raunio - jonka tyylikästä pukeutumista, huolellista kauneudenhoitoa ja "virkahymyä" kirjassa kuvataan paljon - tuntui jonkinlaiselta pelottavalta femme fatalelta, itsekkäältä kotkalta jota pitikin pelätä ja epäillä. Nyt aikuisena hahmo näyttäytyy paljon ymmärrettävämpänä: miksi alkoholistin vaimon pitäisikään uhrautua miehensä hyväksi?

Kahden lukutason kokemus oli minulle tärkeä, mutta lukiessa ehdin ihailla myös Rauha S. Virtasen taitavaa romaanitekniikkaa. Virva Seljan yksityisasia on teknisesti hyvä romaani, ei mikään hätäinen ja nuoria aliarvioiva huiskaisu, jonkalaisia nuortenkirjoja myös näkee. Ei mikään ihme, että kirja on kestänyt aikaa jo 50 vuotta. Sillä kirjoittipa kirjailija järeitä, sotaan ja politiikkaan uppoutuvia eepoksia tai tällaisia pieneen perhepiiriin keskittyviä kuvauksia, pitää kirjassa olla draaman kaari kunnossa. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu, jännitteitä pitää rakentaa ja purkaa, luoda sisäkkäisiä kehiä. Tämän Virtanen osaa.

Kuten aiemmin lukemassani Ruususessa, myös tässä kirjassa ajankuva näyttäytyy viehättävänä nostalgiana. Televisio ja chili - jota kirjassa sanotaan tšiliksi - olivat vielä uutuuksia, 16-vuotiaiden käytöskoodiin kuului niiata tutuille aikuisille, puhelut käytiin soittamassa kaupasta tai puhelinkioskista. Nuorena en yleensä osannut laittaa vanhoja kirjoja oikeisiin aikaraameihin, joten tällaiset yksityiskohdat saattoivat ihmetyttää, mutta yleensä kai sivuutin ne nopeasti, eivätkä ne häirinneet lukukokemusta. 

Lapsen ja nuoren eläytymiskyky on verrattomasti parempi kuin aikuisen. Siksi lapsena ja nuorena kannattaa lukea kirjoja. Virva Seljan yksityisasian voi erinomaisesti lukea aikuisenakin ja nauttia hyvästä nuortenkirjasta, mutta tällaisen kahden tason lukukokemuksen voi saavuttaa vain silloin, jos kirjan on lukenut nuorena ja eläytynyt siihen nuoren ihmisen intensiteetillä.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Palataanpa Finlandia-mietteistä takaisin ihanan epäajankohtaisiin lukuvalintoihini. :) Rauha S. Virtasen Ruususen ostin kirjabloggaaja Saran pitämästä upeasta Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta. Hopi hopi, heti tilailemaan sieltä ihania tyttökirjaklassikoita! Verrattuna vanhaan suosikkiini Antikka.netiin on Tyttökirjaklassikoilla eräs etu puolellaan: siellä on kaikista kirjoista kansikuva. Innostuin palaamaan Virtasen pariin, kun luin Saran tekemän kirjailijahaastattelun. Tilasin lisäksi erään Selja-kirjan ja päätin hankkia vihdoin käsiini myös tänä vuonna ilmestyneen kuudennen Selja-kirjan, nimeltään Seljan Tuli ja Lumi.

Olen lukenut Ruususen aiemminkin, mutta siitä on todella pitkä aika. Minun on täytynyt olla vielä kouluikäinen. Vuonna 1968 ilmestyneen kirjan takakannessa on aika osuva määritelmä: "Rauha S. Virtanen kirjoittaa tällä kertaa aikuisnuorille. Romaanin aihe on arkaluonteinen: abiturienttitytön kiihkeä, uhmakas rakkaus, jolla ei ole onnen mahdollisuuksia. Keskeisen teeman ympärillä elää aito rauhavirtasmainen perheyhteisö tämänpäivän nuorineen, joilla on vastassaan aikuisten normit ja arkitodellisuus. " Kirjan kansi on tietenkin mestarikuvittaja Maija Karman käsialaa.

Kirjassa kuvataan perhe-elämää idyllisessä tamperelaisessa omakotitalolähiössä, joka on nimetty Lehtimetsäksi. Lähteen perheessä on kolme tytärtä: vanhin Niina harrastaa kirjoittamista ja on abi, keskimmäinen Tuire on kulmikasluonteinen 14-vuotias ja nuorin Susanna on touhukas ja ahkera. Kirja pursuaa hienoa ajankuvausta ja nostalgiaa - esimerkiksi käy jo se, että perheen vanhemmat ovat töissä suuressa tamperelaisessa trikootehtaassa, joka on nimetty Pirtamon Trikootehtaaksi. Tehtaan myyntipäällikkönä työskentelevä isä on rakennuttanut perheelleen uuden omakotitalon, ja vanha vuokrataan. Niinpä perheen naapuriin muuttaa kolmihenkinen Rannikon perhe: kirjailija Antti, opettaja Annariitta ja poika Petri.

Tapahtuu perinteinen: runotyttö Niina ihastuu Anttiin ja tämä lietsoo mielellään nuoren tytön ihailua. Verrattuna moneen nykyiseen nuortenkirjaan on aiheen käsittely siistiä, suudelmia pitemmälle tapahtumat eivät etene. Vaan kun muistelen nuoren itseni lukukokemusta, niin muistan, että kirjan tapahtumat tuntuivat silti suorastaan järkyttäviltä: miten se Niina nyt sillä tavalla!

Mutta vaikka tapahtumien draamaa ei äärimmilleen viedäkään, oli kirja monessa mielessä lukunautinto. Kirja on 42 vuotta vanha, joten on helppo arvioida, onko se kestänyt ajan kulumista. Kyllä on, loistavasti. Virtanen kirjoittaa elävästi ja suoraan sydämestä. Vaikka omakotitaloalueen elämänmeno saattaa tuntua monen mielestä porvarillisen keskiluokkaiselta ja idylliseltä, niin minusta Virtasen ihmistuntemus on erinomainen, hän tavoittaa todella hyvin monien pienten vivahteiden kautta nuoren ihmisen ajatusmaailman. Kirja on lämmin, humoristinen, osuva - mainiota luettavaa 2010-luvullakin. Ilman muuta ansaitsisi uuden painoksen, mutta eipä kustantaja WSOY ole kauheasti ottanut uusintapainoksia muista Virtasen kirjoista kuin Selja-kirjoista. Helmet-tietokannan perusteella tuorein painos Ruususesta on vuodelta 1980. Onneksi on kirjastoja ja verkkodivareita, jotta näitä vanhoja ihania kirjoja pääsee lukemaan.

Kirja sopii siinäkin mielessä meidän lukuharrastajien luettavaksi, että siinä viittaillaan ahkerasti eri kirjoihin ja keskustellaan kovasti kirjallisuudesta. Luonnollisesti esimerkiksi Pieni runotyttö mainitaan. Pikkusisko Tuiren näkökulmasta Niinan kirjailijafanitusta kuvataan näin:

"Pari kolme vuotta sitten Niina oli ollut höpsyimmillään. Kun kadulla kulki Eeva-Liisa Manner tai Väinö Linna, hän jäykistyi etukenoon kuin teeren keksinyt lintukoira, tarrasi Tuiren käsivarteen ja tuijotti nälkäisesti tulijaa. Sitten ampaistiin perään. Monet kerrat he olivat kulkeneet kuin kaksi vainukoiraa jonkun kuuluisuuden hännillä katua ylös ja toista alas, ja jos riista sattui poikkeamaan johonkin kauppaan, niin sinne hekin. Tuire oli ostanut purkan ja Niina tähtäillyt ihailunsa kohdetta hellittämättä hyllyjen takaa."

Jos jotain pientä moitittavaa haluaa löytää, niin ehkä sen, että miksi kirjojen runotytöt aina ovat huonoja matikassa, vaikka muuten pärjäisivät hyvin koulussa? Minä pidin matematiikasta ja opiskelin sitä erittäin mielelläni myös osana DI-tutkintoa, vaikka yliopiston matikan kursseilla kieltämättä piti välillä nähdä vaivaa, että pääsi eteenpäin. Matematiikka on antoisaa! No onneksi Tuulen viemän Scarlett on samaa mieltä kanssani.

Mikäli kirjasta ansaittu uusintapainos otettaisiin, olisi hyvää yleisön palvelemista lisätä siihen pieni taustoittava esipuhe. Siinä voisi kuvata, miten kansa- ja oppikoulujärjestelmä erosi nykyisestä peruskoulusta ja mitä olivat koulujen teinikunnat. Myös muuta kiinnostavaa ajankuvausta kirjassa riittää, mutta se ei missään tapauksessa estä kirjasta nauttimista, vaan päinvastoin lisää lukunautintoa.

Kansiliepeessä suositellaan muita aikuisnuorten romaaneja. Kiinnostava voisi olla vaikka Hertta Tiitan Avoimien ovien talo, jonka kerrotaan olevan "Nuorten Kirjan palkitsema romaani, jonka tapahtumaympäristönä on kansainvälinen työleiri." Sekin muuten näköjään löytyisi Tyttökirjaklassikkojen valikoimasta.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Aina välillä käy niin, että kirjoja on kesken vino pino, ja silti sitä aloittaa siinä välissä jonkun uuden. Minulle kävi näin, kun seikkailin taas Antikka.netissä ja huomasin, että lappeenrantalaisessa Antikvariaatti Helmessä on hyllyssä Rauha S. Virtasen Tuletko sisarekseni. Helmi on pieni, mutta tasokas divari: kirjat on esimerkiksi luokiteltu ja aakkostettu, mikä ei todellakaan ole ihan itsestäänselvää divareissa. Nuortenkirjojen hylly olikin varsinainen nostalgia-aarteisto, sinne ihan unohtui plarailemaan ja hypistelemään vanhoja tuttuja rakkaita kirjoja. Maltoin kuitenkin mieleni ja ostin pelkästään tämän, jota olin mennyt hakemaan.

Kuten Tuntematonta Seljaa arvioidessani kirjoitin, olin lapsena melko konservatiivinen ja vaativa lukija tietyissä asioissa. Jos jonkun kirjailijan tyyliin tai sarjaan olin tutustunut, en sietänyt sitä, että sarjan henkilöhahmot muuttuivat tai vanhenivat, enkä meinannut millään hyväksyä saman kirjailijan muita kirjoja, jotka eivät tiettyyn sarjaan kuuluneet. Näin oli Virtasenkin kanssa. Tykkäsin Selja-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta vieroksuin ei-Selja-kirjoja. Niitä rupesin lukemaan muistaakseni lukioikäisenä. Tuolloin olin tietenkin jo virallisesti liian vanha lukemaan mitään tyttökirjoja, ja tämän ikäiselle tyttökirjojen lukemisen pitäisi kai olla yhtä hävettävää ja noloa kuin harlekiini-sarjojen lukemisen. Tuolla Hömpän helmet -blogissa onkin virinnyt keskustelua siitä, miksi pitää asiakseen nolostella sitä, että tykkää tietynlaisista kirjoista. Eivät kai miehetkään häpeä sitä, että lukevat jotain Korkkareita tai Jerry Cottonia tai muuta vastaavaa. Niinpä voinkin todeta, että pidän Virtasen nuortenkirjoja todella mukavina, viihdyttävinä ja kiintoisina kirjoina. Itse asiassa näin aikuisiässä ne lienevät vielä antoisampia kuin nuorena. Nyt kun osaa yhdistää esimerkiksi tapainkuvauksen oikeisiin aikaraameihin paljon paremmin kuin nuorena. Tuletko sisarekseni on julkaistu vuonna 1966, ja kyllä nämä neljäkymmentä välissä olevaa vuotta jossakin näkyvät. Eivät kuitenkaan kerronnassa, sillä Virtasen selkeä, lämminhenkinen tyyli on kestänyt ajan hammasta todella hyvin. Hän ei sievistele eikä hurskastele, sillä vaikka tämäkään kirja ei mitään inhorealismia tarjoile, ovat henkilöt kuitenkin varsin napakoita ja persoonallisia oikeita ihmisiä.

Taitaakin mennä sinne lukioaikaan, kun tämän kirjan olen edellisen kerran lukenut. Juoni on seuraava: neljä Tuiskun sisarusta saa selville, että heidän äitinsä Iiris aikoo mennä uusiin naimisiin. Isä-Tuisku on kuollut aiemmin, ja leskenelämää on jo ehtinyt kestää. Ongelmana on, että tuleva mies olisi paikallinen tohtori Poukama, jolla on kaksi tytärtä, joista Tuiskun lapset eivät yhtään pidä. Lisäksi Poukama ei ole edes leski, vaan eronnut! Vuonna 1966 tämä on selkeästi ollut paljon enemmän pahennusta herättävä asia kuin nykyään.

Poukaman hyvinkasvatetut, kiltit ja kuuliaiset tytöt Ulla ja Anna eivät myöskään innostu isänsä naima-aikeista. Niinpä he liittoutuvat Tuiskun lasten kanssa ja päättävät yhteistyössä juonia vanhempansa toisistaan erilleen. Pikkuhiljaa yhteinen touhuaminen tietenkin lähentää välejä, mutta mielipiteet tulevasta liitosta ehtivät velloa puolelta toiselle ja yksi sun toinen muuttaa mieltään moneen kertaan...

Kirjassa kuvataan paljon 12-14-vuotiaiden koulunkäyntiä, harrastuksia, kouluyhteisön dynamiikkaa ja perheen sisäisiä jännitteitä. Tuiskut joutuvat käymään aamuisin ulkohuussissa ja aamukahvit keitetään puuhellan päällä. Poukaman perheessä työskentelee kotiapulainen, ja aristokraattinen isoäiti kasvattaa tyttöjä omalla ankaralla tavallaan. Todella mukavaa kuvausta, tykkäsin kovasti. Kirjan hahmoista tunnistin erityisesti Ullan fiilikset - hän on ujo, herkkä tyttö kasvuiässään, joka joutuu pohtimaan omaa uskaltamistaan ja rajojensa laajentamista. Tuiskun sypäkät Mari ja Vivi ovat myös mukavia hahmoja reippaudessaan, vaikka Ullaan samaistuinkin eniten.

Ehkä juuri tuo koulumaailman kuvaus tekee sen, että aikuinenkin lukee tällaisia kuvauksia mielellään. Tätähän arvelin osaksi Harry Pottereidenkin viehätysvoimaa. Kaikki kun ovat jossain vaiheessa olleet koulussa, ja se on kuitenkin niin merkittävä osa nuoren ihmisen elämää, että kaikki muistavat koulukokemuksiaan taatusti loppuikänsä ajan. Ajankuvaus ja tapojen muuttuminen kiehtoo minua myös. Yhtenä esimerkkinä voisi nostaa esille, että vuonna 1966 muotitermi on ollut "huugo". " - Tulkaa auttamaan, huugot, tämä painaa kuin synti!" Myös "tylsä" ja "metka" ovat olleet runsaasti käytettyjä termejä asiassa kuin asiassa.

Ovat nämä Rauha S. Virtasen kirjat sen verran tasokkaita, että aivan hyvin näistä voisi uusintapainoksia ottaa tänäkin päivänä. Kyllä ne lukijansa löytäisivät. Ja vaikka nykyään erilaiset uusperhekuviot ovat niin yleisiä, että joskus tuntuu siltä että suorastaan kannattaa erota ja mennä uusiin naimisiin mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman pienten lasten vanhempana, niin eiköhän aika moni tällaisessä pyörityksessä ollut lapsi löytäisi tuttuja tuntoja Tuletko sisarekseni -kirjasta. Vaikka julkkikset lehdissä kehuvatkin, miten uuden rakkauden löytäminen niin ihmeen ihanaa onkin, miten vaivatta lapset ovatkaan hyväksyneet uuden kumppanin ja miten näppärästi yhteishuoltajuus toimiikaan niin ex-kumppanin kuin uuden kumppanin ex-kumppaninkin suuntaan, lienevät nuo avioerot ja uusperheet silti lasten kannalta melkoisen hämmentäviä kokemuksia.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Sari Peltoniemi: Hämärän renki