Aino Kallas: Sudenmorsian

Kuva: Wikipedia.
Tekijänoikeus rauennut.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja järjesti kirjasomen 22. klassikkohaasteen ja ehdin ilmoittautua mukaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamella. Valitettavasti arjen aikatauluni menivät lukemisen edelle enkä saanutkaan kirjaa loppuun ja postausta valmiiksi määräaikaan mennessä. Kiitos kuitenkin haasteesta – ilman sitä en olisi vieläkään tullut tarttuneeksi Sudenmorsiameen.

Sudenmorsian taitaa olla pakollista luettavaa kaikille kirjallisuuden opiskelijoille. Koska en itse ole suorittanut kuin muutamia yksittäisiä kirjallisuuskursseja opiskeluaikana, on minulle jäänyt tällaisia aukkoja sivistykseen. Nyt kyllä melkein kaduttaa, miksi en ole aiemmin tätä kirjaa lukenut – sehän on aivan mahtava!

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on pituudeltaan lyhyt ja tiivis kirja. Luin kirjan Project Gutenbergin maksuttomana e-kirjana, mutta tarkistin kirjaston tietokannasta ensipainoksen sivumäärän: 141 sivua. Mutta eipä kannata tuhlata sanoja turhuuteen, Sudenmorsiamessa tarina kerrotaan erittäin intensiivisesti ja jokainen lause on ladattu merkityksiä täyteen.

Juoni lienee yleistiedon valossa tuttu kaikille: hiidenmaalaisen metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi. Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja sen lukeminen on aivan kuin olisi pudonnut kuuntelemaan jotain entisajan tarinankertojaa. Kallaksen kieltä tässä teoksessa on luonnehdittu arkaaiseksi: paljon vanhahtavia sanoja ja hieman vanhoja raamatunsuomennoksia muistuttava tyyli. Mahtavaa luettavaa!

Klassikoille tyypillistä on, että tekstiä voi tulkita eri aikakausien ihanteiden kautta. Sudenmorsiamen pintatasona on kristillisen kansanyhteisön korostaminen ja sielunvihollista vastaan taistelu – tämä taso lienee tuntunut kärjistetyltä jo 1920-luvun urbaanin lukeneiston silmissä. Helppo tulkinta olisi, että Aalon hurja sudenluonne on selvästi kapinaa kovin ahdasta naisihannetta vastaan. Ihmis-Aalo on siveä ja säyseä, susi-Aalo hurja ja himokas. Tulkinnanvaraisuutta löytyy niin paljon, että eiköhän jokainen voi pohtia, mitä ihmissusi symboloi.

Kirjan eroottisissa kohtauksissa on mahtava lataus todella taitavasti kuvattuna: Kallas luo intohimoisen tunnelman eeppisellä kielenkäytöllään. Metsänvartija Priidikin tunnontuskat ja tempoileva rakkaus tulevat myös iholle.

Eli kyllä, minä hurahdin kertaheitolla Aino Kallakseen – parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Laitoin jo kirjastosta varaukseen Kallaksen elämäkerran.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby 
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.

Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Maarit Verronen: Varjonainen

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma. Minulla oli tuoreessa muistissa Verrosen kaksi viimeaikaista romaania, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Molemmat olivat lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopioita, joista sain paljon irti mutta pientä huomauteltavaakin löytyi. Varjonainen on asetelmaltaan samankaltainen, mutta se ei sijoitu tulevaisuuteen vaan lähimenneisyyteen, 1990-luvun puoliväliin. Kirja imaisee mukaansa ja erikoislaatuinen jännite pitää otteessaan koko kirjan ajan - ja sitäkin kauemmin, sillä minä jäin lopetettuani pohtimaan monia seikkoja, jotka tuntuivat jättävän tulkinnanvaraa. Onneksi on Juonittelua-blogi, jonne pyysin keskustelunavausta Varjonaisesta ja aion mennä sinne miettimään tulkintoja, jotta tämä teksti säilyy spoilerivapaana. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Annami, Jori ja Arja.

Jos etsii luettavakseen jotain aivan ihanaa kirjaa, ei Varjonainen ole oikea valinta. Mutta jos etsii ylipäätään hemmetin hyvää kirjaa, niin siihen Varjonainen kyllä sopii. Päähenkilö, itseään Ainoksi kutsuva nainen, ei ole mikään miellyttävä ihminen, mutta samastuttava kyllä. Minäkertojana Aino on faktoja luetteleva havainnoija. Kielenkäytöstä tulee mieleen "koivuklapiproosa", sana, jolla monien suomalaisten mieskirjailijoiden tuotantoa on luonnehdittu. Minulle tuli myös mieleen, että Ainon kieli on "naistenlehtikielen" täydellinen vastakohta. Aino ei tilitä, ei avaudu, ei vuodata tunteitaan, ei jaa elämän suuria ja pieniä iloja ja suruja kenenkään kanssa. Aino toteaa ja toimii ja jää lukijan pääteltäväksi, mistä oikeastaan on kyse. Mitä pitemmälle kirja ehti, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että Aino on epäluotettava kertoja.

Kirjan ajallisena maamerkkinä on Estonian uppoaminen. Verronen on valinnut tarinansa historiallisen kehyksen oivallisesti. Alussa mainitsemani dystopiapiirteet saavat luontevan selityksen henkilöhahmojen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta. Tarinan sijoittaminen 2010-luvulle ei välttämättä olisi onnistunut kun sähköisiä viestintävälineitä käytetään nykyään paljon enemmän kuin 90-luvulla. Olennainen osa tarinaa kun on identiteeteillä leikittely ja tietojen vääristely, ja lankapuhelinten ja postikorttien valtakautena Ainolla on enemmän mahdollisuuksia hämätä ympäristöään.

Tarinan alussa paperiton Aino putkahtaa Suomeen, vain hieman rahaa ja tavaraa mukanaan. Hänellä on kuitenkin muutama tiedonjyvänen, joiden avulla hän voi lähteä rakentamaan elämäänsä alusta. Alussa Ainon taktiikkaan kuuluu, että hän ei suoranaisesti valehtele, kunhan nyt jättää oikaisematta kanssaihmisten oletukset. Verronen kuvaa hienosti, kuinka pienen moraalittomuuden ja raskaan rikoksen välillä ei tunnu olevan selvää rajaa, vaan yksi teko johtaa toiseen ja lopulta Aino on keittänyt melkoisen sopan.

Ainon tapa ottaa selvää asioista herätti monenlaisia ajatuksia. Koska olen itse istunut työtilanteissa lukuisissa myyntineuvotteluissa, en voinut olla ihailematta Ainon tapaa hankkia tietoa. Ainon kysymys- ja keskustelutekniikka on loistava: hän saa kerättyä ympäristöstään paljon hyödyllistä tietoa, mutta ei paljasta omia heikkouksiaan keskustelukumppanille. Lisäksi Ainon kautta Verronen tuntuu tekevän romaanistaan suorastaan käyttäytymistieteellisen tutkielman: hyvinvointiyhteiskunta toimii ihmisten luottamuksen varassa. Kun henkiinjäämisestä ei tarvitse taistella, on miellyttävää tulla ihmisten kanssa toimeen, ja tämä edellyttää luottamusta. Tavallisesta ihmisestä on mukava tulkita kanssaihmisten tekemisiä parhain päin: pienet aukot ja epäloogisuudet toisen tarinassa voi tulkita hyväntahtoisesti saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, jos ei epäile toisen tarkoitusperiä.

Tässä kirjassa Verrosen eleetön ja puhdas kieli toimi todella hyvin. Lisäksi romaani on juuri sopivan mittainen: hieman yli 200-sivuisena kirja tuntui lyhyeltä kun edellinen lukemani romaani Pilvikartasto oli noin 600-sivuinen. Varjonaisen mitta on kuitenkin yhtä osuva kuin kirja itsekin: mitään ei ole liikaa ja mitään ei jää kesken. Ne langanpäät, joiden itse tulkitsin kaipaavan lisäselityksiä, on Verronen selvästi jättänyt auki tahallaan, täkyiksi lukijan omalle mielikuvitukselle.

Lisäksi paperittoman pakolaisen teema herättää paljon ajatuksia. Tahtooko Verronen sanoa, että vaikka henkiinjäämistaistelu rajojen yli paeten saattaa olla hyvinvointivaltion kasvatille scifi-henkinen uhkakuva, niin monille muille ihmisille tällainen on täyttä totta? Missä menevät parempaa elämää tavoittelevan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien rajat? Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida?

Kirjan kansiliepeessä mainittiin Verrosen keräämät suurten kirjallisuuspalkintokisojen ehdokkuudet. Varjonaisen perusteella soisin Verrosen kisaavan palkinnoista myös tulevana talvena.

Lue myös nämä:
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on kirja, jonka taatusti tietävät kaikki sellaisetkin suomalaiset, joita kirjat eivät kiinnosta pätkääkään. Viime vuosien aikana Oksasen ympärillä on pyörinyt melkoinen mediamylläkkä, joka huipentui viime kesän lopulla Kyyhkysten markkinointirumbaan. Vaikutti siltä, että ilmiö lähti elämään omaa, hallitsematonta elämäänsä - erityisesti iltapäivälehdet kehittelivät mitä erikoisimpia uutisia kirjan ja Oksasen ympärille.

Onko siis ihme, jos näin voimakas rummutus herättää myös vastareaktioita? Kirsin kirjanurkassa oli viime elokuussa hyvää keskustelua aiheesta Kun hypetys alkaa tökkiä. Samaan aikaan Koko lailla kirjallisesti -blogissa käytiin mielenkiintoista keskustelua Fifty Shades of Greyn luomasta kirjailmiöstä ja on todella kiintoisaa havaita, että monet kommentoijat rinnastivat Fifty Shadesin ja Kyyhkyset juuri hurjan kohuamisen vuoksi. En ole lukenut Fifty Shadesia mutta arvioin silti, että Kun kyyhkyset katosivat painii ihan eri sarjassa.

Myönnän, että itsekin päätin antaa kirjan olla ja laineiden asettua. Tähän vaikutti sekin, että kuljen paljon metrolla ja alkusyksystä metroasemilla oli valtavasti mainoksia kirjasta. Jokaisella metromatkalla näin varmaan kymmeniä kertoja sekä valtavan kasvokuvan Sofi Oksasesta että vähintään yhtä suuren kuvan kirjan kannesta. Hienoa, että kerrankin voi käyttää johonkin kirjaan kunnolla markkinointipaukkuja, mutta pieni tuputtamisen tunne pääsi jossain vaiheessa syntymään.

Mikä siis sai minut tarttumaan kirjan nyt? Tadaa - tietenkin kanssabloggaajien punnitut mielipiteet! Kun kyyhkyset katosivat äänestettiin Blogistanian Finlandiassa kuuden parhaan joukkoon ja muun muassa Norkku ja Reeta nostivat kirjan listalleen. Käytin Kyyhkysten lukemisen hyväkseni myös Lue ja syö -blogihaasteessa, kokkasin eilen päähenkilö Edgarin lempiruokaa frikadellikeittoa.

Hurjan markkinointivyörytyksen jälkeen kiinnitin kirjassa huomiota pariin seikkaan. Ensinnäkin tekstiin on jäänyt jonkun verran lyöntivirheitä - olisi voinut luulla, että teksti kannattaa kammata pilkuntarkasti läpi ennen painatusta, otettiinhan kirjasta 100 000 kappaleen ensipainos. Toiseksi huomasin, etten tiennyt kirjan sisällöstä kovin paljon ennakkoon. Arvioista mieleen oli jäänyt, että päähenkilö Edgar Parts on Viron historian myllerryksissä sinnittelevä takinkääntäjä, joka vaihtaa aatteita vallanpitäjien vaihtumisen myötä.

Jälkimmäinen seikka oli tavallaan helpotuskin. Sekoilkoot iltapäivälehdet kirjan kimpussa miten älyttömällä tavalla tahansa - lukunautintoa sellainen ei silti pystynyt minulta pilaamaan. Kun kyyhkyset katosivat pitää sisällään monta asiaa, joista kirjoissa pidän. Siinä on uskottavaa ja hyvin taustoitettua historiallista kuvausta, vaihtuvia aikatasoja ja näkökulman vaihdoksia, moniulotteisia henkilöhahmoja ja ovelia käänteitä. Itse asiassa kirja on jossain määrin Jari Tervon mestarillisen Myyrän henkinen sukulainen, vaikka Oksanen ei harrasta samanlaista kielellistä ilotulittamista kuin Tervo. Lisäksi yhtäläisyyksiä Katja Ketun Kätilöön voi nähdä jonkun verran - myös tässä kirjassa komea saksalaisupseeri saa naispäähenkilöltä sukat pyörimään jaloissa.

Pilkotun aikarakenteen käyttäminen on kirjallisuudessa jossain määrin jo maneeri, mutta Kyyhkysissä aikajanalla hyppiminen toimii, koska toisiaan seuraavat jaksot onnistuvat aina näyttämään päähenkilöistä jotain uutta tietoa. Olen kohtalaisen huono arvaamaan kirjoissa esiintyviä vihjeitä, mutta Kyyhkysissä vihjailu toimi minulle loistavasti. Jotkut asiat olin arvannut pienten vihjausten ansiosta, toisia osasin ounastella. Ja pakko sanoa, että kirjan nimi sopii tarinalle loistavasti: nimen ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjaa jonkun matkaa ja huomaa nimeen viittaavat pikkuseikat siellä täällä.

En kuitenkaan pääse vihjeiden tulkitsemisessa lähellekään samalle tasolle kuin päähenkilö Edgar Parts, joka haistelee, uumoilee ja arvailee kanssaihmistensä tekemisiä todella taitavasti. Oksanen tekee loistavaa työtä Edgarin kanssa. Hahmo on historiallisen henkilön inspiroima - esikuvana toimineesta Edgar Meosista on esittely Kyyhkysten virallisella kotisivulla. Suosittelen kuitenkin lähestymään kirjaa kirjana ja lukemaan taustatietoja vasta romaanin lukemisen jälkeen.

2010-luvun vinkkelistä Edgar Parts on osuva hahmo juuri takinkääntötaitojensa vuoksi. Nykylukijan voisi olla vaikea samastua kovin puhdasotsaiseen, jaloon ja uhrautuvaan sankariin. Sellainenhan tuntuu pikkuisen vanhanaikaiselta... Edgar on vienyt kaksinaismoralisminsa niin pitkälle, että loppujen lopuksi hänen toimintansa on täysin yksiselitteistä: hän haluaa aina toimia omaksi parhaakseen. Välillä se tarkoittaa virolaisten sotilaskoulutukseen osallistumista Suomessa, välillä saksalaisena esiintymistä kun saksalaiset miehittäjät sanelevat Viron asioista, välillä taas intomielisen neuvostokommunistin hahmon omaksumista. 1940-luvun jaksoissa Edgar käyttää sukunimeä Fürst tullakseen saksalaisten kanssa juttuun, 1960-luvun jaksoissa hän kirjoittaa neuvostopropangan tarkoituksiin kirjaa fasististen hitleristien sodanaikaisista vääryyksistä.

Silti veikkaan, että paatuneinkin kyynikko löytää sisältään pienen idealistin erityisesti kirjan loppujakson kohdalla. Saatuani kirjan loppuun kihisin kiukusta ja olisin halunnut kirjoittaa lopun uudestaan. Sille on kuitenkin syynsä, miksi loppu on sellainen kuin on. Toisille käy hyvin, toisille kehnommin. Kuuteen jaksoon jaettu kirja ansaitsee muutenkin viimeisestä jaksostaan kiitosta: Oksanen solmii taidokkaasti yhteen matkan varrella auki jääneet asiat ja rakentaa loppuhuipennukseen trillerimäisen jännitteen.

Kirjasta näkee, että taustatyötä on tehty paljon. Välillä historiallista uskottavuutta rakentavien detaljien vyörytys uhkaa käydä hieman itsetarkoitukselliseksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan muut keskeiset hahmot ovat Edgarin serkku Roland, joka tekee kaikkensa taistelussa itsenäisen Viron puolesta sekä Edgarin vaimo Juudit. Myös Juudit on tosi mielenkiintoinen hahmo kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan. Kirjan viimeisessä osassa esitellään vielä aivan uusi hahmo, naiivi opiskelijatyttö Evelin. Hänen kauttaan peilataan 1960-luvun arkea varsin kiinnostavasti. Evelinin pään täyttää hieman yksipuolinen ihastuminen komeaan Reiniin, mutta opiskelutoverien kansallismieliset kuiskailut säikäyttävät hänet.

Kun kyyhkyset katosivat oli siis ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan erityisesti voisin tätäkin kirjaa suositella niille, jotka ramppaavat Tallinnassa hakemassa halpaa kaljaa ja vielä marmattavat, että on se hirveää kun siellä hinnatkin kallistuvat. Saattaisi maailma hieman avartua lukemalla.

Oksasella on suunnitteilla vielä neljäs Viron lähihistoriaa käsittelevä romaani. Minä voisin sitä odotellessa lukea vaikka Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmät. Siitä ovat bloganneet ainakin Zephyr ja Sanna.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Sofi Oksanen: Puhdistus
Jari Tervo: Myyrä

Lue ja syö -haaste: Frikadellikeitto

Lurun luvuissa kutsuttiin tammikuun alussa kirjabloggaajia Lue ja syö -haasteeseen. Olen tarkkaillut lukemiani kirjoja haasteeseen osallistumista silmällä pitäen ja nyt tuli oiva tilaisuus osallistua, sillä minulla on meneillään Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat.

Mainiossa haasteessa on siis tehtävänä kokata jossakin kirjassa esiintyvää ruokaa. Luru teki itse haasteen tiimoilta runebergintorttuja, Minna on tehnyt Haruki Murakamin innoittamana kuumia udon-nuudeleita ja Linnea on ehtinyt tehdä kahtakin haasteruokaa: Muriel Barberyn innoittamaa glutoffeeta ja Elizabeth Bardin inspiroimaa jogurttikakkua.

Kun kyyhkyset katosivat liikkuu useissa eri aikatasoissa, enimmäkseen tapahtumat sijoittuvat Viron 1940-luvun sotavuosiin ja 1960-luvun neuvostovuosiin. Päähenkilö Edgar Parts haaveilee toistuvasti mamman frikadellikeitosta ja harmittelee, ettei Juudit-vaimo vaivaudu keittoa laittamaan. Tosin Edgar toteaa 1960-luvun jaksossa, ettei frikadelleja kannata edes tehdä ellei pysty hankkimaan lihaa luotettavalta ystävältä - valmiiseen jauhelihaan sekoitetaan hänen mukaansa rotatkin joukkoon.

Frikadellikeiton reseptin löysin Lautasellesi - Sinu taldrikule -ruokablogista. Blogia kirjoitetaan sekä suomeksi että viroksi. Ilmeisesti frikadellikeitto on siitä tyypillinen peruskotiruoka, että sitä voi varioida monella tavalla. Noudatin blogin ohjetta muuten tunnollisesti, mutta kokonaisten mustapippurien sijaan panin keittoon maustepippureita.

Lihapullilla höystetyt keitot ovat minulle sinänsä tuttuja, sillä olen tehnyt itse muun muassa kaalikeittoa, johon tulee lihapullia. Olen kuitenkin aina paistanut lihapullat ennen niiden lisäämistä keittoon. Tässä keitossa pienet frikadellit eli jauhelihapullerot pannaan keiton joukkoon raakana ja ne kypsyvät keiton kiehuessa. No mikäs siinä, sinnehän pikku pallerot upposivat ja kypsyivät ripeästi.

Keitosta tuli varsin maukasta. Lisäksi keitto oli suorastaan talouskoulun oppien mukaista ihanneruokaa: siinä on runsaasti juureksia, jotka ovat terveellisiä, hyvän makuisia, näin talvisaikaan sesongin mukaisia ja kaiken hyvän lisäksi vielä edullisia. Lisättyä rasvaa ei tarvinnut käyttää, toki frikadelleihin käyttämässäni sika-nautajauhelihassa on makoisa määrä rasvaa mukana. Sikanaudan dissaajia muistuttaisin siitä, että lihapulliin kannattaa minun mielestäni käyttää nimenomaan sikanautaa, jotta pullista tulisi meheviä.

Jälkiruoaksi nautin appelsiinin, sillä eräässä Kun kyyhkyset katosivat -kirjan 1960-luvun kohtauksessa Juudit on onnistunut jonottamaan kaupasta pussillisen appelsiineja, mutta Edgarin kanssa riidellessä appelsiinipussi hajoaa ja hedelmät vierivät minne sattuu.

Kiitos Lurulle kivasta haasteesta!

Pärnun kirjastossa

Vietin muutaman päivän lomalla Virossa ja kävin kurkkaamassa myös Pärnun pääkirjastoa. Kirjasto oli helppo huomata, sillä Tallinnan-bussi ajoi Pärnussa komean kirjastotalon ohi.

Kirjasto olikin uudenkarhean tuntuinen, se on rakennettu vuonna 2003. Alakerrassa oli Internet-sali, keskikerroksessa kaunokirjallisuutta ja yläkerrassa musiikkiaineistoa ja lukusali. Sisääntuloaulassa oli valokuvanäyttely vuoden 1989 tapahtumista Tšekkoslovakian samettivallankumouksesta.

Näkyvimmin esillä oli luonnollisestikin vironkielinen aineisto, mutta Viron suuren venäjänkielisen vähemmistön vuoksi on ymmärrettävää, että kirjastossa oli laajalti aineistoa myös venäjäksi. Aineistoa löytyi muillakin kielillä.

Arkena keskellä päivää kirjastossa oli melko mukavasti ihmisiä. Mitään ruuhkaa ei ollut, kuten ei yleensäkään kirjastoissa noihin aikoihin, mutta varsinkin nettikoneet ja lastenosasto olivat tehokkaassa käytössä. Lukusalissakin oli asiakkaita.

Kävin kurkkimassa, löytyisikö hyllyistä suomalaiskirjailijoiden vironnettuja teoksia. Löytyihän niitä. Harri Sirolan hieno Viro-aiheinen romaani Kaksi kaupunkia käännettiin muutama vuosi sitten viroksi ja hyllyssä seisova kappale oli jopa sen oloinen, että sitä oli luettukin melko paljon. Rivistä löytyy myös Joni Skiftesvikiä.

Mika Waltarin tuotantoa löytyi komea rivistö. Sinuhesta oli sekä pränikkä tuore painos että käytössä kulunut vanha painos. En kuitenkaan saanut oikein tolkkua siitä, milloin Sinuhe on eka kerran vironnettu, sillä tuntui että kaikista kokeilemistani kirjoista löytyi maininta pelkästä painosvuodesta, ei siitä milloin ensimmäinen painos on ollut. Tai sitten en vaan osannut.

Waltarin vierestä löytyikin yllätys: Hilja Valtosta! Jos tuohon arvuuttelemaani painosvuositietoon oli luottamista, niin Valtosta on käännetty 1990-luvun alkupuolella viroksi. Ulkoasultaan nämä olivat melko vaatimattomia niteitä, mutta eipä se niiden viihdytysarvoa vähennä. Ylipäätään kirjastossa näkyi, että aineiston ulkoinen kunto ei ollut kirjaston komeiden puitteiden tasalla. Sinänsä tämä ei ole ihme, sillä varmasti Virossakin joudutaan punnitsemaan verovaroilla tehtäviä hankintoja, joten resuisempiakaan kirjoja ei ehkä kannata panna poistoon yhtä tiheästi kuin suomalaisissa kirjastoissa. Ja olenhan usein harmitellut suomalaiskirjastojen nopeaa aineiston kierrätystä. Siihen verrattuna on myönteistä, että Pärnussa kirjastosta löytyy hyvinkin eri-ikäisiä kirjoja.

Kaari Utrion kirjoja oli muutama. Nämäkin olivat 1990-luvun alkupuolen painoksia. Vappu Tuomiojan kirjaa Sulo, Hella ja Vappuli oli hankittu kaksin kappalein, molempia oli näköjään myös luettu. Meinasin käydä myös O-hyllyn kohdalla etsimässä Sofi Oksasen kirjoja, mutta unohdin, kun kirjastossa riitti katseltavaa muutenkin.

Jos Pärnuun menisi lomailemaan pitemmäksi aikaa, ei haittaisi vaikka matkalukeminen loppuisi, sillä kirjastosta löytyi neljä hyllymetriä suomenkielistä aineistoa! Seassa oli uutuuksia ja vanhiksia. Lisäksi englanninkielistä aineistoa oli vielä enemmän kuin suomalaista.

Yritin etsiä suomalaiskirjastoista tuttua "kotiseutuhyllyä", mutta sellainen ei osunut kohdalle. Sen sijaan löysin perinteisen, mutta varsin toimivan oloisen arkistohyllyn, johon oli kirjattu Pärnu-kirjat aiheittain. Kylpyläkaupungille sopivasti esimerkiksi kylpylöille löytyi oma hakusanansa, samoin olisi voinut etsiä luettavaa vaikka kaupungin tai kaupungin koululaitoksen tiimoilta.

Lastenosastolla oli kyltti, jossa kerrottiin lastenkirjailija Aino Pervikin täyttäneen huhtikuussa 80 vuotta. Muista kirjauutisista pitää mainita, että lauantaina bongasin virolaisen iltapäivälehden kirjapalstalta lyhyen jutun Tuomas Kyrön Kerjäläisestä ja jäniksestä, joka on käännetty nimellä Kerjus ja jänes. 

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Kirjahyllystäni löytyy nostalgia-aarteiden osasto, jonne tulee silloin tällöin osteltua sellaisia kirjoja, joista olen tykännyt lapsena tai nuorena. Arabella, merirosvon tytär päätyi hellään huomaani joskus toissa kesänä, en muista mistä divarista. Kirja on priimakuntoinen, joku on kohdellut vuonna 1987 ilmestynyttä opusta hyvin. Kiitos hänelle!

Alkuperäisteos Arabella, mereröövli tütar on ilmestynyt Virossa (silloin osa Neuvostoliittoa) vuonna 1982. Kirjailija Aino Pervikiltä on suomennettu myös kirjat Konkkamuori ja Konkkamuori ja kapteeni Trummi, joista muistan lukeneeni ainakin ensinmainitun. Virolaisen lastenkirjallisuuden ja sen suomentamisen nykytilanteesta kannattaa lukea Saran mainio raportti.

Luin Arabellaa lapsena monet kerrat ja tykkäsin kovasti. Nyt matka merirosvolaivalla Arabellan seurassa oli sellainen, kuin nostalgia-aarteiden pariin palaaminen usein. Muistaa monta tuttua tunnetta, joita lapsilukijana koki, mutta samaan aikaan moni seikka näyttäytyy ihan uudessa valossa.

Aivan ensimmäinen uusi ajatus oli tämä: oliko Ronja ryövärintytär mahdollisesti Aino Pervikin innoittaja tälle kirjalle? Ajatus ei ole mahdoton, sillä Ronja ilmestyi Ruotsissa vuonna 1981. Kirja on kuitenkin vironnettu vasta vuonna 1987. Menee mahdottomaksi arvailla, olisiko ruotsalainen Ronja jotenkin päätynyt Aino Pervikin käsiin Neuvosto-Viroon ja olisiko sillä voinut olla vaikutusta. Ja vaikka molemmissa kirjoissa on samanlainen lähtöasetelma - päähenkilönä rosvopäällikön ainoa tytär - ei Arabella muuten mitenkään erityisesti muistuta Ronjaa. 

Toinen ajatus oli samanlainen kuin Onnelia ja Annelia lukiessani. Lapsena samastuin päähenkilöön ihan täpöllä, mutta aikuislukijan silmiin päähenkilö oli melkoisen "tyhjä taulu", vailla mitään erikoisempia persoonallisuuden piirteitä. Arabellaa kiinnostavammaksi henkilöhahmoksi nousee vaikkapa Hassan, kulkija, joka pelastetaan rosvolaivaan ajelehtivalta lautalta. Silti eniten tilaa saavat merirosvot itse. He ovatkin värikästä porukkaa.

Aikuislukijalle kirjassa on vähän turhan paljon alleviivausta: rosvojen pahuutta, tunteettomuutta ja rahanahneutta korostetaan vähän liikaa. Nykylukijan makuun myös etniset stereotypiat ovat kirjassa hieman liian kärjekkäitä. Liika mustavalkoisuus söi viihdyttävyyttä, jota sitäkin kirjasta löytyi. Pervik onnistuu monessa kohtauksessa maalaamaan kiehtovan ja uskottavan maailman täynnä merenkulkijaromantiikkaa. Laivalegenda Lentävä Hollantilainenkin näyttäytyy erittäin vakuuttavasti. Ja luku, jossa kerrotaan vajottavasta vedestä, toi elävästi mieleen selkäpiin karmimisen lapsena tätä lukiessa.

Kirjan loppuratkaisua en muistanut, ja loppu olikin lastenkirjalle melkoisen poikkeava. Näitä Neuvostoliiton aikana julkaistuja kirjoja lukee välillä liiankin ylitulkitsevasti: onko kirjaan kätketty neuvostoajasta kertovaa yhteiskuntakritiikkiä tai symboliikkaa? No yhtä hyvin voisi kai miettiä, millä lailla nykysuomalaisesta kirjallisuudesta voi löytää symboliikkaa Euroopan unioniin kuulumisesta. (Toim. huom: en rinnasta Euroopan unionia Neuvostoliittoon poliittisessa mielessä.) Arabellasta voi tällaista symboliikkaa - ainakin etäisesti - löytää vaikka kohdista, joissa ihmisiä katoaa jäljettömiin. Mutta muuten Pervik tuntuu olevan puhtaasti merirosvoromantiikan jäljillä, hieman Aarresaaren hengessä.

Hyvä dramatisoinnin taito Pervikillä kyllä on, tarinan kuljetus toimii. Suomennos on hyvä, asialla on ollut Eva Lille. Edgar Valterin kuvitus on aivan erityisen ihanaa, tunnelmallinen piirroskuvitus oli sekin lähes yhtä lumoavaa kuin lapsena. Erityisesti lukujen loppuun sijoitetut pikkukuvat olivat todella hienoja.

Tulipa oltua puolivahingossa suorastaan ajankohtainen, sillä Jenni muistutteli, että kirjamessujen tämän vuoden teemamaa on Viro.

Lue myös nämä:
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Edellisessä blogiäänestyksessä kyselin, mitä kannattaa syödä samalla kun lukee. Enemmistö oli karkkien kannalla, toiseksi eniten ääniä saivat voileivät ja olivatpa jotkut sitäkin mieltä, ettei pidä syödä mitään, ettei kirja tahriinnu.

Melkoisia herkkuja saatiin myös viime viikolla Avaimen ja BTJ:n järjestämässä kirjablogi-illassa, kiitoksia järjestäjille! Oli mahtavaa päästä tapaamaan muita kirjabloggaajia, kuulla kirjailijapuheenvuoroja ja jutella kaikenlaista kirjoihin liittyvää maan ja taivaan väliltä. Bloggaajavieraina olivat minun lisäkseni Kirjapeto, marjis, Sara ja Jenni ja tietenkin läsnä oli myös illan järjestäjä Ina. Suunnitteilla on toinenkin tapaaminen, joka on näillä näkymin Helsingin Kirjamessuilla messulauantaina. Laitan tarkempaa tietoa kunhan ajat ja paikat vahvistuvat, tervetuloa mukaan sekä bloggaajat että blogilukijat!

Saimme myös isot kassit kirjoja mukaan. Niitä plarailin jo innokkaasti, mutta järjestys olla pitää - luin ensin loppuun Harri Sirolan kirjan Kaksi kaupunkia.

Olen Sofi Oksasen Puhdistuksen menestystä seuratessani ihmetellyt, miksi Gummerus ei ole tyrkännyt markkinoille uusintapainosta Kahdesta kaupungista. Luulisi, että kun Viron neuvostohistoriasta luetaan tällä hetkellä innokkaasti sekä Suomessa että maailmalla, niin Kaksi kaupunkia kiinnostaisi ihmisiä Puhdistuksen vanavedessä toden teolla. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 ja tämä Antikka.netistä ostamani toinen painos on vuodelta 1996. Kun kirjoitin Harri Sirolan Turha hätkähtää -runokokoelmasta, kerroin etten kunnolla saa palautettua mieleeni, milloin olen Sirolan kirjoja ryhtynyt lukemaan. En muista kunnolla Kahden kaupunginkaan ensilukemisen ajankohtaa, mutta mieleen nousevien lukumuistojen perusteella paikantaisin ensimmäisen lukukerran 1990-luvun loppupuolelle, jolloin asuin Joensuussa ja opiskelin humanistisessa tiedekunnassa. Minulla on jopa mielikuva siitä, että jollakin kerralla, kun olen matkustanut bussilla Joensuusta Paltamoon, tämä kirja on ollut matkalukemisena. Muistelen lukeneeni kirjan toiseenkin kertaan myöhemmin. Tämä lukukerta lienee siis kolmas.

Kaksi kaupunkia on niitä kirjoja, joista jäi ensilukemisen jälkeen vahva muistijälki. Kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Harri Sirolan itsensä nimi mainittiin viimeksi pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa, kun kulttuurisivuilla kirjoitettiin Elina Jokisen väitöskirjasta Vallan kirjailijat. Väitöskirjassa kuvattiin "kulttuurieliitin hyväksymiä" kirjoja ja Harri Sirola ja Arto Salminen mainittiin esimerkkeinä kirjailijoista, joita pidettiin tasokkaina, mutta jotka eivät päässeet pitkien apurahojen nautintaan. Sirola kärsi viimeisinä vuosinaan pahasta masennuksesta ja kuoli valitettavan nuorena, vain 43-vuotiaana vuonna 2001. Joissakin nettilähteissä on mainittu, että Kahden kaupungin jääminen vähälle huomiolle oli kova isku Sirolalle. Vaikea sanoa, missä määrin näin ollut, mutta sen pystyn arvioimaan että oudon varovaisia Kahden kaupungin saamien kritiikkien sanankäänteet ovat olleet, sillä tässä toisen painoksen kansiliepeessä nostetaan joitakin kritiikkisitaatteja esille.

Syynä on epäilemättä ollut aihe. Koska kirja on ilmestynyt vuonna 1991 ja koska Neuvostoliitto hajosi saman vuoden loppupuolella, on suomalainen lehdistö varmasti vielä ollut suomettuneisuuden varovaisessa tilassa, huolimatta kaikista Neuvostoliiton viimeisien vuosien liennytystoimista. Kaksi kaupunkia alkaa vuodesta 1983 ja päättyy vuoteen 1987. Kirjassa kuvataan suomalaisen runoilijan David Leijan ja virolaisen muusikon Ants Semperin kohtaamista Tallinnassa. Karismaattinen Ants on vapaa sielu ja neuvostoviranomaisten hampaissa. David haluaa auttaa hänet pakoon, mutta erinäisten käänteiden jälkeen Ants joutuu näytösoikeudenkäyntiin ja sieltä Pohjois-Venäjän vankileirille. Davidin ja Antsin lisäksi kirjassa kuvataan Jonia, helsinkiläistä kalastajaa.

Kirjan alkaa David Leijan ensimmäisestä Tallinnan-matkasta. Seurana on tyttöystävä Tytti Santiago, joka myös on kirjailija. Koska Harri Sirola seurusteli 1980-luvun alussa Anja Kaurasen kanssa, rohkenen epäillä, että hiven omaelämäkerrallisuutta kuvauksiin mahtuu. Vai miltä kuulostavat seuraavat kuvaukset räväkästä Tytistä:

"Tytti alkoi näköjään todenteolla sisuuntua, Leija tuumi. Se ei ollut epätavallista. Leija ei vastannut enää. Hän ajatteli, että Tytti oli tosiaankin menettänyt koko joukon ystäviään kirjansa takia. Suurin osa Tytin ystävistä oli kulttuuriväkeä, ja kuten valintamyymälän kassatytöt kadehtivat sitä joka heidän keskuudessaan sai lottovoiton, humanistipiirit muuttuivat susilaumaksi heti, kun joku heistä saavutti mainetta." "Mitä taas pehkuihin hyppäämiseen tuli, Tytti oli kirjansa menestyttyä tutustunut, David Leijan suureksi harmiksi, muutamiin tunnettuihin rock-muusikoihin ja hukannut niille reissuille paritkin pikkuhousut."

Olen muutamassa viimeaikaisessa blogikirjoituksessani kritisoinut kertojanäkökulmien epäloogista käyttöä. Harri Sirola ei näkökulmissa horjahtele, vaan hän on kirjoittanut Kahdesta kaupungista klassisen hyvän romaanin. Tämänkin takia kirja oli erinomaista luettavaa. Kirja jakautuu kahdeksaan osaan. Sirola kuvaa laveasti, mutta jaarittelematta, Helsinkiä, Tallinnaa, venäläistä vankileiriä ja luo miljöistään uskottavia ja kiinnostavia, täynnä pieniä hienoja yksityiskohtia. Kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden pään sisään. Kieli on hyvää, kirkasta ja osuvaa, joskin sinne tänne on jäänyt pieniä pilkutusvirheitä. Ne eivät kuitenkaan kumoa monipuolisen henkilökuvauksen, imevän tunnelman ja puhuttelevan aiheen tenhoa.

Jos kirjan näkyvänä teemana on kuvaus virolaisten kurimuksesta neuvostovallan alla, niin näkymättömämpänä punaisena lankana kulkee hyvän maskuliinisuuden kuvaus. Mainitsin jo Turha hätkähtää -kirjasta kirjoittaessani, että Sirola vaikuttaa minusta hyvin miehiseltä kirjailijalta. Kaksi kaupunkia nosti nämä tuntemukset taas pintaan. Kirjan kolmesta keskeisestä mieshahmosta kaksi kuvataan melko arkkityyppisiksi sankarihahmoiksi. Muusikko Ants Semper ja kalastaja Joni Jaakkola ovat voimakkaita, rauhallisia, karismaattisia, itsensä ja kykynsä hyvin tuntevia miehiä. Molemmilla on sellaisia fyysisiä taitoja, joita miehisessä maailmassa arvostetaan. Ants harjoittaa taijia, jota hän kutsuu kiinalaiseksi voimisteluksi. Lajin opettamista kamppailutaidoista on hyötyä, kun Ants ottaa paikkansa hierarkian yläpäässä niin tallinnalaisessa vankilassa kuin venäläisellä vankileirilläkin. Joni taas kuvataan Helsingin kalavedet läpikotaisin tietäväksi, rauhalliseksi ammattilaiseksi. Hän tuntee merenkäynnin ja hallitsee niin veneilyn, kalastamisen kuin hylkeiden jäällä ampumisen taidot. Runoilija David Leijalla ei ole samanlaista järkkymätöntä itsevarmuutta kuin Antsilla ja Jonilla. Hän ihailee Antsia, mutta kokee itsensä usein riittämättömäksi, haihattelijaksi. Mutta David on tapahtumien liikkeellepaneva voima, tärkeä lenkki tapahtumien ketjussa.

Kirjassa punnitaan hyvän miehisyyden rakennusaineksia: kunniantuntoa, luottamuksen merkitystä, horjumatonta ja horjuvaa kumppanuutta. Äärimmäisyyksiin nämä teemat kärjistyvät vankileiriä kuvaavassa jaksossa. Kuvaus leiristä teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla. Sen jälkeen venäläisistä rangaistusleireistä on toki saanut tietoa monessa muussakin yhteydessä. Mutta tämäkin lukukerta sai minut miettimään, että enpä muista lukeneeni tämän lisäksi kuin yhdessä suomalaisessa kirjassa vastaavaa kuvausta Neuvostoliiton leireistä. Kyseessä oli Jari Tervon Myyrä. Mikäli haluaisi uppoutua vankileirikirjallisuuteen oikein kunnolla, olisi luonteva aloitus Vladimir Solženitsynin Vankileirien saaristo. Minulla on kumminkin hämärä mielikuva, että suomennos olisi lyhennelmä. Kirja siis kannattaisi lukea venäjäksi, mihin oma venäjäntaitoni ei valitettavasti riitä. Tuntuisi hullulta lukea englanninnos, mutta pitää vähän kuulostella, kannattaisiko tuohon teokseen tutustua ennemmin suomeksi vai englanniksi.

Muistikuvien epäluotettavuudesta on hyvä todiste, että muistin Kahden kaupungin loppuratkaisun aivan väärin. Moni kyselee, miksi pitäisi lukea uudelleen sellaisia kirjoja, jotka on jo lukenut, joten eiköhän tästäkin löydy yksi vastaus. Vahvojen kirjojen vahvat tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä lukijan mieleen. Kaksi kaupunkia kuuluu minun kohdallani näihin jälkiä jättäneisiin kirjoihin. Kirja on hieno kokonaisuus, vaikka lukiessa välillä kurkkua kuristaakin, sen verran puhuttelevia jaksoja siinä on ihmisestä väkivaltaisten voimien armoilla.

Kaksi kaupunkia ja Puhdistus ovat aihepiirin yhteisyydestä huolimatta melko erilaisia kirjoja, joten on epäreilua yrittää vertailla niitä, vaikka alussa kirjat toisiinsa rinnastinkin. Mutta jos haluaa vertailua tehdä, huomaa, että Kaksi kaupunkia on miehinen tarina, siinä missä Puhdistuksen päähenkilöinä ovat naiset. Näytelmätaustasta johtuen Puhdistus on pienimuotoinen, sisätiloihin ja pieniin kohtauksiin keskittyvä kirja. Kaksi kaupunkia taas hyödyntää täysipainoisesti kaikkia romaanin keinoja: siinä liikutaan laajalti mitä erilaisimmissa miljöissä, siihen on kirjattu tarkkaa ja kiehtovaa ajankuvaa, näyttämölle marssitetaan suuria ihmisjoukkoja. Kuten olen aiemmin todennut, pidän enemmän laveasta ja runsaasta kuin pienimuotoisesta ja tiiviistä kerronnasta, joten sen vuoksi minulle Kaksi kaupunkia on parempi kirja kuin Puhdistus. Mutta toki vaikutuksensa on silläkin, että olen lukenut tämän kirjan aiemmin ja kirjan merkityksellä on ollut aikaa kypsyä mielessäni.

Kirja on omistettu Tarmo Urbille. Niihin hämäriin lukumuistoihin kuuluu sekin, että minua kiinnosti kovasti heti kirjan ensilukemisen jälkeen, kuka Urb on. Muistelen yrittäneeni tehdä nettihakuja Alta Vista -hakukoneella, jota 1990-luvun lopulla paljon käytettiin. Tuolloin ei paljon tietoa Urbista irronnut, mutta nyt tilanne on toinen. Ants Semperin esikuvana toiminut virolainen muusikko Urb asuu nykyään Yhdysvalloissa, Google nostaa kärkiosumiin mm. Urbin Facebook-sivun. Samoin Youtubesta löytyy sekä Urbin vanhoja että uusia musiikkiesityksiä. Lisäksi Kaksi kaupunkia mainitaan Urbin Imdb-sivulla. Ja Uuden Suomen sivuilla on hieno kuva Sirolasta ja Urbista sekä asiaa kirjan virolaiskäännöksestä.

Kirjaa voi lähestyä monesta näkökulmasta. Mikäli on menossa Tallinnaan, kannattaa lukea tämä kirja - laivamatkailua ja Tallinnan keskustaa katsoo väkisinkin uusin silmin. Mikäli on kiinnostunut Suomen talvi- ja jatkosodasta, kannattaa tämä kirja lukea sitä pohtien, olisiko virolaisten kohtalo ollut suomalaistenkin kohtalo, jos sodassa olisi käynyt toisin. Ja mikäli on kiinnostunut tämän hetken totalitaristista yhteiskunnista, kuten Pohjois-Koreasta, saa tästä kirjasta välähdyksen, millaisen ahdistuksen alla tänäkin päivänä jossain päin maailmaa eletään, jos ihminen ei saa olla oma itsensä vaan joutuu alistetuksi mielivallan alle.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Sofi Oksanen: Puhdistus
Jari Tervo: Myyrä

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tämä on jo todella harvinaista, luin uuden kirjan! Sofi Oksasen Puhdistus herätti kiinnostukseni aihepiirinsä puolesta: se kertoo virolaisnaisten kohtaloista neuvostovallan miehityksen aikana. Oksasen tuotanto on muuten jäänyt kaupassa plarailun varaan. Bulimikkolesbojen seikkailut eivät jostain syystä ole niin kovasti kolahtaneet.

Tätä kirjaa on kehuttu paljon eri lehdissä viime aikoina. Kirjahan perustuu Oksasen kirjoittamaan näytelmään, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Siellä se ei kai enää pyöri, mutta jospa joskus myöhemmin minulla olisi tilaisuus mennä katsomaan. Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä.

Puhdistus on tällä hetkellä Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, mikä on helevetin hyvä juttu, sillä mitä useampi suomalainen laajentaa käsityksiään Virosta, sitä parempi. Minua ihmetyttää kovasti se asenne, millä ihan fiksutkin ihmiset tuntuvat usein suhtautuvan Viroon. Heille Viro on Tallinnan sataman marketit, ja maa tuntuu olevan olemassa vain siksi, että suomalaiset voisivat käydä tekemässä siellä halpoja ostoksia. Hintojen epäreilusta noususta valitetaan, ihan kuin semmoinen kansantaloustieteen perusasia ei saisi koskea Viroa, että kun elintaso nousee, on hintatasollakin tapana nousta. Ylipäätään matkailevien ihmisten käsitys siitä, että kohdemaan pitää olla mahdollisimman halpa, tuntuu välillä ahdistavalta. Suomalaismatkailijalle jotkut maat ovat halpoja siksi, että siellä ollaan köyhempiä. Pitäisikö muiden maiden pysyä köyhinä vain siksi, että turistit voisivat nauttia halvalta tuntuvasta hintatasosta?

Viron historiaa ja kulttuuria, saati kohtaloita milloin minkäkin vieraan vallan, viimeksi Neuvostoliiton alla ei siis oikein tunneta, vaikka yhtymäkohtia Suomen historiaan olisi vaikka kuinka. Ylimielisyyttä mielestäni on sekin, että jopa ns. intellektuellit jaksavat toitottaa että suomen kieli on niin ihmeellinen, kun se ei muistuta mitään muuta kieltä maailmassa. No haloo, entäs tuo viron kieli? Mitä olen Virossa pyörähtänyt, niin mielestäni kieli siellä muistuttaa suomen kieltä aika lailla.

Oksasen lisäksi Viro-rintamalla on onneksi viime aikoina kunnostautunut Seppo Zetterberg palkitulla Viron historiallaan. Olisihan tuokin varmasti mielenkiintoista lukea, mutta lupailisin liikoja jos uskottelisin itselleni lukaisevani tuon kirjan kohtapuoliin. Sen jälkeen kun sain historian opintoni valmiiksi (monta vuotta sitten...), olen meinannut ruveta lukemaan historiallisia tietoteoksia harrastuksen vuoksi, mutta täytyy sanoa että eipä ole tullut paljon luettua. Fiktion lukeminen on kivempaa. Nyt sentään katsoin Yle Teemalta kolmiosaisen sarjan Tykit, taudit ja teräs, joka tiivisti samannimisen, kiinnostavanoloisen kirjan tärkeimmät teesit.

Takaisin aiheeseen. Puhdistuksen tekstistä näkyy, että taustalla on näytelmä, vaikka teksti toimii hienosti itsenäisenä kokonaisuutena. Näytelmällisyys ei ole mitenkään paha asia, se vain näkyy siinä, että kuvausvyörytysten tai massiivisten kohtausten sijaan kirja rakentuu pitkälti arkielämän tasolle: kohtauksissa on mukana vain muutama ihminen kerrallaan, jännite perustuu usein dialogin tai pienten tekojen varaan. Historian voimia seurataan sammakkoperspektiivistä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirja tuntui hieman hitaalta, mutta kun päästiin Aliiden muisteloihin, kerronta alkoi vetää lujaa. Aliide on neuvostomiehityksestä selvinnyt iäkäs nainen, joka ihmettelee Viron uutta alkua 1990-luvun itsenäistymisen jälkeen. Hänen pihalleen tupsahtaa Zara, josta käy pikkuhiljaa ilmi, että hän on sukua Aliidelle.

Aliiden kautta kuvataan vapaan Viron muuttumista pelon yhteiskunnaksi, jossa venäläissotilaat ja kiihkokommunisteiksi hurahtaneet virolaiset hallitsevat niitä, jotka eivät kommunismista välittäisi. Neuvostoajan vainoharhaisuus välittyy hyvin: yhtäkkiä perheenjäsenistä, kyläyhteisön tutuista ja turvallisista naapureista, kenestä tahansa voi tulla ilmiantaja. Ihmisten välinen luottamus romuttuu täysin, vaikka päälle päin sosiaaliset suhteet jollakin lailla jatkuvatkin. Asioita pitää peitellä, avoimesti ei uskallakaan yhtäkkiä puhua, kunnantalon kellarissa tapahtuvissa kuulusteluissa koetaan hirveitä asioita. Kirjan tuottamat tuntemukset muistuttivat niitä, joita koin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun neuvostoanalyysejä lukiessani.

Eipä Zaran kohtalo ole paljon Aliiden kohtaloa parempi. Hän on syntynyt Vladivostokissa, sinne karkoitettujen virolaisten jälkeläisenä. Paremman elämän toivossa hän lähtee länteen, mutta joutuukin pakotetuksi prostituoiduksi. Niin paljon kuin "itähuoria" Suomessakin on pilkattu ja vähätelty, toivoisin jo senkin puolesta lukijoita tälle kirjalle. Alistetun vangin asemassa elävän Zaran kohtalo on kamala. Toivoa kuitenkin on, kun hän pääsee pakenemaan ja löytää Aliiden.

Aliiden keittiössä nämä kaksi naista kiertävät ja kyräilevät toisiaan, löytäen vähitellen yhteisiä siteitä. Zara pelkää parittajansa löytävän hänet, ja jälleen kerran kohtaloita ratkaistaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kautta.

Aliiden hahmo on kirjan keskiössä. Hänen muistojensa kautta tapaamme hänen siskonsa Ingelin, Ingelin miehen Hansin ja Aliiden miehen, virolaisen neuvostokiihkoilija Martinin. Aliide joutuu elämässään tekemään useita vaikeita valintoja, mutta Viron uuden itsenäisyyden koittaessa hän elää edelleen, säilöö oman talonsa puutarhan vihanneksia, pelottomana, valmiina kohtaamaan mitä tahansa, kun on tähänkin asti selvinnyt kaikesta.

Nuori Aliide pelkää kyllä, ja hänen tekojensa kautta lukijalle käy selväksi, etteivät hyvä ja paha suinkaan ole aina mustavalkoisia asioita. Ihminen voi liukua kohti pahoja tekoja pikkuhiljaa, ja joskus taas pahat teot voivat olla hyviä. Ja niin kuin usein käy, Aliidekin pelkää muiden ihmisten sijaan enemmän omia tunnonvaivojaan ja omien tekojensa kohtaamista.

Oksanen kirjoittaa eleetöntä ja sillä tavalla kaunista kieltä. Pisteet kansainvälisestä otteesta. Tunkkaisesta suomalaisesta nurkkakuntaisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan hän pyörittää virolaiskohtaloita maailman melskeissä pikkuasioita myöten uskottavasti.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu