| Kuva: Harlequin. |
True Blood -tv-sarjan ja supersankarisarjakuvien ystävänä erilaisten kissanaisten seikkailut ovat tulleet tutuksi. Muistan myös Dark Angel -nimisen tv-sarjan, jota vilkuilin joskus telkkarista. Kissatyttö on alun perin ilmestynyt vuonna 2007, pokkarissa ei ole alkuperäistä nimeä, mutta netistähän se löytyy. Rachel Vincentin Shifters-sarjassa on yhteensä kuusi osaa.
Välipalalukemiseksi kirja oli ihan ok, ja vaikka pokkarissa on melkein 500 sivua, oli kirja todella nopealukuinen. Alkukäynnistelyt tuntuivat hieman hidastempoisilta, melkein olin jättämäisilläni kirjan kesken, mutta sitten päätin lukea sen nopeasti loppuun, koska tällaiseen kirjaan tuskin tulee palattua uudestaan jos se jää kesken. Niinpä tuli tehtyä selvää ihmiskissojen laumaan kuuluvan Faythe Sandersin seikkailuista.
Harlekiinikirjoilta odottaa hekumallisia seksikohtauksia, mutta tässä kirjassa ei ollut kuin yksi kunnon seksikohtaus ja sekin oli melko lyhyt ja tapahtui vasta sivun 250 paikkeilla. Seksin sijaan kirjassa tarjoiltiin runsaasti väkivaltaa. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko oli melkoista verilöylyä, eikä Faythe jäänyt väkivaltaa mitenkään moralisoimaan, vaan oli erittäin aktiivinen tappelija itsekin. No tavallaan hyvä, jos sankarittaren ei tarvitse enää olla hento pyörtyilijä, joka katsoo sivusta miesten metakointia, mutta jos väkivaltaa käytetään tarinassa oikeutettuna ratkaisukeinona, jota ei kyseenalaisteta mitenkään, niin onko sekään nyt kovin kannatettava maailmankuva. Samanlaista väkivaltaviihdettä amerikkalaiset toki tuputtavat elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta minä kaipaan raa'an väkivallan kuvauksiin mukaan eettistä pohdiskelua, kuten Oz-tv-sarjassa.
Ihmiskissoja kuvatessaan Vincent on onneksi nähnyt hieman vaivaa eikä ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ihmiskissat elävät ihmisen hahmossa, mutta heillä on kyky muuttua jättimäisiksi kissoiksi, ja myös ihmishahmoissa he ovat voimakkaita ja herkkäaistisia. Laumoilla on tarkkaan rajatut reviirit, Faythen isä on oman alueensa alfa. Ihmiskissaperheisiin syntyy huomattavasti enemmän poika- kuin tyttölapsia ja siksi naaraskissat ovat erittäin arvokkaita, koska heillä on keskeinen rooli suvun jatkamisessa. Niinpä 23-vuotias Faythe onkin poikkeuksellisen kapinallinen, kun hän haluaisi opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja elää vapaata elämää, eikä alistua perheen miesten vahdittavaksi tai päätyä avioliittoon synnytyskoneeksi.
Asetelma tarjoaa siis kaikenlaista pohdittavaa naisen roolista yhteiskunnassa. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan minusta "ihan kiva", eli kyllähän tämän luki mutta ei minussa herännyt mitään pakottavaa tarvetta lukea jatko-osia.
Suomentaja Virpi Kuusela tekee hyvää työtä, ei tarvitse hävetä käännöksen vuoksi. Englanninkielistä viihdekirjallisuutta lukiessa minua vain nykyään vaivaa tuttujen fraasien käyttö, joista "kuulee" että ne ovat tyypillisiä alkukielessä mutta suomeksi vähän töksähtäviä. Esimerkiksi "Tervetuloa minun elämääni", jota Faythe viljelee. Ei suomeksi kukaan sano näin, amerikkalaisissa tv-sarjoissa taas fraasi toistuu usein. Pientä mukauttamista siis kääntäjiltä edellyttäisi, jotta käännöskirja toimisi suomeksi hyvin. Minä- ja sinä-sanojen liialliselta käytöltä ei Kuuselakaan ole välttynyt. Englanniksihan näitä sanoja on pakko toistella, suomen kielessä sama hoituisi verbin taivutuksella, niin kielen rytmi ei menisi liian töksähteleväksi persoonapronominien paljouden vuoksi.
Plussaa siitä että kirjassa syötiin todella paljon, koska ihmiskissoilla on nopean aineenvaihdunnan vuoksi koko ajan nälkä. Pieni miinus taas kansikuvatytön silikonirinnoista.