Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Juustojen pukkautuessa ajatuksiini alan nieleksiä. Martta on nuoresta iästään huolimatta mestari leipomaan juuri juustoleipiä. Parempi kuin äiti. Yleensä vanhemmat ja leipomaan tottuneet naiset jäävät Martan rinnalla juustonleipojina toisiksi. Minulta karkaa kuin ähkäisynä:

 

-  Laittasi nyt juuston, kun aina leuhkii leipojan taijoillaan!

Olen lukenut mielestäni monipuolisesti kotimaista “äijäkirjallisuutta”, kuten Veikko Huovisen ja Heikki Turusen tuotantoa. Kalle Päätalolta en kuitenkaan ole tätä ennen lukenut ainuttakaan teosta. Kiitän paria ikäistäni naista Päätalon kirjojen esillä pitämisestä. Erityisesti kirjailija Karoliina Timosen Päätalo-rakkaus on jäänyt mieleen. Hän on kirjoittanut itsekin Päätalo-aiheisia kirjoja, kuten Kirjeitä Iijoelle ja Laina.

Löysin Ahdistetun maan kirjojen kierrätyspisteeltä. Pehmeäkantinen painos on vuodelta 1977. Oletan, että kirja julkaistiin tuolloin sekä kovakantisena että pehmeäkantisena. Päätalon kirjojen kokonaispainosmäärää arvioidaan SKS:n Tietolipas-julkaisussa: vuoteen 2000 mennessä Päätaloja oli painettu 3,6 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin, kun Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan viimeiset osat ilmestyivät 1990-luvulla. Julkaisu ajoittui isänpäivän alle ja uuden osan ilmestyminen taisi olla myynnillisesti todella kova juttu kirjakaupoille. Korkeakulttuurisesta katsannosta Päätaloa ei arvostettu. Hänen kuolemansa jälkeen olen lukenut mediasta myös ymmärtäväisempiä juttuja. Erityisesti silloin, kun autofiktio tuli muotiin, hoksattiin että Päätalohan oli jo tehnyt autofiktiivisen romaanisarjan.

Mediasta ja sosiaalisesta mediasta mieleen jääneiden lukijakommenttien perusteella Päätalon fanit pitävät päähenkilön samastuttavuudesta, värikkäästä kielestä ja dokumentaarisesta tavasta kuvata suomalaista työtä ja arkea. Tarjosiko Ahdistettu maa tällaisia?

Kyllä vaan. Ahdistettu maa sijoittuu talvisodan aikaan. Kirja alkaa joulukuussa 1939, kun 20-vuotias Kalle matkustaa Oulun kautta Korialle pioneerikoulutukseen. Saman kylän pojista Korialle lähtee myös Aution Toivo. Kirjan tapahtumat kestävät seuraavaan kevääseen asti. Hämmästyttävää kyllä, kirjan takakansiteksti on vanhentunut nopeammin kuin romaani itse. Takakannessa on melko perusteellinen juonireferaatti, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti teoksen käänteet.

Muodikas sivistyssana immersiivinen kuvaa hyvin Päätalon tyyliä. Kirja on yksityiskohtainen mutta vetävä. Lukijana tuntee todella putoavansa Kallen nahkoihin ja näkevänsä ja kokevansa tapahtumat hänen kauttaan. Kirja on täynnä rikasta murresanastoa. Pystyin ymmärtämään asiayhteydestä murresanojen merkitykset yhtä sanaa lukuun ottamatta. ”Peitääminen” tai ”peitäminen” jäi vähän mysteeriksi. Sanaa käytetään kohtauksessa, jossa miehet ovat metsässä tekemässä polttopuita.

Kuusi ei ollut tyvestä kuin rehdin vaaksan vahvuinen, mutta silti saimme hakata peitää suivaksi asti ennen kuin se rupesi hojeltumaan.

Tylsällä kirveellä vielä jotakin peitää, mutta huonokuntosella sahalla on kerta kaikkiaan ruuperä otassa.

Onko peitääminen ihan vaan kirveellä lyömistä tai terän iskeytymistä kohteeseen? Yritin etsiä tietoa sanan etymologiasta netistä, mutta en löytänyt vastausta.

Autofiktion taidonnäytteenä kirja on monin tavoin ällistyttävä. Kirjan julkaisuvuonna Päätalo on ollut 58-vuotias. Iijoki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971 ja Ahdistettu maa on sarjan seitsemäs osa. Päätalo kirjoitti vuosittain uuden osan sarjaan. Ahdistetussa maassa on 649 sivua. Jos minun pitäisi kirjoittaa yli 600-sivuinen kiinnostava ja dokumentaarinen autofiktiivinen romaani elämästäni 20-vuotiaana vieläpä siten, että ajanjakso rajautuu joulukuusta kesään, mitenkähän kävisi? Saati että tämä kirjoitustyö pitäisi tehdä alle vuodessa. Kyllä Päätalon luomisvoimaa kannattaa kunnioittaa.

Ahdistettu maa on vetävää luettavaa kenties eniten siksi, että Päätalo kirjoittaa ”häpeää kohti”. Hän kaivaa esiin melkoisen intiimejä kipukohtia, kuitenkin siten, että minäkertojaa voi arvostaa ja häneen voi samastua. Esimerkiksi virtsaamista ja ulostamista kuvaillaan monissa kohtauksissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla lukeminen ei kuitenkaan tunnu kiusalliselta.

Tasapaino säilyy myös kohtauksissa, joissa kuvataan sotaväen miesten naisjuttuja. Ujo Päätalo kaipaa kovasti naisen lempeä ja hän kasvattaa naiskokemuksiaan kirjallisesti. Tapana oli etsiä kirjeenvaihtokavereita ja erityisesti lappilaisen Lailan kanssa kirjeenvaihto yltyy vuolaaksi. Muutama komppanian kaveri sen sijaa jahtaa naisia elävässä elämässä. Heidän seikkailujaan kuvataan Päätalon näkökulmasta, mutta kuvailu ei ole kyllästyttävän rasvaista tai vastenmielistä, vaan tuntuu realistiselta ja monipuoliselta. Kun Päätalo pääsee itse pitelemään oikeaa naista kädestä komppanian siirryttyä Pohjois-Suomeen, onnistuu kirja välittämään kuvan myös siitä, millaista rovaniemeläisten naisten elämä oli vaihtuvia treffikavereita etsiessä.

Lisäksi itse talvisodalla on Suomessa suorastaan myyttinen asema, joten dokumentaarinen kuvaus erään asevelvollisen elämästä antoi todella mielenkiintoista pohdittavaa siitä, miten sotatalvi tuon ajan nuorukaiselle näyttäytyi.

Ennakkomielikuvissani Päätalon tuotanto keskittyy tukkikämpille ja savotoille. Ahdistettu maa on kuitenkin selvästi Päätalon elämän murrosvaihetta. Muistoissa ja tarinoissa Päätalo kertaa savottakokemuksiaan, mutta nuori mies pohtii jo, olisiko sodanjälkeinen elämä sittenkin kaupungissa. Voisin jatkaa Iijoki-sarjan lukemista joko peruuttamalla aiempiin osiin tai jatkamalla tarinaa eteenpäin. Kuudes osa Loimujen aikaan sijoittuu Päätalon kotipaikkaan Taivalkoskelle ja siinä Päätalo vaikuttaa olevan vielä savottajätkä. Kahdeksas osa Miinoitettu rauha taas jatkaisi siitä mihin Ahdistettu maa jää ja se kuvaa välirauhan aikaa.

Voin siis todeta, että taidanpa hypätä Iijoen vietäväksi minäkin. En ehkä ihan putkeen koko sarjaa lue, mutta eiköhän jossakin vaiheessa kannata etsiä lisää Päätaloja luettavaksi.

Lue myös nämä:
Ilmari Kianto: Vanha pappila
Heikki Turunen: Simpauttaja
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Kansi: Lauri Kortelainen / Like.

Sensuroitujen ja jopa täysin vääristeltyjen tietojen varassa hän oli seurannut alhaisen ideologisen horjutuskampanjan käynnistämistä ja vielä äskettäin vakiintuneina pidettyjen poliittisten periaatteiden kyseenalaistamista. Stalin ja hänen seuraajansa olivat ottaneet kierolla tavalla omikseen Lev Davidovitšin itse julki tuomia lauseita ja ajatuksia sekä toteuttaneet juuri sellaisia ohjelmia, joiden esittämisen tähden häntä oli vainottu ja lopulta erotettu puolueesta.

 

Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria kiinnitti huomioni viime keväänä Hesarin arvion perusteella. Ehdin jo kuitenkin hieman unohtaa kirjan, kunnes se palautui mieleen ja kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Yli 600-sivuinen kuubalaisromaani Lev Trotskista ja 1900-luvun reaalisosialismista ei välttämättä ole kaikkien heiniä, mutta minulle tämä kirja sopi kuin nenä päähän. Tänä vuonna lukemistani kirjoista tämä menee parhaiden joukkoon. Vinkkaan myös Anun ihmeelliset matkat -blogiarviosta ja Kirjastotäti vinkkaa -videoarviosta.

Leonardo Padura on pitkän linjan kuubalaiskirjailija, joka on kerännyt kirjallisuuspalkintoja ja suosiota niin espanjankielisillä kuin englanninkielisillä kirjamarkkinoilla. Mies joka rakasti koiria, runolliselta espanjankieliseltä nimeltään El hombre que amaba a los perros ilmestyi alkukielellä vuonna 2009 ja se on ensimmäinen Paduralta suomennettu kirja.  Kirjan suomensi Jyrki Lappi-Seppälä ja suomennostyötä ovat tukeneet FILI - kirjallisuuden vientikeskus, Otavan Kirjasäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Työväen sivistysrahasto. Kiitos heille kaikille!

Arvioin, että tavanomaiseen yleissivistykseen kuuluu osata nimetä Lenin ja Stalin, mutta jos Trotskin nimi ja elämänvaiheet eivät ole tuttuja, se ei ole ihme.  Mies joka rakasti koiria kertoo monin tavoin siitä, miten Stalin halusi kirjoittaa historian uusiksi ja pyyhkiä itselleen epämieluisten ihmisten ja tapahtumien tiedot pois niin ihmisten muistista kuin kirjoitetusta historiasta. Historiallisia romaaneja pidetään usein kirjoitushetkensä allegorioina eikä tarvitse kauaa miettiä, kuka tai ketkä nykyisistä hallitsijoista pyrkivät Stalinin lailla manipuloimaan historiaa ja tuhoamaan toisinajattelijat.

Stalinille ja Venäjän nykydiktaattorille yhteistä on myös makaaberilla tavalla dramaattisten murhien järjestäminen. Ramón Mercader murhasi Trotskin iskemällä häntä jäähakulla päähän. Tämä knoppitieto on tullut vastaan mm. tietokilpailukysymyksenä. The Guardian kirjoitti vuonna 2017 jäähakun löytymisestä ja myyntiin asettamisesta.

Jälkisanoissaan Padura korostaa teoksensa olevan fiktiivistä kaunokirjallisuutta, joten tätä kunnioittaakseni en vetäise tähän mitään Wikipedia-yhteenvetoa Lev Trotskin vaiheista. En myöskään pysty arvioimaan, missä asioissa Padura on nojannut tiiviisti faktoihin ja missä käyttänyt kirjailijan luomisvapautta – on selvää, että Padura on paljon enemmän perehtynyt Trotskin ja hänen murhaajansa, Ramón Mercaderin, vaiheisiin kuin minä. Mutta kirjassa vilisee niin kiehtovia hahmoja ja niin erikoisia käänteitä, että se oikein houkuttelee googlaamaan lisätietoja historiallisista henkilöistä. Esimerkiksi Caridad Mercader ja África de las Heras kävisivät sellaisenaan romaanipäähenkilöiksi.

Romaanissa on monta kertojanäkökulmaa ja tasoa ja siitä löytyy useampikin mies, joka rakastaa koiria. Kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Kirjailijana epäonnistunut Ivan tapaa merenrannalla miehen, jolla on mukanaan poikkeuksellisen upeita koiria ja joka kertoo erikoista tarinaa Trotskin salamurhasta. Trotski itse toimii päähenkilönä toisessa aikatasossa ja lukija kokee hänen maanpakolaisvuotensa, jotka päättyvät Meksikoon. Kolmannella tasolla seurataa Mercaderin elämänvaiheita.

Kirjaa luonnehditaan ”vetäväksi lukuromaaniksi” ja ”trilleriksi” ja pidän sitä varsin sujuvalukuisena itsekin. Arvioin kirjaa kuitenkin lukuromaania syvällisemmäksi: Paduralla on isoja ja painavia teemoja, joita korostaa se, että kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Länsimaisesta näkökulmasta kirjoitetut Venäjää tai Neuvostoliittoa koskevat romaanit sortuvat usein eksotisointiin tai romantisointiin. Kuuba oli ja itse asiassa on edelleen kommunistinen maa, joten kirjassa kuvattu sosialistinen absurdeja mittasuhteita saava arki toimii erinomaisena peilinä Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin. Padura peilaa yksilöä ja yhteisöä, ihanteita ja kyynisyyttä, totuutta ja valhetta, tarkoitusta ja keinoja…

 

Hauskana yksityiskohtana mainitsen lumen ja jään kuvaukset, jotka paikoin tuntuivat vähän hassuilta - selvästi Padura on enemmän kotonaan kuvatessaan lämpimiä hiekkarantoja. Ei-venäläiselle ei kuitenkaan ole helppoa kirjoittaa uskottavia Venäjälle sijoittuvia venäläiskuvauksia ja tässä Padura onnistuu mahtavasti.

Kirjassa on mukana väkivaltaa, mutta ei itsetarkoituksellisena mässäilynä. Pidin kovasti myös siitä, että teos ei ole väkinäisen koukuttava vaan rauhallisen perusteellinen, olematta kuitenkaan junnaava. Ainoa miinus (taas kerran) tulee siitä, että naiset on kuvattu turhan yksioikoisesti. Värikkäät ja kiehtovat naishahmot typistyvät välillä pelkiksi äideiksi tai huolehtiviksi vaimoiksi tai kauniiksi haaveiden kohteeksi. Selväksi tulee sekin, että mikään ei voi olla kamalampaa kuin olla ruma ja tylsä nainen.

 

Mieshahmojensa kohdalla Padura kuitenkin onnistuu näyttämään sen, miten ihmissielussa hyvä ja paha elävät usein rinta rinnan ja yhtä aikaa. Kirjan maailmankuva on täynnä pahuutta: sotia, murhia, teloituksia, salamurhia eikä yksittäisen ihmisen hengellä tunnu olevan mitään arvoa. Mutta paatuneellakin murhaajalla voi olla jonkinlainen arvomaailma tai idealismin kipinä. Ja jos se on ehtinyt sammua, voi olla että kyydistä ei voi silti hypätä.  

 

Mietin, että kirjan nimi voi kertoa myös siitä, että juuri kukaan kirjan henkilöistä ei rakasta ihmisiä. Osa ajattelee, ainakin teoriassa, pyrkivänsä ihmiskunnan parhaaseen, mutta käytännön lähimmäisenrakkautta ei juuri löydy. Koiria voi kyllä rakastaa.

Arvelen, että tätä kirjaa jään pohdiskelemaan ja pureskelemaan pitkäksi aikaa. Padura on melkoinen mestari, sillä kirjan maantieteellinen kattavuus on todella laaja ja ajallinen kattavuus noin sata vuotta. Lisäksi kirja herätti halun lukea Trotskin itsensä kirjoittamia kirjoja. Muutama löytyy Project Gutenbergista. Aiheeseen liittyy myös K.N. Rauhalan esitelmä Bolshevismi ja olot Venäjällä, joka myös nousee Project Gutenbergin Trotski-hauissa esiin.

Suomennoksesta

 

Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt aivan mahtavaa työtä suomennoksessa. Melkein aina nillitän ja valitan jostakin pikkuasiasta suomennosten kohdalla, mutta tästä teoksessa ei ole mitään muuta kuin kiitettävää. Mahtavaa kieltä! 
 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Meri Valkama: Sinun, Margot
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Joyce Carol Oates: Blondi

Kansi: Otava.

Tosielämään ei kuitenkaan voinut soveltaa draaman lakeja. Äärimmilleen kiihtyneessä tilassa ihmiset sanoivat toisilleen kauheita asioita, jotka eivät olleet totta ja joita ei ollut tarkoitettu todeksi - ne olivat vain loukattujen tunteiden, hämmennyksen ja pelon ilmauksia; ohimeneviä tunteita, eivät ehdottomia totuuksia.

Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji. 

Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.

Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!

 

Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.

 

Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.

 

Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.

 

Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa? 

 

Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.

 

Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.

 

Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen. 

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?

Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.

 

Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?

Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.

 

Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.

Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina. 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Debby Applegate: Madam

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.

 

Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.

 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Katja Kettu: Kätilö
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.

As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 

 

RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.

 

Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 

 

Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!

 

Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 

 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.

- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.

Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.

• Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
• Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
• Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
• Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.

Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.

Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Gummerus

Elokuun lukupiirikirjana oli Paula Havasteen Kaksi rakkautta. En ole lukenut Havasteelta mitään aiemmin, nimi oli jäänyt mieleen historiallisten romaanien kirjoittajana. Jostain syystä suhtauduin hieman epäillen Kahteen rakkauteen, mutta onneksi kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Niinpä ujutan tämän Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohtaan "Kirja, josta en arvele pitäväni". #kesäkirjahaaste

Tarina sijoittuu sota-aikaan. Anna menee naimisiin Voiton kanssa ja saa kaksi tytärtä. Kun Voitto on rintamalla, pyörittää Anna perhettä, opiskelee yliopistossa ja osallistuu kotirintaman talkoisiin. Avioarki Voiton kanssa ehti hieman väljähtyä jo ennen sotaa ja pitkä etäisyys saa Annan epäilemään liittoaan entistä enemmän. Kun Voiton hurmaava Tuji-serkku tulee kylään, rakastuu Anna äkkiarvaamatta.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Anna kuvataan himojensa vietävissä olevaksi. Tämä on kiinnostavassa kontrastissa siihen, miten tunnollinen Anna on päällepäin: ahkera kahden lapsen äiti. Sekä kuvaukset Annan nuoruudesta että lemmenseikkailusta Tujin kanssa värittyvät seksuaalisuuden eikä niinkään romanttisen rakkauden kautta. Anna arvostaa lihan iloja, henkinen yhteys seuratkoon perässä jos seuraa.

Lisäksi Kaksi rakkautta oli sotakirjana siitä raikas, että sota on jossain kaukana taka-alalla. Anna yrittää sulkea sodan mielestään ja keskittyä arkeensa. Jossain määrin tämä tosin tuo tekstiin junnaavuutta: lukupiirissä joidenkin mielestä kirjassa oli armottoman tylsiä pätkiä, joissa kuvattiin vain monoja, pimennysverhoja ja muuta ankeaa. Hieman pitkällinen kirjan keskiosuus olikin.

Tujin rooli on kirjassa erityisen kiinnostava ja Havaste pyörittelee romanssia taitavasti. Voisin tämän perusteella lukea Havasteelta muitakin kirjoja.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja