Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika

Kansi: WSOY.

Sain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Itsekkyyden aika kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Sanat ja käsitteet, joilla asioista puhutaan, muokkaavat kulttuuria enemmän kuin ajatellaan. Jos jokin asia kerrotaan voimaantumisena, se on kehotus toimia niin. Jos sama asia kerrotaan röyhkeytenä tai välinpitämättömyytenä, se luo kyseiselle toiminnalle stigman.

Joskus törmää kirjoihin, jotka tuntuvat selittävän koko maailman ymmärrettävästi ja valaisevasti. Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen alkuvuodesta ilmestynyt Itsekkyyden aika vaikuttaa olevan tällainen kirja. Se on löytänyt lukijoita todella paljon, siitä on otettu muutamassa kuukaudessa useita painoksia. Luin kirjan ahmien ja nyökytellen, sivuja koirankorville taittaen. Kirjasta kannattaa lukea myös vaikkapa Hesarin kirjailijahaastattelu, Seuran arvio ja Luetut.netin arvio.

Kun luin pari vuotta sitten Juha Itkosen kirjan Teoriani perheestä, kuvasin lyhyesti kahta keskenään ristiriitaista vaatimusta, joiden keskellä ruuhkavuosiäitinä elän. Minulta tunnutaan odottavan sekä sitä, että olen menestyvä yksilö, joka yksilöllisesti kehittää itseään koko ajan paremmaksi ja sitä, että olen intensiivivanhemmuuteen panostava äiti, joka jalostaa jälkikasvuaan yksilöllisiksi menestyjiksi. Totesin, että kumpaankaan odotukseen en pysty vastaamaan, en ainakaan sellaisella tavalla, että sillä pääsisi keräämään kehuja.

Näihin pohdintoihin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa mahtavia näkökulmia. Hän lataa kirjaan pitkän tutkimuskokemuksensa ja laajan osaamisensa koko painoarvollaan. Lopputuloksena lukija havahtuu. Ehkä vika ei olekaan minussa, vaan kyseessä on iso kulttuurin muutos, joka näkyy kaikille elämänalueilla. Ja että äärimmilleen viety yksilöllisyys ei olekaan ihmiselle hyväksi, koska yhteisöllisyys on monesti ihmiselle parempi asia. Yhteisöllisyys taas vaatisi vähemmän itsekkyyttä ja enemmän muiden hyväksi toimimista. Valitettavasti tällaiset asiat ovat poissa muodista, mutta ehkä edelläkävijät ryhtyvät näihin panostamaan?

Keltikangas-Järvinen erittelee, miten työelämän muutokset, sosiaalisen median algoritmit, lastenkasvatusihanteet, teknologiauskovaisuus, temperamenttien arvottaminen ja jopa kehityspsykologian ilmiöt ovat johtaneet eräänlaisten ”narsististen taaperoaikuisten” syntyyn. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa, jopa maailmanpolitiikasta löytyy helposti ihmisiä, jotka ajattelevat lähinnä omaa napaansa.

Kirjan lukeminen virkisti kuin kylmä vesi. En olekaan ainoa, jota kyllästyttää vaikkapa jatkuva maalailu ”omien unelmien tavoittelusta”. Välillä tavallinen perusarki ilman sen kummempaa unelmointia on ihan hyvä juttu. Kaikessa ei tarvitse myöskään kehittyä koko ajan paremmaksi. Saa olla ihan ok, jopa huono. Oman edun tavoittelusta luopuminen ja toisten hyväksi toimiminen voikin olla erittäin hyvä asia, vaikka se ei johtaisikaan juuri minun yksilölliseen menestymiseeni.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat joskus ihmetelleet vaikkapa seuraavia asioita: tuntuuko sosiaalisen median sisältö näytelmältä, miksi talkoisiin, järjestötoimintaan tai yhdistykseen on vaikea löytää vapaaehtoisia, miksi pitäisi olla ”paras versio itsestään”, voiko mielipiteensä ilmaista suoraan vai pitääkö se kääriä pumpuliin, mitä tarkoittaa sitoutuminen vai onko se aivan vanhanaikaista, miksi kaikkia tuntuu ahdistavan koko ajan tai mitä tarkoittaa ”talentti”. 
 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York

Kansi: William Collins

As he left the room, the CEO of a major international search firm commented, "That was why we threw the tea in the harbour." 

 

Andrew Lownien elämäkerta Yorkin herttuasta ja herttuattaresta ilmestyi elokuussa 2025. Prinssi Andrew ja hänen ex-vaimonsa Sarah Ferguson ovat minullekin tuttuja hahmoja iltapäivälehtien ja naistenlehtien viihdesivuilta jo vuosikymmenien ajan. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon: prinssi menetti tittelinsä ja palatsinsa ja hän on nykyään ihan tavallinen ihminen, herra Andrew Mountbatten-Windsor. Poliisikin kerkesi pidättää hänet. Reutersin kuvaajan Phil Noblen ottama pidätyskuva on jo julistettu historialliseksi, kuvaajan haastattelun voi lukea vaikkapa BBC:n sivuilta.

 

Luettuani Julie K. Brownin Epstein-kirjan Perversion of Justice päätin jatkaa saman teeman parissa. Lownien kirja oli erinomainen valinta. Siteeraan kirjailijan Substack-tilillään jakamaa anonyymia lukijapalautetta, jonka suomennan vapaasti näin: Pökerryttävä kertomus röyhkeydestä, typeryydestä, lahjonnasta ja vastenmielisyydestä, jota lukee kirvelevin silmin.

 

En ole mikään kuninkaallisten ykkösfani, vaan jonkinlaista keskikastia: luen mielelläni juorupalstoilta kuninkaallisten kuulumisia ja jos televisiosta tulee häitä tai kruunajaisia, vähintään silmäilen niitä, ellei parempaa tekemistä ole. Varhaisimpia muistikuvani Andrew'sta ja Sarahista on "varvaskohu", jota Lowniekin käsittelee. 1990-luvulla Sarahista otettiin salakuvia, joissa rakastaja suutelee hänen varpaitaan. Tämä oli siihen aikaan hirvittävä mediamylläkkä Buckinghamin palatsista katsottuna. Sarahin iskunkestokyvystä kertoo paljon, että hän on näihin päiviin asti jatkanut seurapiiripalstoilla poseeraamista, vaikka kohuja on tullut ja mennyt.

 

Tuntuu olevan yleismaailmallinen ilmiö, että kyvyttömiä ja lahjattomia miehiä oikein työnnetään johtaviin asemiin, mutta kyvykkäät ja lahjakkaat naiset jätetään samojen verkostojen piirissä jonnekin nurkkaan räpiköimään itsekseen. Andrew vaikuttaa kirjan perusteella juuri tällaiselta tapaukselta: hän ei ole erityisen älykäs vaan pikemminkin typerä, lisäksi hänet kuvataan itsekeskeisenä, huonokäytöksisenä ja yliseksuaalisena. Mutta koska hän syntyi kuningasperheeseen, hänelle pedattiin hyviä paikkoja ja puskettiin uralla eteenpäin monenlaisten apujoukkojen voimin. Tavallisuudesta poikkeavaa on kuitenkin se, että hän on ollut riittävän hölmö menettääkseen nämä hyvät asemat.

 

Sarahin osalta taas joudun pohdiskelemaan asenteitani enemmän. Naisilta tunnutaan odottavan hillittyä ja hallittua käytöstä, ja siksi minusta on virkistävää, kun joku nainen astuu esiin kovaäänisesti, jopa röyhkeästi, ja ottaa oman tilansa. Mutta Sarah Fergusonin röyhkeys sinkoaa kirjan perusteella niin käsittämättömille kierroksille, etten tohdi julistaa ihailuani häntä kohtaan. Miljoonavelkoja. Valehtelua, jopa varastamista. Puuttuva kyky tuntea häpeää. Uskomaton pokerinaama rahastamisessa ja oman tarinansa toistuvassa myymisessä. En myöskään ollut tiennyt, minkä määrän kirjoja Ferguson on julkaissut. Vähintään osassa, ellei kaikissa, tekijänä on ollut haamukirjoittaja, mutta esimerkiksi Goodreads listaa 114 kappaletta Fergusonin nimissä julkaistuja kirjoja. Pitäisiköhän lukea?

 

Lownien tyyli edustaa kuivakkaa brittihuumoria parhaimmillaan ja hän kiinnittää huomiota jatkuvasti siihen, paljonko Andrew ja Sarah ovat brittiläisille veronmaksajille tulleet maksamaan. Hulppeita asuntoja, matkoja, juhlia, puuttuvia veroja... Kirjassa ei lasketa yhteen kaikkia siinä mainittuja kuluja, mutta eiköhän summa nouse miljooniin puntiin. 

 

Maailmanpoliittisesti ja talouspoliittisesti kiinnostavaa on se, miten Andrew lyöttäytyi yksiin kehittyvien maiden raharikkaiden kanssa. Velkainen ja köyhä Suomi ei ole häntä kiinnostanut, sen sijaan vaikkapa Kazakstan ja muut Keski-Aasian maat, arabimaat ja Kiina ovat vetäneet häntä puoleensa. Vastalahjaksi näiden maiden upporikkaat vaikuttavat maksaneen Andrew'lle erilaisia provisioita. 

 

Kirjan julkaisun jälkeen Epstein-tiedostoista on paljastunut rutkasti uutta tietoa Andrew'n ja Sarahin kytköksistä Jeffrey Epsteiniin. Lownie onkin työstämässä kirjaansa täydennystä, jonka pitäisi ilmestyä keväällä. Pitänee lukea. 

 

Tätä kirjaa voi suositella luettavaksi monenlaisille lukijoille, erityisesti niille, jotka ovat sitä mieltä, että kuninkaalliset ovat jotain turhia julkkiksia. Lownien pointti - jota hän ei taitavana kirjoittajana sano suoraan - tuntuu olevan, että kuninkaalliset eivät ole turhia, he voivat olla jopa ylettömän kalliita ja vahingollisia paitsi omalle kansakunnalleen, myös koko maailmalle ja viattomille sivullisille.

 

Kirja on myös erittäin vetävää luettavaa ja siitä jää sellainen olo, että tekisi mieli paapattaa sen sisällöstä jokaiselle vastaantulijalle. Erinomainen teos! 

 

Lue myös nämä:
Julie K. Brown: Perversion of Justice - the Jeffrey Epstein story
Craig Unger: American Kompromat
Colin MacInnes: Absolute Beginners

K.N. Rauhala: Bolshevismi ja olot Venäjällä

Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen, riippuen ruumiin koosta, 2,102 - 2,631, raskaassa taas 2,472 - 3,094 kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää, minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.

Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.

Luin pari vuotta sitten Leonardo Paduran upean romaanin Mies joka rakasti koiria ja olin silloin merkinnyt muistiin K.N. Rauhalan kirjan Bolshevismi ja olot Venäjällä. Kirja on saatavilla Project Gutenbergista. Kirjan julkaisi vuonna 1920 Edistysseurojen Kustannus Oy ja se perustuu Rauhalan Keskustaklubissa pitämään esitelmään.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, tosin suosittelen tätä varsin rajatulle kohderyhmälle: niille, jotka ovat kiinnostuneita sekä Neuvostoliiton varhaisvaiheista että kansantalouden tilastoista. Rauhala pyrkii analysoimaan, miten bolshevistien suuret puheet Neuvosto-Venäjällä ovat toteutuneet. Apunaan hän käyttää saatavilla olleita media- ja tilastotietoja, joiden hän myöntää olleen varsin rajallisia ja yksipuolisia. 

 2020-luvulta käsin sana "Neuvostoliitto" tuo useimmille mieleen kansantaloudellisen epäonnistumisen. Kun Neuvostoliitto luhistui 1990-luvun alussa, tuli länsimaiden asukkaille lopullisesti selväksi, miten kehnosti tavallisen ihmisen asiat olivat Neuvostoliitossa olleet. Tosin monen mielestä Neuvostoliiton jälkeiset vuodet toivat tavalliselle venäläiselle vielä huonompia aikoja.  

Mutta vuonna 1920 koko Neuvostoliiton käsite oli vakiintumaton. Tämä näkyy siinä, että Rauhala käyttää nimityksiä Venäjä ja Neuvosto-Venäjä. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjällä elettiin levottomia aikoja ja Suomen itsenäisyyskin oli tuore asia. Rauhala pyrki muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan entisen isäntämaan uudesta tilanteesta.

Analyyttisella otteella Rauhala kuvailee saatavilla olevia tilastotietoja ja pohtii niiden loogisuutta. Aineisto osoittaa, että rahan arvo oli romahtanut, tehtaiden tuotantomäärät pienentyneet ja elintarvikkeista oli huutava pula. Maatalouden kollektivisointi oli alkutekijöissään eivätkä viljelijät olleet ajatuksesta mitenkään innoissaan. Puna-armeijaa rakennettiin ja teloitukset ja murhat olivat yleisiä. 

Lopuksi Rauhala huomauttaa: Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä tehtäväksi. Tämä kehotus toimii edelleen, sillä historiasta kiinnostuneille Bolshevismi ja olot Venäjällä tarjoaa monenlaista mietittävää.

Jämsän seudun historiaa koonnut Museo24-sivusto esittelee K.N. Rauhalan elämäntarinan. Se onkin melkoinen: orpopojasta päätoimittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen runsaaseen tuotantoonsa kuuluu jopa scifikirja. Maailman loppu: romaani ankarasta elämästä avaruudessa on myös saatavilla Project Gutenbergissa.

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Perestroikan tulevaisuudestakaan emme kykene aavistamaan mitään – muutokset Neuvostoliitossa ovat järähtäneet käyntiin, niiden lopputulosta on mahdotonta ennustaa.

Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”.  Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja,  huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.

 

 Petsamo kuului Suomen tasavaltaan parikymmentä vuotta, 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Fraasi ”Hangosta Petsamoon” on jäänyt elämään Sillanpään marssilaulun ansiosta.

Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?

Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990.  Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.

Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.

 

Joen takana Petsamo on vakuuttavaa tekstiä. Lukemani kappale oli jo säilötty lähikirjaston varastokokoelmaan, mutta sen teemat sopivat tähän aikaan erinomaisesti. Se käsittelee Venäjän rajaa, pakolaisuutta, ympäristötuhoja, identiteettiä. Kieli on kirkasta ja kaunista ja tunnelataus välillä niin painava, että luin ohuehkoa kirjaa lyhyissä pätkissä.

Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta. 

Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. 

Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
 

Petsamo oli toistuva teema Kälkäjän tuotannossa. Tämän kirjan perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.

Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa. 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Katja Kettu: Kätilö
Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Kansi: Minerva.

Paljon hoettu “syö vähemmän kuin kulutat” on mielestäni kamalin ja surkein neuvo, jonka painonsa kanssa kamppailevalle ihmiselle voi antaa. Jos se toimisi, ei lihavuutta ja painonhallintahaasteita olisi olemassakaan! Kuten aiemmat kappaleet ovat osoittaneet, elimistön energiatasapainon säätely ja hallinta sisältää niin paljon muutakin kuin ”kalorit sisään ja kalorit ulos” -toiminnon.

Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.

Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.

Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.

Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?

Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.

Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.

Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.

Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.

Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.

Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.

Lue myös nämä:
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Markku Karvonen: Hattula 1918

Arjelle olennaisen elintarvikelautakunnan  johtoon sos.dem. kunnallisjärjestö sai 17.2. painostettua kokeneen kunnallislautakunnan esimiehen Alfred Valtarin, minkä valtuusto vielä hyväksyi. Sihteeriksi syyskuussa 1917 valittu Kalle Isometsä Mierolasta jatkoi tehtävässä kapinan ajan. Muuten porvarijäsenet erosivat kapinan alussa.

 

Paikallishistorioitsija Markku Karvonen julkaisi yhdessä Erkki Ulamon kanssa kirjan Tyrväntö 1918 vuonna 2023. Tänä vuonna teos sai sisaren. Hattula 1918 sai alkunsa, kun Karvonen luennoi Hattulan historiasta kesällä 2024 ja käsitteli Hattulan tapahtumia sisällissotavuonna. Aihe laajeni kirjaksi ja hyvä niin, sillä todella paljon kiinnostavaa paikallishistoriaa teokseen mahtuu. Teos sopii myös niille, joilla ei ole erityisempiä siteitä Hattulaan, mutta jotka haluavat perehtyä sisällissotaan syvällisesti. Kiitän Markku Karvosta ansiokkaasta ja tärkeästä tutkimus- ja kirjoitustyöstä!

 

Kirja on julkaistu 200 kappaleen omakustannepainoksena ja painos on loppuunmyyty. Kirjan voi lainata ainakin Vanamo-kirjastojen kautta tai sen voi lukea pdf-muotoisena vapaakappalekirjastoissa.

 

Luin helmikuussa Hannu Sorrin tietokirjan Punavangit tuomiolla ja kommentoin sitä näin: "Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa." Sama tunne tuli Karvosen teoksen äärellä. On tärkeää tuntea historiaa ja on erittäin arvokasta, että uutta tutkimustietoa sisällissodasta julkaistaan. Samaan aikaan erityisesti paikalliselle tasolle rajattu näkökulma saa tajuamaan, miksi sisällissodan käsittely on niin kipeä aihe. Paikallisyhteisön kannalta katsottuna kaatuneet, teloitetut tai vankileireillä kuolleet eivät ole vain kasvottomia numeroita vaan merkityksellisiä ihmisiä. Tätä korostaa se, että sydän-Hämeessä on paljon vakiintunutta, pitkäaikaista sukuasutusta eikä Hattula ole poikkeus. Kirjassa vilisee paikallistasolla tunnettuja nimiä ja sukuja, mainittakoot vaikkapa Ahtila, Nordenswan, Jaakkola, Puotila, Siukola, Ventola ja von Essen.

 

Kirja on jämäkästi jäsennelty ja etenee selkeästi. Rajaus on sen verran napakka, että mitään laajoja taustoituksia sisällissodan synnystä ei tässä teoksessa ole. Lukijana hyötyy, jos sisällissodan kulku on jollakin tavalla muistissa. Toki ilmankin pärjää.

 

Kun luin kesällä Hannu Romppaisen kirjan Kainuu 1918, kommentoin sitä näin: "Romppainen muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti." Karvosen teos tuo näkyväksi, että Kanta-Häme ja Kainuu todellakin eroavat toisistaan tässä suhteessa. Hattulassa vuonna 1918 elintasoerot näkyivät ja tuntuivat. Kunnan rajojen sisällä oli - ja on edelleen - useita merkittäviä kartanoita, joista monella on vuosisatoja pitkä historia. Hattulassa erittäin vaikutusvaltainen henkilö oli senaattori Oswald Kairamo, joka hallitsi Ellilän kartanoa. Mahtava Standertskjöldin suku hallitsi Metsänkylän kartanoa ja Inkalan kartanoa. Silloisen naapurikunnan Tyrvännön puolella paroni Edvard Standertskjöld piti hallussaan Suontaan kartanoa ja sisällissota koituikin paronin kohtaloksi, sillä punaiset surmasivat hänen huhtikuussa 1918. (Tyrvännön kunta liittyi kuntaliitoksella Hattulaan vuonna 1971 eli nykyään alueet ovat samaa kuntaa.) Muihin merkittäviin hattulalaiskartanoihin kuuluvat mm. Ahlbacka, Herniäinen, Pelkola ja Vesunta. 

 

Sisällissodan kulku eteni Hattulassa sodan eteläsuomalaista kehystä noudatellen. Kun tammikuussa punaiset olivat julistaneet vallankumouksen ja punainen kansanvaltuuskunta ryhtyi hoitamaan siviilihallintoa, asetettiin myös Hattulassa punainen siviilihallinto johtoon. Kuten alun sitaatista käy ilmi, välillä tehtäviä jäivät hoitamaan paikallisesti tunnetut luottamushenkilöt. Punaisen vallan aikana lähialueen kartanoissa tehtiin takavarikkoja, paikoin myös ryöstöjä ja murhia. 

 

Joukko suojeluskuntalaisia puolestaan lähti Hattulasta punaisen hallinnon alta pohjoiseen. Keuruulla he liittyivät valkoisten joukkoihin. Kevään edetessä myös hattulalaisia punakaarteja lähetettiin rintamalle. Hattulan punaiset osallistuivat mm. Kuhmoisten ja Tampereen taisteluihin. Eräs historiaan jäänyt tapahtuma on Harmoisten sairashuoneen joukkomurha, jossa punaiset kohtasivat Hans Kalmin johtamat valkoiset. Hattulan Pekolasta kotoisin ollut Verneri Juuri onnistui pelastautumaan elokuvatyyliin tekeytymällä kuolleeksi ja pakenemalla ikkunasta.

 

Punaisten valtakausi päättyi Hattulassa dramaattisissa merkeissä, sillä huhtikuun lopussa sotarintamilla tapahtui isoja läpimurtoja sekä Hattulan etelä- että pohjoispuolella. Pohjoisessa valkoiset valtasivat Tampereen ja pakenevia punaisia lähti etelään. Etelässä taas maihinnousseet saksalaiset etenivät kohti Hämeenlinnaa ja onnistuivat yhdessä valkoisten kanssa saamaan Hämeenlinnan haltuunsa. Pakolaisvirta purkautui Hattulan kautta itään kuuluisalle pakoreitille Hauhon ja Tuuloksen kautta kohti Venäjää, jonne vain harva pääsi, sillä useimpien matka päättyi viimeistään Lahdessa. Tuuloksessa käytiin kuuluisa Syrjäntaan taistelu, jossa hattulalaisiakin oli mukana. Pakoon lähdön aikana Hattulassa poltettiin mm. rautatieasema, osuusmeijeri ja Mierolan silta.

 

Joitakin sisällissodan tapahtumapaikkoja Hattulassa.

Kun valkoiset palasivat Hattulaan, kosto oli verinen. Seurantalo Jukolan takana ammuttiin useita tunnettuja kapinallisia. Valtava määrä hattulalaisia joutui vankileireille, lähimmillään Hämeenlinnaan, mutta osa päätyi myös Tammisaareen, Suomenlinnaan, Viipuriin, Tampereelle tai muualle. Kokonaisia veljessarjoja kuoli taisteluissa tai leireillä. Katkeruus ja kauna näkyi vuosikymmeniä, mm. siinä että vielä vuonna 1955 hautausmaan punaisten muistomerkille siirrettiin kolme tuntematonta vainajaa, jotka olivat maanneet maastossa siihen asti. Karvonen arvioi, että unohduksiin jääneitä maastohautoja on alueella edelleen. Tunnettuja ja merkittyjä punaisten joukkohautoja on Hattulan ja Hämeenlinnan alueella todella paljon. Näiden sijainteja voi etsiä esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan sivuilta. Valkoisten muistomerkkejä pystytettiin heti sisällissodan jälkeen näkyville paikoille, joten ne yleensä löytyvät helposti kylien ja kaupunkien keskustoista. Tosin Hattula on tässä mielenkiintoinen poikkeus, sillä hautausmaan vapaussoturimuistomerkki on pystytetty vasta vuonna 1978. 

 

Karvosen selvitystyön ansiosta sain lisätietoa eräästä näkyvällä paikalla olevasta hautamuistomerkistä. Hämeenlinnassa sijaitseva Puistonmäen muistomerkki on lähellä Linnan kasarmeja. Hattulalainen Väinö Virtanen oli ehtinyt olla vankileirillä pari viikkoa, kun hänet jätettiin sotilasviranomaisille 19.5.1918. Ilmeisesti Virtanen kuului siihen joukkoon, joka teloitettiin ja haudattiin tähän joukkohautaan ilman oikeudenkäyntiä.  

 

Puistonmäen muistomerkki Hämeenlinnassa Tampereentien varressa, lähellä Kärpäntien risteystä. Hattulalainen Väinö Virtanen on kirjan mukaan eräs tällä paikalla teloitetuista ja haudatuista.

Hattula 1918 sisältää paljon muutakin kiehtovaa paikallishistoriatietoa. Mainittakoon, että alun sitaatissa esiintyvä Alfred Valtari on käsittääkseni etäistä sukua kirjailija Mika Waltarille. Alfred Valtarista tuli ilmeisesti jonkinlainen suojeluskunnan persona non grata, sillä talollisena ja kunnallislautakunnan esimiehenä hän olisi luontevasti edustanut valkoisia, mutta hoitaessaan punaisen hallinnon aikana elintarvikelautakunnan puheenjohtajuutta hän teki erinäisiä rikkomuksia, joista päätyi valtiorikosoikeuteen syytetyksi ja sai tuomion.

 

Kirjan ääressä pohdiskelin sitäkin, että onneksi jopa kaoottisen ja väkivaltaisen sisällissodan aikana ja sen jälkimainingeissa monet tavalliset ihmiset jaksoivat hoitaa luottamustoimiaan ja yhdistystoimiaan. Monet ylläpitivät jäsenrekisteritietoja ja seurakunnassa hoidettiin kirkonkirjoja. Lautakunnat pyrkivät tekemään päätöksiä ja monet halusivat kunnioittaa lakia, vaikka ympärillä maailma paloi. Säilyneiden dokumenttien avulla jälkipolvien on mahdollista yrittää hahmottaa, mitä oikein tapahtui. 

 

Hattulan kunnan kannalta loppuvuosi 1918 oli katastrofaalisen huono. Elintarvikepula oli huutava, lainoja oli ollut pakko ottaa, merkittävää infrastruktuuria oli poltettu tai muuten tuhottu, työvoimasta huomattava osa virui vankileireillä tai joukkohaudoissa, lesket ja orvot tarvitsivat nopeaa apua. Ryöstöjen ja takavarikkojen kohteeksi joutuneiden korvausvaatimukset kohosivat noin 1,2 miljoonaan markkaan. Kunnan asukkaista kuoli 2,7%, näistä huomattava enemmistö oli miehiä. Jollakin lailla tästäkin tilanteessa vuosien saatossa selvittiin eteenpäin, vaikka katkeruus ja näkemyserot jättivät pitkäksi aikaa syvän railon. 

 

Ehkä tähän loppuun sopii siteerata Pekolan työväenyhdistyksen pöytäkirjaa, jonka Karvonen kuvailee päättyneen joulukuuhun 1917, jolloin kokouksessa oli käsitelty mm. arpajaisia ja paloöljyä. Seuraava kokousmerkintä kirjattiin vasta vuonna 1919 ja väliin on jätetty tyhjä tila, jonka kohdalle on kirjoitettu vain yksi merkintä: Tällä välillä oli kauhea kansalaissota. 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Johanna Aatsalo: Paljastus

Kansi: WSOY.

Naiivi. Jäin kiinni sanaan. Naiivi. Täydellistä keski-ikäisen miehen ylimielistä ja omavoimaista puhetta. Hän käytti kirjeessään valtaa, johon Suomessa oli totuttu. Entinen ministeri jyrähti. Suomen Pankin johtaja älähti. Sen puheen ja sanan arvo oli suurempi kuin nuoren naistoimittajan.

Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.

Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.

Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.

Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.

Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.

Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.

Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.

Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.

Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.

Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?

Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.

Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Heikki Harjula - Kari Prättälä: Kuntalaki - tausta ja tulkinnat

Kansi: Alma Insights.

Sain Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki - tausta ja tulkinnat kustantaja Alma Insightsilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Tarkastuslautakunnalla on tärkeä tehtävä toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa. Lautakunnan on arvioitava, ovatko valtuuston tilikaudelle asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet kunnassa ja kuntakonsernissa toteutuneet ja onko toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kuten aiemmin mainitsin, pääsin aloittamaan kunnanvaltuutetun luottamustoimen tänä vuonna. Kun etsin sopivaa luettavaa kunnanvaltuuston toimintaan liittyen, nousi esiin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjaa Kuntalaki – tausta ja tulkinnat. Tämä onkin ilmeisesti oikea kunnanvaltuutetun luottoteos, sillä teosta suositteli myös FCG:n kouluttaja, jonka koulutukseen pääsin valtuutettuna osallistumaan. Kouluttaja korosti, että valtuutetun ei ole pakko osata kunnallislainsäädäntöä viimeistä pilkkua myöten ulkoa, mutta jos asiaan haluaa perehtyä, kannattaa lukea Harjulan ja Prättälän kirjaa.

Luettavaa teoksessa riittää, sillä uusimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä painoksessa on yli tuhat sivua. Kirjoittajat kertovat esipuheessaan, että ensimmäisessä 1990-luvulla ilmestyneessä painoksessa oli viitisensataa sivua. Kuntaa koskevaa lainsäädäntöä on toki uudistettu kolmen vuosikymmenen aikana, mutta olisiko sivumäärän kasvamisessa osin kyse siitäkin, että kirjoittajat ovat pystyneet rakentamaan uusia tulkintoja vanhojen päälle.

Aloitin lukemisen minua eniten koskevista asioista. Pääsin tarkastuslautakuntaan, joten ensimmäisenä luin tarkastuslautakunnan toimintaa koskevat luvut. Sen jälkeen luin strategiaa käsittelevän luvun. Mielestäni kunnanvaltuuston nelivuotisen toimintakauden alussa olisi järkevä varmistaa, että uusi valtuusto on kärryillä siitä, millainen voimassaoleva strategia on, tarvitseeko strategisia tavoitteita hienosäätää ja milloin pitää valmistautua strategian uusimiseen. Lisäksi näin alkukaudesta valtuutettujen kuuluu ilmoittaa sidonnaisuutensa, joten etsin kirjasta myös sidonnaisuuksien ilmoittamista koskevan luvun. Sidonnaisuusilmoitukset tulevat tarkastuslautakunnan tarkastettavaksi eli minun pitää osata sekä ilmoittaa omat sidonnaisuuteni että arvioida lautakunnassa muiden ilmoituksia.

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat todella tarjosi nimensä mukaisesti sekä taustoitusta että tulkintaa näistä asioista. Esimerkiksi sidonnaisuusilmoitus on suhteellisen uusi velvoite, jonka taustalla on ollut lisätä kunnan päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Opin myös, että kunnan täytyy ylläpitää julkista sidonnaisuusrekisteriä, jollaista en ole ymmärtänyt etsiä luettavaksi tätä ennen, koska en ole sellaisen olemassaolosta tiennyt.

Myös kuntastrategiaa koskeva lainsäädäntö on Harjulan ja Prättälän mukaan uudistunut viime vuosikymmeninä monin tavoin. Nykyisen lainsäädännön pyrkimys on ollut selkeyttää suunnittelua ja nivoa strateginen suunnittelu ja taloussuunnittelu tiukasti yhteen. Tämähän on loogista: jos strategiassa jokin osa-alue valitaan kunnan kehittämisen painopisteeksi, on luonnollista että tätä painopistettä myös priorisoidaan talousarviossa. Jos taas strategiassa tärkeimmiksi nimetyt toiminnot jäisivät talousarviossa jonon hännille, olisi taloudellinen ohjaaminen ristiriidassa strategian kanssa. Toki on mahdollista, että kunta on nostanut strategiansa kärkeen asioita, joilla ei ole lainkaan taloudellista ulottuvuutta, mutta mahtaako tällainen olla kovin tarkoituksenmukaista.

Kuntastrategia on otettava huomioon kunnan talousarvion ja -suunnitelman laatimisessa, joten tässä mielessä sillä on välillisesti oikeudellista sitovuutta, kirjoittavat Harjula ja Prättälä. Olen lukenut kotikuntani muutaman aiemman arviointikertomuksen, ja juuri tähän seikkaan kiinnitettiin huomiota sellaisena vuonna, jolloin strategia oli juuri uusittu. Arviointikertomuksessa huomautettiin, että tarkastajien oli vaikea saada selkoa, oliko toiminnassa otettu huomioon vasta uusittu strategia vai mentiinkö vanhan strategian varassa.

Lisäksi arviointikertomuksissa on saattanut lukea esimerkiksi niin, että arvioinnin kohteesta ei löydy tietoa tilinpäätöksessä. Koska strategia on yllämainitun mukaan otettava huomioon taloussuunnittelussa, olisi loogista että myös tilinpäätös voitaisiin kirjoittaa niin, että strategia huomioitaisiin tuloksen erittelyssä. Tähän asiaan selvästi kannattaa kiinnittää huomiota tarkastustoimikunnassa.

Koska valtuustokausi kestää neljä vuotta, on kaudessa yhteensä noin 1461 päivää, jos oletetaan että mukaan osuu yksi karkausvuosi. Kuntalaki-kirjassa on 1068 sivua, eli riittäisi että lukisi vajaan sivun päivässä, niin ehtisi kirjan loppuun valtuustokauden päättyessä. Jos valtuutettuna optimisesti ennustaisi itselleen jatkokautta, riittäisi ensimmäisen kauden aikana lukea alle puoli sivua päivässä, niin pääsisi toisen kauden lopussa kirjan loppuun. Ei mahdoton tehtävä ollenkaan!

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat lunasti nimensä antaman lupauksen. Lainsäädäntö ei synny tyhjästä, vaan ajan ja arvojen mukaan lainsäätäjät ovat yleensä tavoitelleet jonkin tarkoituksen toteutumista lakeja uudistaessaan. Tämän taustatyön kuvaaminen auttaa näkemään kuntalain yksityiskohdat kokonaisuuden osana.

Minun todennäköisesti kannattaa esimerkiksi esityslistan saatuani käyttää hetki siihen, että etsin Kuntalaista asiaa käsittelevät kohdat ja luen ne. Tällä tavalla kunnallislainsäädännön tietoa voisi opiskella sopivissa palasissa ja kykenisin ymmärtämään esityslistalla olevien asioiden merkityksen paremmin.

Lue myös nämä:
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia

Kansi: Johnny Kniga.

Vielä yksi varteenotettava suursijoittaja ilmestyi tarjoamaan rahoitusta Sunny Car Centerille. Barclays Bankin johtohenkilöksi esittäytynyt Mark Wilson soitti ja lähetti sähköpostia yhtiön toimistoon. Wilson edusti Sambian entisen presidentin Frederick Chiluban leskeä  Regina Mwanza Chilubaa. 

 

Hämeen Sanomista eläköitynyt toimittaja Arno Juutilainen kirjoitti herkullisesta kohuaiheesta teräväsanaisen tietokirjan. Liikemies Markku Ritaluoma puhui suurisuuntaisesti Hämeenlinnan kaupungin päättäjät ja alueen yritykset pyörryksiin 2010-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ritaluoma häipyi Floridan aurinkoon ja jätti jälkeensä pitkiä ja kalliita oikeussotkuja, miljoonavelkoja ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen hämeenlinnalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Tuorein oikeuden päätös on julkaistu mediassa viime kuussa: heinäkuussa 2025 Turun hovioikeus antoi Ritaluomalle yli viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion, kuten Ylen uutinen kertoo. Vaan liekö tällä tuomiolla merkitystä, jos Ritaluoma jatkaa luksuselämän viettämistä Floridan lämmössä.

 

Juutilainen on erittäin terävä kirjoittaja ja hän nojaa vankkaan talousasiaosaamiseensa. Verrattuna viimeksi lukemaani Kittilän lakiin on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia kepeämpää ja hauskempaa luettavaa, vaikka asiasisältöhän tässäkin on karmea. Veronmaksajien rahoja on hassattu olan takaa ja monet suomalaisyritykset ovat joutuneet  kuittaamaan isot rahamenetykset omasta pussistaan, kun menivät luottamaan Ritaluoman suuriin mutta katteettomiin puheisiin.

 

Luin aikoinaan Kari Narsin kirjoittaman Miljoonahuijarit ja Juutilaisen kuvaamana Markku Ritaluoma menee ehdottomasti miljoonahuijarien voittoisaan kastiin. Ritaluoma on kyennyt järjestämään itselleen luksuselämän toisten ihmisten rahoilla.  

 

Hämeenlinnan kaupunki innostui Ritaluoman ideasta perustaa suuri autokauppakeskus kolmostien varteen. Työpaikkoja, verotuloja, vetovoimaa - mitä muuta rakennemuutoksen latistama maakuntakeskus voisi kaivata? Juutilainen kirjoittaa varoittavaan sävyyn siitä, miksi julkisen sektorin rahoja ei kannattaisi työntää yksityisyrityksiin. Päättäjät eivät saisi hurmaantua muka ainutkertaisista tilaisuuksista, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta.

 

Rinnakkain Sunny Car Centerin kanssa kulkevat lyhyemmät nostot muista kuntien sähläyksistä. En muistanut, että esimerkiksi Juankoski rysähti Kuopion syliin pieleen menneen tehtaanpelastusyrityksen jälkeen. Juutilainen käsittelee myös Kittilää ja lähdeluettelossa Kittilän laki mainitaan, mutta hän tuntuu suhtautuvan Kittilän kriisiin hieman pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin Kittilän lain kirjoittajat. 

 

Jos jättää turhat moraalipohdinnat sikseen, on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia paikoin hillittömän hauskaa luettavaa, sellaisella tragikoomisella tavalla. Jos tämä olisi fiktiota, olisi kustannustoimittaja varmasti karsinut osan käänteistä epäuskottavan paisuteltuina. Esimerkkinä mainittakoon vaihe, jolloin Ritaluoma perustelee, miksi hänelle kuuluu 20 000 euron kuukausipalkka ja kaupungin edustajana yhtiön hallitukseen lähtenyt valtuutettu vielä kirjoittaa nimensä tällaista puoltavaan paperiin.

 

Nopealukuista, sujuvaa ja teräväkielistä kirjaa sopii suositella kaikille talousrikoksista ja mediakohuista kiinnostuneille. 

 

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Craig Unger: American Kompromat

Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Kunnanhallituksen johto lähetti Kuntaliittoon ja ministeriöön kutsun ja ohjelman, jonka mukaan lakiasiantuntijat illastaisivat keskeisten kuntapäättäjien ja Levin hissiyhtiön johdon seurassa uuden, Leitnerin toimittaman hissin kunniaksi järjestettävässä juhlassa. 

 Asiantuntijoiden saapuminen haluttiin ilmeisesti saada näyttämään siltä, että ministeriö arvosti yhtiötä lähettämällä edustajansa tilaisuuteen. Ohjelman nähtyään ministeriön ja Kuntaliiton asiantuntijat kieltäytyivät kutsusta. Ulkopuolinen apu jäi saamatta.

Kansi: Otava.

Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.  

Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat.  Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.

Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.

Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.

”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia. 

Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.

Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.

Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta. 

Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."

Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta. 

Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?

Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine. 

Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.

Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.

Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?

Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä. 

Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa. 

Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?

Kannattaako Leville matkustaa?

Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.

Lue myös nämä:
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Milla Ollikainen: Veripailakat
Jari Lindström: Syvään päähän