Jari Tervo: Koljatti

Kuva: Tuula Mäkiä / WSOY.

Vaikka olen lukenut Jari Tervon kirjoja melko paljon, vuonna 2009 ilmestynyt Koljatti oli tähän mennessä jäänyt minulta väliin. Muistan aloitelleeni kirjaa sen ilmestyttyä, mutta alku tuntui ärsyttävältä ja sekavalta ja kirja jäi nopeasti kesken. Takaraivoon oli kuitenkin jäänyt monen fiksun lukijan, muun muassa Hreathemuksen kehut kirjasta. Niinpä Koljatti tarttui äänikirjahyllyltä matkaan.

Kirja kertoo pääministeri Pekka Lahnasesta, joka on päätynyt viihdeuutisten otsikoihin sekoilevien ihmissuhteidensa vuoksi. Niinpä. Nyt kun Matti Vanhasen pääministerikauden päättymisestä on jo kolmisen vuotta aikaa, voi Tervon ajankohtaissatiiria katsoa hiukan etäämmältä. Vaikka Koljatti on fiktiota, on Tervo epäilemättä kerännyt entisen toimittajan kokemuksella kunnon lähdeaineiston todellisen elämän tapahtumista. Minulle on jäänyt mieleen uutisissa Koljatin ilmestymisen aikaan ollut Tervon haastattelupätkä, jossa hän pohtii miten ihmeessä Suomen pääministeri voi olla Seiskan näkyvin viihdejulkkis.

Koljatissa pääministeri Lahnasella on harmaa imago, ex-vaimo, liuta yksinhuoltajia entisinä heiloina - ja kellariin vangittu aasialaisnainen. Brysselissä EU-matkalla Lahnanen harmittelee sosiaalisten taitojensa vähäisyyttä ja kadehtii eteläeurooppalaisten sujuvaa supliikkia. Vähäisenä vapaa-aikanaan Lahnanen naamioituu tekoparran taakse ja matkustaa Lidliin tai lähiöpubiin tutkimaan aitoa kansan elämää. Yhteistä näille kokemuksille on, että kaikki menee persiilleen sitä enemmän, mitä kovemmin Lahnanen yrittää.

Kirjassa oli monia pirullisia ja osuvia letkautuksia, mutta myös melko epätasaista jaarittelua. Välillä paasataan Vladimir Putinin lapsuudesta, välillä Pihtiputaan poliisisurmista. Tervon muista kirjoista tuttu into kuvata Kekkosta näkyy Koljatissa myös, hieman välillisenä. Lahnanen kun kuvataan niin vankkumattomana Kekkosen kannattajana ja ihailijana, että hän on nimennyt kaksospoikansakin Urhoksi ja Kalevaksi.

Huonoimmillaan Tervo sortuu kesäteatterimaiseen huumoriin, vääntämään melko kuluneita navanalus- ja humalavitsejä. Parhaimmillaan Koljatin piruilu suomalaispolitiikalle ja mediailmiöille on kuitenkin napakkaa. Saa nähdä miten hyvin tämä kirja kestää aikaa. Mutta kenties tämän ei ollut tarkoituskaan olla muuta kuin satiirinen katsaus ilmestymisajankohtaansa .

Äänikirjan luki muuntautumiskykyinen Veikko Honkanen, jonka äänirepertuaari yltää jylhästä kuminasta heiveröiseksi voihkimiseksi. Paikoin Honkanen oli jopa liian ilmeikäs, ottaen huomioon että Lahnasen persoonaa värittää ylenpalttinen harmaus. Muuten kuuntelen kyllä jatkossakin mielelläni jotain Honkasen lukemaa.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Jari Tervo: Pohjan hovi
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Pyhiesi yhteyteen löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Arto Salminen: Kalavale
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Jari Tervo: Myyrä

Myyrään palasin, kun luin Jari Tervon uuden Troikka-kirjan lehden kirja-arvostelua varten. Myyrän olen lukenut ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna, syksyllä 2004. Troikkaa lukiessa muistelin, että Myyrä tuntui paremmalta. Kaihersi mieltä, piti selvittää mistä tunne johtui. Eikun kirjastoon ja lukemaan.

Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.

Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.

Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:

"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."

Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.

Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.

Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.

Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Veikko Huovinen: Lentsu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Jari Tervo: Pohjan hovi

Vappu (eli Wappu, kuten täällä lappeen Rannalla teekkarihengessä sanotaan) innoitti minut lukemaan jotain vappuhenkistä, ja semmoiseksi valikoitui Jari Tervon Pohjan hovi. Olen suhteestani Pohjan hoviin kertonut jo Ohrana-kirjoituksen yhteydessä. Ensimmäinen lukukertaa ajoittuu jonnekin vuoden 1997 paikkeilla ja toiseen ellei kolmanteenkin kertaan kirja tuli taannoin luettua.

Itse asiassa yritin uusintalukemista jo viime syksynä. Tartuin kirjaan uteliaan analyyttisesti: miksi tämä kirja oli minusta silloin niin hyvä, ja miten Tervon tajunnanvirtaan nojaava kerrontatekniikka oikein rakentuukaan. Luin muutaman sivun ja kauhistuin. En saanut tarinasta yhtään kiinni ja se tuntui pinnalliselta jaarittelulta. Lopetin lukemisen ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.

Tällä kertaa heitin turhat analyysit pois ja luin kirjaa sillä lailla kun se on paraskin vastaanottaa: upottauduin kuuntelemaan Tervon puheenrytmiä jäljittelevää vuodatusta, nauttien suunpieksennästä ja värikkäästä kielestä. Kirjahan on oikeastaan jäljitelmää ukkojen baarijorinoista: kuka on paras jutunkertoja? Melko lailla samantapainen kirja rakenteensa puolesta on tuo Anja Kaurasen Kultasuu. Molemmissa juoni on toissijainen, kertojaminän äänenpainot jäljittelevät puhuttua kieltä, aikarakenne on hajautettu, ja ainoa millä on väliä, on kulloinkin meneillään oleva lause tai lauseyhteys.

Jos nyt jonkinlaisen juonen haluaisi kirjasta konstruoida, se menisi näin: rovaniemeläinen rikollinen nimeltä Topi Räikkönen istuu vankilassa ja kertoo tarinaa hänen luonaan vieraileville vapaaehtoistyöntekijöille. Tarina alkaa, kun Räikkönen matkustaa Helsingistä Rovaniemelle ja lähtee sieltä kavereidensa Vartiaisen, Perserkin ja Lunssilan kanssa Mersulla Sodankylään. Sodankylässä mennään baariin ja sieltä vierailulle Nulju-Pekan luokse, koska miehet arvelevat Lunssilan kadonneen lompakon olevan Nuljun hallussa. Lopulta Sodankylästä palataan taksilla Rovaniemelle. Matkan varrella sattuu toki muutakin, mutta mitäpä noita spoilaamaan. Kuten sanottua, juonella ei ole juuri merkitystä ja aikatasot pomppivat.

Kirjasta pitäminen vaatii epäilemättä kasan huonoa huumorintajua, sillä kirjassa viljellään paljon rikollisuudesta kertovia juttuja ja härskiyksiä ja henkilöt ovat kovin huonosti käyttäytyviä. Eli meikäläisen makuun kirja kyllä on. Sen sijaan kirosanoja käytetään harkitun vähän, sen verran hyvä kirjoittaja Tervo on ettei tarvitse tylsää kirosanavyörytystä asiansa vahvistukseksi. Jos jonkinlaista analyysintynkää haluaisi yrittää, voisi kirjaa (sekä muitakin Tervon Rovaniemi-kirjoja) tarkastella siltä kantilta, mitä ne kertovat pohjoissuomalaisten, keski-ikäisten, työväenluokkaisten miesten maailmasta. Siinä maailmassa tärkeää ovat autot, naismaailmassa saavutettu suosio, hyvän tarinankertomisen taito, ravintoloissa käyminen sekä taksilla ajelu, urheilumaailman ainakin pintapuolinen tuntemus sekä runsas alkoholinkäyttö ja tarvittaessa väkivaltainen käytös. Tässäpä vinkki jollekin kirjallis-sosiologiselle tutkijalle.

Siinä missä jutuniskennälle nauraa välillä antaumuksella, ihailua herättävät Tervon runolliset kielikuvat. Tässä esikoisproosateoksessa ne maistuvat vielä tuoreilta, ja ovatkin. Yksinomaan lukujen nimistä saisi runon kasaan.

"Aurinko palasi ja tuli sapeleina männikön lävitse, näytti siltä, että säteet ennen loppuaan kaareutuivat ylöspäin. Ajoimme karusellissa kunnes tulimme aukealle, jossa taivas näytti mahtinsa, avasi säkkinsä pohjaan saakka ja meistä kaikista tuntui kuin pöydästä olisi noussut hiljainen mies ylös, niin pitkä ettei hänellä loppua ollut, ja me pienenimme nopeasti ja toivoimme, että lihamme kiinnittyisi luihimme lujemmin, koska se oli meidän ainut turvamme, mutta me pysyimme pitkän aikaa vaiti ja siunasimme mielessämme nuo hiljaisuuden sekunnit."

Pohdin viimeksi, onko Tervo enemmän viihteellinen vai syvällinen kirjailija. Enpä osaa sanoa tähän vieläkään mitään. Vuonna 1992 alunperin ilmestynyt Pohjan hovi on ollut 1990-luvulla tuoreenmakuinen tienraivaaja, mutta siinä käytetyt tekniikat ovat levinneet jo niin laajalle muuallekin kirjoihin, ettei tekniikkaa yksinomaan voi pitää enää minään erillisansiona. Eniten tyyliään on ryöstöviljellyt Tervo itse, tosin viime aikoina hänen tyyliinsä on päässyt taas tulemaan jonkinlaista uudistumisen tuntua, ja ainakin itse odotan sen vuoksi mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Verrattuna Juha Vuoriseen on Tervo noin miljoona kertaa parempi, vaikka samoja nauruhermoja kutkutteleekin. Toisaalta Pohjan hovia voisi verrata vaikka Lampaansyöjiin, vaikka Huovisen hyväntuulinen tunnelma on vaihtunut Tervon henkilöillä kireydeksi, jossa on myös maailman pahuus mukana. Molemmissa kirjoissa kun miesporukka seikkailee Pohjois-Suomessa luvattomissa puuhissa joutavanpäiväisiä turinoiden ja alkoholia nauttien. Ja vaikkei Pohjan hovi mikään eräkirja olekaan, välähtää siinä aika ajoin sen verran Lapin luonnon tuntua ja lumoa, että se linkittyy moniin muihin Pohjois-Suomen kuvauksiin. Määrittelyjä pakeneva kirja tämäkin siis.

Niin, ja ehdoton suosikkini kirjan hahmoista on Feodoroff, iäkäs lappalaisukko joka lyöttäytyy sodankyläläisestä Palkissulttaani-baarista ryyppyporukan matkaan.

Lue myös nämä:
Anja Kauranen: Kultasuu
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan