Saara Turunen: Hyeenan päivät

Kansi: Sanna Mander / Tammi.

Pelkään kai, että että he sitten luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan.

 

Nappasin ahnaasti käsiini Saara Turusen Hyeenan päivät kirjaston esittelyhyllystä. Palkittu kirjailija ja teatterintekijä on ollut monessa mukana ja olen lukenut antologian Suurteoksia, jonka toinen toimittaja Turunen on ollut. Hyeenan päivät oli ensimmäinen lukemani Turusen kokonaan oma teos.

Kirjan tyylilaji on autofiktio. Olen tainnut useamman kerran todeta, etten välitä autofiktiosta. Lukiessani kuitenkin pohdin, onko julistukseni ollut ennemminkin todiste omista ennakkoluuloistani, ei niinkään todellisista lukukokemuksistani. Pohdiskelin autofiktion olemusta Peter Høegin Rajatapausten parissa. Joka tapauksessa Hyeenan päivät oli erinomaista luettavaa ja Turunen mahtava kirjoittaja. Kieli on hiottua ja kirja muuttui lähes jännitysnäytelmäksi, vaikka keskiössä on yksityiskohtainen kuvaus minäkertojan arjesta kaupassa ja kävelyllä käymisineen.

Hyeenan päivät kertoo naisesta, joka havahtuu neljänkympin kynnyksellä siihen, että haluaisi lapsen, vaikka on siihen asti ajatellut, että lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Tarina seuraa hedelmöityshoitoja, raskauden etenemistä, synnytystä  ja vauva-arjen alkua.

 

Lukijana olin tälle tarinalle hieman väliinputoaja: muistan kyllä, millaiselta tuntuu kytätä hermostuneesti kuukautiskiertoaan tai googlettaa hedelmällisyystietoutta. Tästä on kuitenkin sen verran aikaa, että tuntui hieman epämiellyttävältä palata näihin tunnelmiin. Vastaavasti omista kokemuksistani ei kuitenkaan ole niin pitkä aika, että osaisin suhtautua kirjoittajan tuntemuksiin mitenkään nostalgisoiden. Pikemminkin lukukokemus toi pintaan ne ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet, joita itse koin raskaustoiveisiin ja raskauden kulkuun liittyen.

 

En ihmettele Turusen palkintosadetta, sillä jotakin todella taitavaa hänen toteavassa ja tiiviissä tyylissään on. Hyeenan päivät on kuin taidokkaasti leikattu elokuva. Se on päiväkirjamainen, mutta siitä puuttuu oikeiden päiväkirjojen vellova junnaaminen. Siinä kuvataan tunteita ja tuntemuksia, mutta tunteissa ei mässäillä, pikemminkin ne todetaan ja niitä havannoidaan. Päähenkilö on monessa asiassa myöntyväinen ja arka, mutta samaan aikaan kapinallinen ja terävä. Pidin esimerkiksi kohtauksesta, jossa päähenkilö letittää hiuksensa ja leikkaa ne keittiösaksilla poikki, noin vain. 

Suomalaisen terveydenhoitomaailman absurdius tulee kirjassa hyvin ilmi. Kun ihminen menee pyytämään apua huoliinsa, hän saa useammin takaisin äkäistä tylytystä kuin empatiaa ja apua. 

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita biologisen kellon kolkuttelu puhuttelee tai on puhutellut joskus.

 

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Rajatapaukset
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Saara Turunen - Petra Maisonen: Suurteoksia

Kansi: Laura Lyytinen / Tammi.

Tämä pohdiskelu on mielekästä siksi, että yksi kirjallisuuden klassisista tehtävistä on peilata yhteiskuntaa, tehdä ilmiöt näkyviksi. Peilistä hahmottuva kuva voi joskus olla puistattava ja raadollinen. Jungilaisin termein kirjallisuus näyttää "varjon", ne ihmisten ja yhteisöjen puolet, joita ei haluta nähdä ja jotka herättävät torjuntaa. Olen luontoni mukaisesti suunnannut huomioni varjoihin, ja niin Herta Müllerkin tuntuu tekevän.

Näin kirjailija Helena Sinervo pureskelee ajatuksiaan Herta Müllerin pienoisromaanin Ihminen on iso fasaani äärellä. Teksti löytyy Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamasta kirjasta Suurteoksia, jossa 20 suomalaista kirjailijaa kertoo suhteestaan merkittäviin kirjoihin. Mukana kirjoittajina ovat mm. Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio ja Aino Vähäpesola ja kohteina mm. Zadie Smith, Anaïs Nin ja Marlen Haushofer.

Luin esseeteosta pitkään ja rauhassa. Kirja sopii pätkäluettavaksi hyvin, sillä kukin essee on itsenäinen kokonaisuutensa. Esipuheessa kerrotaan, että kirjoitusohjeessa oli pyydetty henkilökohtaista otetta, ja sitä teksteistä löytyy, paikoin jopa  häiritsevänkin paljon.

Monen kirjoittajan teoksia tuppaa vaivaamaan epätasaisuus eikä Suurteoksiakaan tältä täysin välty. Omaksi suosikikseni nousi Helena Sinervon essee, sillä siinä oli kutkuttavan syvällistä pohdintaa kirkkaalla ja älykkäällä tavalla kirjoitettuna. Kävin jo tutkimassa Sinervon kotisivuja, sillä minussa heräsi halua lukea hänen omia teoksiaan. Toki myös Herta Müllerin teoksiin täytyy jossakin vaiheessa paneutua kunnolla.

Muista esseistä minuun kolahti esimerkiksi Astrid Swanin teksti Anaïs Ninin teoksesta Henry & June. Nin on ollut nimeltä tuttu ennestään, mutta en koskaan ole lukenut häneltä mitään. Hänen elämänsä vaikuttaa todella kiehtovalta, paikoin suorastaan häkellyttävän kreisiltä. Pakko tutustua tähänkin kirjailijaan jossakin vaiheessa lähemmin.

Pienenä kaunovirheenä pidän sitä, että tekstien yhtenäisyyttä ei ole viilattu. Välillä kirjojen nimet kursivoidaan, välillä ei. Joidenkin esseiden lopussa on lista tekstissä mainituista teoksista, joidenkin ei. Jotkut viittaavat kirjoihin niiden alkukielisillä nimillä, jotkut suomennetuilla. Kirjan lopussa on esittelylista kirjoittajista, mutta ei kohdekirjailijoista. Oikeakielisyydessä on paikoin puutteita. 

Suosittelen kirjaa niille, jotka arvostavat punnittua kirjapuhetta, henkilökohtaisia lukumuistoja, kirjallisuuden merkityksestä puhumista ja kirjallisuuden historiaa. Kirjaan voi suhtautua myös tapana hankkia uusia lukuvinkkejä.

 

Lue myös nämä:     
Maria Pettersson: Historian jännät naiset
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat