Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night 

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Whose Body?
Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness

Kansi: Hodder & Stoughton

Clouds of Witness on lordi Peter Wimseystä kertovan dekkarisarjan toinen osa, alkuperäinen ilmestymisvuosi on 1926.

Siinä missä sarjan avausosa Whose Body? tuntui vielä hieman sormiharjoittelulta, Clouds of Witness oli täyttä tavaraa. Tähän osaan myös viitataan ahkerasti myöhemmissä osissa, eikä ihme - epäiltyjen joukossa on useampikin Wimsey ja murhasta syytettynä on Denverin herttua, Peterin vanhempi veli Gerald.

Leppoisa metsästysloma keskeytyy, kun lady Mary Wimseyn sulhanen löytyy kuolleena. Peter singahtaa apuun ja yhdessä poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa he penkovat kuolemaan johtaneita tapahtumia. Etsintä johtaa miehet hyvinkin kauas, Charles käy tekemässä tutkimuksia Ranskassa ja Peter oikein Amerikassa asti. Toimintaa riittää suorastaan poikkeuksellisen paljon.

Lisäksi kirja kuhisee ihanan synkeitä salaisuuksia... Alamaailman kiehtovia ja julmia kaunottaria, ristiriitaisia rakastumisia luokkaeroista piittaamatta ja muita isompia tai pienempiä paheita. Herkullista!

Clouds of Witness oli todella mukaansatempaava, kirjaa tuli välillä oikein ahmittua. Erinomaista luettavaa!

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Whose Body?
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Dorothy L. Sayers: Whose Body?

Kansi: Hodder & Stoughton.

Elokuussa Busman's Honeymoonin lukemisen jälkeen arvelin pitäväni hieman taukoa lordi Peter Wimseyn seurasta, mutta eihän tässä kovin kauaa mennyt kun taas palasin Dorothy L. Sayersin hurmaavien ja älykkäitten klassikkodekkarien pariin. Olen lukenut metromatkoilla ja muuallakin lukulaitteestani Wimsey-sarjan ensimmäistä osaa. Whose Body? on ilmestynyt alun perin vuonna 1923. Kirja on suomennettu nimeltä Kuka ja mistä? ja siitä on blogannut ainakin Liisa. Liisan blogistahan Sayersin kirjat löysinkin. Fennica-tietokannan mukaan kirja on suomennettu kahteen kertaan, kummallakin kerralla samalla nimellä. Niilo Lavion suomennos on vuodelta 1944, Kristiina Rikmanin suomennos vuodelta 1986.

Kuten Liisa mainitsee, sarja kehittyi ja syveni loppua kohti ja minunkin mielestäni Whose Body? on selvästi paljon kepeämpi kuin loppupään osat. Tämä on perinteinen arvoitusdekkari, jossa oudon rikoksen ratkaiseminen ja johtolankojen tutkiminen on keskiössä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta heitä ei kuvata kovin syvällisesti.

Mukavaa viihdettä kirja silti oli. Wimsey tutkii sekä eräästä kylpyhuoneesta löytynyttä ruumista että rikkaan liikemiehen katoamista. Aisaparinaan hänellä on poliisi Charles Parker. Parker esiintyy myös myöhemmissä kirjoissa, mutta aika pienessä roolissa. Tässä kirjassa hänen roolinaan on olla "Watson", Wimseyn työpari. Parkerin tekemisiä ja menemisiä kuvataan paikoin yhtä paljon kuin Wimseyn puuhia.

Terävänäköinen Sayers kuvaa tässäkin kirjassa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja hänen hahmonsa ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Olen lukiessani pohtinut, ihannoiko vai kritisoiko Sayers vanhaa englantilaista luokkayhteiskuntaa. Toisaalta ja tuo epäkohtia selvästi näkyviin, toisaalta hän kuvaa Wimsey paikoin aika ihailevasta. Wimseyn varakkuus, tyylitaju, herrasmiesmäisyys ja hyvä maku saavat paljon huomiota. Täytyypä tutkailla, onko joku analysoinut tätä enemmän. Erän kiinnostava Sayers-tutkimus tuli vastaan Amazonissa: Janice Brown on kirjoittanut kirjan nimeltä The Seven Deadly Sins in the Work of Dorothy L. Sayers. Latasin kirjasta ilmaisnäytteen luettavaksi.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Bryan Talbot: Grandville
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Dorothy L. Sayers: Busman's Honeymoon. Kävele naiselle ammatti

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Toukokuussa lukemani Gaudy Night päättyi romanttiseen kosintaan, joten tietenkin piti päästä jatkamaan lordi Peter Wimseyn tarinassa eteenpäin. Busman's Honeymoon kertoo Wimseyn ja hänen vastavihityn vaimonsa Harrietin kuherruskuukaudesta, jota - tietenkin - sotkee murhatapaus.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kävele naiselle ammatti -tempaukseen. Naisten Pankki haastoi kirjabloggaajat lukemaan jonkin kampanjaan liittyvän kirjan. Naisten Pankki järjestää 14.9.2014 kävelytapahtuman, osallistua voi useilla eri paikkakunnilla. Tapahtuman avulla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Näitä teemoja Dorothy L. Sayers on Wimsey-dekkareissaan käsitellyt toistuvasti.

Katso osallistumisohjeet täältä.

Busman's Honeymoon sopii tempaukseen siinäkin mielessä, että itsenäisen ja varakkaan dekkarikirjailija Harriet Vanen asema muuttuu taloudellisesti, kun hän menee naimisiin upporikkaan lordi Peter Wimseyn kanssa. Vuonna 1937 ilmestynyt kirja on asenteiltaan moderni: toisin kuin aikalaiset olettavat, Harriet ei suinkaan aio lopettaa työntekoa avioliiton myötä, vaan oma työ on hänelle edelleen tärkeä. Samoin oma omaisuus - en osaa ottaa kantaa, miten tuon ajan brittiläisessä avioliittolaissa huomioitiin vaimon asema, mutta kirjassa Peter ja Harriet tekevät asianajajan opastuksella monenlaisia sopimuksia, joilla varmistetaan Harrietin taloudellinen päätäntävalta ja itsenäisyys.

Kirjasarjassa on ollut vahva feministinen pohjavire, kenties näkyvimmin se nousi esiin Gaudy Nightissa. Mutta myös tässä kirjassa näkyy monenlaisia esimerkkejä naisen asemasta ja itsemääräämisoikeudesta - tai sen puutteesta. Käykäähän siis kävelemässä ja lahjoittamassa!

Pakko tunnustaa pieni väärinymmärrys. Etukäteen ajattelin, että Busman's Honeymoon sijoittuu jonnekin bushmannien maille - oletin siis Peterin ja Harrietin lähtevän Afrikkaan asti häämatkallaan. Mutta ei, kyseessä onkin sanonta. "Busman's holiday" viittaakin bussikuskiin ja tarkoittaa sitä, että joku päätyy tekemään vapaa-ajallaan samoja asioita kuin työssään . Eikä kirja suinkaan sijoitu Afrikkaan, vaan pieneen englantilaiseen maalaiskylään Harrietin lapsuudenmaisemiin.

Jälkisanoista selvisi, että Sayers kirjoitti tarinan ensin näytelmäksi ja sitten vasta romaaniksi. Kieltämättä romaanissa on jotain näytelmämäistä: monet kohtaukset ovat sijoittuvat yhteen kiinteään paikkaan, ihmisiä tulee ja menee, dialogi on vilkasta ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä. Murhamysteerikin on maalaismaisemaan sopiva: ruumis löytyy juuri siitä talosta, jossa Wimseyt kuherruskuukauttaan viettävät, joten pariskunta joutuukin käyttämään romantiikalle varattua aikaa poliisin avustamiseen. Toki tämä salapoliisiparille sopiikin.

Pikkukylän asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia yhteiskuntaluokkia. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Wimseyt ovat todella läheisissä tekemisissä kyläläisten kanssa, mutta muutamassa kohtauksessa yhteiskuntaluokkien välinen hajurako tehdään todella selväksi.

Romantiikkaa kirjassa riitti niin hääkuvausten kuin pariskunnan rakkaudentunnusten kautta. Sayers tosin pitää huolta myös komiikasta - erästä erityisen herkkää lemmenkohtausta onkin salakuuntelemassa kolmaskin osapuoli ja tilanne kääntyy jopa tragikomiikaksi. Sen sijaan outoa oli, että Peter vähän väliä höpisee Harrietille vanhoista heiloistaan. Eihän sellaisista nyt kuherruskuukauden aikana toitoteta vastavihitylle vaimolle!

Kirjan lopussa oli kiinnostavan epädekkarimainen jakso, jossa käsitellään sitä, miten salapoliisi selviää syyllisyydentunteista, kun murhaaja saa kuolemantuomion. Tätä puolta ei viihteessä yleensä käsitellä.

Luulenpa, että nyt kun olen saanut Peterin ja Harrietin rakkaustarinan päätöksen, säästelen loppuja Sayersin kirjoittamia Wimsey-kirjoja luettavaksi vähän rauhallisemmalla tahdilla. Sarjan alkupuolihan on minulta kokonaan lukematta, lisäksi Wimsey esiintyy myös novelleissa. Wimseylle on kirjoitettu myös uusia seikkailuja: Jill Paton Walsh kirjoitti loppuun Sayersilta kesken jääneen Thrones, Dominations -kirjan ja tämän jälkeen Paton Walsh on julkaissut kolme kirjoittamaansa Wimsey-kirjaa. Hän tekee yhteistyötä Sayersin perikunnan kanssa. National Post -lehdestä löytyy Paton Walshin haastattelu uusimman kirjan tiimoilta. En yleensä lämpene erityisen paljon jonkun muun kirjoittamille jatko-osille, mutta katsotaan tilannetta sitten kun olen saanut kaikki Sayersin itsensä kirjoittamat Wimsey-kirjat luettua...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Dorothy L. Sayersin Gaudy Night oli viides lukemani lordi Peter Wimseystä kertova dekkari ja ah, mikä lukunautinto se olikaan. Kirjassa tavataan jälleen dekkarikirjailija Harriet Vane, jonka kanssa Wimsey on kisaillut kissaa ja hiirtä jo kolmessa romaanissa ja tuskin on spoilaamista sanoa, että romanttinen loppuhuipennus tapahtuu tässä kirjassa. Onneksi Wimsey-kirjoja on vielä lisää, niin pääsen toivottavasti lukemaan Peterin ja Harrietin myöhempiä kuulumisia.

Alun perin vuonna 1935 ilmestynyt kirja sijoittuu Oxfordin yliopistoon. Sayersille Oxford oli läpikotaisin tuttu paikka - kuten vaikkapa tästä BBC:n kirjailijaesittelystä käy ilmi - ja Oxfordin miljöökuvaus on todella nautittavaa.

Vaikka viihdyin kirjan parissa erinomaisesti, on pakko huomauttaa heti kärkeen että dekkarina kirja on kaikkea muuta kuin tyylipuhdas. Se on rönsyilevä ja monin paikoin epäjohdonmukainen. Sivuhenkilöitä nostetaan esiin ja dumpataan sivuun. Henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ja jännitteet ovat rikoksen ratkaisua tärkeämmässä roolissa. Feminististä ilosanomaa tuodaan esiin joka käänteessä tavalla, jonka joku äärimaskulisti saattaisi kokea osoittelevana. Kirjan tärkein jännite on minusta Peterin ja Harrietin keskinäinen kemia - välillä teki mieli huutaa ääneen että pussatkaa jo! Dekkarijuonen puolesta Murder Must Advertise on ollut tähän mennessä lukemistani Sayersin kirjoista onnistunein. Mutta Gaudy Nightin muotovirheet antaa mielellään anteeksi, sillä juuri tutut henkilöhahmot, kiehtova miljöö ja paikoin koomiset, paikoin traagiset ihmissuhdekäänteet ovat niin herkullisia.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua olisi tehnyt mieli palata kirjan pariin ja pitää tunnelmasta kiinni. Onneksi pystyin Kindlellä kertaamaan kirjaa helposti. Lukulaitteen alleviivaustoiminto siirtää "alleviivaukset" omaan kansioonsa ja sieltä oli helppo käydä kirjan päätyttyä käydä kelaamassa hauskoja yksityiskohtia. Paperikirjoja en ikinä raaski alleviivata, minusta se olisi kirjan kaltoinkohtelua. Lisäksi kirjan päätyttyä piti käydä lukemassa ajatuksen kanssa jokaisen kappaleen aloitussitaatit. Niihin on nostettu hurmaavia ja osuvia pätkiä 1500-luvun englantilaisilta runoilijoilta ja tiedemiehiltä.

Kirjan sanomassa on paljon edelleen varsin ajankohtaisia teemoja. Voiko nainen omistautua älylliselle uralle? Tarkoittaa työkeskeisyys naiselle aina rakkaudesta ja perheestä luopumista? Voivatko älykäs nainen ja älykäs mies muodostaa harmonisen liiton? Entä pitääkö älykkömiehenkin eristää työnsä kutsumus ja lemmenseikkailut toisistaan erilleen voidakseen pitää elämänsä tasapainossa?

Tämä kirja ansaitsisi vaikka kuinka pitkiä pohdintoja osakseen ja toivottavasti verkosta runsaasti sellaisia löytyykin. Minun pitää vielä kerran kiittää Luettujen, lukemattomien Liisaa, jonka blogista löysin tieni Wimseyn ihanien seikkailujen pariin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Suklaata ja jäätelöä mainostetaan joskus "syntisen ihanana". Jostain syystä "syntinen ihanuus" tuli mieleen kun piehtaroin nautiskellen The Nine Tailors -salapoliisiromaanin parissa. On ihanaa uppoutua kirjaan, joka on samaan aikaan vetävän viihdyttävä ja älyllisesti kutkuttava. The Nine Tailors on klassinen dekkari täynnä salakielellä kirjoitettuja kirjeitä, kadonneita jalokiviaarteita ja Sherlock Holmes -viittauksia, mutta silti sen lukeminen antoi paljon pureskeltavaakin.

Dorothy L. Sayersin sankari lordi Peter Wimsey törmää tällä kertaa murhamysteeriin pienessä maalaiskylässä East Anglian maakunnassa. Wimsey tutustuu hyväntahtoiseen mutta hieman hajamieliseen kirkkoherraan, varattoman säätyläisperheen Hilary-tyttöön ja lukuisaan joukkoon kyläläisiä. Kohtalokas kirkonkellojen kumina kaikuu tapahtumien yllä ja laakean alankomaiseman kanavat uhkaavat tulvia yli ja upottaa maat alleen. Kirja vilisee raamatullisia viittauksia ja symboleita ja erityisesti kirkonkellojen soittoon paneudutaan syvällisesti. Myös maailmantalouden tilanne välittyy hyvin tästä vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta. Syvä lama näkyy kyläläistenkin elämässä, moni henkilöhahmo on työtä vailla ja valmis lyhyeen keikkatyöhön.

Kirja oli rakenteeltaan hieman epätasapainoisempi kuin edellinen lukemani Wimsey-kirja Murder Must Advertise. Murhan arvoitus selviää pala kerrallaan ja eräät keskeiset käänteet ratkeavat jopa yllättävän aikaisessa vaiheessa. Lisäksi jopa minä arvasin uhrin kohtalon melko varhain - tosin oli tietenkin kiinnostavaa seurata, miten tapahtumien kulku selvisi Wimseylle.

Lukiessa kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. On dekkareille tyypillistä kuvata kuulustelua - poliisi tai muu taho kuulustelee rikollista saadakseen selville tämän osuuden rikokseen. Tässä kirjassa - kuten aika monessa muussakin dekkarissa - kysymystekniikka vaikutti kuitenkin minun silmiini oudolta. Koska olen itse työskennellyt vuosia myynnin parissa, rohkenen väittää että myyntitilanteissa on sen verran yhteistä rikoskuulustelujen kanssa, että kummassakin tilanteessa toinen osapuoli haluaa kysymyksiä esittämällä saada haltuunsa hyödyllistä tietoa. Ja mielestäni kummassakin tilanteessa on tärkeää olla paljastamatta kaikkia korttejaan - on parempi yrittää saada mahdollisimman avoimilla kysymyksillä toinen kertomaan näkemyksensä rehellisesti.

Jos tarkoitus on myydä vaikka porkkanaa, ei kannata aloittaa keskustelua näin: "Syötkö porkkanoita, nehän ovat niin terveellisiä ja niissä on paljon c-vitamiinia?" Jos vastaaja sanoo  vihaavansa porkkanoita, on kysyjä vetänyt maton omien jalkojensa alta - on paljon vaikeampaa lähteä luomaan luottamuksellista ja hyvää asiakassuhdetta kuin vaikkapa silloin, jos aloittaa kysymällä "haluatko syödä terveellisesti"? Siihen kun voi vastata kyllä tai ei, ja kummankin vastauksen kautta pääsee etenemään porkkanoihin asti tavalla, joka miellyttää vastaajaa.

Siksi on erikoista, että poliisit tässä kirjassa kertovat paljon olennaista tietoa rikolliselle ennen kuin tietävät, joko rikollinen tietää nämä asiat vai ei. Silloinhan rikollinen pystyy muuttamaan omaa vastaustaan sen mukaisesti, mistä arvelee olevan itselleen hyötyä! Pitäisi tehdä avoimia kysymyksiä, jotta voisi yhdistää rikollisen kertomat tiedot omaan siihen asti kertyneeseen tietämykseen järkevästi.

Mutta toki tämänkin voi hyväksyä, kun kirja muuten on niin mainio: täynnä värikästä kieltä - jossa Kindlen sisäänrakennettu Oxford Dictionary of English ja Wikipedia-haku olivat taas suureksi iloksi - ja kirjallisia viittauksia. Sherlock Holmesin lisäksi viitataan mm. Ihmemaan Liisaan ja moniin jo puoliksi unohtuneisiin teoksiin, joista edes netti ei kovin kattavia tietoja anna. Eräs kirjallisuusviittaus antaa kuitenkin paljon osumia. Kirjailijan urasta haaveileva teini-ikäinen Hilary mainitsee ihailevansa The Constant Nymph -romaania, Margaret Kennedyn kirjoittamaa kirjaa vuodelta 1924. En pikaisesti hakemalla löytänyt tietoa onko tätä kirjaa suomennettu, mutta heräsi kiinnostus tutustua tähän aikansa kohukirjaan, ainakin Amazonista kirja on saatavilla e-kirjana.

Jatkan ehdottomasti lordi Peter Wimseyn seurassa jossakin vaiheessa, mutta seuraavaksi pitänee taas lukea jotain muuta, ainakin lukupiirimme huhtikuun kirja vaatii huomiotani...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Integrated Media.

Kolmas lukemani lordi Peter Wimsey -dekkari tuli suorastaan ahmittua. Murder Must Advertise ilmestyi alun perin vuonna 1933, mutta kuten kaikki parhaat kirjat, se on edelleen täydellisen vetävää ja elävää luettavaa. Erityisesti suosittelen kirjaa Mad Men -tv-sarjan faneille, sillä Murder Must Advertise sijoittuu Mad Menin lailla mainostoimistomaailmaan. Eikä Dorothy L. Sayersin kyyninen, pirskahteleva ja pureva näkemys mainostoimistoista jää yhtään jälkeen Mad Menistä...

Kirjassa Wimsey soluttautuu copywriterin työhön mainostoimistoon, jossa eräs nuori työntekijä menehtyi kaatumalla jyrkissä portaissa. Wimsey epäilee tapahtumaa murhaksi ja vähitellen hän pääsee rikoksen jäljille. Vaikka Wimseyn aisaparina nähty kirjailija Harriet Vane ei tässä kirjassa esiinnykään - pientä sivulausetta lukuun ottamatta - oli kirja kokonaisuutena todella mainio. Vaikka rikoskäänteissä oli tässäkin kirjassa kaikenlaisia epäuskottavuuksia, oli kokonaisuus kuitenkin himpun verran uskottavampi ja ennen kaikkea vauhdikkaampi kuin kahdessa edellisessä. Nyt liikutaan syntisen suurkaupungin yössä ja 30-luvun Lontoo vaikuttaa olleen oikea paheiden pesä...

Vaikka mainostoimistomiljöön kuvaus oli ihastuttavaa, tykästyin erityisesti kirjan pahisnaiseen. Dian de Momerie on ylhäisten seurapiirien kauhukakara, joka vetää kokaiinia nokkaan, ajelee päihtyneenä autolla kiihdytyskisoja ystäviensä kanssa, iskee holtittomasti miehiä ja on muutenkin porvarillisten kunnon ihmisten kauhistus.

She only wished "Spot" Lancaster would leave her alone. His clumsy grabs at her waist and shoulders interfered with her handling of the car. She eased the pressure of her slim sandal on the accelerator, and jabbed an angry elbow into his hot face.
 
Kirjan lopussa on lyhyt Sayersin elämäkertakuvaus ja mainioita valokuvia Sayersista eri elämänvaiheissa. Tekstistä selviää, että Sayersin mainostoimistokokemus on omakohtaista - hän työskenteli 20-luvulla copywriterina ja osallistui muun muassa Guinnessin mainonnan suunnitteluun. Varsinainen renessanssi-ihminen Sayers tuntuu olleen - Wimsey-dekkareiden ja Guinnessin mainostamisen lisäksi hänen meriitteihinsä kuuluu muun muassa Jumalaisen näytelmän kääntäminen englanniksi. Kirjailija vaikuttaa kaiken kaikkiaa kiehtovalta hahmolta.

Voin siis vain suositella Wimsey-dekkareita ja aion jatkaa niiden parissa itsekin, tosin ehkä joudun lukemaan pari muutakin kirjaa ennen Wimseyn seuraan palaamista.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase
Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Dorothy L. Sayers: Have His Carcase

Kansi: Amazon.

Dorothy L. Sayersin Have His Carcase oli toinen lukemani lordi Peter Wimseystä kertova salapoliisiromaani ja sain kirjalta juuri sitä mitä halusinkin. Alun perin vuonna 1932 ilmestynyt kirja tarjoili nostalgista sotienvälisen ajan brittitunnelmaa, herkullisia henkilöhahmoja ja epäuskottavuuden rajoille sijoittuvan murhamysteerin.

Mutta mitäpä juonenkäänteiden uskottavuudesta, kun kirja kokonaisuutena oli niin mainio. Sayers viljelee kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia, tykittää feminismiä joko rivien väleissä tai suoraan päin naamaa ja viihdyttää lukijaa koko rahan edestä.

Kas näin kirja alkaa:

The best remedy for a bruised heart is not, as so many people seem to think, repose upon a manly bosom. Much more efficacious are honest work, physical activity, and the sudden acquisition of wealth.

Strong Poison -kirjassa tavattu dekkarikirjailija Harriet Vane on vaellusretkellä lounais-Englannissa keskellä kaunista kesää, kun hän löytää rantahietikolta ruumiin. Kuollut mies osoittautuu läheisen hotellin palkatuksi tanssijaksi. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta jotkut seikat viittaavat murhaan. Sotkua selvittää paikallisen poliisin lisäksi lordi Peter Wimsey, Harrietiin rakastunut innokas salapoliisi.

Koska Wimseyn tunteet Harrietia kohtaan roihahtivat liekkeihin jo Strong Poisonissa, odotin että romanssi olisi tässä kirjassa muuttunut jo molemminpuoleiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, Sayers taitaa antaa kissa-hiiri-leikin jatkua vielä jonkun aikaa. (Onko siis ihme, että menin jo hankkimaan seuraavan osan Kindleeni...) Murhamysteerin selvittely on vaivalloista, mutta elävästi kuvatut sivuhahmot tekevät pähkäilystä todella kiinnostavaa. Sayers osaa todella puhaltaa pienissäkin rooleissa esiintyvät henkilöt eloon.

Kindlellä lukemisen käteviä puolia ovat sanan sanakirjamerkityksen tarkastaminen sanaa tökkäämällä ja Wikipedia-haku. Silti Sayersin käyttämä rikas kieli jätti minut välillä pähkäilemään eri termien merkitystä. Mitä tarkoittaa vaikkapa kielikuva "All right, and your rabbit dies"? Entäpä "Ain't she the snail's ankles"? Tarkistamista vaati sekin, kun Wimsey sanoo käyneensä usein metsästämässä Quornin ja Pytchleyn kanssa tai kun hän sanoo olevansa yhtä särmä tappelija kuin Alan Breck. Erästä henkilöä kuvataan näin: "Hollow-cheeked beggar with a voice like Mother Siegel's Syrup."

Jo kirjan nimikin on monitulkintainen. Carcase on ruumis, ruho tai raato. Kirjassa keskeisessä roolissa ovat salakielellä kirjoitetut kirjeet, ja mietin että kirjan suomentaminen on varmaan siltä osin ollut hankalaa. Tekisi mieli lukea kirjan suomennos ihan vertailun vuoksi - käännös on varmasti antoisa, onhan suomentajana itse Kersti Juva. Suomennos on ilmestynyt 1990-luvulla nimellä Kas tässä teille ruumis. Hyvin valittu nimi, tosin minulle tuli lukiessa mieleen, että ilkeästi tulkiten kirjan nimen saattaisi voida tulkita viittaavan myös kirjassa esiintyvään iäkkääseen rakastajattareen. Siinä tapauksessa nimi voisi olla vaikka Pidä se haaska tai jotain vastaavaa.

Kiinnostavaa oli sekin, miten Sayers viittaa koko ajan salapoliisikirjallisuuden perinteeseen. Koska kirja on ilmestynyt 1930-luvulla, on sen kuvaama perinne vielä suhteellisen nuorta. Sherlock Holmesiin viitataan ahkerasti, samoin kioskikirjallisuuden kliseisiin käänteisiin. Harriet Vanen rooli dekkarikirjailijana tuo kirjaan itsestään tietoisen metakirjallisen ulottuvuuden. Silti kirjassa käytetään paljon keinoja, jotka sittemmin ovat muuttuneet klassisiksi tai jopa kliseisiksi. Johtolangat ovat olennaisen tärkeässä roolissa ja ihmeen paljon yksittäisistä esineistä voidaankin tulkita. Salakielinen kirjoitus tuli jo mainittua.

Kirjan loppu on kiinnostava. Wimsey ja Harriet saavat mysteerin ratkaistua, mutta he eivät jää odottelemaan, että syyllisiä rangaistaisiin, vaan he päättävät karistaa kylpyläkaupungin tomut jaloistaan ja lähtevät Lontooseen.

Kaiken kaikkiaan: vetävää viihdettä, jossa hyödynnetään rikkaasti kirjallisuutta ja kulttuuria. Ja alan olla varma että Bryan Talbotin Grandvillessä Ratzin hahmo on rottaversio Wimseystä. Myös Ratzi käyttää monokkelia ja viljelee sanaleikkejä ja koukeroista kieltä. Kysyin asiasta Twitterissä Talbotin fanisivun ylläpitäjältä, mutta vielä tätä kirjoittaessani en ole saanut vastausta:

Dear @bryan_talbot, is Ratzi created after Lord Peter Wimsey? They seem to have quite a lot in common. :)
— Salla Brunou (@sbrunou) March 24, 2014

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Grandville 
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Kuva: Amazon.

Brittidekkaristi Dorothy L.  Sayersin nimi oli minulle vain epämääräisesti tuttu, mutta Liisan kirjoitus Strong Poison -kirjasta viime syksynä oli niin houkutteleva, että ostin kirjan Kindleeni Liisan bloggauksen luettuani. Kiitos Liisa - tämä oli erinomainen vinkki! Luin Strong Poisonia laukkukirjana - siis ajankuluna julkisissa liikennevälineissä istuessani - mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä nopeammin se piti saada loppuun. Dekkarin ahmiminen toi myös helpotusta hitaasti etenevään paperikirjaan, jota olen iltaisin lueskellut. Tästä lisää myöhemmin - hassua miten ihan hyvä ja melko lyhyt kirja voikin olla niin hidaslukuinen. Strong Poison taas oli ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava.

Lukemassani Kindle-painoksessa on dekkaristi Elizabeth Georgen esipuhe, ja kirjan luettuani voin kiittää esipuheen osuvuutta. "Sayers, in short, did what I call "taking no prisoners" in her approach to the detective novel. She did not write down to her readers; rather, she assumed that her readers would rise to her expectations of them."

Alun perin vuonna 1930 ilmestynyt Strong Poison kuvaa arsenikkioikeudenkäyntiä. Liisan blogissa on hyvä taustoitus kirjaan ja siihen miten sen voi tulkita heijastelevan kirjailijan tilannetta. Minua kiehtoivat kirjan henkilöhahmot ja toki tapa, jolla jännitys tiivistyi. Kirjassa on joitakin sykähdyttävän jännittäviä ja koukuttavia kohtauksia - jotka ovat erityisen nautinnollisia ulkoisen vähäeleisyytensä vuoksi. Sayers ei mässäile väkivallalla, vaan hän osaa panna lukijan hikoilemaan melko arkisten asioiden vuoksi. Sihteeri yrittää murtaa laatikon lukkoa tai täysihoitolan asukas koettaa ystävystyä sairaanhoitajan kanssa. Nämä osaset palvelevat isompaa kokonaisuutta.

Päähenkilö, lordi Peter Wimsey on sympaattinen ja terävä-älyinen harrastajasalapoliisi. Hän alkaa tutkia Harriet Vanen tapausta. Dekkarikirjailija Vane on joutunut syytetyksi arsenikkimurhasta, mutta Wimsey uskoo naisen viattomuuteen. Tutkimukset vievät hänet vapaamielisiin kirjallisiin piireihin ja hänen avustajansa spiritistisiin istuntoihin...

Tykkäsin kirjasta löytyvästä feministisestä juonteesta. Feminististä näkökulmaa ei alleviivata, mutta monet ratkaisut vievät ajatukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Esimerkiksi Wimseyn värväämät vanhapiika-avustajat ovat tehokkaita osin juuri sosiaalisen roolinsa vuoksi. Ulkoisesti vaatimaton naimaton nainen tuntuu olevan mainio tiedonhankkija. Harriet Vane taas on herättänyt epäilyksiä jo pelkästään siksi, että hän on suostunut elämään susiparina - siis avoliitossa - rakastajansa kanssa.

Kirjan nostalginen brittitunnelma oli herkullista läpi kirjan. Sayersin kielenkäyttö on rikasta ja kaunista ja hän viljelee niin paljon kulttuurillisia viittauksia, että Kindlen sisäänrakennetun sanakirjan lisäksi myös e-kirjan toimintoihin kuuluva Wikipedia-haku tuli usein tarpeeseen. Kirjan loppuratkaisu piti sisällään melko mielikuvituksellisia ja pitkälle vietyjä käänteitä, mutta kaipa ne ovat olennainen osa arvoitusdekkarien perinnettä. 

Ensitutustumisen perusteella vaikuttaisi siltä, että toiseen klassiseen dekkaristiin Agatha Christieen verrattuna Sayers tuntuu kirjoittavan syvällisempiä henkilöhahmoja. Ihastuin lordi Peter Wimseyn seuraan sen verran, että kuin huomaamatta tuli ostettua Kindleen toinenkin Wimsey-dekkari, Have His Carcase. Onneksi pääsen aloittamaan sitä jo huomenna bussissa! 

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Susan Sellers: Vanessa & Virginia