600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt Sapfo on jäänyt maailmanhistoriaan, sillä naispuolisia homoseksuaaleja kutsutaan lesboiksi Sapfon kotisaaren, Lesboksen mukaan. Sapfo kirjoitti intohimoisia ja kiihkeitä runoja, jotka ovat säilyneet nykypäivään fragmentteina. Muistan että Sapfo on koulun äikänkirjoissa mainittu, mutta nykyään on helppo tutustua häneen enemmän vaikka Wikipedian avulla. Iltatähti, häälaulu on siinäkin mielessä miellyttävä maailmankirjallisuuden klassikko tutustuttavaksi, että se on fragmentaarisuuden vuoksi todella nopealukuinen.
Kansilehdessä mainitaan, että tärkeimmät käytetyt editiot, joita on suomennoksessa hyödynnetty, ovat D.L. Pagen editio vuodelta 1955 ja M. Treun editio vuodelta 1958. Enpä ole pätevä arvioimaan kirjallisuushistorian valossa näitä editioita mitenkään sen kummemmin, mutta sen osaan sanoa, että runofragmentit ovat todella nautittavaa luettavaa Saarikosken upean kielen tajun vuoksi. Hän kirjoittaa niin puhdasta, kaunista ja soljuvaa suomea, että oikein hyvää tekee. Ja vaikka fragmentit ovat välillä todella lyhyitä, vain 1-2 lauseen mittaisia, niin Sapfon niihin kirjoittamat kuohuvat tunteet välittyvät lukijalle hyvin. "Elämä lyhyt, taide pitkä", sanoo vanha sanonta, eikä siihen ole mitään lisättävää. Nämäkin runot on kirjoitettu noin 2600 vuotta sitten, ja hyvin niiden sanoma tehoaa edelleen.
"rakkauden
Kun katson sinua silmiin
sinä et ole Hermione
ja verrata sinua vaalea-
hiuksiseen Helenaan ei olisi oikein, kuolevaisten tapa"
Runoissa neidot tanssivat alttarilla kuun valossa, hääjuhlia vietetään, katseet kipinöivät ja rakkaus ja kaipaus ravistelevat. Voisi kuvitella, että Sinuhe egyptiläisen kreetalainen härkätanssija Minea olisi jotain samanlaista saanut kokea.
Kuolleiden kirjailijoiden tuotannon lukeminen on tietenkin kaikkea muuta kuin trendikästä näin suomalaisen kirjasyksyn ollessa "kuumimmillaan". Vaan tämän lukeminen muistutti minua taas siitä, mitä kirjallisuudelta kaipaan. Eräs tärkeimmistä asioista on hyvä ja kaunis suomen kieli. Se Saarikoskestakin on jäänyt jäljelle. Elinaikanaan hän oli melkoinen mediapersoona ja oman brändin rakentaja jo kauan ennen kuin Suomessa edes puhuttiin moisesta. Omakohtaisia muistoja minulla ei juuri ole, koska olen ollut 6-vuotias Saarikosken kuollessa, mutta onhan hänen saamansa näkyvyys käynyt elämäkertakuvauksista selväksi. Enää ei Saarikoskesta kohkata lööpeissä, mutta se on jäljellä, mikä kestää: vankkumattoman hieno ja upea suomen kielen käytön taito.
Nettiin on ilmestynyt jo jonkin verran kirjailijoiden omia blogeja, joten niistäpä pitäisi olla helppo saada tuntumaa uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Valitettavasti tilanne ei ole aina kovin ilahduttava. On hyviä kirjailijablogeja, parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen blogi. Jääskeläisellä on yleissivistystä, arvaamattomia ja kiinnostavia aihenostoja ja hän kirjoittaa hyvää, monipuolista ja kaunista suomea. Mutta pari hämmentävämpääkin tuttavuutta on tullut vastaan. Aiemminkin mainitsemani Henna Helmi Heinonen bloggaa usein, mutta mikäli hän tulevassa kirjassaan käyttää samanlaista kieltä kuin blogissaan, niin saattaa jäädä kirja lukematta. Hänen suomen kielensä on usein aika yksiulotteista ja töksähtävää, ja erityisen ärsyttävää on, että hän viljelee todella paljon englanninkielisiä fraaseja keskellä lauseita. Anne Tammelinin blogin taisin löytää juuri Heinosen blogin kautta . Häneltä julkaistaan vampyyrikirja e-kirjamuodossa ensi vuonna. Hänkin julkaisee blogijuttuja melko usein, mutta hän tekee hämmentävän paljon kirjoitusvirheitä. En minä ainakaan halua kirjoitusvirheiden täyttämiä romaaneja! Perusasioiden pitäisi edes olla kunnossa.
Lisäksi blogistaniassa on tullut vastaan joitakin kirjailijablogeja, joiden ansioksi laskettakoon että olen tajunnut, että tällaisiakin kirjailijoita on olemassa. Esimerkiksi Hulkko & Heiskanen on tällainen. Ei sielläkään mitään järisyttävän kiinnostavaa ensi näkemältä ollut, mutta ainakin nettimarkkinointi toimii siinä mielessä, että potentiaalinen lukija oppii tuntemaan kirjailijan nimen. Tosin näissä joissakin tapauksissa kirjailijan nettinäkyvyys voi kääntyä itseään vastaan, jos potentiaalinen lukija päättelee blogin kirjoitustyylistä, etteivät kirjailijan kirjat ole häntä varten.
Vaan hyvinpä nämä kuolleet kirjailijat minut tavoittavat, vaikkeivat blogeja pidäkään. Tosin Saarikoski kirjoitti paljon sellaista proosaa, joka tuntuu nykyään hyvinkin blogimaiselta. Muistan joskus kirjallisuustieteen pääsykoekirjoista lukeneeni intertekstuaalisuudesta, mikä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Gogolin kirjat ottavat mallia Veikko Huovisen kirjoista. (Tämä on todella yksinkertaistettu ja varmaan myös väärin muistettu esimerkki.) Muistan ärsyyntyneeni tästä, miten se muka olisi mahdollista jos Gogol syntyi sata vuotta ennen Huovista? Mutta nyt kun pohdin Saarikosken päiväkirjamaista proosatekstiä, niin tajuan tuon esimerkin paremmin. Saarikoskihan on kirjoittanut blogityyliin jo kauan ennen kuin koko ilmiötä on ollut olemassa! Esimerkiksi Euroopan reunalla alkaa näin:
"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot on saanut nimensä siitä että minä kerran Pariisissa tapasin naisen, jonka nimi oli Brigitte Bardot, ja minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta hän ei tehnyt sitä. Tämä kissa tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syystä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän ihmisten toiveet koskaan toteudu, tai toteutuvat tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."
Tämähän olisi hyvinkin kiinnostava blogiteksti. Jos edustaisin sitä tahoa, joka omistaa Saarikosken tekstien julkaisuoikeudet, tekisin näin: perustaisin Saarikosken nimissä blogin ja alkaisin julkaista näitä tämäntapaisia tekstejä häneltä netissä. (Tietysti vain, jos omaiset hyväksyisivät tämän ja antaisivat luvan.) Olisi helppo hankkia markkinointinäkyvyyttä ja myydä uusintapainoksia. Kuolleet kirjailijat ovat kai kustantamoille muutenkin kätevämpiä kuin elävät, nehän eivät voi esimerkiksi vaihtaa kustantamoa, paitsi sitten kun tekijänoikeusaika raukeaa ja kuka tahansa voi julkaista kirjailijan tekstejä. Arvon kustantajat, tämä markkinointi-idea on vapaasti käytettävissänne.