Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kansi: WSOY.

Meri Valkaman esikoisromaani Sinun, Margot oli kirjasyksyn 2021 iso hitti, eivätkä sen lyömät laineet ole vieläkään laantuneet. Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja siitä suunnitellaan tv-sarjaa. Kirjan ympärillä on ollut myös monta erikoista ja dramaattista käännettä. Kirjailija irtisanoutui työstään ja myi asuntonsa voidakseen kirjoittaa esikoisteoksensa valmiiksi. Kirjan ilmestyttyä valtava suosio tuli yllätyksenä, eikä uusintapainoksia meinannut saada ulos, sillä korona-ajan tuotantovaikeudet hidastivat lisäpainosten myyntiin tuloa. Parnassossa ilmestyi asiaton kritiikki, jonka seurauksena Julkisen sanan neuvosto antoi Parnassolle langettavan päätöksen. 

Nämä kirjalliset taustakohut pyörivät jonkinlaisena etäisenä hälinänä mielessä, kun nappasin Sinun, Margotin kirjaston hyllystä lainaksi. Onneksi vahva romaani kestää myös ulkoisen hälyn. Yritin etsiä tietoa kirjan painosmäärästä, mutta tuoretta tietoa en löytänyt. Kirjailija Meri Valkaman Facebook-sivulta löytyy kuitenkin tieto syksyltä 2022: kirjan painosmäärä oli ylittänyt 50 000 kpl, mikä on nykyään todella kova luku suomalaiselle romaanille. Käännöskieliä ovat tähän mennessä ainakin liettua, viro, ruotsi, tanska, norja, saksa ja unkari.

Sinun, Margot on tehnyt valtavan vaikutuksen niin lukijoihin kuin kriitikoihin. Ja kyllä minäkin tykkäsin, tosin paikoin jäin miettimään, luenko kaunokirjallisesti kovatasoista taideromaania vai sittenkin sujuvaa, trilleriin vivahtavaa lukuromaania. Lukuromaani-termistä lisätietoa kaipaaville linkitän Lumiomena-blogin, jossa lukuromaanin olemusta eritellään tyhjentävästi. Huomaan olevani samoilla linjoilla kuin Tuijata, joka myös määrittelee Sinun, Margotin lukuromaaniksi, jossa on painavia aiheita.

 
Kirjan vahvuus ja erottuvuustekijä todella on sen aihe: Itä-Saksa eli DDR ja sen hajoaminen. Suomalaisia kyllästetään nykyään todella paljon englannin kielellä ja angloamerikkalaisella kulttuurilla. Historiallisesti suomalaisilla on ollut vahvat, vuosisataiset siteet Saksan suuntaan. Olipa piristävää lukea saksankieliseen ympäristöön sijoittuvaa kirjaa!

Pidän siitä, että kirjailijalla on painavaa sanottavaa, mutta hän sanoo sen kaunokirjallisin keinoin – romaani ei ole pamfletti. Meri Valkaman painava asia on se, että Itä-Saksa oli ihan mukava paikka asua. Tässä vaiheessa nykysuomalainen yleensä reagoi, että eipäs varmasti ollut, sehän oli suljettu ja köyhä totalitaristinen yhteiskunta. Mutta Valkama näyttää, että arki on arkea, vaikka sitä eläisi romahtavassa reaalisosialismissa. Eikä Sinun, Margot esitä Itä-Saksaa kiiltokuvana vaan tuo esille, että vaikka suomalainen kirjeenvaihtajaperhe pystyi matkustelemaan ja liikkumaan vapaasti, tavallisille itäsaksalaisille tällainen vapaus oli mahdotonta.

Kirjan lähtöasetelmassa toimittajana työskentelevä Vilja matkustaa Berliiniin lapsuusmuistojensa jäljille. Hänen isänsä on kuollut ja isän jäämistöstä löytyi Margot-nimellä kirjoittavan naisen kirjeitä. Kuka Margot oli? Viljan äiti ei halua menneitä muistella.

En halua spoilata juonenkäänteitä, koska niiden keriytyminen auki oli nautinnollista luettavaa. Kirjan henkilöhahmoja haluan kuitenkin hieman kuvailla, koska Valkama on taitava kuvaamaan ihmisluonteen monipuolisuuden: sama henkilö voi olla toisen silmissä hyvä ja toisen silmissä paha tai hän voi pitää itseään olosuhteiden uhrina samalla, kun tietoisesti jatkaa toimintaa, joka satuttaa muita.

Kaikkein samastuttavin henkilöhahmo minulle oli Viljan äiti Rosa, vaikka hän ei suinkaan ole erityisen miellyttävän oloinen nainen. 80-luvun jaksoissa Rosa elää pikkulapsiperheen arkea ja on varsin tunnistettavasti päätynyt siihen pisteeseen, että arki tuntuu uuvuttavalta raatamiselta, jossa rasittavat velvollisuudet seuraavat toistaan. Niinpä Rosa suorittaa hampaat irvessä perhearkea ja parisuhdetta, koska eihän lapsia voi hoitamattakaan jättää. 

Viljan isä Markus taas edustaa ihmistyyppiä, joka saa tosielämässä minulta karvat pystyyn: hän on ihmissuhteissaan päättämätön ajelehtija, jolle asiat tuntuvat vain tapahtuvan. Markus on heittäytyvän idealistinen ja toisin kuin Rosa, hän tuntuu kulkevan omien halujensa perässä, kunhan seurauksia ei tarvitse liikaa pohtia tai johtopäätöksiä tehdä. 

Aikuinen Vilja jää vanhempiinsa verrattuna hieman etäiseksi, mutta ehkä sekin on juonen käynnistäjän osa: hän kaivautuu menneisyyden jälkiin ja vaikka tehtävä tuntuu ensin mahdottomalta, alkaa aikojen takaa nousta esiin muistoja, tarinoita ja ihmisiä. 

Yli 500-sivuinen kirja oli varsin nopealukuinen, mikä kenties johtuu siitä, että Valkama kertoo historiaa sammakkoperspektiivistä käsin. Lukijaa ei rasiteta turhalla infodumppauksella, vaan Valkama herättää DDR:n taitavasti eloon henkilöhahmojen näkemien ja kokemien arkiasioiden kautta. Paikoin mietin, olisiko tekstimassasta voinut hieman karsia erilaisia arjen askareiden selostuksia. Muistelen kuulleeni, että kirjojen sivumäärä alkoi kasvaa, kun tekstinkäsittelyohjelmistot yleistyivät ja tämä kommentti nousi kirjaa lukiessa välillä mieleen. En sano, että Sinun, Margotissa olisi tyhjäkäyntiä, mutta ehkä sellaista lievästi pitkitettyä henkilöhahmojen kotona pyörimistä paikoin on.

Sinun, Margot kannatti ehdottomasti lukea ja olen iloinen siitä, että kirja leviää kansainvälisesti näin hienosti. Mielikuvani kirjasta kuitenkin muuttui lukemisen jälkeen: se on hieman kevyempi ja viihteellisempi kuin lukemieni arvioiden ja lukijakommenttien perusteella oletin. Ehkä otan nämä ennakko-oletukseni omaan piikkiini.

Lue myös nämä:
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Olen kova selaamaan ilmaiskirjojen kierrätyspinoja ja vuosittain tulee varmaan parisenkymmentä opusta napattua kierrätyspisteiltä mukaan. Taannoin löysin Kivinokan kesämaja-alueen kierrätyslaatikosta kaksi reseptikokoelmaa: Otavan herkkukorttien osat Lämpimiä juustoruokia ja Pirteitä salaatteja.

 

 

Päivänä muutamana päätin tutustua näihin nostalgiaa pursuaviin reseptikortteihin paremmin. Pakkaukseen ei ole merkitty julkaisuvuotta, mutta Arne Krügerin Wikipedia-sivun ja kirjojen ulkoasun perusteella veikkaan, että 1970-luvulla nämä on julkaistu. Nettidivareista olisi saatavilla vielä monta osaa lisää: Seuralliset fonduet, Pikkuruokia lihasta ja Herkullisia aterioita vieras- ja juhlapöytään ja monia muita.

Reseptit on suomentanut Kyllikki Villa ja ajan patina näkyy siinäkin, että esimerkiksi ketsuppi kirjoitetaan muodossa "ketsup". 

 

Arne Krüger.
Kuva: Ulrich Gerken / Wikimedia Commons. CC-lisenssi Creative Commons 3.0.

Arne Krüger (1929-2010) vaikuttaa olleen saksankielisen ruoka-alueen suurmies, jonka reseptikirjoja käännettiin useille eri kielille. Nykylukijan silmiin maailman muuttumisen todella huomaa. Reseptit ovat 2020-luvun ruokailmapiirissä suorastaan kreisejä: joka ikiseen ruokalajiin tungetaan kinkkusuikaleita, välillä hulautetaan joukkoon glutamaattia ja kaikki mahdollinen kuorrutetaan juustolla ja paistetaan voissa. Myös ne pirteät salaatit.

Päätin sommitella resepteistä kolmen ruokalajin aterian. Arkielämän paineiden vuoksi toteutin vain yhden reseptin. Kuvitteellisella vierasillallisellani voisin tarjota alkupalaksi Elisabetin hedelmäsalaattia ja pääruoaksi Assamin riisisalaattia tuplapalojen kanssa. Jälkiruokareseptejä näissä kirjoissa ei ollut, mutta tällaisen energiapommin jälkeen kukaan tuskin ainakaan tuhtia jälkiruokaa jäisi kaipaamaan.

 

Elisabetin hedelmäsalaatti.

 

Elisabetin hedelmäsalaatti sisältää mm. säilykemandariineja ja katkarapuja, päälle lorautetaan kermaa. Tuplapalat taas tehdään uppopaistamalla juustokuorrutettuja kinkun- ja juustonviipaleita, joiden väliin on sujautettu omenaviipale. Siis mikä voisi olla parempaa kuin rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto? Paitsi tietenkin kinkulla höystetty, rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto!

 

Tuplapalat.

 

Assamin riisisalaatin ytimessä on keitetty riisi ja kypsä liha. Varsinaisia kasviksia tähän ei tule lainkaan ja kasvismausteitakin melko minimaalisesti. En ehkä itse sanoisi ruokalajia lainkaan salaatiksi, mutta enhän minä olekaan kansainvälisesti tunnettu gourmethuippukokki.

 

En keksinyt, mitä "avorioriisi" tarkoittaa, mutta internetin avustuksella päädyin risottoriisiin, siis arborioriisin. Ohjeen mukaan riisin pitää jäädä irtonaiseksi keittämisen jälkeen. Resepti toimi hyvin jääkaapin tyhjentäjänä, kun sain majoneesipurkin pohjat käytettyä tähän. Myös etikka on usein ikuisuustuote, joka kestää jääkaapissa kuukaudesta toiseen. Paistin tähteitä minulla ei ollut, korvikkeeksi ostin valmiiksi kypsennettyjä lihasuikaleita.

 

Ainekset.

 

Resepti oli helppo toteuttaa ja kokkaaminen sujui puolessa tunnissa. Laitoin salaatin jääkaappiin maustumaan. Muutaman tunnin kuluttua maistelin sitä - en tosin ollut varma, olisiko ruoka kuulunut syödä vastavalmistettuna eli vielä lämpimänä, joten ratkaisin pulman mikrottamalla annostani kevyesti. Kypsää lihaa ja majoneesia sisältävää ruokaa kun ei tohdi jättää pitkäksi aikaa huoneenlämpöön.

 

Valmis Assamin riisisalaatti.

 

Assamin riisisalaatti ei suinkaan ollut pahaa, mutta etikka ja paprikamauste dominoivat makua niin vahvasti, että eri ainesten käyttäminen tuntui suorastaan turhalta. Arvelen, että vaikka salaatti varmasti tulee syötyä loppuun, sitä tuskin tulee tehtyä ihan äkkiä uudestaan.

Koko aterian toteuttajille jaan tässä myös hedelmäsalaatin ja tuplapalojen reseptin.

 

Tuplapalojen kanssa loppusuoralla kilpaili "Edam-juustoa vartaissa" -niminen resepti, johon tulee juuston lisäksi mm. pekonia, sianpaistia, meetvurstia tai salamimakkaraa ja savustettua ankeriasta.

 

Vaikka Otavan herkkukorttien resepteistä ei olisikaan istumatyöläisen arkiruoiksi, niin hauskaa näiden lukeminen kyllä oli. Olisipa mukava järjestää vaikka 1970-luvun teemaillalliset isolle porukalle, niin voisi toteuttaa vaikka useamman reseptin yhtä aikaa!

 

Lue myös nämä:
Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit 
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Välskärin kertomuksia on kotimaisen kirjallisuuden ehdoton klassikko, jonka lukutoukat tietävät varmasti vähintään nimeltä. Lieneekö noloa vaiko nykypäivänä ihan tavallista, mutta minä pääsin Välskärin kertomusten imuun vasta nyt. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta tärkein sysäys taisi olla Project Gutenberg, josta kirjan voi ladata ilmaiseksi lukulaitteeseen.

Olen Kindlelläni lukenut tähän saakka enimmäkseen englanninkielisiä tekstejä, joten päätin katsella myös suomenkielistä luettavaa siihen. Kindle-lukulaitetta myyvä Amazon pyrkii siihen, että Kindlen käyttäjät ostaisivat luettavaa vain Amazonista, mutta onneksi muualtakin saa luettavaa kun vähän näkee vaivaa. Latasin Välskärin kertomuksia 1:n Project Gutenbergista tietokoneelle, sitten lähetin tiedoston sähköpostilla Kindleeni Amazonin ohjeen mukaan ja kirja latautui lukulaitteeseen näppärästi.

Kindle on minulle "laukkukirja", eli lueskelen e-kirjoja julkisissa liikennevälineissä istuessani tai muissa tilanteissa, joissa on luppoaikaa. Välskärin kertomuksia oli ennakko-odotuksiani paljon vetävämpi ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ensimmäinen osa kattaa jaksot Kuninkaan sormus, Miekka ja aura ja Tuli ja vesi. 

Kuten monet muutkin tiiliskiviromaaneina tunnetut 1800-luvun teokset, Välskärin kertomuksia ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Kolme perättäistä jaksoa muodostaa yhtenäisen tarinakaaren – voisiko sanoa tuotantokauden, nykyisen tv-kerronnan termiä lainatakseni. Topelius kirjoitti kertomuksensa ruotsiksi. Fältskärns berättelser ilmestyi vuosien 1853–1867 välisenä aikana, Juhani Ahon upea suomennos on vuosilta 1878–1882. Kansalliskirjaston sivuilta voi ladata teokset vuoden 1896 painoksesta skannattuna pdf-julkaisuna, josta oheinen upea kansikuva on peräisin.

Kehyskertomuksena on vanha välskäri, joka tarinoi kuulijakunnalleen. Välskärin rooli jää välillä pitkäksi aikaa sivuun ja hänen kertomuksensa on keskiössä. Seikkailu alkaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin sodankäynnistä kolmikymmenvuotisessa sodassa. Talonpoikaissukuinen Kustaa Perttilä taistelee kuninkaan joukossa yhdessä monien muiden suomalaisten kanssa. Uransa nousujohteessa hän vaihtaa nimensä Berteliksi ja herättää huomiota urheudellaan. Tarina liikkuu Saksasta Suomeen ja mukana on tulinen kaunotar Regina, kavala jesuiittamunkki, riehakkaita sotureita, uskollinen imettäjä, hilpeä seuraneiti, tuima Korsholman linnan emäntä ja monia muita värikkäitä hahmoja.

Välskärin kertomuksista tuli monella tavalla mieleen Kolme muskettisoturia. Topelius on erinomainen tarinankertoja, joka kuvaa ihmisiä osuvasti ja lämpimästi. Kirja on hyvällä tavalla vanhanaikaisen tuntuinen: paatoksellinen isänmaallisuus, kansallishenki ja harras uskonnollisuus ovat aika kaukana nykylukijan arjesta, mutta Välskärin kertomuksissa nämä tunteet tuntuvat uskottavilta eivätkä tunkkaisilta. 

Kajaanin linna. Kuva: Hannu Mäkäräinen. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

 

Erityisen mielenkiintoinen oli Kajaanin linnaan sijoittuva jakso. Näin Kainuusta kotoisin olevana linnanrauniot ovat tuttu paikka, mutta linnan historia ei ole ollut minulle mitenkään läpikotaisin tuttua. Topelius kuvaa kenties jännittävintä vaihetta linnan historiassa – historioitsija Johannes Messeniuksen vankeutta. Iäkäs Messenius esiintyy seikkailussa mukana Tulen ja veden jaksoissa. Topelius herättää Kajaanin linnan eloon upeasti!

Juhanin Ahon suomennos oli aivan ihana. Virkistävän elävää, monipuolista ja niin ikään nostalgisen vanhanaikaista, silti hyvää suomea. Kirja on digitoitu Project Gutenbergiin vapaaehtoistyönä, digitoinnin on hoitanut Tapio Riikonen. Muutama pieni kirjoitusvirhe on mukaan jäänyt, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Aion ehdottomasti jatkaa jossakin vaiheessa Välskärin kertomusten parissa - olenkin jo ladannut toisen osan valmiiksi Kindleen. Helppo sisäänheitto Välskärin kertomusten maailmaan on myös Ylen kuunnelmasarja, jonka voi kuunnella Yle Areenan sivuilta.

Lue myös nämä:
Johan  Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat
Charles Dickens: Bleak House
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Kansi: Eevaliina Rusanen /
Gummerus.

Kävin maaliskuussa Berliinin-matkallani DDR-museossa, jota voinkin lämpimästi suositella Berliinissä vieraileville turisteille. Suomalaiselle museo oli hämmentävä kokemus, sillä esineistö tuntui niin tutulta. Tavarat tuntuivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutuilta - se taitaa kertoa siitä, miten läheinen suhde Suomella aikanaan DDR:n kanssa oli. Niinpä kevään uutuuskirjoihin kuuluva Vielä joskus kerromme kaiken tuntuikin houkuttelevalta, sijoittuuhan se kesään 1990, DDR:n viimeisiin hetkiin. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Leena, Erja ja Karoliina.

16-vuotias Maria elää pienessä itäsaksalaiskylässä. Koulu uhkaa jäädä kesken ja hän on päätynyt viettämään kesää poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle. Maatilan työt antavat arkeen rytmiä, vaikka Maria mielellään piiloutuu vintille tai luontoon lukemaan Karamazovin veljeksiä. Naapuritilan hurjaluontoinen Henner käy välillä tilan puodissa ja yhtäkkiä Marian ja nelikymppisen Hennerin välille syntyy kiihkeä salasuhde.

Vielä joskus kerromme kaiken kuvaa leimuavaa intohimoa Marian näkökulmasta eroottisesti, mutta hienovaraisesti. Daniela Krien kirjoittaa seksikohtaukset tyylikkäästi, pääpaino on Marian mietteillä. Häntä hävettää Johanneksen selän takana toimiminen, mutta lemmenseikkailu Hennerin kanssa tuntuu vastustamattoman houkuttelevalta. Samaan aikaan hänen ja koko tilan väen on mietittävä tulevaisuuttaan, sillä vanhan vallan katoaminen ja Saksojen yhdistyminen panee väkisinkin tulevaisuudennäkymät uusiksi.

Erityisen syvälle Krien ei mene historiallisen ja yhteiskunnallisen murroksen kuvaamisessa vaan hän keskittyy tunnelmiin. Viljava maaseutu ja juurevat kylän ihmiset ovat lähellä, mutta henkilöiden historiasta nousee tarinoita myös pioneerileireistä, Stasista ja toisesta maailmansodasta.

Kirja oli alle 200-sivuinen eli melko tiivis. Koska en kauhean usein lue saksalaista kirjallisuutta, oli kirja aiheensa puolesta virkistävä, mutta en silti ihan ymmärrä kansiliepeeseen listattuja hehkutuksia: liuta käännöksiä, elokuva tekeillä... Vähän kerettiläisesti tekee mieli epäillä, että osa kirja vetovoimaa saattaa mennä sen piikkiin, että kirjailijalla vaikuttaa olevan joitakin samankaltaisuuksia kirjan päähenkilön kanssa. Tämä käy ilmi jo kansiliepeen lyhyestä kirjailijaesittelystä. Mutta ainakaan Suomessa kirjaa ei ole markkinoitu mitenkään omaelämäkerrallisena, sitä en tiedä onko Saksassa näin tehty.

Vähän ankeaa luonnehtia kirjaa "ihan kivaksi", mutta ei tämä tajuntaa räjäyttänyt. Oli hyvää luettavaa kumminkin.

Rastitan kirjabingossa Tänä vuonna julkaistu -ruudun.

Käännöksestä

Suomentaja Ilona Nykyri onnistuu käännöksessä. Kirjan kieli on kaunista, rikasta ja soljuvaa. Luontevaa suomea, jota lukiessani usein unohdin lukevani käännöstä. Pisteet siitä!

Lue myös nämä:
Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Grimmin sadut III: Lumikki

Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies

Kansi: John Lewis /Amazonin Kindle-painos.

How can something be so true and so false at the same time?

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä jäi mieleen Karoliinan bloggauksesta. Linnuntietä oli tullut Ilselästä Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjana ja sittemmin kirjaan on ehtinyt rakastua Karoliinan lisäksi myös Liisa. Tarkkanäköisesti ja älykkäästi kirjoista bloggaavan Liisan kehut olivatkin kuin naula arkkuun - ostin kirjan e-kirjana lähes saman tien Liisan postauksen luettuani. Linnuntietä on ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa vuonna 2004, mutta suomennoksesta on tainnut jo tulla keräilijöiden himoitsema harvinaisuus. Amazonista kirjan sai Kindleen saman tien eikä maksanut kuin alle kympin. Kirja ehti odotella lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta hyvää kannattaa odottaa...

Linnuntietä, alkukielellä siis The Way the Crow Flies, oli nimittäin pökerryttävän hyvä. Lueskelin kirjan alkupuolta aika rauhallisesti, mutta noin kolmanneksen luettuani oli tukevasti koukussa. Taisin tehdä oman koukuttautumisennätykseni mitä kirjoihin tulee, sillä yhtenä aamuna luin kirjaa jopa meikatessani. Kangaskantisen Kindlen sai kätevästi peilikaapin hyllylle pystyasentoon ja eihän sitä tarvitse peilini katsoa vaikkapa puuteria tai poskipunaa laittaessaan, kyllähän ne näppituntumallakin menevät niin ehtii lukea samalla monta riviä eteenpäin... Luomivärin kohdalla jouduin jo irrottamaan katseeni kirjasta peiliin.

800-sivuinen kanadalaisromaani on alun perin ilmestynyt vuonna 2003. Kirjailija ja dramaturgi Ann-Marie MacDonald on julkaissut myös Armon yö -nimellä suomennetun romaanin ja useita näytelmiä. Linnuntietä on MacDonaldin toistaiseksi viimeisin romaani, mutta kirjailijan Facebook-sivulta selviää, että hän on kevättalvella lukenut esiintymisissään ääneen romaanikäsikirjoitusta, jonka nimeksi mainitaan Adult Onset. Mainiota!

Minulla ei ollut juuri ennakkokäsitystä mistä The Way the Crow Flies kertoo ja haluan jättää löytämisen iloa muillekin, joten en ryhdy kuvailemaan kirjan juonenkäänteitä sen kummemmin. Minuun kolahti kovaa se, miten kirja antaa samaan aikaan sekä älyllistä pureskeltavaa että tunnetason elämyksiä. MacDonaldilla on paljon sanottavaa muun muassa toisen maailmansodan poliittisista lehmänkaupoista, kylmän sodan aikaisesta avaruuskilvasta, sankaruudesta ja sankaruuden kulisseista, sukupuolirooleista, perhesuhteista, propagandasta, vallankäytöstä ja manipuloinnista. Silti kirja etenee enimmäkseen kahdeksanvuotiaan Madeleinen sammakkoperspektiivistä - hän tarkastelee maailmaa enemmän konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Madeleinea kiinnostaa vaikka se, mitä leikkejä kaverien kanssa on meneillään tai mikä jäätelö on hyvää ja mikä pahaa.

Any fool can die for his country, Jack.

Kirja kertoo myös huolellisesti laittautuneista kotiäideistä, jotka katsovat pitkään naapurinrouvaa, joka ei vaivaudu meikkaamaan. Ja organisaation johtamisen uusista tuulista 1960-luvulla. Siitä, miltä tuntuu istua teltassa pihalla kuumana kesäpäivänä. Tai harjoitella ydinohjukselta suojautumista pulpetin alle kyykistymällä.

Ja pahoista, painajaismaisista teoista. Siitä, miten viattomia rangaistaan ja syylliset palkitaan. Miten lähimmäisten suojelu rakkauden nimissä voi aiheuttaa entistä suurempaa tuhoa.

Kirja ei ole dekkari, mutta sen dekkarimaiset piirteet saivat minut spekuloimaan vaihtoehtoisilla juonenkäänteillä enemmän kuin mikään lukemani dekkari. Oli iltoja, jolloin nukkumaan mennessäni jännitin Madeleinen ja hänen isänsä Jackin sekä koko ilmavoimien tukikohdan asukkaiden puolesta kuin oikeiden ihmisten vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kirjassa on mielettömästi viittauksia populäärikulttuuriin ja kirjallisuusviitteitä - mutta tätäkään ei ole tehty raskaalla tai vaikealla tavalla, vaan viittaukset on upotettu luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Tarinaa voisi lähteä tulkitsemaan vaikka Peter Panin tai Tom Sawyerin kautta. Lisäksi kirjan henkilöt rinnastuvat toisiinsa. Ja kun loppuun päästyäni luin kirjan johdannon ja ensimmäisen luvun uudestaan, olin ällistynyt huomatessani, miten jo ensimmäisessä luvussa mainitaan useita asioita, jotka tulevat vastaan kirjan viimeisissä luvuissa.

The Way the Crow Flies toi mieleen Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen - kummassakin kirjassa pieni tyttö seuraa aikalaistodistajana suuria yhteiskunnallisia käänteitä. En tiedä onko MacDonaldin kirja saavuttanut Kanadassa jo nykyklassikon aseman, mutta en ihmettele vaikkei siihen Yhdysvalloissa suhtauduttaisi yhtä hehkuttavasti kuin Leen kirjaan. Siinä missä Kuin surmaisi satakielen on linjassa nykyistenkin yhteiskunnallis-poliittis-historiallisten näkemysten kanssa, nostaa Linnuntietä esiin sellaisia pohjoisamerikkalaisen historian käänteitä, joista harva ilkeää kehua retostella. Siksikin kirja on tärkeä.

En osaa kirjoittaa tästä kirjasta läheskään kaikkea, mitä kirja ansaitsisi. Mielettömän hyvä kirja ja mielettömän taitava kirjailija. Tällaista kirjaa lukiessaan muistaa, miksi lukeminen parhaimmillaan on niin upeaa.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Will Eisner: Myrskyn silmään
Craig Thompson: Blankets

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kuva: Like.

On vuosi 1984. Wienissä asuva 17-vuotias Ulli on jättänyt koulun kesken ja hengailee punkkaripiireissä. Hänen vanhempansa haluavat hänen palaavan kotikylään ja menevän töihin. Mutta Ulli tutustuu spontaaniin Ediin ja tytöt päättävät liftata halki Italian.

Ulli Lustin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo elämännälkäisten teinien seikkailureissusta. Kukaan vastuullinen vanhempi ei varmasti toivoisi teini-ikäisten lastensa kokevan samaa, mutta ehdoton ja kapinallinen nuori Ulli janoaa kokemuksia täysin rinnoin. Lust herättää liftausmatkan muistot eloon todella mukaansatempaavasti eivätkä pienet jälkiviisaat kommentit latista tunnelmaa, vaan päinvastoin laajentavat näkökulmaa.

Sarjakuva on mustavalkoinen, mutta tehostevärinä on vihreä eri sävyineen. Jostain syystä Likeltä saamani näyteruudut ovat sinisen eivätkä vihreän sävyisiä - vaikea sanoa onko sarjakuva siis tarkoitettu sinisävyiseksi, mutta värit ovat painossa muuttuneet vahingossa vihreiksi, vai mistä on kyse. Joka tapauksessa minun mielestäni kirjan vihreät sävyt ovat paljon viehättävämpiä kuin näyteruutujen räikeä vaaleansininen, joten kurkatkaa kuvanäytteitä albumista, kunhan sarjakuva kohdalle osuu.

Liki 500-sivuista sarjakuvaa oli ihana uppoutua ahmimaan. Vaikka seikkailu on ajaton, on Lust tavoittanut ajankuvan hienosti: Itävallan ja Italian välillä on vielä valvottu rajavyöhyke ja kummassakin maassa on oma valuuttansa. Kumpikaan tytöistä ei turhia kotiin soittele, koko reissun aikana Ulli lähettää perheelleen yhden postikortin.

Mitä kauemmas etelään tytöt päätyvät, sitä machomaisemmaksi ympäristö muuttuu. Lopulta Sisiliassa kohdataan jo heroiinikauppaa pyörittäviä mafiosoja. Ja vaikka tytöt ovat pitkin matkaa tottuneet siihen, että autokyytejä tai voileipiä tarjoavat miehet odottavat vastapalvelukseksi seksiä, ovat Sisiliassa nämäkin odotukset toisella tasolla...

Albumi on ulkoisestikin aika punk-henkinen: paperi on melko huokoista ja ohutta, ruutukoko on pieni ja kuvia pitää välillä oikein tihrustaa saadakseen yksityiskohdista selvää. Kovin kovaa fyysistä kulutusta ei pehmeäkantinen albumi varmasti kestä, joten lukijan kannattaa olla hellänäppinen. Like käyttää sarjakuvajulkaisuissaan konetekstausta, tähän albumiin on löytynyt tunnelmaan hyvin sopiva fontti.

Joskus sarjakuvissa suosittu omaelämäkerrallisuus on kyllästyttänyt minua, mutta Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on omaelämäkerrallisuutta parhaimmillaan. Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen. No, onneksi parhaat tarinat voi lukea useampaan kertaan.

Blogeissa ei sarjakuvaa (vielä) ole paljon näkynyt, mutta kannattaa lukea Aamulehden arvio.

Lue myös nämä:
Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta

Grimmin sadut III: Lumikki

Luettuani Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen minussa heräsi halu palata Grimmin satujen pariin. Nappasin sittemmin kirjastosta mukaani Tammen laadukkaasti toteutetun Grimm-suomennoksen vuodelta 1999. Grimmin sadut III: Lumikki on nimensä mukaisesti kolmas osa tuolloin suomennetusta ja toimitetusta Grimmin satukokoelmasta.

Tyylikäs kolmiosainen satukokoelma löytyy ainakin Adlibriksen verkkokaupasta, mutta en ole varma, voiko tietoon luottaa, sillä Adlibriksessa painosvuodeksi on merkitty 2012, eikä Fennica-tietokanta tunne tällaista painosta. Myöskään Tammen verkkosivuilta ei löytynyt haulla mitään tietoa kirjasta. Kirjoja kannattanee tiedustella divareista, jos haluaa nämä omaan hyllyyn.

Grimmin satuja on julkaistu enemmän tai vähemmän muokattuina versioina vaikka kuinka paljon, mutta tässä laitoksessa Raija Jänicke ja Oili Suominen ovat toimittaneet ja suomentaneet sadut vuoden 1857 Kinder- und Hausmärchen -kokoelmaa noudattaen. Suomennoksen ilmestymisestä löytyi aikalaisuutinen MTV3:n sivuilta. Kirjassa on Otto Ubbelohden ihastuttava kuvitus vuodelta 1907.

Lueskelin satukokoelman pikku hiljaa. Bettelheimin jäljiltä odotin sukellusta alitajunnan syövereihin, ja jossain määrin sellaisen sainkin. Sen sijaan olin yllättynyt siitä, että läheskään kaikki kokoelman sadut eivät olleet erityisen "opettavaisia", ainakaan jos oletetaan että sadut korostaisivat moraalisesti oikeita valintoja. Kokoelmassa on paljon satuja, joiden sanomana tuntuu olevan, että monesti on ihan fiksua pyrkiä päämääriinsä huijaamalla, valehtelemalla, väkivallalla tai silkkaan sattumaan ja onnenkantamoiseen luottaen. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen satu, Omituinen pelimanni, kertoo metsässä vaeltavasta pelimannista, joka huiputtaa vastaantulevat eläimet väkivaltaisiin ansoihin.

Monet lyhyet kertomukset heijastelivat agraariyhteisössä tärkeitä tapoja tai ominaisuuksia, usein vastakohtien kautta esitettynä. Esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety laiskuus oli aiheena useammassakin sadussa. Myös ylenpalttista typeryyttä ja hätäilevää kärsimättömyyttä pilkattiin.

Toki mukana on monia Bettelheimin suosimia prinsessasatuja, kuten kirjan nimikkosatu Lumikki ja Maleena-neito. Niistä ei puuttunut kauniita prinsessoja, rikkaita kuninkaita ja urheita prinssejä. Jäin kuitenkin enemmän pohtimaan hieman irvailevampia satuja, kuten Kolmea kisälliä. Siinä kisällit solmivat liiton paholaisen kanssa, ja satu päättyy kun paholainen tekee miehistä rikkaita. Kisällit eivät joudu selvittämään vaarallisia tehtäviä, eivät tarvitse kummoista älyä tai nokkeluutta eivätkä tee mitään erityisen ylevää, ja silti heille käy hyvin. Mitähän Bettelheim näistä saduista mahtoi tuumia?

Monet sadut olivat ennestään tuttuja, mutta iso osa kirjan saduista oli minulle aiemmin tuntemattomia. Oli mukavaa lukea laitosta, jonka toimittamiseen oli panostettu. Kyllä näin komeasta kirjasarjasta joutaisi uusintapainoksenkin ottamaan, ovathan Grimmin sadut klassikkoasemassa.

Lue myös nämä:
Bruno Bettelheim: Satujen lumous
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
H.C. Andersen: Pieni merenneito

Ralf König: Vapautunut mies

Ralf Königin sarjakuvia olen lukenut jonkun verran joskus parikymppisenä. En pysty muistamaan milloin olisin viimeksi Königiltä jotain lukenut, vuosia siitä kuitenkin on. Olikin mukava palata Königin pariin, kun livelukupiirini maaliskuun kirjaksi nostettiin Königin Vapautunut mies.

Sarjakuva on ilmestynyt alun perin vuonna 1987 nimellä Der Bewegte Mann ja suomennos on vuodelta 1993. En ole ihan varma, olenko lukenut tämän albumin jo nuorena, ehkä olen, ehkä en. Königin sarjakuvat käsittelevät pääasiassa homoutta ja 1990-luvulla näiden lukeminen oli hauskaa roisin huumorin ja estottomien kuvien vuoksi. Muistan, että König nautti jonkinlaista kulttimainetta.

Vapautunut mies ei nimestään huolimatta ole aivan yhtä vapautunut kuin jotkut muut Königin teokset, tai kenties muistini hieman vääristää. Vapautuneen miehen nimihenkilö on komea hetero Axel, joka tutustuu Düsseldorfin homoporukoihin sen jälkeen, kun tyttöystävä Doro on jättänyt hänet. Ystävälliset ja menevät homot tarjoavat Axelille lohtua ja tukea. Mutta Axelin seura on kuin leikkiä tulella, ainakin homoseurapiirien Norbertille ja Waltraudille. Kiihottavan komea heteromies kun antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Ja kenties Axelin ja Doron suhde ei aivan lopullisesti ole päättynyt...

Lukukokemus jäi kuitenkin laimeammaksi kuin etukäteen oletin. Ehkäpä kyse on yleisestä kehityksestä. Vielä 1990-luvun lopulla homoja taidettiin populäärikulttuurissa kuvata lähinnä hihittelevinä pikkurillin heiluttajina. Nyt, vuonna 2013, käydään jo vakavaa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Joten pelkkä heteromiehen mahdollinen ajautuminen homokokemuksiin ei ole kovin ihmeellinen draaman aihe sarjakuvassakaan. Lisäksi albumi etenee melko laiskasti. Mutta suomennoksen käsintekstaus oli mukava - sittemmin Like on siirtynyt sarjakuvissaan konetekstaukseen.

Piirtäjänä König ei ole kovin monipuolinen. Pottunokkaiset hahmot ovat kyllä aika ilmeikkäitä, mutta olen tainnut viime aikoina lukea paljon visuaalisesti komeaa sarjakuvaa, joten siihen nähden Vapautunut mies oli vähän tylsää katseltavaa. Tehokeinona piirrosjäljessä käytettiin paljaita sukupuolielimiä, mutta muistelen, että monissa muissa Königin albumeissa alastomuudella irrotellaan reippaammin.

Kuitenkin Vapautunut mies oli sen verran nopealukuinen, ettei paluu Königin pariin kaduttanut. Pikemminkin houkuttaisi testata, miltä muut Königit uusintakierroksella tuntuisivat. Esimerkiksi Lysistrate varioi Aristofaneen klassista näytelmää homonäkökulmaa hyödyntäen ja albumista on uusintapainos näköjään vielä saatavilla.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Alison Bechdel: Hautuukoti
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Kuva: Timo Mänttäri / Atena.

Vuodenvaihteen katsauksessani tuumailin, että kannattaisi ruveta lukemaan enemmän muista kuin englannin kielestä suomennettuja kirjoja. Aikeeni on todellakin jäänyt aikeeksi, ennen Ladaromaania olen tänä vuonna lukenut vain suomalaisia, englanninkielisiä, englannista suomennettuja ja venäjästä suomennettuja kirjoja. Ladaromaani on suomennettu saksasta, ja hieman yllättyneenä joudun toteamaan, että se taitaa olla vasta toinen saksalainen kirja blogissani - ensimmäinen on Frank Schätzingin Pedot, joka jäi kesken heti alkuunsa. Roman Schatzin Rakasta minut pitää jättää laskuista, onhan se suomeksi kirjoitettu.  Saksankielisen kirjallisuuden nimistä suosikikseni voin nostaa vain itävaltalaisen nuortenkirjailija Christine Nöstlingerin. Hänen kirjojaan olen lukenut useamman kappaleen, nekin lapsena. Joten näköjään kannattaisi panostaa hieman enemmän myös saksalaisen kulttuurin harrastamiseen, hyviä vinkkejä saa antaa!

Ladaromaani oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Minulle tämä oli välipalakirja, muttei suinkaan höttöisimmästä päästä. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsi ja Mari A.

Suomennosnillittäjä pääsee pitkästä aikaa kehaisemaan. Heli Naskin käännös on pääsääntöisesti oikein hyvää ja luontevaa suomea. Mainiota! Vain maneerinomaisesti toistuvasti sana "yksinkertaisesti" kävi jossain vaiheessa häiritsemään - kirjassa joku yksinkertaisesti tekee jotain vähän väliä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa päähenkilö Maik huomaa sairaalan pihalla yksinäisen pesubetoniruukun, enkä kyllä keksi mikä esine tämä voi olla. Googlekaan ei antanut hakutuloksia sanalle. Mutta kokonaisuutena suomennos oli siis oikein toimiva. Pisteet myös Timo Mänttärin suunnittelemasta kannesta - tylsiä ja persoonattomia kuvapankkikansia näkee kirjoissa nykyään aivan liikaa, mahtavaa että Atena on panostanut piirroskanteen!

Kirjaa on verrattu Sieppariin ruispellossa, ja toki teinipoikien automatkassa jotain holdenmaista on. Herrndorfin kirja toimii kuitenkin omana itsenään, Sieppari-fiilikset ovat hyvällä tavalla intertekstuaalisia, eivät apinointia. Minäkertoja Maik on 14-vuotias, pitää itseään tylsänä ja potee yksinäisyyttä. Luokkakaveri Tschick taas on venäläissyntyinen outolintu, joka tulee kouluun kirjat muovikassissa. Kun luokan kaunotar Tatjana kutsuu melkein kaikki paitsi Maikin ja Tschickin synttäribileisiinsä, käynnistyy tapahtumaketju, joka vie pojat sekasortoiselle matkalle halki Etelä-Saksan.

Juonikuviot ovat siis tuttuja muista vastaavista matkakertomuksista: pojat harhailevat varastetulla Ladalla sinne tänne, kohtaavat kummallisia ihmisiä ja koettavat välttää kiinnijäämistä. Aika raikkaalla ja pirteällä otteella Herrndorf kumminkin tarinaansa kuljettaa. Jotain olennaista hän on tavoittanut myös nuoren ihmisen sielunelämästä. Maik potee kohtalokkaan erilaisuuden ja yksinäisyyden tuntoja, on korviaan myöten ihastunut Tatjanaan ja haluaisi olla jotenkin jännittävämpi ihminen.

Erityisesti kirjan loppupuolen erikoiset vastaantulijat ja mielenkiintoiset miljööt kiinnostivat. Ei tämä elämää suurempi kirja ollut, mutta tähän lukutarpeeseen oikein sopiva: sujuva, viihdyttävä ja sopivasti myös särmikäs.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Kreetta Onkeli: Beige
Vera Brosgol: Anya's Ghost

Frank Schätzing: Pedot

Etteivätkö suomalaiset muka lukisi klassikoita. Tuossa yhtenä päivänä blogini kävijätilastoja kurkkiessani blogin suosituimmat sivut olivat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Väinö Linnan Sotaromaani ja Juhani Ahon Papin rouva. (Tai sitten näistä on taas vaadittu tekemään joissakin kouluissa äidinkielen tehtäviä.)

Bazar-kustantamo lupaili tosiaan minulle kesemmällä "kaikkien aikojen ekotrilleriä" lukukappaleeksi. Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, tuumin, kun raahasin postista valtavaa, järkälemäistä pakettia kotiin. Kirjalla on nimittäin mittaa tuhat sivua, joten painon puolesta se alkaa olla vähän epämukava luettavaksi yhtään epäergonomisemmissa asennoissa.

Valitettavasti kustantajalle on ehkä arvioitua vähemmän hyötyä tästä sissimarkkinoinnista, ellei sitten ole niin, että "all publicity is good publicity". Taistelin nimittäin kirjan kanssa viikon ja pääsin satakunta sivua eteenpäin. Voi tietenkin olla liian varhaista kuvitella, että pystyisin analysoimaan tyhjentävästi koko kirjan, mutta luon katsaukseni tämän urakan perusteella. :)

Pedot-kirjan etu- ja takakansissa mainostetaan näyttävästi myyntilukuja ja bestsellertilastoja, ja jos kirja on kerran ollut tosi ostettu Saksassa ja Norjassa, niin miksipä se ei olisi sitä Suomessakin. Se nimittäin muistuttaa tyyliltään melko paljon Dan Brownin kirjoja, ollen siis helppolukuinen, selkokielinen ja vailla kirjallisia kikkailuja. Luulen, että olisin esimerkiksi 12-vuotiaana tykännyt kirjasta oikeasti. Sen ikäiselle nimittäin riittävät paperinukkemaiset henkilöhahmot, ja kerrontaa pätkivät "valistusotteet". Eli jostain helppolukuisesta tietokirjasta kaivetut pätkät, joissa opetetaan kirjoittajan esille nostamaa teemaa - Brownin tapauksessa satunnaisia paloja historiasta tai kulttuurista, Schätzingin tapauksessa ekosysteemistä ja meren eliöistä.

Sadan ensimmäisen sivun aikana ehdin tavata eteläamerikkalaisen perinnekalastajan, joka edustaa katoavaa kansanperinnettä, pohjoisamerikkalaisen intiaanitutkijan, joka on huolissaan valaiden katoamisesta, norjalaisen tutkijan, joka on vanha egoistinen snobi mutta huippuasiantuntija meren suhteen, ja norjalaisen bisnesnaisen, joka on kova ja terävä mutta ah niin viehättävä, ja johon tutkija tietenkin tuntee vetoa. Lisäksi Pohjanmeren syövereistä on noussut esiin outoja, ennen tuntemattomia matoja.

Joten esitänkin tässä arvauksen siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Kun näitä merestä nousevia öttiäisiä alkaa tulla esiin, ne yrittävät valloittaa maailmaan. Madoista valaisiin kaikki liittoutuvat ja hyökkivät ihmisten kimppuun. Ihminenhän ei tätä salli, joten nämä tutkijat ja intiaanit sun muut yhdistävät voimansa ja voittavat lopulta kauheat eläimet. Sitten tehdään johtopäätöksiä tyyliin "hei, vois olla ihan kiva jos ei tuhottaskaan koko luontoa". Kirjan lopussa muodostuu muutama romanssi. Ainakin bisnesnainen jättää poikakaverinsa ja tykästyy rohvessoriin, ja ehkä tuo pohjoisamerikkalainen intiaanikin saa tyttöystävän. Eteläamerikkalaiselta tämä ei onnistu, koska hän oli ensimmäinen, joka kirjassa kuoli meren voimien mystisenä uhrina.

Jos tämä kirja jotakin kiinnostaa, kannattaa mennä lähiaikoina tarkkailemaan Lappeenrannan divareita. Tämä nimittäin lähtee jossakin vaihteessa kiertoon yhdessä muutaman muun "ylijäämäkirjan" kanssa.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Toni Morrison: Tervanukke