Marian Keyes: My Favorite Mistake

Kansi: Penguin.

Angelo looked around with his mild smile and I was on my feet, swept towards him in a tsunami of fondness. The other customers clicked out of their trance and began to inch nearer, like a pint-holding zombie apocalypse.

 

Irlantilainen Marian Keyes kuuluu chick lit -suosikkeihini, tosin ehkä on reilumpaa näin 2020-luvulla yhtyä kustantajan mainospuheisiin: hänen romaaninsa pakenevat genremäärittelyjä. Keyesin uusin, My Favorite Mistake, on rakenteeltaan chick litiä, mutta kirjassa on sen verran myös syvällisiä ja tummia sävyjä, että pelkkää hömppää kirja ei missään nimessä ole. Kirjasta löytyy postaus myös Kulttuuri kukoistaa -blogista.

 

Blogiarkistoa katsomalla huomaan, että on mennyt peräti 12 vuotta siitä kun edellisen kerran olen kirjoittanut Keyesin kirjoista. Onneksi ystäväni lahjoitti minulle My Favorite Mistaken pokkaripainoksen. Keyes on päättänyt kirjoittaa Walshin sisaruksille omat jatko-osat. Sisarussarjan nelonen, Anna Walsh, oli päähenkilönä Anybody Out There? -kirjassa, josta olen blogannut vuonna 2007. Nyt Anna on viisissäkymmenissä ja hän on päättänyt tehdä radikaaleja elämänmuutoksia.

 

Lusittuaan koronapandemian New Yorkissa etätöissä päättää Anna sanoa heipat kaikelle ja palata Irlantiin. Yksin. Ihana avopuoliso Angelokin jää taakse, samoin näyttävä ura kauneusbisneksessä. 

 

Irlannissa Anna päätyy länsirannikon pikkukylään hoitamaan tuttavan hotellibisneksen paikallissuhteita. Pakkaa sekoittavat niin persoonalliset paikalliset kuin vanha tuttu, aiemmissa kirjoissa Narky Joey -lisänimellä esiintynyt mulkerokomistus.

 

My Favorite Mistaken ydinteema on muutos. Anna menee isojen elämänmuutosten läpi. Monenlaiset muutokset tuulet puhaltavat myös hänen tuttavapiirissään. Isoin kysymys on, onko Joey muuttunut? Voiko ihminen muuttua ja jos voi, miten?

 

Keyes on rakentanut paksun tiiliskiven, jossa riittää lukemista, mutta loistavana tarinankertojana hän pystyy pitämään jännitettä yllä. Lukijana saa nautiskellen uppoutua Annan maailmaan. Rakkaussuhteiden lisäksi kirja peilailee ystävyyssuhteita. Koska Annaa vaivaavat esivaihdevuodet, syntyy samastumista siitäkin, miten Anna karistaa tyttömäisiä tapoja ja uskaltaa ottaa tilaa aikuisena naisena. 

Kirja on ilmestymässä suomeksi lokakuussa nimellä Paras virheeni. Keyes on kaiken muun hyvän lisäksi todella hauska, joten jos kaipaa hyvän mielen luettavaa, jonka ääressä saa myös pohdiskeltavaa, suosittelen lämpimästi Keyesin kirjoja. 

 

Lue myös nämä: 
Marian Keyes: The Mystery of Mercy Close
Marian Keyes: Anybody Out There?
Marian Keyes: This Charming Man

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.

"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."

 

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.

 

Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.

 

Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 

 

Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.

 

Identiteetin ja vallankäytön teemat

 

Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.

 

Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely. 

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa. 

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
Debby Applegate: Madam
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Eeva Louko: Onnellisten saari

Kansi: Otava.

- Ihan sikahyviä edelleen, Ansku nauroi suu täynnä pullaa. Ronja nyökkäili perässä.

Hän oli aloittamassa hiljaista valitusta lastenkutsujen pitkäpiimäisyydestä, kun huomasi kuka astui keittiöön.

Eeva Loukon esikoisdekkari Onnellisten saari vaikuttaa alkuvuoden hitiltä. Se on kuudentena HelMet-kirjastojen halutuimpien kirjojen listalla. Myyntilukuja en löytänyt, mutta usein kirjastovaraukset korreloivat hyvän myynnin kanssa. Ja koska julkaisijana on Otava, on kirjalla puolellaan Suomen parhaat kustannustoimittamisen ja markkinoinnin resurssit. Tästä kertoo sekin, että kirjan luvataan olevan “herkullisen koukuttava sarjan avaus”.

Onnellisten saaressa Lontoossa asuva Ronja palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin Lauttasaareen, kun hänen isänsä löytyy murhattuna. Yhdessä lapsuudenystäviensä kanssa Ronja selvittelee isänsä menneisyyttä ja törmää vanhoihin arvoituksiin.  

En ole dekkarien himolukija – turhan usein dekkarijuoni vaikuttaa vain kömpelösti kasatulta tekosyyltä kirjoittaa vaikkapa miljööstä. Kiinnostuin Onnellisten saaresta luettuani Kirsin kirjanurkan mielipiteet kirjasta. Epäloogisuuksia niin paljon, ettei edes tarkkana lukijana tunnettu Kirsi jaksa luetella niitä? Tähän täytyy tutustua!

Sain Kirsiltä postitse hänen arvostelukappaleensa (kiitos vielä kerran!). Tietoinen “vastakarvaan lukeminen” lienee joidenkin mielestä vähän väärä tapa lähestyä kirjaa, mutta ainakin tällä kertaa epäloogisuuksien bongaileminen oli antoisaa. Itse asiassa koko kirja on kuin kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemisessa loogisen ajattelukykyni rajat kerta kaikkiaan tulivat vastaan.

Kirjan parissa mieleeni muistuivat opiskeluvuodet, jolloin kirjoitin tenttivastauksia ja opinnäytetöitä. Usein olin valmistautunut aivan liian vähän ja yritin korvata laatua määrällä. Sen sijaan, että olisin kiteyttänyt osaamiseni kristallinkirkkaasti, päädyin kirjoittamaan tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia johdantoja ja loppupäätelmiä ja varsinaisessa vastauksessa pyörittelin muutamaa ydinasiaa edestakaisin. Toivoin, että epämääräisyyteni ja epätäsmällisyyteni hämäisi tarkastajaa ja saisin asiallisen arvosanan.

Onnellisten saaressa on todella paljon löysää kielenkäyttöä ja sitä olisi sietänyt tiivistää kunnolla. Ongelma kuitenkin on, että varsinainen dekkarijuoni on melko päälleliimattu eikä esimerkiksi poliisin toiminnan kuvaus vaikuta kovinkaan asiantuntevalta tai realistiselta. Jos kirjan tiivistäisi dekkarijuonen ympärille, siitä jäisi tuskin mitään jäljelle. Arkisia askareita kuvataan intensiivisen realistisesti, mutta murhaa ja sen tutkimista ympäripyöreästi. Lauttasaaren rannasta löytyneen Ronjan isän ruumiin tutkimista kuvataan näin:

Tiimi työskenteli ruumiin ympärillä tottuneesti.

Myöhemmin taas Ronjan teenkeitosta kerrotaan näin:

Mutta ensin hän tarvitsi teetä. Hän oli Lontoossa tykästynyt juomaan, se rauhoitti, selkeytti ja tarvittaessa piristi samaan aikaan. Ihme ainetta. Hän harppoi keittiösyvennykseen ja availi kaappeja. Yläkaapista pöllähti kasvoille pölypilvi, joka sai aikaan yskänkohtauksen. Toettuaan Ronja jatkoi kaappien availua, kunnes löysi takakaapin perukoilta rutussa olevan paketin. Ronja täytti tiskipöydän reunalla lojuvan sähkökäyttöisen vedenkeittimen ja napsautti sen päälle. Viereisestä kaapista löytyi isän säästämiä, rumia mainoskuppeja. Hän tarttui umpimähkään yhteen mukeista ja kaatoi kiehuvaa vettä piripintaan. Teepussi leijaili hiljalleen pohjalle Ronjan sipsuttaessa villasukkasillaan nahkasohvalle.

Ehkä kirjan on tarkoitus edustaa cozy mystery -tyyliä, hieman Mma Ramotswe -sarjan tapaan? Mutta yleensä cozy mysteryissä on paljon lämmintä, sympaattista, positiivista ja iloista ainesta. Tässä kirjassa kuvataan lapsiperheen tiskaamattomia astioita, liian vauhdikasta ulkojumppaa räntäsateessa, kuluneita sisustuksia ja epämiellyttävän uteliaita naapureita.

Entä miksei kukaan ole vetänyt punakynällä ylläolevasta kappaleesta edes “sähkökäyttöistä” yli? Googletin “sähköttömän vedenkeittimen” ja hakutulosten perusteella esimerkiksi eräretkeilijöille on tarjolla akkukäyttöisiä vedenkeittimiä, jolloin vedenkeitintä ei tarvitse kytkeä sähköpistokkeeseen. Muuten ainoa sähkötön vedenkeitinvaihtoehto taitaa olla kattila, ja jos kattilaa käyttää sähköhellalla, silloinkin tarvitaan sähköä.

Realismin epätasapainosta kertoo myös se, että murhatun henkilön perunkirjoitus vaikuttaa niin sujuvalta, että siitä ei tarvitse kertoa lähes mitään. Elävässä elämässä ihmisillä on kuulemma nykyään todella työlästä saada suljettua vainajan puhelinliittymät tai verkkopankkipalvelut. Ronjan ei kuvata pohtivan tällaisia lainkaan. Ehkä kyseessä on ollut tietoinen rajaus, turhan arkirealismin välttäminen? Mutta jos näin on, miksi kahvilassa tai lenkillä käymistä kuvaillaan pitkästi?

Lisäksi Ronja itse on päähenkilönä niin ankea, että ihmettelin lukiessani, miksi hänen lapsuudenystävänsä, tuttavansa ja ex-heilansa jaksavat höösätä hänen kimpussaan. Ronja enimmäkseen valittaa koko kirjan ajan. Lauttasaari tuntuu juoruilevalta tuppukylältä, lapsuudenystävät ovat joko liian hienoja tai liian arkisia, entisen poikaystävän innokas kosiskelu tuntuu ahdistavalta, isän asunto on ruma ja kulahtanut ja sekä isä että äiti ovat jääneet etäisiksi. Usein inhokkipäähenkilöni dekkareissa on puuhakas amatööri, joka ratkoo rikoksen tyhmänrohkealla tavalla ja ajautuu sitten ongelmiin, joista muut pelastavat hänet. Mutta Ronja ei tee edes tätä, menee vain sinne minne muut sanovat ja ruikuttaa. Ongelmiin hän kyllä joutuu. Toivottavasti sarjan seuraavaan osaan hänelle annetaan hieman oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta.

Miksi tämä kirja on siis kirjoitettu? Vahvimmin kirjasta välittyy halu nostalgisoida Lauttasaaren maisemia. Kirjasta paistaa kotiseuturakkaus ja Lauttasaaren maamerkkejä ja tunnelmia kuvataan hartaasti. Itse en ole Lauttasaaressa asunut, mutta olen kulkenut siellä kyläily- ja asiointimatkoilla ja monet Onnellisten saaren kuvauksista tuntuivat tutuilta. Voisi ajatella, että nykyiset ja entiset lauttasaarelaiset ovat kirjalle parasta kohderyhmää. Mutta koska Lauttasaaressa asuu koulutettua, työssäkäyvää, sivistynyttä ja varakasta väkeä, eikö heitä ajatellen olisi kannattanut hioa kirjaa vähän pitemmälle? Nyt arvelisin, että kirjan parissa viihtyy parhaiten vähän lukeva, mielellään nuorenpuoleinen henkilö, jota yksinkertainen kieli turhine rönsyineen ei vaivaa.

Pienenä ihmetyksen aiheena jäin pohtimaan sitäkin, että kirjassa on poliisi nimeltä Oona Laine. Lauttasaaressa asuu Suomen kärkidekkaristeihin kuuluva Outi Pakkanen, jonka luoma Anna Laine on seikkaillut Stadin maisemissa jo kymmeniä vuosia. Eikö Oona olisi voinut olla vaikka Aalto tai Järvi, varsinkin jos häntäkin nähdään sarjan tulevissa osissa? Vai onko Oona Laine intertekstuaalinen silmänisku Anna Laineen suuntaan?

Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin on miespoliisi Anton. Hän on omalla tavallaan klisee: itserakas naistenmies, joka ei halua sitoutua koska pelkää pettyvänsä rakkaudessa. Mutta poliisina hän on virkistävä tai ainakin jotain muuta kuin avioeron kolhima yksinäinen keski-ikäinen alkoholisti. Toivottavasti Anton saa seuraavassa osassa isomman roolin. Sarjan tulevia osia olisi luonteva sijoittaa Lauttasaaren lähiympäristöön vaikka Tapiolan puolelle, miksei Ruoholahteenkin.

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Yöpuisto
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Leena Lehtolainen: Tappava säde

John Grisham: Firma

Kansi: Mika Kettunen / Bonnier.

Podin muutaman päivän flunssaa ja kipeänä sitä kaipaa jotakin viihdyttävää ja helppolukuista kirjaa. Tartuin äidin suosittelemaan John Grishamin Firmaan, joka on 1990-luvun alussa julkaistu lakimiestrilleri. Kannessa puhutaan "oikeussalitrillerissä", mutta ei tässä oikeussalissa käydä kertaakaan. Kirjan nimi on jäänyt mieleen myös samannimisestä elokuvaversiosta, jossa Tom Cruise näyttelee. En tosin muista nähneeni elokuvaakaan.

Kirjassa vastavalmistunut asianajaja Mitch McDeere värvätään töihin Memphisissä sijaitsevaan veroasioihin erikoistuneeseen lakifirmaan. Alussa kaikki vaikuttaa upealta: palkka ja edut ovat mahtavia, Abby-vaimon viihtyminen Memphisissä halutaan varmistaa kaikin keinoin ja töissä kannustetaan kunnianhimoiseen ponnisteluun. Mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, ja ennen pitkää Mitch huomaa olevansa kahden tulen välissä: häntä kyttäävät sekä FBI että ammattirikolliset.

Irmeli Ruuskan suomentama kirja täytti tehtävänsä: se tosiaan oli viihdyttävä ja vei mukanaan. En ole mikään trillerien ylin ystävä, mutta tässä kirjassa henkilöhahmojen pintapuolisuus, elokuvamainen vauhdikkuus ja teknisten yksityiskohtien ja brändien luetteleminen jotenkin sopi. Grisham osasi rakentaa jännitystä pienistä paloista kerrallaan ja tarinan suoraviivaisuudesta huolimatta myös yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä annosteltiin sopivasti.

Meinasin jo marmattaa naishahmojen yksipuolisuudesta: kirjan naisissa olennaista tuntui olevan kauneus, seksikkyys, hiusten väri ja rintojen koko. Mutta tarkemmin ajateltuani jouduin toteamaan, että jokseenkin yhtä yksipuolisia miehetkin olivat. Varsinkin Mitch oli loppujen lopuksi todella puleerattu hahmo: komea ja huippuälykäs, lähes yli-inhimillinen hyvän muistinsa ja fyysisen sitkeytensä puolesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta: niin etelän letkeä Memphis kuin pakkasen purema Washington ja leppoisat Caymansaaret kuvattiin houkuttelevan elävästi. Oma hauskuutensa oli kirjan ajankuva: tietokoneet ovat vielä valtavan suuria rouskuja jossakin kellarikaapeissa ja tärkeät juristit hoitavat kaikki asiansa paperimappien avulla. Paperien kansioimisella ja kopioinnilla onkin kirjassa iso rooli ja erilaisia kopiokoneita ja niiden toiminnallisuuksia kuvataan hartaudella.

Kaiken kaikkiaan vetävä kirja, jonka luettuani en ihmettele yhtään Grishamin suosiota. Voisinpa vaikka lukea häneltä jotakin muutakin.

Lue myös nämä:
Tuomas Vimma: Firman mies
Karo Hämäläinen: Erottaja
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Arto Melleri: Runot

Heinäkuisella lukumaratonillani luin Arto Mellerin koottujen runojen kokoelmaa. Maratonin jälkeen olen lueskellut Runoja pikkuhiljaa eteenpäin ja nyt joulunpyhinä luin kirjan loppuun.

Kirjan lopussa on Mellerin kustannustoimittajan ja ystävän Tuomas Anhavan jälkikirjoitus. Hyvää jatkolukemista olisivat niin ikään Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoomateos Pääkallolipun alla ja Melleri-elämäkerta Romua rakkauden valtatiellä.

Kesällä kerroinkin Mellerin runojen olevan eläviä ja hengittäviä. Mitä pidemmälle tuotannossa mentiin, sitä selvemmin tuli näkyviin ruman ja kauniin yhdistelmä. Melleri kirjoitti rappioromantiikkaa, jossa ankeatkin asiat kuulostavat kauniilta.

Tiedän mitä tuntuu Romeosta
raa'an lihan näyttämöllä,
näen ajeltujen häpyhuulten graavatun virnistyksen,
solmuunvedetyn kondomin lattialla vieraan vuoteen
vierellä
Silmäpuoli kolli luikkii hautausmaan muurin
sammaltunutta kuvetta,
tiedän miltä näyttää yksinäiseltä kadulta
valaistu ikkuna jonka äärellä onnellinen perhe
iltateellä,
emäntänsä jaloissa häntää heiluttava koira
Joka Osaa Puhua

(Ote nimettömästä runosta, kokoelmasta Kuningatar Hysteria, 1993)

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut Melleri vaikutti näkyvistä helsinkiläisissä boheemipiireissä erityisesti 1990-luvun kosteina vuosinaan. Sekä Pohjanmaan maisemat että Helsingin kulmat näkyvät runoissa kiehtovalla tavalla. Melleri maalaa päälle näkyjään, yltiöpäistä romantiikkaa ja raadollisia huumehuuruja.

Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma Puukkobulevardi huipentaa tämän tyylin. Se onkin Runojen toiseksi viimeinen kokoelma. Vuonna 1998 Melleri joutui onnettomuuteen ja sai vakavia vammoja. Viimeinen runokokoelma Arpinen lemmen soturi vuodelta 2004 pitää paikoin sisällään hienoja väläyksiä, mutta on muuten otteeltaan selvästi "kevennetty", aivovammasta kuntoutetun runoilijan kirjoittama. Melleri menehtyi vuonna 2005, 48-vuotiaana.

Runot-kokoelmassa on välillä pitkiä proosarunoja tai näyttämötekstejä, jotka tuntuivat ensin hieman työläämmiltä kuin lyhyemmät runot, mutta osoittautuivat varsin antoisiksi. Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Lue myös nämä:
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär ilmestyi viime kesänä ja kirja on saanut varsin mukavasti näkyvyyttä sekä perinteisessä mediassa että kirjablogeissa. Koska fanitan keskiaikaromaanien kuningatarta Kaari Utriota ja pidän muutenkin kovasti historiallisista viihderomaaneista, tartuin odottavin mielin Näkijän tyttäreen. Jos Suomeen saadaan lisää kirjailijoita, jotka kirjoittavat vetäviä keskiaikaan sijoittuvia seikkailuromaaneita, mikäs sen parempaa!

Näkijän tyttärestä löytyi sekä kiitettävää että moitittavaa. Koska suhtaudun genreen subjektiivisen tykkäävästi, arvioin pitäneeni kirjasta sen vuoksi hieman enemmän kuin joku sellainen lukija, jolle keskiaikaiset rakkausseikkailut eivät ylipäätään kolahda. Toivon vilpittömästi Kristiina Vuoren julkaisevan vielä monta samantyylistä kirjaa lisää, mutta toivon myös, että esikoisromaanin pikku puutteet eivät toistuisi tulevassa tuotannossa. Vertailua pääsisi tekemään pikapuoliin, sillä Vuoren toinen romaani Siipirikko ilmestyy kesäkuussa.

Näkijän tyttären nimihenkilö on Eira, vauraan kartanon äpärätytär, jolla on parantajan ja näkijän kykyjä. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä ensin varsinaissuomalaisessa Teinperin kartanossa ja sitten hämäläisessä Lauttian kartanossa. Keskiöön nousee kolmiodraama: Eira on ihastunut kasvinkumppaniinsa Rikhardiin, mutta hämäläinen soturi Elof aiheuttaa myös väristyksiä.

Vuoren onnistumisia ovat uskottavan tuntuinen miljöö ja laaja henkilögalleria. Pidin erityisesti suomalaisen pakanauskonnon kuvaamisesta ja Eiran kykyjen kuvaamisesta. Kirjan maailmaan pystyi sukeltamaan ja enimmäkseen siellä viihtyi.

Töksähtämisiä tuli kielenkäytön puolella. Näköjään sen enempää Vuori kuin hänen kustannustoimittajansa Tammella eivät osaa taivuttaa piestä- ja vuolla-verbejä. Kirjassa yksi sun toinen oli "pieksetty" eikä piesty. Erityisesti ällistyin, kun erään henkilön kuvattiin olevan "vuollettu" hennommasta puusta kuin veljensä. Pitäisi taivuttaa "vuoltu", ja silloinkin jäljelle jää pienehkö fraasirikos: yleensä kai joku on veistetty samasta tai eri puusta kuin joku toinen. Lisäksi minua ärsytti ahkera omata-verbin viljeleminen. Milloin joku omaa tietäjän voimia, toinen omaa äitinsä ulkonäön, kolmas omaa terävän pään. Jopa inhokkini, sinä-passiivi, vilahtaa tekstissä.

Kirjan keskiosa on kauniisti sanottuna hidastempoinen, vähemmän kauniisti sanottuna aika pitkäveteinen. Alussa ja lopussa onneksi riittää vauhtia ja juoni etenee hyvin, mutta luultavasti kirja olisi parantunut, jos 560 sivusta olisi tiivistetty ainakin sata sivua pois.

En myöskään päässyt ihan jyvälle Eiran persoonasta. Pitkään hänen tärkeimmät ominaisuutensa olivat äpäryys, parantajan kyvyt ja kiintymys Rikhardiin. Mutta millainen hän oikein oli luonteeltaan? Välillä tuiskahteleva, välillä pelokas. Muutkin henkilöhahmot ehtivät kirjan aikana soutaa ja huovata, mitä toisaalta voi pitää inhimillisenä, mutta minusta henkilöiden tempoileva käyttäytyminen tuntui usein aika epäloogiselta.

Henkilökohtaisesti olin myös aika harmissani kirjan lopusta. Raah, ei näin! Mutta pakkohan loppu on hyväksyä sellaisena kuin kirjailija on sen kirjoittanut. :)

Kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta totean uudestaan, että kokeilen mieluusti Kristiina Vuoren tuleviakin kirjoja. Näkijän tyttäressä uskottavuus enimmäkseen toimi, joten toivottavasti Siipirikko on vähintään samaa tasoa. Pidän kirjalle peukkuja!

Lue myös nämä:
Milla Keränen: Sisilian ruusu
Kaari Utrio: Uhritulet
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta taitaa olla jonkinlainen sleeper hit, vähitellen suosiotaan yhä suuremmaksi kasvattava teos. Luin ensimmäiset arviot kirjasta syksyllä, mutta silloin kiinnostuskynnykseni ei ylittynyt.

Vielä lokakuussa Norkun arviota lukiessani olen kommentoinut, etten taitaisi kestää liikoja aluepoliittisia kärjistyksiä. Joulun kieppeillä Booksyn arvion jälkeen olen jo arvellut, että ehkä tämä pitää lukea. Lopulta asia ratkaistiin puolestani, sillä voitin Readberry.fi:n kirjamessuarvonnassa Kutturan. 

Readberry.fi on nyt beta-vaiheessa, mutta olen hyödyntänyt palvelua jo myös ensimmäisen Long Play -artikkelin lukemisessa. Sen luin pöytäkoneelta, mutta Kutturaa aloittaessani vähän pähkäilin, mikä vehje olisi paras kirjan lukemiseen. Pöytäkone tai kannettava tietokone eivät houkutelleet, iPadia minulla ei ole ja puhelimen näyttö on niin pieni, etten viitsi sitäkään käyttää. Readberry.fi:n kirjat eivät ole ladattavia tiedostoja vaan tekstiä selaimella, joten en voinut ladata kirjaa Kindleen. Lopulta hoksasin, että Kindle Touch 3G -mallissa on beta-ominaisuutena selain, joten eikun kokeilemaan. Sehän toimikin pääosin hyvin. Pääsin kirjautumaan selaimella Readberryyn ja koska luin kirjaa lähinnä kotona ollessani, pidin wlan-yhteyttä päällä, mikä nopeuttaa selaimen toimintaa. Välillä Kindlen selain hieman pyki ja muutaman kerran piti tämän vuoksi käynnistää selain uusiksi ja kirjautua uudelleen, mutta suht sujuvasti koko kirja tuli näin luettua. Kommenttisivun lataaminen taas ei toiminut yhtä mallikkaasti, mutta tämäkin taitaa johtua enemmän Kindlestä kuin Readberrystä. Readberryn ohjesivulta voi tarkastaa tekniset suositukset.

Tietokoneella ollessani kävin jättämässä muutaman kommentin. Esilukijan kommenteista oli minulle hyötyä, sillä opin muun muassa, että maaltamuuton kieltäminen on totta Kiinassa. Kutturassa Helsinki on kieltänyt maaltamuuton muulta Suomelta, ettei pääkaupunkiseutu tukehdu maalaisten vyöryyn...

Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevä Mikko-Pekka Heikkinen on kotoisin Kainuusta kuten minäkin. Heikkinen tulee Suomussalmelta, joka on alle sadan kilometrin päässä omasta kotikunnastani Paltamosta. Heikkinen on kolme vuotta minua vanhempi ja aikuisiällä olemme kumpikin päätyneet pääkaupunkiseudulle. Kutturan aiheen pitäisi siis olla minullekin läheinen. Tässä olikin suurin syy, miksi epäröin tarttua kirjaan. Kun aiheena on sisällissota Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen välillä, pelkäsin saavani allergisia reaktioita liioista kärjistyksistä. Nuorena olen saanut silmät suut täyteen umpioitunutta kainuulaista maakuntahenkeä, johon kuuluu olennaisena osana Rysselin vihaaminen ja tietenkin valittaminen siitä, miten Helsinki vie kaiken ja miten Helsingissä päätetään kaikki kainuulaisten asiat aivan epäreilusti.

Mutta yhtä lailla tältä Helsingistä käsin olen ehtinyt usein ärsyyntyä tunkkaiseen stadilaisnostalgiaan ja ylimieliseen rajanvetoon Helsingin ja muun Suomen välille. Jos sisällissota syttyisi, mikä olisi minun valintani? Pakenisinko muiden citykanien joukossa äkkiä Tallinnaan sodan jaloista? Vai loikkaisinko rajan yli Pohjois-Suomeen pottujen puolelle tekemään kaikkeni oikean henkisen isänmaani puolesta?

Paha sannoo. Mutta se on helppo sanoa, että onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat täydellisen aiheettomiksi. Heikkinen onnistuu erinomaisesti kääntämään vuosikymmeniä kyteneet stereotypiat hulvattomaksi huumoriksi. Nauraa röhötin ääneen useita kertoja ja muunkin ajan viihdyin mainiosti. Tosin kirja olisi ehkä kannattanut lukea mahdollisimman nopeasti ja yhtäjaksoisesti, sillä välillä lukutauon jälkeen tuntui, että suvantokohdissa pilkahti pieni pitkitetyn vitsin sivumaku. Onneksi romaania ei kuitenkaan ole tarkoituksella lähdetty paisuttamaan, vaan sivumäärä jää napakaksi.

Pohjois-Suomen hyökkäyksen keskeisiä hahmoja on lappilainen Oula, joka johtaa menestyksekkäitä moottorikelkkaiskuja. Moni pohjoissuomalainen on valmis uhrikuolemaan, tehdäänhän moottorikelkkahyökkäykset kamikaze-hengessä. Oulan leiriin päätyy Keskisuomalaisen nuori toimittaja Aino Riski, joka päättää edetä pätkätyöurallaan kirjoittamalla sisällissodasta reportaaseja. Oulan leirissä hän tutustuu muun muassa Kutturan gangstaan, yhdysvaltalaista rap-kulttuuria fanaattisesti ihailevaan Toni Morottajaan.

Etelä-Suomen sotaa seurataan Jesse Purolan näkökulmasta. Jesselle sota on lähestulkoon unelmien täyttymys, sillä hän on suuri Väinö Linna -fani. "Mitä Koskela tekisi?" miettii Jesse aina kiperän paikan tullen. Myös Taistelutoverit-tv-sarja on tehnyt Jesseen suuren vaikutuksen. Harmi vaan, kun oikeassa elämässä sota ei näytä läheskään yhtä hohdokkaalta kuin tv-ruudulta tai valkokankaalta...

Jesse onkin tosi hyvä hahmo, sellainen ettei tiedä pitääkö nauraa vai sääliä. Yliopiston toimistorottana siviilissä touhuskeleva Jesse on sotafiktion aivopesemä, mutta joutuu alikessuna ohjeistamaan itähelsinkiläisten lähiöhiipparien ryhmää. Nämä eivät, yllätys yllätys, ole aivan yhtä sinivalkoisella hengellä varustettuja kuin Jesse. Naapuriryhmää vetää Jessen somalialaissyntyinen opiskelukaveri Abdi Bahdoon, hän pärjää hieman paremmin.

Huvittavaa kyllä, Jessen uskottavuus syntyy pitkälti siitä, että olen ihan oikeasti tavannut aika paljon nuoria miehiä, jotka ovat vilpittömän "armeijauskovaisia" ja joiden käsitys sotimisesta tuntuu perustuvan viihde-elokuviin ja fiktiontäyteisiin mielikuviin toisesta maailmansodasta. Silti Jesse on niin sympaattinen reppana, ettei häntä voi olla kannustamatta. "Puu kaatui kuin Windows maanantaiaamuna", miettii Jesse poteroa kaivaessaan. Tosin tekstissä lukee virheellisesti "maanantai-aamuna" - joitakin kielellisiä huolimattomuuksia Johnny Knigan kustantamaan romaaniin on jäänyt.

Terveisiä Kutturasta on Heikkisen toinen kirja, esikoisteos on vuonna 2010 ilmestynyt Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Readberrystä opin, että ainakin Toni Morottajan hahmo on esiintynyt jo esikoisteoksessa. Kirjaa voisi verrata Hitlerin kylkiluuhun - siinäkin kirjoittajana on toimittaja, joka tarttuu ajankohtaiseen poliittiseen ilmiöön ja vääntää sen satiirin ja veijariromaanin muotoon. Tunnetasolla tykkäsin Kutturasta enemmän kuin Hitlerin kylkiluusta, mutta teknisesti ottaen kirjoilla on aika paljon yhteistä.

Heikkinen onnistui kirjallaan sekä naurattamaan että purkamaan aluepoliittisia traumojani. Vaikka kirjan pintataso on viihteellinen, tuo vakavuutta mukaan romaanissa kuvattu saamelaisten historiansa aikana kokema sorto. Suomalaiset eivät ole alkuperäiskansasta paljon piitanneet. Kenties täytyy joskus lukaista myös Nuorgamin Alkon tuho.

Lue myös nämä:
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu 
Mooses Mentula: Musta timantti
Veikko Huovinen: Veitikka

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

Kuva Googlen kuvahausta, kirja Otavan.

Äiti antoi Vuohen juhlan luettavaksi ja kehui sitä kovasti, mutta varoitti että kirja on kuin Puhdistus ja Kuoleman divisioona potenssiin kaksi. Otin kirjan mukaan lomamatkan lukemiseksi, koska arvelin sen olevan matkakirjaksi sopiva: pokkaripainos on kevyt ja kompakti, mutta laatukirjallisuus on riittoisaa ja paneutumista vaativaa luettavaa. Tulipa siis luettua pitkästä aikaa myös Nobel-voittajan tuotantoa, Mario Vargas Llosahan on vuoden 2010 nobelisti. En pysty edes muistamaan milloin viimeksi olisin lukenut Nobel-voittajan kirjan. (Tsekatkaapa muuten Valkoisen kirahvin Nobelista-Öh-Finlandiaan -lukuhaaste.) Vuohen juhlasta en muista blogiarvioita nähneeni, mutta Googlellahan niitä löytyi: Mimun kirjat ja Valopolku ovat kirjoittaneet tästä kirjasta. Vargas Llosan toiseksi uusin kirja, Tuhma tyttö, on kyllä blogeissa silmiini osunut, siitä on kirjoitettu ainakin K-blogissa, Kirjapedolla ja Erjan lukupäiväkirjassa. Vuohen juhlan jälkeen minua voisi kiinnostaa myös Vargas Llosan uusin, Keltin uni.

Vuohen juhla oli vaikuttava ja monitasoinen lukukokemus, mutta aloitan silti arvioimalla, kenen ei kannata kirjaa lukea. Jos ahdistuu maailman pahuudesta, kuten yksityiskohtaisista kidutuskuvauksista, ei kannata lukea tätä. Eikä silloinkaan, jos on sitä mieltä, että kaikki yhteiskunnallis-historialliset kirjat ovat tylsää jaarittelua. Ja jos vaihtuvat kertojanäkökulmat ja pilkottu aikarakenne pistää pään pyörälle, voi mennä tässä sekaisin. Kärjistettynä voisi sanoa, että ei aloittelijoille. Mutta niille, jotka ovat kiinnostuneita kuohuvasta maailmanhistoriasta, poliittisista käänteistä ja yhteiskunnallisten tapahtumien valottamisesta yksilökohtalojen kautta, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Kirjan alussa yhdysvaltalaistunut Urania Cabral palaa Dominikaaniseen tasavaltaan. Hän tapaa perheenjäseniään, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Muistot sekoittuvat kirjan toisiin aikatasoihin, joissa seurataan Dominikaanisen tasavallan verisen diktaattorin Rafael Trujillon vallan loppuaikoja. Uranian mieltä painavat inhottavat muistot - varsin pian lukija alkaa uumoilla mistä on kyse, mutta Vargas Llosa ei hätäile vaan rakentaa jännitteitä monen sadan sivun verran.

Yritin etsiä netistä ilmaisia, julkaisuvapaita kuvia Dominikaanisesta tasavallasta, mutta päädyin vain maksullisille kuvasivuille. Tässä sen sijaan YouTubesta matkailijoiden valokuvia esittelevä video, josta saa käsityksen maan maisemista ja tunnelmasta. En ole koskaan käynyt missään Karibianmeren maassa, mutta tätä lukiessani elin vahvasti katujen kakofonian, meren turkoosinsinen ja auringon paahteen. Dominikaaninen tasavaltahan on suosittu matkailumaa nykyään - mahtaako julma diktatuurihistoria näkyä turisteille jollakin lailla? Tuskinpa, sillä ihmisen muisti on näissä asioissa kovin lyhyt. Mario Vargas Llosan kirjan eräs teemoista sen sijaan on historian pitkät jäljet - kuinka yksittäisillä tapahtumilla voi olla syvät juuret, vaikutukset näkyvät vielä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin.

Diktatuurin psykologiaa pohditaan Vuohen juhlassa paljon. Mikä saa ihmiset ja kokonaisen kansakunnan uskomaan valheisiin, näkemään mustan valkoisena ja luopumaan moraalista? "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä", sanotaan raamatussa, ja nämä sanat sopivat täysin Trujillon - Hyväntekijän, Uuden Isänmaan Isän, Pedon, Vuohen - aikakauteen. Ylilyövän henkilökultin rakentaminen tuntuu toistuvan hirmuhallitsijoiden kohdalla aina - mahtaako Muammar Gaddafin Libyassa olla meneillään samankaltaisia tapahtumia juuri nyt kuin 1960-luvulla Trujillon Dominikaanisessa tasavallassa? Trujillon talutusnuorassa poliittinen valtaeliitti kiemurtelee, pokkuroi ja palvoo - siitä huolimatta vainoharhainen ja mielivaltainen johtaja murhauttaa epäsuosioon joutuneet pienestäkin syystä. Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita?

Kirja on myös siirtomaavallan historiaa, katolisen kirkon historiaa ja Amerikoiden historiaa. Politiikan valtapeliä Vargas Llosa kuvaa todella taitavasti: kollektiivisten voimien takana on usein yksilön valinta ja yksilön tahto. Kirjassa on useita kiehtovia henkilöhahmoja, tosin vain harvoin miellyttäviä. Suurin osa tapahtumista perustuu todellisuuteen ja mukana on useita tosielämän hahmoja. Karmeita ja kiehtovia henkilöitä ovat nukkepresidentti Joaquín Balaguer, jonka johtotähtenä on rauhallisen ulkokuoren säilyttäminen kaikissa olosuhteissa, sadistinen sotilastiedustelupalvelun johtaja Johnny Abbes García ja Uranian isä Agustín Cabral, jonka elämän tragedia on senaattoriuran päättyminen Hyväntekijän epäsuosioon joutumisen vuoksi.

Vaikka alussa kerroinkin etten ole paljon nobelisteja lukenut, niin tämä kirja oli sellainen, jota lukiessa nyökyttelin päätäni: kyllä, tämä on Nobelin arvoista tekstiä. Vargas Llosa hallitsee laajan aikajänteen, suuren ihmisjoukon, poliittiset ja historialliset vaiheet ja kuljettaa tarinaa vetävästi, sydämeenkäyvästi ja mukaansatempaavasti. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijansa mieleen asumaan.

ps. En näköjään muista mainita suomentajia juuri muulloin kuin tyytymättömänä. Joten kehutaan suomentaja Sulamit Hirvasta siitä, että hän tekee pääsääntöisesti oikein hyvää jälkeä, tosin muutama lipsahduskin mukaan mahtuu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Art Spiegelman: Maus

Mika Waltari: Turms, kuolematon

Turms, kuolemattoman uusintalukeminen on ollut mielessä jo pitkään, blogissakin mainintoja Turmsista on tainnut vilahdella parin vuoden ajan. Sysäys Turmsin suuntaan taisi olla Heikki Sauren kirja Matka yli ymmärryksen. Turms, kuolematonta sanotaan Waltarin kirjasta mystisimmäksi, ja kylläpä tässä mystiikkaa riittikin.

Ensimmäisestä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa. Olen saanut hienon, etruskitaiteella kuvitetun painoksen lahjaksi äidiltäni. Muistikuvieni mukaan tämä oli Sinuhea kevyempi kirja, "seksiseikkailuja Välimerellä" -tyyliin. Tämä lukukerta oli toisenlainen kokemus. Turms on Sinuhea episodimaisempi ja henkilöhahmot ovat kärjistetympiä, mutta tarinankulku nojaa vahvasti Turmsin mystisiin kokemuksiin. Vaikka seikkailut tapahtuvat maan päällä, niillä on korkeampi tarkoitus. Maalliseen mammonaan tai valtaan Turms ei sitoudu.

Matka yli ymmärryksen -kirjassa kuvattiin ruumiista irtautumista, transsia, henkiparannusta, henkien kohtaamista ja enteitä, ja juuri näitä asioita Turms, kuolematon vilisee. Rinnakkaislukemisena minulla oli Waltari-elämäkerta Unio Mystica, jonka Turmsia koskevat jaksot luin suurella mielenkiinnolla. Aikalaiskriitikoilla oli vähän vaikeuksia suhtautua Turmsin pursuavaan mystiikkaan. Sen sijaan kirja poiki Italian parapsykologiselta seuralta kutsun: seura olisi halunnut Waltarin koehenkilöksi jälleensyntymistä käsittelevään tutkimukseen, koska seuran mielestä Waltarilla oli ilmeisiä taipumuksia jälleensyntymiseen. Waltari kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Mika Waltarin muistolaatta. Tunturikatu 13, Helsinki.

Päähenkilö Turmsia kuvataan kirjan aloitusluvussa etruskien pyhänä miehenä, lukumona. Välittömästi alun jälkeen siirrytään kuitenkin Turmsin nuoruuteen, ja kestää hyvin pitkään ennen kuin tarinan ympyrä kiertyy kiinni.

Tunturikatu 13:n pääovi.

Nuori Turms on joutunut salaman iskemäksi ja menettänyt muistinsa. Kreikassa hän tutustuu sotataitoiseen Dorieukseen ja nuoret miehet päätyvät meriseikkailuihin. Kapteeni, Fokaian Dionysios on ovela ja onnekas mies, ja monien vaiheiden myötä laiva päätyy Sisilian saarelle, jonne jäädäänkin pitkäksi aikaa. Täällä Turms rakastuu papitar Arsinoeen, Dorieus alkaa havitella omaa kuningaskuntaa ja kolmikkoa täydentävä lääkäri Mikon nautiskelee leppoisasti viinistä ja hyvästä ruoasta.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa. Parisuhdeoppaina Waltarin kirjoja on turha lukea. Onnetonta rakkautta, jaloa kärsimystä tai lihallisia viettelyitä näistä kyllä löytyy.

Muistan ihmetelleeni Arsinoen persoonallista nimeä, mutta Wikipediasta selviää, että aika yleinen mytologinen ja historiallinen nimi tämä on. Ja jos Arsinoe on kärjistetty, aika pitkälle vietyjä muidenkin keskeisten hahmojen ominaisuudet ovat. Dorieus on sotilaana lähes supersankari ja Dionysios ylittää Odysseuksenkin onnekkaana merenkävijänä. Turms taas kokee itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa, mutta yliluonnolliset enteet ja ilmestykset johdattavat häntä vähä vähältä eteenpäin.

Mika ja Marjatta Waltarin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Kirjan loppupuolella päästään taas etruskien pariin. Kiehtovat, salaperäiset etruskit kuvataan sivistyneenä, mystiikkaan uskovana rauhantahtoisena kansana. Enteet etruskien tulevaisuudesta ovat Turmsin aikana jo huonot. Pohjoisessa keltit puskevat etruskeja etelään, etelässä taas pieni mutta väkivaltaa kuhiseva Rooman kaupunki uhittelee naapureilleen. Maailmanpolitiikassa valta-asemiaan mittelevät riitaisat kreikkalaiset, Persian suurkuningas ja foinikialaiset, joiden valta ulottuu kauas läntiselle Välimerelle Kartagon kaupunkivaltion ansiosta. Aikakausien välisen rajan tunne muistutti Johannes Angeloksesta.

Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulan polku, joka vie Waltarin haudalle.

Tällaiselle historiallisia romaaneita rakastavalle lukijalle Waltarin kirja oli jälleen kerran oikea aikamatka. Aivan uskomattoman taustatyön Waltari on tätäkin kirjaa varten tehnyt. Kuohuva maailmanpolitiikka ja Välimeren keinuvat aallot auringonlaskun viininpunassa tuntuvat yhtä eläviltä. Waltarille leimallinen elämän kauneus huokuu kirjasta. Tuttuun tapaan myös viitteitä Raamatun teksteihin ja tapahtumiin löytyy.

Tosin tässä painoksessa oli oudon monta painovirhettä ja lisäksi tekstistä tuli tunne, että kaikilta osin teksti ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin vaikka Sinuhessa. Waltarin polveileva ja runsas tyyli johtaa helposti pieneen sekavuuteen, mikäli lauserakenne tai sanajärjestys yhtään lipsuu. Kirjan upea kuvitus kuitenkin täydensi lukukokemusta hienosti. Valokuvissa on etruskien hautamaalauksia ja patsaita. Kiehtovaa. Kuvatoimituksessa mukana ollut Jorma Kaimio on ollut mukana myös kirjoittamassa Etruskit-tietokirjaa, josta tosin taitaa olla painos loppu, kirjastoista löytynee. Amazonista etruskiaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti, vaikkapa Etruscan Life and Afterlife -niminen teos.

Waltarin suurista historiallisista romaaneista minulla on lukematta vielä kolme: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja Valtakunnan salaisuus. Kunhan sopiva hetki tulee, uppoudun niihin.

Verrattuna edelliseen lukemaani kirjaan eli Kissatyttöön, voi taas vain todeta että sivumäärällä ja kirjan nopealukuisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Näennäisestä paksuudestaan huolimatta Kissatytön ahmaisi yhdessä illassa. Turms, kuolematon taas pakotti minut lukemaan hitaasti ja keskittyen. Eiköhän tänä vuonna tulee lisääkin tiiliskiviä luettua, vaikka se sitten välillä tarkoittaisi vähän hitaampaa bloggaustahtia. Pitkien kirjojen hyvä puoli on, että yhden kirjan maailmaan pääsee upottautumaan intensiivisemmin, kun lukeminen kestää kauan ja ehtii lukemisen välillä pohtia ja kypsytellä lukemaansa.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos