Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kansi: Siltala.

Nyt on se hetki. Aamu valkenee ja hahmoton alkaa hahmottua: elementit asettuvat paikoilleen, taivas erkanee merestä, horisontti muuttuu näkyväksi.

Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tarttui mukaan kirjastosta. En ole ihan varma, mistä de Kerangalin nimi oli jäänyt mieleen – ehkä Siltala-kustantamon kuvastoista tai positiivisista lehti- ja blogiarvioista. Kirjan aihe on varsin omaperäinen: se kertoo sydänsiirtoleikkauksesta.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät sopii sellaiselle lukijalle, joka etsii kovatasoista, ikään kuin tislattua laatukaunokirjallisuutta. Kirjan 237 sivuun mahtuu todella intensiivinen lataus ihmiselämästä, ihmissuhteista, lääketieteestä, Le Havren rannikosta… Jo avausluku on mykistävä: kolme nuorta miestä, melkeinpä vielä poikaa, lähtee surffaamaan helmikuisen hyiselle merelle. Intensiivinen kuvaus saa lähes tuntemaan kylmät suolaiset roiskeet omillakin kasvoilla.

De Kerangalilla on kunnianhimoa moneen suuntaan. Kirjan kieli on latautunutta ja rikasta. Se sisältää paljon erikoissanastoa, ei pelkästään lääketieteestä vaan myös kasveista, eläimistä, surffaamisesta ja maailman eri kolmista ja mytologioista. Lisäksi de Kerangal haluaa selvästi kuvata sitä, miten asioita tehdään, ja tekeminenhän on aina draamallisempaa kuin pelkkä oleminen. Tekisi mieli hehkuttaa, miten häkellyttävän uskottavaa sydämensiirtoleikkauksen kuvaus on, mutta tajuan etten voi tällaista väittää. Eihän minulla ole mitään osaamista sydänkirurgiasta. Kirjailijan taidoillaan de Kerangal loi kuitenkin minulle täydellisen uskottavan ja kokonaisvaltaisen elämyksen.

Ihmiskuvaus on vähintään yhtä hämmästyttävää. Kirjan henkilöhahmot ovat kokonaisia, eläviä, monipuolisia ja persoonallisia ihmisiä, vaikka sanamäärissä laskettuna heitä kuvataan suorastaan niukalla mitoituksella.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät voitti Ranskassa yhdeksän kirjallisuuspalkintoa. Kirja on käännetty useille kielille. De Kerangalilta on suomennettu muutakin tuotantoa – täytyypä siis lukea häntä lisää sopivassa välissä.

Kirjailija, joka kykenee näin vähillä sivuilla kertomaan näin valtavasti ihmisistä ja maailmasta, on nero.

Suomennoksesta

Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat tehneet neron arvoista työtä – suomennos on kuin kirkas helmi. Kustantamo Siltalan sivuilla on valaiseva blogikirjoitus, jossa he kertovat siitä, millaista on kääntää de Kerangalin tekstiä. Loistavaa työtä - lukijana voi vain istua kyydissä ja nauttia.

 

Lue myös nämä:
Virginie Despentes: Teen Spirit
François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.

"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."

 

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.

 

Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.

 

Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 

 

Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.

 

Identiteetin ja vallankäytön teemat

 

Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.

 

Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely. 

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa. 

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
Debby Applegate: Madam
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Näyttävä kansikuva tuotti minulle kutsun Monacoon. Pitkät vaaleat hiukset olivat eduksi ja kielitaidosta oli hyötyä, kun minulle tarjottiin rahakasta sopimusta Philip Morris -tupakkayhtiön pr-emäntänä. Olisin kuin lentoemo ja huolehtisin yhtiön vieraista parhaalla mahdollisella tavalla. En siis ollut pit babe, varikkotyttö, jota vähissä vaatteissa kuvattiin varikkopilttuussa kuljettajien vierellä. Olin Marlboro-emäntä, joka formulatapahtumissa edusti työnantajaansa. 

Monella on ystävä, tai edes kaveri tai tuttava, jonka elämässä tuntuu olevan kymmenen kertaa enemmän vauhdikkaita käänteitä kuin muilla. Vuoden 1965 Miss Suomi Virpi Miettinen kuuluu siihen porukkaan, joille tapahtuu enemmän kuin sadalle tavalliselle ihmiselle yhteenlaskettuna.  

 

Tuhma prinsessa oli uudelleenlämmitetyn (etä)lukupiirini kautta tullut lukuvinkki. En olisi itse hoksannut etsiä tätä vuonna 2018 julkaistua kirjaa luettavakseni, vaikka luenkin mielelläni iltapäivälehtiä, naistenlehtiä ja juorulehtiä ja Virpi Miettisen nimi on tullut tasaiseen tahtiin vastaan niiden sivuilta. Miettinen on erityisen ajankohtainen näin alkuvuodesta 2021, sillä hän on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen keulakuva.

Kuva: Yhteisvastuu.

Kirjan toinen tekijä on Iltalehden pitkäaikainen toimittaja Tuula Nieminen, joka kertoo "juorutoimittajan" työstä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa. Pitääkin etsiä luettavaksi Niemisen viime vuonna ilmestynyt kirja Juorutoimittajan päiväkirjasta. Niemisen nimeä ei ole Tuhman prinsessan kanteen pantu, mutta sisäsivuille toisen kirjoittajan rooliin kyllä. Tuhma prinsessa on kerrottu minämuodossa, ja luontevan, jutustelevan tarinankerronnan tyylin panen Niemisen ansioksi. Oikeastaan hän olisi ansainnut kirjasta Finlandia-palkinnon, niin taitavasti kirja on kirjoitettu. Erityistä kiitosta annan silkinpehmeästä piilovittuilusta valituille henkilöille.

Luin Virpi Miettisen elämäntarinaa paikoin silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Hänellä on riittänyt ihailijoita niin eurooppalaisista aatelispiireistä kuin Stadin sekakäyttäjistä. Avioliitot, avoliitot ja seurustelusuhteet seuraavat toisiaan ja valitettavasti lähes jokaisessa nyrkki heiluu ja Miettiseltä menevät milloin kylkiluut, milloin hampaat. Mannekiiniaikoina linjoista on pidetty huolta ajan tavan mukaan lääkärin määräämillä amfetamiinipillereillä. Alkoholi, pillerit ja antabus vaihtuivat kypsemmässä iässä uskoontuloon, evankelistana kiertämiseen ja hyväntekeväisyystyöhön.

Kirjan ansioihin kuuluu kuitenkin se, että näkökulma pysyy Miettisen omana ja turhat moraalisaarnat voi jokainen lukija käydä omassa päässään, jos haluaa. Kaikkihan tekevät virheitä - joidenkin virheet nostetaan lööppeihin ja toiset pääsevät vähemmällä. 

En silti malta olla vähän jossittelematta. Kaikesta päätellen Miettinen teki 1960- ja 1970-luvulla niin paljon rahaa kansainvälisellä malliurallaan, että jos hän olisi säästänyt ja sijoittanut tulojaan omiin nimiinsä, hän olisi nykyään todennäköisesti miljonääri. Tai jos hän edes olisi jättänyt käyttämättä rahojaan miesten hyväksi tai jättänyt painostettuna takaamatta tuhoon tuomittua miljoonalainaa. Fyysisen turvallisuutensa osalta hänelle olisi ollut paljon parempi ratkaisu, jos hän olisi jossakin vaiheessa tietoisesti päättänyt elää itsenäisen sinkkunaisen elämää. Kirjan perusteella hän on vetänyt puoleensa rahanahneita, väkivaltaisia hyväksikäyttäjämiehiä kuin hunaja kärpäsiä. Mies toisensa jälkeen myi hänen omaisuuttaan ja piti rahat tai muuten eleli hänen kustannuksellaan todella härskisti.

Tästä huolimatta en malta olla täältä tylsän taviksen elämästäni käsin pohtimatta, vaihtaisinko osia Virpi Miettisen kanssa, jos saisin kokea kaiken sen loiston, glamourin ja upeat juhlat, joita on hän saanut huippuhetkinään kokea. Jos sellainen pieni aikakonehyppy olisi mahdollinen, voisin kyllä hurvitella ja ottaa vaikkapa viikonloppupestin ylläkuvatussa tehtävässä 1970-luvun formulakisojen Marlboro-emäntänä. Uskon, että värikkäitä ja hyviä muistoja Miettisen vauhdikkaasta elämästä on varmasti jäänyt, aivan kuten kirjassa kuvataan.

Otetaan vielä toinen tekstinäyte, josta kirjan vetovoima ja hienovarainen, lämmin huumori toivottavasti käy hyvin ilmi. Kohtaus kuvaa vuotta 2003:

Olin mukana Kymppitonnissa neljän jakson verran ja voitin ne kaikki. Sain voitoista 2000 euron palkkiorahat. Ostin kunnollisen television ja kaksi satelliittilautasta. Ruotsin-laivalla samaan hissiin osuneet teinipojat sanoivat, että "ootsä Miettisen Virpi, me nähtiin sut telkussa, me rakastetaan sun älyä". Se oli taatusti ensimmäinen kerta, kun älyäni kehuttiin.

 

Lue myös nämä:
Raija Oranen: Isorintainen nainen
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.

- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 

Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita

Kansi: Otava.

Rion olympialaisten aikaan ajauduin Facebookissa urheiluaiheiseen väittelyyn, jossa kerroin, että mielestäni dopingskandaalit ovat urheilun kiinnostavinta ainesta. En varsinaisesti seuraa mitään urheilulajia enkä ole muutenkaan mitenkään innokas penkkiurheilija. En katsele urheilukisoja televisiosta kuin satunnaisesti, sen sijaan lehdistä lueskelen kyllä urheilujuttuja aina välillä. Dopinguutisointi on erittäin mielenkiintoista, tuohan doping huippu-urheiluun paljon draamaa, ristiriitoja, tragedioita ja joskus tragikomedioitakin. Väittelyn vuoksi päätin lukea jonkin dopingaiheisen kirjan ja luettavaksi päätyi ex-ammattipyöräilijä Tyler Hamiltonin tunnustuskirja Voittoja ja valheita, alaotsikoltaan Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Yhdysvaltalainen Hamilton ajoi pitkään Lance Armstrongin kanssa samassa pyöräilyjoukkueessa, ja vaikka Hamiltonin nimi ei tuntunut etukäteen tutulta, Armstrongin sentään minäkin tiesin etukäteen.

Hamilton ryhtyi kirjaprojektiin yhdessä toimittaja Daniel Coylen kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, kun seitsemän Tour de France -pyöräilykilpailuvoittoa saavuttanutta Armstrongia alettiin toden teolla hiillostaa dopingepäilyjen vuoksi. Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2012. Lopulta Armstrongin kulissit kaatuivat ja hän tunnusti dopingin käytön. Hamilton oli jäänyt positiivisesta dopingnäytteestä kiinni jo aikaisemmin. Kumpikaan miehistä ei ollut mikään poikkeus 1990-luvun ja 2000-luvun alun kilpapyöräilijöiden joukossa: dopingin käyttö vaikutti olevan lajin vakiintunut tapa, johon kannustettiin aktiivisesti joukkueiden - pyöräilytermeillä tallien - johtajien taholta.

Voittoja ja valheita oli erittäin hyvin jäsennelty ja todella vetävästi kirjoitettu. Kirjan kuvaamissa tapahtumissa on skandaaleja tarpeeksi, niinpä teksti onkin aika eleetöntä ja toteavaa. Hamilton vaikuttaa kirjan perusteella suorastaan sympaattiselta ja kivalta kaverilta - hänen nykyisiä kuulumisiaan voi seurata vaikka Twitterissä.

Dopingin käyttäminen, hankkiminen ja sen vaikutus urheilusuorituksiin vaikuttaa olevan omituista peliä. Koska "kaikki tietävät" että "kaikki muutkin" douppaavat, puhuttiin lääkeaineista, verensiirroista tai muista toimenpiteistä melko avoimesti sisäpiirissä, mutta ulospäin asiasta vaiettiin ja dopingista kärähtäneet suljettiin ulkopuolelle. Urheilun maailma onkin aika kaksinaismoralistinen: menestyviä urheilijoita juhlitaan esikuvina, dopingista kiinnijääneet tuomitaan. Hamilton kuvaa valintatilannetta: jos on kaikin keinoin yrittänyt kilpailla puhtaasti ja on tuomittu jäämään keskitasolle tai häntäpäähän, kuka ei ratkeaisi kokeilemaan dopingia jos haluaa menestyä? Ja kun mukaan on lähtenyt, on helppo kokeilla aina uusia ja uusia keinoja.

Kirjan alkusanoissa ja loppupuolella Hamilton painottaa dopingtunnustuksena henkistä ulottuvuutta: synkät salaisuudet ja kaksoiselämä syövät ihmistä sisältä päin ja totuuden - vaikka kuinka rumankin - kertominen tuo mielenrauhan.

Lance Armstrongin nimen symboliarvo on erityisen kiehtova tässä yhteydessä. Lajinsa huipulle noussut Lance on kuin Pyöreän pöydän ritareiden Sir Lancelot, ritareista menestynein ja urhein, joka lopulta ryvettyy lokaan häpeällisellä tavalla. Armstrong, vahva käsivarsi, taas sopii hyvin urheilijalle - mutta voittoon vienyt vahvuus olikin saavutettu kielletyillä keinoilla.

Kirjasta käy ilmi toki muutakin kuin dopingin käyttö. En ollut tajunnut, että huippupyöräily on oikeastaan joukkuelaji, jossa joukkueen voimin pannaan paukut parhaan ajajan menestymiseen. Pyöräilykisojen strategiset toimenpiteet olivat minulle uutta asiaa. Samoin kiinnitin huomioni kirjan erittäin miehiseen maailmaan. Kirjassa kuvatut urheilijat, valmentajat, johtajat, omistajat, mekaanikot, lääkärit, päättäjät ja tutkijat olivat lähes yksinomaan miehiä. Naisia esiintyi lähinnä äidin, tyttöystävän ja vaimon rooleissa. Ainoat näkyvät poikkeukset ovat Armstrongin tiimiin henkilökuntaan 1990-luvulla kuulunut Emma O'Reilly ja tv-tähti Oprah Winfrey, jonka haastattelussa Armstrong tunnusti dopingin käyttönsä suurelle yleisölle. Emma O'Reilly on kirjoittanut kirjan The Race To Truth ja hän kertoo kokemuksistaan mielenkiintoisella tavalla The Guardianin haastattelussa.

En juurikaan lue urheilukirjoja, mutta tämä oli niin hyvä kirja että mielelläni lukisin jotain samanlaista lisääkin.

Käännöksestä

Suomentaja Pekka Tuomistolla lienee ollut aikataulupaineita, koska kirjan kieli on paikoin viimeistelemätöntä. Englannin kielen lauserakenteet ovat välillä jääneet häiritsevästi näkyviin suomenkieliseen tekstiin, samoin jotkut termit tuntuvat luonnoksilta tai lapsuksilta. Esimerkiksi alkusanoissa Hamiltonia kuvataan "sinikaulusajajaksi", kenties osuvampi termi voisi olla vaikka "duunariajaja" tai yksinkertaisesti "kova tekemään työtä". Pääsääntöisesti kirjan suomi on ihan hyvää luettavaa, mutta vielä yhden pienen viimeistelykierroksen teksti olisi tarvinnut.

Lue myös nämä: 
Arthur-kuninkaan tarinoita
Veikko Huovinen: Rasvamaksa  
Kari Nars: Miljoonahuijarit

Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.

Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita 
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Bryan Talbot: Grandville Noël

Kansi: Dark Horse Books.

Olin odotellut Grandville-sarjan neljättä osaa kirjaston valikoimiin, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, tilasin Grandville Noëlin ihan itselleni. Herkullista luettavaa tämä steampunksarjakuva oli jälleen kerran. On myös hauska huomata, kuinka sarjan taustakuviot kehittyvät ja laajenevat pikkuhiljaa. Ranskalainen keisarikunta on kokenut isoja poliittisia myllerryksiä ja ongelmia aiheuttavat myös taikinanaamojen - jotka itse haluavat kutsua itseään poliittisesti korrektiin tapaan ihmisiksi - vaatimukset päästä täysien kansalaisoikeuksien piiriin. Albumi on luettu myös Taikakirjaimissa.

Tarinassa kovaotteinen mäyräpoliisi LeBrock lähtee etsimään Grandvillestä eli Pariisista vuokraemäntänsä sisarentytärtä, joka on hurahtanut ääripään herätysliikkeen pauloihin. Avuksi LeBrock värvää vanhan ystävänsä, luksusprostituoitu Billien. Mutta jopa maailmaa nähnyt Billie joutuu taipumaan liikkeen johtajan, karismaattisen yksisarvisen Apollon, edessä...

Sivuhenkilöistä on pakko hehkuttaa Chance Lucasta, joka oli mainio sarjakuvallinen silmänisku eräälle eurosarjakuvan klassikkosankarille. Taitavasti Talbot pyörittelee myös uskonnollisen kultin otteita ja lonkeroiden ulottamista päivän politiikkaan. Lisäksi taikinanaamojen protestit ja taikinanaamoja vastaan suunnatut väkivaltaiset iskut kuvaavat varsin osuvasti myös nykyajan Eurooppaa - niin vaihtoehtohistoriaa ja fantasiaa kuin Grandville onkin.

Youtubesta löytyi hauska vloggaus, herra nimeltä Bookbabble arvioi Grandville Noëlin tehokkaasti kahdessa ja puolessa minuutissa. Koskahan suomalaiset kirjavloggaukset yleistyivät?



 

Lue myös nämä:

Bryan Talbot: Grandville 

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire 

Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Kansi: Broadway Books.

Minulla on ollut luvun alla parikin kirjaa ja sarjakuvapaksukainen, mutta sunnuntain ratoksi ohi kiilasi hetken mielijohteesta The Harlem Hellfighters. Twitterin uutisvirrasta sattui silmään aamutuimaan Kaia Daniellen lukusuositus. Koska ensimmäinen maailmansota kiinnostaa, samoin kuin Yhdysvaltojen mustan väestönosan historia, tutustuin sarjakuvaan netissä oitis. Ja koska Samsung Galaxy -tablettini oli osoittautunut ihan kelpo vehkeeksi sarjakuvien lukemiseen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa aikailla. Kokeilin etsiä tätä tablettiin linkitetystä Play-kaupasta, mutta sieltä teosta ei löytynyt, joten turvauduin Amazoniin ja tabletin Kindle-sovellukseen.

writer isn't PoC, but the Harlem Hellfighters GN is awesome. WWI Black history. #BlackComicsChat
— Kaia Danielle (@kaiawrites) August 24, 2014

Sähköisen sarjakuvan hyvät puolet tuli siis havaittua nopeasti: sain minua kiinnostavan teoksen luettavakseni kotoa käsin sunnuntaiaamuna. Huonotkin puolet tosin muistuttivat olemassaolostaan: jostain syystä Kindle-sovellukseni tahmasi tänään kovasti ja piti sulkea ja aukoa sovellusta vähän väliä. Katkot ärsyttivät ja ne myös hankaloittivat lukemiseen keskittymistä. Toisaalta lukeminen oli miellyttävää silloin kun tekniset ongelmat pysyivät poissa, koska sivu näkyi hyvin eikä tarvinnut varoa painotuotteen runnomista. Tabletti kestää melko ronskiakin käsittelyä.

The Harlem Hellfighters perustuu historiallisiin tositapahtumiin, mutta sarjakuvaa varten keskeiset henkilöhahmot on dramatisoitu fiktiivisiksi. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa taistellut afroamerikkalaisista koottu jalkaväkirykmentti. Käsikirjoittaja Max Brooks kertoo albumin synnystä mielenkiintoisissa jälkisanoissa. Taustatietoon voi tutustua vaikkapa Wikipediassa.

Brooks onnistuu siinä, missä monet epäonnistuvat: hän pystyy luomaan kiinnostavan tarinan ja antamaan paljon mielenkiintoista historiallista tietoa. Juoni kulkee eteenpäin eikä "infodumppauksen" tunnetta tule missään vaiheessa, vaikka mukana on paljon taustatiedon selittämistä. Sarjakuvana monet albumin jaksot ovat erinomaisia: teksti ja kuva ovat parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa.

Tarina antoi paljon pohtimista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Yhdysvaltain sisällissodasta oli vasta muutama kymmenen vuotta ja avoin rasismi oli arkea myös Yhdysvaltain pohjoisosissa. Etelävaltioissa rotuerottelu oli vielä jyrkempää. Mustista koottua osastoa kohdeltiin omien puolella kuin B-luokkaa, mutta sitkeys ja määrätietoisuus toivat sotilaskunniaa. Brooks ei kuitenkaan peittele sodan kauhuja, vaan hän kuvaa mielen järkkymistä ja jatkuvaa kuoleman läsnäoloa siinä missä voitontahtoa ja ponnistelujakin. Ensimmäisen maailmansodan järjettömyys, juoksuhautoihin jumittuminen, kaasuiskut ja massakuolemat kuvataan erinomaisesti.

The Harlem Hellfighters oli siis erinomaisen suositeltavaa luettavaa. Taustamusiikiksi sopii aikakauden suosikkihitti How Ya Gonna Keep 'Em Down on the Farm?, joka mainittiin sarjakuvassa niin usein, että piti etsiä se kuunneltavaksi Youtubesta.

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Kansi: Tammi.

Danielle Trussonin Enkelioppi oli huhtikuun lukupiirikirjamme. Pakko muuten kehaista eilistä lukupiiripaikkaamme: ravintola Patronasta sai ihania herkkuja, erityisesti lukupiiriemännän alkupalaksi vinkkaama Guacamole c/ totopos oli namia!

Kirja taas jakoi lukupiirimme mielipiteet kahtia: puolet tykkäsi, puolet ei niin välittänyt. Itse kuuluin jälkimmäiseen puoliskoon, vaikka arvostelinkin kirjaa ilman että olisin lukenut sitä kokonaan. Tahkosin puolentoista viikon ajan kirjaa sivulla 317 asti, kun sivuja olisi ollut 500. No, pikaplarailin lopun käänteet äkkiä.

Alun perin vuonna 2010 ilmestynyt kirja on kansainvälinen bestseller, kustantajan sivuilta löytyy muun muassa seuraavanlaiset hehkutussitaatit:

"Äärettömän älykäs trilleri."
– New York Times Book Review

"Henkeäsalpaavan kekseliäs."
– People Magazine

Juu ei. Voisin nostaa rinnalla sitaatteja Goodreadsin yhden tähden arvioista:

"Overall, the book is a half-witted concoction clearly written in the hopes that it would become a movie, or rather the first in a series of movies, given that the book's end signals a sequel." 
– Ellen

"The characters are flat and the writing is dull."
– Joel

"The book feels rushed and superficial. It's also about 100 pages too long, in part because there's so much redundant and unimportant information--and long, long passages devoted to careful reiteration of past events and their possible significance. At the same time it's missing major appendages--like believable character development, realistic motivation for a shoe-horned-in romance, thoughtful description of many places people & things..."
– Karen

Kirjassa nuori nunna Evangeline ja nuori tutkijamies Verlaine joutuvat sekaantuneiksi enkelioppiin. Enkelitutkijat tutkivat enkeleitä. Kas kun langenneet enkelit ovat Nooan aikoihin lisääntyneet ihmisten kanssa ja tuottaneet pahisjälkeläisiä, nefilejä. Nefilit taas ovat käytännössä kaiken maailmanhistorian aikana tapahtuneet pahuuden takana. Aika ajoin pahisnefilit surmaavat enkelitutkijoita. Minkä tähden he eivät ole surmanneet koko tutkijaporukkaa, sitä en keksinyt, sillä nefilit ovat kyllä fyysisesti ylivertaisia, hirmu taitavia ja rikkaitakin vielä, joten en älynnyt miksi he antavat enkelitutkijoiden puuhastella tutkimustensa parissa.

Välillä hypätään toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa enkelitutkijat tekevät tärkeän löydön. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni. Huikea keksintö tehdään, kun enkelitutkija antaa vanhoja luentomuistiinpanojaan luettavaksi aloittelevalla enkeliopiskelijalle, joka oitis keksii muistiinpanoista monta hyödyllistä asiaa ja ratkoo arvoituksia, joilla enkelitutkijat ovat vaivanneet päätään satoja vuosia. Kun tutkimusretkikunta lähtee myyttis-historialliseen luolaan tutkimaan enkeleitä, samainen opiskelija löytää maailmanhistorian tärkeimmän enkeliartefaktin kompastumalla siihen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pinnallinen, lapsellinen, epälooginen ja pöljä. Se oli myös hidas ja toisteinen. Vaikka kirja on täynnä ulkokullattua teologiaa, mitään hengellistä siinä ei ole. Nunnien vakaumusta ei kuvata mitenkään, uskonto on pelkkää pintaa. Enkelioppi on yhtä uskonnollinen kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen oli silti antoisaa, sillä joutuipahan taas itse pureskelemaan, mistä asioista tykkää kirjoissa ja mistä ei. 

Käännöksestä

Suomentaja Sirkka Aulankoa ei oikein osaa erikseen kehua eikä moittia, sillä näin latteasta kirjasta on vaikea saada mitään kielellistä elämystä vaikka kääntäjä olisi kuinka osaava. Eipä mitään ihmeempää moittimisen aihettakaan tullut vastaan. Kirjan kieli oli varsin simppeliä.

Lue myös nämä:
Markus Zusak: Kirjavaras
Erin Morgenstern: Yösirkus
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Suklaata ja jäätelöä mainostetaan joskus "syntisen ihanana". Jostain syystä "syntinen ihanuus" tuli mieleen kun piehtaroin nautiskellen The Nine Tailors -salapoliisiromaanin parissa. On ihanaa uppoutua kirjaan, joka on samaan aikaan vetävän viihdyttävä ja älyllisesti kutkuttava. The Nine Tailors on klassinen dekkari täynnä salakielellä kirjoitettuja kirjeitä, kadonneita jalokiviaarteita ja Sherlock Holmes -viittauksia, mutta silti sen lukeminen antoi paljon pureskeltavaakin.

Dorothy L. Sayersin sankari lordi Peter Wimsey törmää tällä kertaa murhamysteeriin pienessä maalaiskylässä East Anglian maakunnassa. Wimsey tutustuu hyväntahtoiseen mutta hieman hajamieliseen kirkkoherraan, varattoman säätyläisperheen Hilary-tyttöön ja lukuisaan joukkoon kyläläisiä. Kohtalokas kirkonkellojen kumina kaikuu tapahtumien yllä ja laakean alankomaiseman kanavat uhkaavat tulvia yli ja upottaa maat alleen. Kirja vilisee raamatullisia viittauksia ja symboleita ja erityisesti kirkonkellojen soittoon paneudutaan syvällisesti. Myös maailmantalouden tilanne välittyy hyvin tästä vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta. Syvä lama näkyy kyläläistenkin elämässä, moni henkilöhahmo on työtä vailla ja valmis lyhyeen keikkatyöhön.

Kirja oli rakenteeltaan hieman epätasapainoisempi kuin edellinen lukemani Wimsey-kirja Murder Must Advertise. Murhan arvoitus selviää pala kerrallaan ja eräät keskeiset käänteet ratkeavat jopa yllättävän aikaisessa vaiheessa. Lisäksi jopa minä arvasin uhrin kohtalon melko varhain - tosin oli tietenkin kiinnostavaa seurata, miten tapahtumien kulku selvisi Wimseylle.

Lukiessa kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. On dekkareille tyypillistä kuvata kuulustelua - poliisi tai muu taho kuulustelee rikollista saadakseen selville tämän osuuden rikokseen. Tässä kirjassa - kuten aika monessa muussakin dekkarissa - kysymystekniikka vaikutti kuitenkin minun silmiini oudolta. Koska olen itse työskennellyt vuosia myynnin parissa, rohkenen väittää että myyntitilanteissa on sen verran yhteistä rikoskuulustelujen kanssa, että kummassakin tilanteessa toinen osapuoli haluaa kysymyksiä esittämällä saada haltuunsa hyödyllistä tietoa. Ja mielestäni kummassakin tilanteessa on tärkeää olla paljastamatta kaikkia korttejaan - on parempi yrittää saada mahdollisimman avoimilla kysymyksillä toinen kertomaan näkemyksensä rehellisesti.

Jos tarkoitus on myydä vaikka porkkanaa, ei kannata aloittaa keskustelua näin: "Syötkö porkkanoita, nehän ovat niin terveellisiä ja niissä on paljon c-vitamiinia?" Jos vastaaja sanoo  vihaavansa porkkanoita, on kysyjä vetänyt maton omien jalkojensa alta - on paljon vaikeampaa lähteä luomaan luottamuksellista ja hyvää asiakassuhdetta kuin vaikkapa silloin, jos aloittaa kysymällä "haluatko syödä terveellisesti"? Siihen kun voi vastata kyllä tai ei, ja kummankin vastauksen kautta pääsee etenemään porkkanoihin asti tavalla, joka miellyttää vastaajaa.

Siksi on erikoista, että poliisit tässä kirjassa kertovat paljon olennaista tietoa rikolliselle ennen kuin tietävät, joko rikollinen tietää nämä asiat vai ei. Silloinhan rikollinen pystyy muuttamaan omaa vastaustaan sen mukaisesti, mistä arvelee olevan itselleen hyötyä! Pitäisi tehdä avoimia kysymyksiä, jotta voisi yhdistää rikollisen kertomat tiedot omaan siihen asti kertyneeseen tietämykseen järkevästi.

Mutta toki tämänkin voi hyväksyä, kun kirja muuten on niin mainio: täynnä värikästä kieltä - jossa Kindlen sisäänrakennettu Oxford Dictionary of English ja Wikipedia-haku olivat taas suureksi iloksi - ja kirjallisia viittauksia. Sherlock Holmesin lisäksi viitataan mm. Ihmemaan Liisaan ja moniin jo puoliksi unohtuneisiin teoksiin, joista edes netti ei kovin kattavia tietoja anna. Eräs kirjallisuusviittaus antaa kuitenkin paljon osumia. Kirjailijan urasta haaveileva teini-ikäinen Hilary mainitsee ihailevansa The Constant Nymph -romaania, Margaret Kennedyn kirjoittamaa kirjaa vuodelta 1924. En pikaisesti hakemalla löytänyt tietoa onko tätä kirjaa suomennettu, mutta heräsi kiinnostus tutustua tähän aikansa kohukirjaan, ainakin Amazonista kirja on saatavilla e-kirjana.

Jatkan ehdottomasti lordi Peter Wimseyn seurassa jossakin vaiheessa, mutta seuraavaksi pitänee taas lukea jotain muuta, ainakin lukupiirimme huhtikuun kirja vaatii huomiotani...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Virginie Despentes: Teen spirit

Kansi: Eliza Karmasalo
/ Like.

Taannoisesta Forssan Kirjalöytö Outletista ostettujen kirjojen pino alkaa olla kohtapuoliin käsitelty. Joulukuussa kuulemma avautuukin seuraava Kirjalöytö Outlet. Kannattaa käydä tutkailemassa valikoimat, jos siellä päin liikkuu!

Virginie Despentesin Teen spirit on suomennettu vuonna 2005, alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2002. Ranskalaisen Despentesin nimi jäi  minulle mieleen, kun kävin aikoinaan katsomassa Despentesin romaaniin perustuvan elokuvan Pane mua. Meno oli melkoisen hurjaa ja sen perusteella odotin Teen spiritinkin olevan jotain roisia ja kiinnostavaa.

Alku ainakin oli lupaava. Monet inhoavat liian rumia ja ankeita kirjoja ja sellaiselle lukijalle Teen spirit ei varmasti sopiva. Masentunut ja ahdistunut työtön Bruno on sulkeutunut asuntoonsa tyttöystävän passattavaksi. Päivät kuluvat pilveä polttaen ja tyhjiä kirjailijahaaveita pyöritellen. Muita ihmisiä Bruno lähinnä halveksii.

Sitten entinen heila ottaa yhteyttä ja Bruno saa tietää, että hänellä on 13-vuotias tytär Nancy. Isän ja tyttären tutustuminen alkaa hieman haparoiden, mutta suhde lämpenee vähitellen. Samaan aikaan Bruno jatkaa säätämistään ex-tyttöystävän, rahapulan, vanhojen kavereiden ja Nancyn äidin Alicen kanssa.

Luin kirjaa melko pätkittäin, mikä sopi kirjan rytmiin hyvin. Mitään tämän kummempaa juonta kirjassa ei ole, vaan Brunon mietteet ovat keskiössä. Havainnot isyydestä ovat tavallaan hieman kliseisiä, esimerkiksi heräävä vastuuntunto on vähän ristiriidassa Brunon muun toiminnan kanssa, mutta elävästi Despentes osaa nämäkin käänteet kertoa.

Lopussa Despentes ottaa mukaan aikakauden vahvan maamerkin – iskut WTC-torneihin. Tapahtuman kytkeminen Brunoon ja Nancyyn jää melko irralliseksi, tuntuu kuin Despentes yrittäisi saada tapahtuman kautta mukaan laajempaa symboliikkaa. Tämä jää kuitenkin vähän tyhjäksi, kun kirjan siihenastinen kerronta on tiukasti arjessa kiinni.

Lukukokemuksessa piristävää oli se, että kirja tarjosi jotain erilaista. Ranskasta suomennettuja kirjoja voisin lukea enemmänkin. Nyt olisi hieman vetoapuakin tarjolla, Anna minun lukea enemmän –blogissa on Vive La France! –lukuhaaste menossa. Innoittajana on Turun Kirjamessujen ensi vuoden Ranska-teema. Näköjään tulin tässä napanneeksi yhden haastepisteen eli raidan, sillä Despentes mainitaan haasteen kirjavinkkilistassa.

Käännöksestä

Suomentaja Einari Aaltonen tekee kerrassaan mainiota työtä. Minäkertoja Brunon puhekielimäinen kerronta on notkean luistavaa. Tässä esimerkki:

Catherinen kanssa vietettyjen vuosien aikana olin oppinut huomaamaan tekemäni kielioppivirheet mutten välttämään niitä. Tavatessamme olin ollut ylpeä ääliömäisestä puhetavastani. Kai se tuntui minusta äijämäiseltä, todisti että olin viettänyt aikaani kadulla tai muuta paskaa. Catherinen tavattuani olin tajunnut, että minut oli tuomittu puhumaan niin, muuhun en pystynyt, ja havainto oli vetänyt naamani vakavaksi. Olin joutunut spedesatimeen, ja kun ansa oli lauennut, sen huomaamisesta ei ollut enää hyötyä.

”Spedesatimeen joutuminen” on hauska ilmaisu, ja sopii Brunolle. Sanana ”spede” on lähtöisin Pertti ”Spede” Pasasesta, mutta ilmaisu sopii käännöskirjaan, vaikka pariisilaiset eivät olisi Spedestä kuulleetkaan. Ilmaisua kun käytetään suomalaisessa puhekielessä nykyään yleisesti  kuvaamaan jotain naurettavaa, typerää tai omituista, eikä sillä enää viitata yksilöivästi Spede Pasaseen.

Erääseen pikku yksityiskohtaan oli jäänyt ristiriita, joka onneksi selvisi myöhemmin. Yhdessä kohtauksessa Bruno miettii näin:

Olin kyllästynyt olemaan hajalla, halusin päästä eroon siitä tunteesta, mutta nielemäni tabletit tekivät olon tukalaksi ja kömpelöksi, eivät ollenkaan huolettomaksi. Viheliäistä kamaa, niin kuin kaikki valkoisten mömmöt.

Toisaalla Bruno kuitenkin toteaa näin:

Ja olin sitä paitsi valkoihoinen…

Olisikohan tablettikohtauksessa tarkoitettu valkoisia mömmöjä, ei valkoisten mömmöjä? Kokonaisuutena Aaltosen käännös oli kuitenkin varsin onnistunut ja miellyttävä.

Lue myös nämä:
François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja

Juhannus meni aika rabelaismaisessa hengessä: notkuvien ruokapöytien ääressä ja hyvässä seurassa elämästä nauttien. Matkalukemisena oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja, jonka ostin viime vuonna Forssan Kirjalöytö Outletista. 

Outlet-kirjoista onkin tullut jo suurin osa luettua, vuoroaan odottavat enää Jussi Valtosen Vesiseinä ja Virginie Despentesin Teen spirit. Tosin kaikista outlet-kirjoista en ole blogannut, sillä Joutilaita iloja ja Herra ja moukka tuli luettua välipalamaisen nopeasti ja munakaskirjan reseptit olen silmäillyt läpi.

Rabelais'n tuotantoon tutustuin ensi kerran lukiolaisena, jolloin äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää esitelmä jostakin oppikirjassa esitellystä klassikkokirjasta. Valitsimme ystäväni kanssa Rabelais'n kirjan Pantagruel, Dipsodien kuningas. Kirjan meininki olikin värikästä ja ylilyövää.

1500-luvun klassikkokirjailijaa on suomennettu verkalleen, mutta sentään kronologisessa järjestyksessä: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi suomeksi vuonna 1947, Pantagruel, Dipsodien kuningas vuonna 1989 ja Pantagruelin kolmas kirja vuonna 2009. Saa nähdä jatkuuko Rabelais-suomennosten sarja joskus. Rabelais'ta on blogeissa ja kirjallisuusfoorumeilla luettu jonkun verran, ainakin Nuharupi ja Kirjavinkit ovat eri kirjoista kirjoittaneet.

Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata Rabelais'n pariin: olisiko Pantagruelin kolmas kirja täynnä yhtä karnevalistista menoa kuin Pantagruel, Dipsodien kuningas? Tämä kirja osoittautui kuitenkin hieman kuivakammaksi, tosin en ole varma kuinka luotettavaa vertailuni on, kun aikaa kirjojen välillä on kulunut näin paljon. Mielenkiintoista ja virkistävää luettavaa Pantagruelin kolmas kirja kuitenkin oli. Välillä on hyvä lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja sitä tämä kirja ehdottomasti tarjosi.

Alun perin vuonna 1564 ilmestynyt Pantagruelin kolmas kirja kertoo Pantagruelin ja hänen ystävänsä Panurgen filosofisista väittelyistä, sillä Panurge pohtii naimisiinmenoa. Lukijan ilmeisesti oletetaan tuntevan henkilöhahmot Rabelais'n aiemman tuotannon perusteella, sillä taustoitus jää hyvin vähäiseksi. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Salmigondiniin, mutta tapahtumapaikalla ei oikeastaan ole väliä. Kirjassa on melko vähän toimintaa ja enimmäkseen kirja koostuu polveilevasta dialogista. Kirjan iän huomioon ottaen on mielenkiintoista, että kirjassa mainitaan Lappi - sivulla 238 kuvataan pantagruelion-kasvin vaikutuksia näin:

"Sen ansiosta Taprobrana on nähnyt Lapin, Jaava Rhipaeian vuoret, Phebol Thélèmen, islantilaiset ja grönlantilaiset matkustavat Eufratille, Boreas on nähnyt Austerin talon ja Eurus vierailee Zefyrin luona." Kirjassa on huomattavan paljon alaviitteitä, ja tämäkin virke on helpompi ymmärtää alaviitteiden avulla: Taprobrana tarkoittaa Sri Lankaa, Rhipaeia Skyytiaa, Phebol joko saarta Punaisessameressä tai Madagascaria ja Boreas, Auster, Eurus ja Zefyr tarkoittavat pohjois-, etelä-, itä- ja länsituulta. Thélème on aiemmissa viitteissä selitetty Gargantuasta tutuksi luostariksi.

Suurin osa kirjasta menee Panurgen naimisiinmenoaikeiden käsittelyyn, sillä Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi. Pantagruel ja Panurge koettavat edetä päätöksenteossa tulkitsemalla erilaisia ennustuksia. He sekä ennustavat itse että vierailevat erilaisten ennustajien luona. Mutta kumpikin tulkitsee ennustuksia omalla laillaan, joten jokaisesta ennustuksesta seuraa keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aivan kirjan lopussa Pantagruel ja Panurge ystävineen valmistautuvat matkalle lähtemiseen, mutta kirja loppuu matkavalmistelujen tekemiseen.

Juoni – tai juonenkaltainen – on kuitenkin sivuseikka. Kirja vilisee viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan, samoin ilmestymisajan poliittisiin ilmiöihin otetaan kovasti kantaa. Rabelais oli myös lääkäri ja kirjassa on paljon lääketieteellisiä kannanottoja. Nykylukijalla pitäisi olla todella laaja yleissivistys, että osaisi tulkita kaikki viittaukset itse oikein, mutta kirjassa on onneksi laaja alaviiteluettelo. Kirjan esipuheesta selviää, että aikalaisille Pantagruelin kolmas kirja oli niin kuumaa kamaa, että Rabelais joutui pakenemaan maasta kirjan ilmestyttyä. Viittaukset ajan poliitiikkaan ja uskonnolliseen vallankäyttöön olivat monelle liian kärjekkäitä.

Muistaakseni Pantagruel, Dipsodien kuningas sisälsi paljon enemmän toiminnallisia jaksoja. Tämä kirja on keskustelupainotteisuutensa vuoksi vähemmän värikäs, mutta kyllä tässäkin irrotellaan. Rabelais on viehtynyt erilaisiin luetteloihin ja kirjaan kuuluu monta sivua kivesten eri nimitysten luettelointia. Myös eri nimityksiä hulluille listataan sivutolkulla.

Runsaiden viittausten ansiosta lukeminen tuntui varsin yleissivistävältä, mutta omalla eriskummallisella tavallaan kirjassa oli myös tunnetason viehätystä. Yhteen soittoon en jaksaisi tätä lukea, mutta muiden kirjojen rinnalla luettavaksi tämä sopi mainiosti. Pantagruelin kolmas kirja oli virkistävä juuri siksi, että se oli hyvin vastakkainen kokemus moneen nykykirjaan verrattuna. Juonella ei ollut väliä ja kirja pursusi asioita, joita lukijana ei tiennyt, ymmärtänyt tai osannut tulkita. Luettelomaisuus, rönsyily ja epäloogisuus saivat suuremman painoarvon kuin vaikkapa henkilöhahmojen kehittely.

Käännöksestä

Kirjan suomentamiseen oli myönnetty FILI:n käännöstukea. Suomentaja Ville Keynäs on tehnyt oivaa työtä: kirja oli kauttaaltaan hyvää ja ilmeikästä nykysuomea. Kuisma Korhosen kirjoittama esipuhe ja Arto Kivimäen tekstintarkastus ja alaviiteluettelon täydennys olivat tärkeässä asemassa suomennoksen ymmärtämisessä. Kirjan nimiösivulla annetaan kiitosta Pantagruelin kolmannen kirjan erikielisille laitoksille, joita on hyödynnetty suomennoksen toimittamisessa. Ne antiikin kirjallisuuden klassikot, joihin kirjassa viitataan, on listattu suomentajineen nimiösivulla.

Luin esipuheen sekä ennen romaanitekstin lukemista että romaanitekstin jälkeen. Korhonen mainitsee kiintoisasti, että edes aikalaiset eivät aina pysyneet Rabelais'n kielessä kärryillä, vaan jo 1500-luvun painoksiin oli liitetty sanaselitysluetteloita.

Kirjassa käytetään useampaa kuin yhtä kieltä, kuten luvussa, jossa Pantagruel ja Panurge tapaavat asianajajan. Tämä käyttää huomattavan paljon latinankielisiä ilmauksia puhuessaan ja nämä on jätetty suomentamatta. Alaviitteitä seuraamalla pystyy lukemaan myös latinankieliset osuudet suomeksi, mutta koska alaviitteiden selitykset on sijoitettu kirjan loppuun, pitäisi sivuja lehteillä jatkuvasti edestakaisin. Runsas latinan käyttö on selvästikin tarkoitettu korostamaan asianajajan kielenkäytön vaikeaselkoisuutta, joten lukua voi seurata vaikkei kaikkia selityksiä kirjan lopusta kurkkisikaan.

Monikielisyyden ja runsaiden viittauksien vuoksi täytyy Keynäsin suomennosta pitää erityisen onnistuneena, sillä kieliasultaan suomennos on sujuvaa ja ymmärrettävää luettavaa.

Lue myös nämä: 
François Villon: Testamentti
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Umberto Eco: Ruusun nimi