Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.

Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.

Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos