Mirja Hovila (suom.): Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata

Kansi: Paperiporo.

yrität palauttaa mieleesi lapsuuden lomapäivien maun:
mustaherukan, punaherukan ja omenahillon.
suolakurkun, kuivatut kantarellit,
hiukan männynpihkaa ja mustikoita,
hiukan nokkosia ja ampiaisia,
hiukan pähkinöitä ja tähdenlentoja.

(Ote Rūta Mežavilkan runosta Elokuu 2007)

Olen lukenut tänä vuonna useita pienkustantamojen tai sivutoimisten kustantamojen teoksia. Näistä mainittakoon Tammelan kunnan kustantama Täällä on hyvä elää, Ahveniston suojeluyhdistys ry:n kustantama Maauimalan pelastus ja OMS Kirjatuotannon kustantama Pohjoiset korttipelit. Paperiporon kustantama Neljä naista nuoralla – Latvian naisten vuosisata sopii mainiosti joukon jatkoksi.

Löysin kirjan luettavaksi kirjaston tietokannasta. HelMet-lukuhaasteessa minulla on vielä pari kohtaa suorittamatta, näistä yksi on ”Kirjalla ei ole päähenkilöä.” Haastekohtaan on vinkattu runokirjoja ja päätin kurkata, millaisia uutuuskokoelmia kirjastosta löytyisi. Koska luin tänä vuonna latvialaisen Jānis Joņevsin Doom 94:n, kiinnostuin jatkamaan Latvian parissa tämän runoantologian kautta.

Kustantamon kotisivuilla kerrotaan yrityksen taustoista: Suomentaja Mirja Hovila perusti PAPERIPORO-kustantamon vuonna 2016 rakkaudesta Latvian kirjallisuuteen ja maahan. Tähän mennessä Paperiporo on kustantanut niin runoutta, lastenkirjoja kuin romaanejakin.

Esitän tässä vaiheessa kiitokseni Paperiporoa pyörittävälle Mirja Hovilalle, sillä tätä kustantamoa pyöritetään taatusti rakkaudesta lajiin. Mitään kaupallista jättipottia ei latvialaisella käännöskirjallisuudella voi olettaa saavutettavan. Kulttuurin harrastajille on kyllä paljon iloa siitä, että pieneltä kielialueelta käännetään suomeksi tasokasta kirjallisuutta ja näin laajennetaan lukijoiden maailmankuvaa.

Neljä naista nuoralla esittelee kymmenen runoilijaa. Kaikki kokoelman runoilijat ovat naisia ja heidät on valittu niin, että kukin edustaa syntymävuodellaan yhtä 1900-luvun vuosikymmentä. 1900-luvun melskeet sotineen, miehitysaikoineen, pakolaisuuksineen ja vallankumouksineen häälyvät runojen taustalle, mutta useimmilla runoilijoilla tärkein teema on luonto. Runoissa oli todella paljon luonnon ja vuodenaikojen kuvausta, mikä tekee kokoelmasta helposti lähestyttävän.

Minua puhuttelivat eniten itseni ikäiset runoilijat, yllä siteeraamani 1970-lukua edustava Rūta Mežavilka ja 1980-lukua edustava Inga Pizāne. Runous on parhaimmillaan herättelevä kokemus, mieleen nousee muistoja ja tunteita tai mielessä syntyy kokonaan uusia assosiaatioita. Tämä kokoelma vei minut Itämeren rantaan ja mäntymetsiin, mutta myös historiallisen eurooppalaisen kaupungin kadunkulmiin ja kahviloihin.

Antologiassa on lyhyt esittely jokaisesta runoilijasta. Minulle esittelyt olivat tarpeen, sillä kukaan runoilija ei ollut ennestään tuttu. Tohdin suositella tätä teosta Baltiasta kiinnostuneille ja helppolukuista runoutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94 
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Lasten kanssa Annikin Runofestivaaleilla

Kävin Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjosi minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kuten aiemmin kerroin, suuntasin tänään kohti Tamperetta lapsiseuralaisten kanssa. Määränpäänä oli Annikin Runofestivaali. Tapahtuma jatkuu tänään myöhään yöhön - seuraavan kerran tapahtuman pääsee kokemaan kesäkuussa 2026.

Kiitän ensimmäiseksi todella helppoa saavutettavuutta. Tampereen rautatieasemalta oli sujuva kävellä kohteeseen ja Tampereen kävely-ympäristö on ihanan selkeää. Jalkakäytäviä pääsee oikeasti etenemään, ilman että pitää pysähtyä väistelemään ja arpomaan tietyömerkintöjä tai sähköpotkulautoja tai muuta sekoilua, joka tekee jalkaisin liikkumisesta hankalaa tai mahdotonta. Lapsiperheiden kannattaa pysähtyä puolimatkassa viihtyisään Tammelan leikkipuistoon.

 

Toivoin etukäteen sujuvia vessajonoja, lapsille kelpaavaa ruokaa ja osallistavaa tekemistä. Kohtuullisen hyvin toiveeni toteutuivat ja kehun erityisesti runsasta bajamajatarjontaa. Alueen ruuhka tiivistyi sitä mukaa kun päivä eteni, mutta pienellä puikkelehtimisella siirtyminen paikasta toiseen onnistui. Lastenrattaiden kanssa tungoksessa ei olisi päässyt etenemään, eli suosittelen tapahtumaan menoa itsenäisesti liikkuvien lasten kanssa.

Tungoksen täyttämässä kulttuuritapahtumassa lasten jaksaminen toki jossain vaiheessa lopahti. Jos perheellisenä haluaisi osallistua ohjelmaan täysipainoisesti, kannattaisi lähteä isommalla porukalla ja jakaantua: kyllästyneet lapset lähtisivät vastuuaikuisen kanssa jonnekin muualle Tampereen huveihin ja runohenkiset voisivat jäädä festivaaleja viettämään niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.

 

 

Mitään hirvittävän suurta lapsimäärää tapahtumassa ei näkynyt, mutta festivaalien järjestämät lasten ohjelmanumerot olivat todella laadukkaita. Osallistuimme Piipoon Hetken runo-olohuoneeseen, jossa lapsia kannustettiin kirjoittamaan omia runoja tapahtuman tunnelmia aistien. Valmiit työt ripustettiin koivunlehdiksi.

 

 

Teemu Palosaaren yhtyeen keikka taisi olla intiimein livekeikka jolla olen koskaan ollut. Pieneen, tunnelmalliseen pesulatilaan tuli bändiä kuuntelemaan noin kymmenhenkinen yleisö, eikä kovin montaa henkeä lisää olisi mahtunutkaan. Hyvä meno!

 

 

Annikin korttelin viereiseen Osmonpuistoon oli perustettu ruokakojualue. Etniset kasvisruoat olivat minun makuuni, mutta lapsia oli turha ylipuhua kojujen annoksille. Onneksi olin kuitenkin pakannut mukaan runsaasti eväitä. Puiston eväspiste oli todella tunnelmallinen ja lasten kanssa riittävä houkutus oli Osmonpuiston leikkipuisto.

 

 

Annikin kortteli oli näkemisen ja kokemisen arvoinen itsessään. Historiallisia rakennuksia ei ole Suomessa liikaa säästelty ja aika pitkän taistelun Annikin aktiivit joutuivat käymään saadakseen alueelle arvostusta.

 

Tunsin myös olevani pitkästä aikaa oikein kulttuuriharrastajien kuplassa. Ympärillä näkyi värikkäitä ja persoonallisia asusteita ja aikuisten ohjelmasta ehdin kuunnella avauspuheen, Ranja Omenan lausuntaa, Tommi Liimatan osuuden ja Lyytin musiikkia.

Kun menee itselleen uuteen tapahtumaan, voi pohtia, tunteeko olonsa tervetulleeksi vai joutuuko kokemaan, että on joutunut sisäpiiribileiden sivustakatsojaksi. Annikin festivaaliin solahdin mukavasti joukkoon, vaikka kyllä paikan päällä huomasi, ketkä olivat enemmän porukan ytimessä kuin toiset. Mutta kyllä sekaan sopii ensikertalaisenakin ja lapsiseuralaisia kohdeltiin suorastaan kiitettävästi.

 

Paluumatkalla käveltiin vielä katsomaan Kirsi Kunnaksen ja Mirkka Rekolan runomuraaleja Pinninkadulla. Komeita!

 

Vaikka huoltajan ominaisuudessa pääpaino onkin katsoa, että lapsilla on kaikki hyvin ja he pysyvät mukana, kyllä runoilla ladattu ilmapiiri ruokki omaakin luovaa ajattelua. Kirjallisuudella on väliä. Sanoilla on väliä. Yhteen kokoontumisella yhteisten tärkeiden asioiden ääreen on väliä. Ja henkilökohtaisuus on edelleen poliittista, kuten festivaalin avausesiintyjä Ranja Omena muistutti.

Annikin Runofestivaali Tampereella lauantaina 8.6.24

Olen menossa Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjoaa minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Tunnetko Annikin Runofestivaalin? Annikin puutalokortteli on historiallinen asuinympäristö Tampereella, Tammelan kaupunginosassa. Runofestivaalia on järjestetty vuodesta 2003 alkaen, joka toinen vuosi. Olen itse ollut kaikenlaisissa talkooporukoissa vuosien varrella ja kokemukseni perusteella arvioin, että joka toisen vuoden taktiikka on mainio valinta. Aktiivit eivät pääse liikaa uupumaan ja ideointi- ja suunnittelutyöhön jää väljyyttä. Korttelin tarina on jäänyt mieleen Tiitu Takalon hienosta sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki.

 

En ole koskaan käynyt Annikin Runofestivaaleilla, joten tänä vuonna aion tehdä päiväretken jälkikasvun kanssa tapahtumaan. Tamperelaisten kannattaa nauttia ohjelmasta pitkän kaavan mukaan, sillä tapahtuman kylkiäisenä Annikki OFF -teemalla järjestetään paljon kulttuuritapahtumia pitkin viikkoa.

Lasten kanssa tapahtumiin lähtiessä on muutama kriteeri, jotka ratkaisevat reissun onnistumisen. Pääseekö vessaan ilman älyttömän pitkiä jonotusaikoja? Onko myytävänä järkevän hintaista ruokaa ja sellaisia annoksia, jotka nassikat suostuvat syömään ilman murskakritiikkiä? Onko tarjolla jotain fyysistä tekemistä ja osallistumista?

 

Festivaalin sivuilla suositellaan, ettei paikalle saavuta lastenrattaiden kanssa. Tilat voivat käydä ahtaiksi eivätkä kaikki paikat ole esteettömiä. Ihan pienten kanssa ei välttämättä siis kannata tungeksia paikalle. Myöskään autolla ei kannata tulla, koska alueella ei ole tapahtuman puolesta pysäköintijärjestelyjä. Alue on niin lyhyen matkan päässä rautatieasemalta, että julkisia kannattaa suosia. Himoautoilijat voivat katsoa etukäteen sopivan vaihtoehdon Tampereen keskustan maksullisista pysäköintihalleista ja jättää kulkupelin päiväksi sellaiseen.

Ohjelmisto kertoo, että lapsille on tarjolla sekä musiikkia että runotyöpajoja. Niihin siis mennään! Myös lavarunous vaikuttaa kiinnostavalta. Toivon, että pystyn jonkun verran seuraamaan myös minua kiinnostavaa aikuisten ohjelmaa. Festivaalin teemana on henkilökohtaisuus. Esiintyjät esitellään täällä. Minua houkuttelevat ainakin Kielo Kärkkäinen, Abdullah Pashew ja Iida Rauma.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Odotan lauantailta sopivan boheemia, taiteilijoiden ja hipsterien kansoittamaa kivaa miljöötä ja yllättäviä ja virkistäviä runoesityksiä. Ja niitä kohtuullisia vessajonoja.

Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Vangille on pahaksi uneksia

ruusuista ja puutarhoista;

merta ja vuoria on hyvä ajatella.

Unohda huokaukset, lue, kirjoita, 

kudo kangasta.

Suosittelen ikkunasta katsomista.

- Ote Nazim Hikmetin runosta Muutama neuvo vankilaan joutuvalle, suomentanut Brita Polttila.

 

 

Hannu ja Janne Tarmion toimittama Maailman runosydän on vuonna 1998 julkaistu käännösrunoantologia. Se on yli 800-sivuinen ja sen massiivinen selkämys tulee lähes poikkeuksetta vastaan kirjastojen runohyllyillä. Veikkaan, että useammankin 90-luvun ylioppilaan tai rippilapsen kirjahyllystä löytyy tämä teos, se taisi olla suosittu lahja perhejuhlissa pitkän aikaa.

Etsiydyin kirjan pariin Philip Larkinin runon vuoksi. Jossakin päin internetiä vastaan tuli Larkinin runo This Be The Verse, jolla on mainio alku: They fuck you up, your mum and dad. They may not mean to, but they do. Juohtui mieleeni selvittää, onko Larkinia suomennettu, ja Kysy kirjastonhoitajalta -sivulla mainitaan Maailman runosydän. Runoilija Risto Ahti on suomentanut edellämainitun runon nimellä Tässä sinulle säkeet. 

 

Maailman runosydäntä on tarjolla käytettynä varsin runsaita määriä. Tilasin oman kappaleeni kierrätyskeskuksesta - optimoin tilauksen painon mukaan, sillä jykevässä kirjassa postitus nousee helposti kalliimmaksi kuin käytetyn kirjan hinta. Aikansa otti, kun luin kirjan kannesta kanteen, hieman suoritushenkisyyttä lukeminen vaati.

 

Vaan olipa antoisa teos! Pidin erityisesti muinaisintialaisten runojen suomennoksista, ne eivät olleet ennalta tuttuja. Vanha fanitukseni kohde Pentti Saarikoski oli useiden runojen suomentajana, erityisesti ruotsalaiseen Werner Aspenströmiin kannattaisi tutustua enemmän.

 

Kokoelma on toimitettu pieteetillä, jota harvoin näkee viime vuosien kirjoissa, ainakaan runokokoelmissa. Runot on jaksoteltu eri teemojen alle, runoihin on kirjoitettu lyhyitä kommentteja sekä runoilijoiden minielämäkerrat. Ulla Liuhalan piirroskuvitus ruokkii mielikuvitusta.

 

Sekä saatesanoissa että pitkin kokoelmaa muistutetaan, että runous ei ole vain tekstiä, se on ihmissielun syvyyksien luotaamista. Jotain tällaista olen tainnut kaivatakin, kun sekä mediasta että sosiaalisesta mediasta syöksyy yhä kamalampia uutisia yhä kiihkeämmällä tahdilla. Runouden pariin pysähtyminen tuntui elvyttävältä - kannatti nähdä vaivaa lukemisen eteen!

 

Jos yli 800 sivun suorittaminen hirvittää, voi tällaista kirjaa mainiosti selailla ja lueskella pienissä paloissa sieltä täältä. Jos Maailman runosydän tulee divareissa tai kirjankierrätyslaatikoissa vastaan, kannattaa pelastaa kirja omaan hyllyyn talteen ja nauttia sen antimista.

 

Lue myös nämä:
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Kannen kuva: Pekka Turunen.

Viime jouluna ahersin loppuun Arto Mellerin Runot. Kirjoitin näin: Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Sen verran runot jäivät mietityttämään, että kesällä etsin kirjastosta Martti Anhavan kirjoittaman Melleri-elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä. Aioin lukea liki 700-sivuisen järkäleen kesälomalla, mutta en saanut aikaiseksi - onneksi HelMet-kirjastossa voi uusia lainoja nykyään jopa viisi kertaa. Ahersin elämäkertaa varmaan lähemmäs kaksi kuukautta ja välillä täytyi lukea väliin jotain kevyempää. Lukukokemus oli silti todella antoisa - ei lukemisen aina tarvitse olla helppoa, vaan välillä on hyvä lukea jotain intensiivistä ja painavaa.

Romua rakkauden valtatiellä ilmestyi vuonna 2011 ja siitä löytyy netistä paljon arvioita, muun muassa Keskisuomalaisen arvio, Turun Sanomien arvio, Ilkan arvio ja Teemu Helteen bloggaus. Kirja elää toivottavasti vielä pitkään, tavalla tai toisella. Sitä ei nimittäin ole kirjakauppamyynnistä enää saatavilla enkä löytänyt e-kirjaversiotakaan, joten kannattaa kääntyä kirjastojen ja divarien puoleen jos kirja kiinnostaa.

Anhava tekee erinomaista työtä elämäkerturina. Kirja on hyvin jäsennelty, lähdeaineisto esitellään tekstissä selkeästi ja kirjan kieli on erinomaista. Mitäpä muuta voisi odottaakaan pitkän linjan kirja-ammattilaiselta? Anhava toimi Mellerin tekstien kustannustoimittajana ja miehet olivat myös ystävyksiä, tosin kirjasta käy ilmi että välillä kaveruus oli tiiviimpää ja välillä etäisyys kasvoi. Anhava nostaa Mellerin työpäiväkirjoista näkyviin myös kohtia, joissa Melleri haukkuu Anhavaa milloin minkäkin syyn takia.

Elämäkerta etenee kronologisesti. Mellerin pohjalaissuvun lähihistoria käydään läpi, samoin lapsuus Lappajärvellä, opiskelut yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa, ensimmäinen avioliitto Kaija Kankaan kanssa ja tytärten syntymät ja toinen liitto elokuva-alan monialaosaajan Nadja Pyykön kanssa. Viimeisiä vuosia värittivät auto-onnettomuuden jäljiltä toipuminen ja lopulta menehtyminen tapaturman seurauksena.

Kirja pani miettimään, kuinka monta erilaista elämänvaihetta ihminen voikaan kokea. Mellerikin ehti olla ujo runopoika, huumeita holtittomasti käyttävä teatteriguru, öykkäävä alkoholisti, lempeä toipilas, uskoton aviomies ja kiltti mutta poissaoleva isä. Minäkin muistan hämärästi 7 päivää -lehden värikkäät reportaasit 1990-luvulta Mellerin ja Pyykön kommelluksista ja taisipa pariskunta päästä lööppeihin 2000-luvun alkupuolellakin usein.

Kirjan huumekuvaukset taas ällistyttivät sen vuoksi, että 1980-lukua muistellaan nykyisin jonkinlaisena lintukotomaisena ajanjaksona Suomessa. Vastaperustetun Ryhmäteatterin käänteistä lintukoto on kaukana, sillä Melleri oli kirjoittamassa Pete Q:ta ja Sopimusta Mr. Evergreenin kanssa. Anhavan haastattelemat teatterilaiset muistelevat värikästä taiteilijaelämää todella kiinnostavasti ja Mellerin työpäiväkirjat kertovat päihteiden ja ihmissuhdedraamojen vaiheista. 1980-luvulla hän uppoutui huumeiden maailmaan melkoisen syvälle ja huumekuvioiden inspiroimana hän kirjoitti aiheesta myös romaanin. Tuomiopäivän sävärit ilmestyi vuonna 1987. Siitä muuten löytyy postaus Levyhylly-blogista. 

Tosin romaani ei syntynyt mitenkään vaivatta. Läpi kirjan nousee näkyviin kirjailijan "pinnanalainen" työ: mitä kaikkea Melleri ehtikään suunnitella, luonnostella, aloittaa ja muokata. Aivan kuin hänellä olisi ollut kaksi kirjailijanuraa: virallisen bibliografian muodostavat kaikki ne tekstit, jotka hän sai kokonaisiksi asti ja julkaistua, mutta toisen uran muodostavat kaikki ne aloitetut tekstit ja paperille päässeet ideat, joita hän kehitteli välillä pitkiäkin aikoja työpäiväkirjoissaan. Proosan kirjoittaminen oli Mellerille todella takkuista ja vaikka hän joitakin proosateoksia saikin julkaistua, on elämäkerran perusteella selvää, että julkaistut työt eivät yltäneet sille tasolle, mitä Melleri tavoitteli.

Suhde Nadja Pyykön kanssa vaikuttaa niin erikoiselta, että fiktiona Mellerin ja Pyykön riippuvuussuhteen kaltainen romanssi olisi luultavasti epäuskottavaa ja yliampuvaa. Pyykkö vaikuttaa olleen lievästi sanottuna värikäs persoona ja pariskunnan yhteiselämää sävyttivät väkivaltaisuus, päihteet, rahattomuus, itsetuhoisuus. Monet parin tunteneet ihmettelivät, miksi he pysyivät yhdessä.

Monet kirjassa kuvatut tapaukset ovat hervottomia sekä suomalaisen kulttuurielämän kannalta että tapahtumissa mukana olleiden yksilöiden näkökulmasta. Oli mahtavaa lukea esimerkiksi siitä, mitä kaikkea jälkipyykkiä seurasi Finlandia-palkinnon myöntämisestä Mellerille. Yksittäisenä lainauksena otan mukaan muistelon Jouko Turkalle järjestyistä yllätysjuhlista, joihin Melleri, Anhava ja Hannu Mäkeläkin osallistuivat:

Jännitys ehti kohota huippuunsa ennen päivänsankarin saapumista ja Larivaarakin soitteli haitariaan tavallista hermostuneemman oloisena. "Siis että Turkalle ihan oikeasti ei ole kerrottu että hänelle pidetään juhlat?" Hannu kysyi. "Onkohan tämä nyt hyvä idea. Sehän voi tehdä ihan mitä tahansa.""

Romua rakkauden valtatiellä sisälsi paljon tietoa, pitkiä sitaatteja Mellerin työpäiväkirjoista ja mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja. Kirja ei ollut kovin nopealukuinen, mutta ei sen ollut tarpeenkaan olla. Mielenkiintoinen ajankuva, suomalaisen kulttuurihistorian käänteet ja runoilijan elämä antoivat paljon ajateltavaa ja moni tarina jää varmasti mieleen. Luulenpa, että minun kannattaa lukea hyviä elämäkertoja enemmänkin.

Kirjamessujen divariosastolla silmiini osui Martti Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoelma Pääkallolipun alla. Pitihän se ostaa. Saa nähdä, milloin ehdin siihen tarttumaan, mutta eiköhän jossakin vaiheessa tuokin paksukainen pääse lukuun, vaikka pätkissäkin.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.

Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Sotaromaani

Arto Melleri: Runot

Heinäkuisella lukumaratonillani luin Arto Mellerin koottujen runojen kokoelmaa. Maratonin jälkeen olen lueskellut Runoja pikkuhiljaa eteenpäin ja nyt joulunpyhinä luin kirjan loppuun.

Kirjan lopussa on Mellerin kustannustoimittajan ja ystävän Tuomas Anhavan jälkikirjoitus. Hyvää jatkolukemista olisivat niin ikään Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoomateos Pääkallolipun alla ja Melleri-elämäkerta Romua rakkauden valtatiellä.

Kesällä kerroinkin Mellerin runojen olevan eläviä ja hengittäviä. Mitä pidemmälle tuotannossa mentiin, sitä selvemmin tuli näkyviin ruman ja kauniin yhdistelmä. Melleri kirjoitti rappioromantiikkaa, jossa ankeatkin asiat kuulostavat kauniilta.

Tiedän mitä tuntuu Romeosta
raa'an lihan näyttämöllä,
näen ajeltujen häpyhuulten graavatun virnistyksen,
solmuunvedetyn kondomin lattialla vieraan vuoteen
vierellä
Silmäpuoli kolli luikkii hautausmaan muurin
sammaltunutta kuvetta,
tiedän miltä näyttää yksinäiseltä kadulta
valaistu ikkuna jonka äärellä onnellinen perhe
iltateellä,
emäntänsä jaloissa häntää heiluttava koira
Joka Osaa Puhua

(Ote nimettömästä runosta, kokoelmasta Kuningatar Hysteria, 1993)

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut Melleri vaikutti näkyvistä helsinkiläisissä boheemipiireissä erityisesti 1990-luvun kosteina vuosinaan. Sekä Pohjanmaan maisemat että Helsingin kulmat näkyvät runoissa kiehtovalla tavalla. Melleri maalaa päälle näkyjään, yltiöpäistä romantiikkaa ja raadollisia huumehuuruja.

Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma Puukkobulevardi huipentaa tämän tyylin. Se onkin Runojen toiseksi viimeinen kokoelma. Vuonna 1998 Melleri joutui onnettomuuteen ja sai vakavia vammoja. Viimeinen runokokoelma Arpinen lemmen soturi vuodelta 2004 pitää paikoin sisällään hienoja väläyksiä, mutta on muuten otteeltaan selvästi "kevennetty", aivovammasta kuntoutetun runoilijan kirjoittama. Melleri menehtyi vuonna 2005, 48-vuotiaana.

Runot-kokoelmassa on välillä pitkiä proosarunoja tai näyttämötekstejä, jotka tuntuivat ensin hieman työläämmiltä kuin lyhyemmät runot, mutta osoittautuivat varsin antoisiksi. Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Lue myös nämä:
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja

Kuva: Camilla Pentti / Teos.

Tua Forsströmin runokokoelma Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja on saanut odottaa lukuvuoroaan yli vuoden. Mitä sitä on tullutkaan sanottua kirjapinoista... Voitin nimittäin vuosi sitten Booksyn arvonnassa lahjakortin ja käytin sen runoihin. Toisen hankkimani runokokoelman, Kuuna päivänä, luinkin tuoreeltaan, mutta tämä ohut, alle 60-sivuinen Forsströmin kokoelma pääsi luettavaksi vasta nyt. Kokoelman on kauniisti suomentanut Caj Westerberg.

Vaan onneksi hyvät kirjat eivät vanhene. Kokoelma on alun perin ilmestynyt suomeksi vuonna 2008, ja taitaakin olla Forsströmin tuorein teos suomeksi. Bibliografiasta näkee, että laajalti palkittu Forsström on julkaissut runoja 1970-luvulta asti. Ruotsiksi kirjoittavan Forsströmin koko tuotantoa ei ole suomennettu ja palkintosadekin keskittyy pohjoismaisiin palkintoihin. Tämän vuoksi tägitän bloggaukseni Pohjoismaat-kategoriaan, vaikka tämä aiheutti hieman pohdintaa. Pitäisikö käydä läpi muutkin suomenruotsalaiset kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja tägittää heidätkin Pohjoismaihin? Onhan ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla paljon suoremmat yhteydet skandinaaviseen kulttuuriin kuin suomeksi kirjoittavilla. Vai pitäisikö luoda uusi kategoria, suomenruotsalaiset? Vai onko tällainen luokittelu sittenkin liian lokeroivaa?

Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja oli minulle ensitutustuminen Forsströmin runouteen. Meinaamista on kyllä ollut ilmassa jo pitkään, sillä eräs Forsströmin kokoelmista on jo nimeltäänkin kuin runo: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Tätä vuonna 1998 suomennettua kokoelmaa ei enää Booky.fin valikoimissa ollut, mutta kirjastosta tai divareista sen varmaan löytäisi. Kokoelma on luettu Hyönteisdokumentti-blogissa, mutta kauhean positiivista palautetta se ei saanut.

Minun odotukseni olivat silti aika korkealla ja kokoelma vastasi niihin kyllä. Forsström kirjoittaa tunnelmallista runoutta, josta löytyy symboliikkaa, luontotunnelmaa ja kytköksiä arkikieleen.

"Yön aikana puutarhat olivat puhjenneet kukkaan
kotona kortteleissa joissa
eläkkeellä olevat merikapteenit asuivat"

Vaikka kokoelmaa ei ole sivumäärällä pilattu, oli lukeminen melko hidasta. Runot vaativat paneutumista, keskittymistä. Tämä ei tarkoita että runot olisivat olleet erityisen vaikeita. Jotenkin runojen tunnelma vain avasi jonkun portin omaan mieleen, ja runot nostattivat kuvia ja tunnelmia sisältäni. Tämä kai runouden viehätys laajemminkin on - runo menee alitajuntaan jotenkin eri lailla kuin proosa. Omalla laillaan.

"Kirkkaassa unessa me tiedämme uneksivamme
Sataa, hevoset juoksevat sateessa"

Hevosia, kissoja ja monia muitakin eläinhahmoja vilahtaa runoissa. Mutta välillä runoilija mainitsee Valtion Rautatiet, Lariam-lääkkeen tai hajautetut laitokset. Kokoelman kansi on paitsi kaunis myös osuva: jossain valveen ja yön rajamailla nämä runot häälyvät.

Tämän perusteella pitää muistaa bongailla tuo Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen joskus luettavaksi.

Lue myös nämä:
Kalevala
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Kalevala

Nytpä tuli paikattua ammottava aukko sivistyksessäni! Toisin kuin monien kirjallisuutta tai kulttuurintutkimusta opiskelleiden kirjabloggaajien kohdalla, minä en ole joutunut "pakkolukemaan" Kalevalaa ikinä. Vapaaehtoisesti olen kyllä yrittänyt. Joskus 1990-luvulla ostin tyylikkään pokkari-Kalevalan omaan hyllyyn, mutta hyydyin lukemiseen jossain Ainon hukuttautumiskuvauksen hujakoilla.  

Kuva: Otava.

Vaan onneksi on äänikirjat! Bongasin ystäväni luona äänikirja-Kalevalan ja sain siitä idean lainata itsekin Kalevalan äänikirjana kirjastosta. Ja itse asiassa äänikirja on Kalevalalle aivan mahtava formaatti, näin kustantaja Otava asian perustelee:

"Kalevalan tarinat olivat alun perin runonlaulajien välittämää suullista perinnettä. Antti Virmavirran lukeman äänikirjan myötä ne tulevat nykyihmisen ulottuville jälleen alkuperäisessä muodossaan: ääneen kerrottuna ja kuunneltavana. Hankkeessa on mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura."

Antti Virmavirta olikin oiva lukija, joka eläytyi sopivasti eri hahmoihin. Erityisesti kylmän laskelmoiva Pohjan akka kuulosti Virmavirran lukemana upealta! Otavan sivuilta voi kuunnella näytteen. Äänikirjojen puffaamisessa suomalaiskustantamoilla olisi vielä parantamisen varaa. Ääninäytteiden ympärille saisi hienoja trailereita, joita voisi julkaista vaikka Youtubessa.

Kalevala olikin hienoa kuunneltavaa. Ehkä olen itse kirjaharrastajana kypsynyt sitten 1990-luvun, tai sitten äänikirjan kuuntelu oli ääninäyttelijän tulkinnan ansiosta antoisampaa kuin muinainen lukuyritelmäni. Kalevalamitta on kyllä sinänsä tuttua, luin nuorena paljon Eino Leinon runoja ja Leinohan käyttää Helkavirsissä kalevalamittaa. Wikipedian avulla voi opetella luomaan oikeaoppista kalevalamitallista runoutta.

Tykkäsin aika monesta jutusta. Kalevala oli suorastaan vetävää kuunneltavaa. Yllätyin myös huomatessani, kuinka monen sanonnan juuret ovat Kalevalassa. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi vain Kullervon synkän tarinan alkupuolella. Kontrasti olikin melko jyrkkä, kun Kullervon vaiheisiin siirryttiin Lemminkäisen elostelusaarelta. Noin yleensä ottaen Kalevalan henkilöt olivat kiehtovia - samaan aikaan yli-ihmisiä ja inhimillisiä. Henkilöiden "supervoimat" olivat mukavan liioiteltuja. Väinämöinen loihtii laulullaan uskomattomia mullistuksia, Seppo Ilmarinen takoo mitä tahansa. Naisasioissa sankarit taas eivät menesty yhtä hyvin...

Pidin myös animistisen maailmankuvan välittymisestä. Ihmiset puhuttelevat esimerkiksi eläimiä ja luonnonilmiöitä ja nämä vastaavat yhtä lailla. Esimerkiksi olut esittää oman runonsa.

Rikasta suomen kieltä arvostavalle kuuntelukokemus oli tietenkin ehdoton värikkään kielen ansiosta! Näin itäsuomalaisena monet taivutusmuodot olivat murrepuheesta tuttuja. Esimerkiksi -oa partitiivin päätteenä tietyissä sanoissa on käytössä kainuun murteessa. Ylipäätään kirjojen ystävälle Kalevalassa kuvattu sanan mahti on mieleen. Suurin osa taisteluista käydään sanallisesti, laulamalla runoja vihollisen pään menoksi. Sana muuttaa maailmaa!

Kansalliseepoksena Kalevala kumoaa sen stereotypian, että suomalaiset olisivat vähäpuheisia jurottajia, joilla on heikko itsetunto. Monisanaista itsekehua ja mahtailua tässä riittää. Kultaa ja hopeaa tuntuu olevan mahtimiehillä läjäpäin. Myös ne henkilöhahmot muistavat kehua itseään, joilla ei aina olisi niin aihettakaan. Esimerkiksi itsepäinen ja itserakas Lemminkäinen on täysin tunnistettava hahmo edelleen. Samanlaisia ihmisiä riittää nykyäänkin. Samoin Kullervon katkeruus on surullisen tunnistettavaa.

Tämän äänikirjan voisin hommata omaankin hyllyyn, jotta Virmavirran luentaan voisi palata uudestaankin. Onneksi oma Kalevalani on odottanut hyllyssä uskollisena kaikki nämä vuodet - eiköhän siihen nyt tule vastaisuudessa tartuttua vähän useammin...

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Heikki Turunen: Simpauttaja
Kuuna päivänä. Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

Kuva: Siltala.

Aulikki Oksasen Kolmas sisar oli oikein täsmäluettavaa synkkään joulukuuhun. Olen omasta mielestäni sietänyt tänä vuonna pimeyttä ja vesisadetta kohtuullisesti, mutta nyt synkkyys tuntuu ottaneen ylivallan. Kun katsoo ulos, tuntuu että iskee masennus ja ilmastoahdistus. Ilmastoahdistusta voi yrittää torjua ruohonjuuritasolla muistilistaan tutustumalla ja käytännön keinoja kokeilemalla.

Olen tavannut hurmaavan Aulikki Oksasen syksyllä Siltalan illanvietossa ja hän lausui joitakin kokoelman runoja ääneen. Kokoelmaan ovat ennen minua ehtineet ihastua jo Ina, Nora, Katja ja marjis.

 Synkkyyden vastalääkkeenä toimivat Oksasen runoista ja laulurunoista välittyvät tunteet: rakkaus ja yksinäisyys, vapauden ja kauneuden kaipuu, oman tiensä löytäminen... Kokoelman avausruno Villit peurat on kolahtanut moniin, kannattaa käydä katsomassa Jennin ITE-taidetta runoon perustuen.

Vuosikymmeniä aktiivisena taiteilijana työskennelleen Oksasen tuotannosta esimerkiksi klassikkokappale Sinua, sinua rakastan on toki tuttu, mutta viime vuosina tutuksi ovat tulleet Vuokko Hovatan levyttämät Oksasen laulurunot. Hovatan Lempieläimiä-levyn laulunäytteitä voi kuunnella MySpacesta.

Laulurunous on jännä kirjallisuuden laji - ihan aina kappaleet eivät toimi paperille kirjoitettuna, vaikka ne lauluina olisivat pysäyttävän kauniita. Joissakin Kolmannen sisaren laulurunoissa esimerkiksi toisteisuus vähän häiritsi, koska saman sanan tai säkeistön toistaminen ei tietenkään luettuna vaikuta samalta kuin sävellyksena kuunneltuna.

Kokoelman loppu oli mielenkiintoinen. Muut tekstit olivat melko lyhyitä, mutta viimeisenä oleva nimikkoruno Kolmas sisar oli kolmiosainen ja kesti monta sivua. Eräänlainen Kristus-tarina oli kyseessä. Kokoelman kuvituksen Oksanen on piirtänyt itse. Kuvat ovat viehättävän välimerellisiä. 

Otetaanpa loppuun runon Villit sanoivat ensimmäinen kappale:

"Villit sanoivat:
Tätä metsää
älä koskaan myy.
Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,
ja palaa sen, mikä syttyy itsestään.
Mutta sielusi sisintä korpea
älä luovuta kellekään."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Kuuna päivänä. Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista (toimittanut Piritta Maavuori)

Voitin Booksyn arvonnassa lahjakortin Booky.fi -verkkokirjakauppaan. Pohdin kirjaostoksiani pitkään: koska vien liikoja kirjoja usein divariin, halusin käyttää tämän voittoarvon sellaisiin kirjoihin, jotka voisivat jäädä pysyvästi kirjahyllyyni. Päätin valita runoutta. Runokirjat ovat usein ohuita, joten ne mahtuvat hyvin hyllyyn, ja runoihin voi palata uudelleen useita kertoja. Hyvä runous ei vanhene. Runokirjojani en ole tainnut divariin viedä aikoihin - vieläkin kaduttaa, että jossakin kierrätyspuuskassa vein myös Walt Whitmanin Valitut runot divariin. Olen jopa käynyt Sammakon kirjakaupassa yrittämässä ostaa kirjaa uudelleen, mutta siitä on painos myyty jo loppuun.

Kaksi runokirjaa Booky.fi minulle toimittikin. Toinen oli ohut, mutta tämä toinen, Kuuna päivänä, olikin melkein 400-sivuinen. Kirja on ilmestynyt vuonna 2003.

Toimittaja Piritta Maavuori on koonnut antologiaan britannialaista nykyrunoutta. Angloamerikkalaisen kulttuurin ylivallasta puhutaan paljon - olen itsekin ottanut asiaan kantaa mm. Lumiomenan keskustelussa, jossa verrattiin kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta. Mutta tulipa taas huomattua, että "angloamerikkalaisen kulttuurin ylivalta" on korkeintaan osatotuus - en tuntenut ennestään kenenkään antologiaan valitun runoilijan nimeä. Runoilijat esiintyvät antologiassa demokraattisesti aakkosjärjestyksessä: Fleur Adcock, Simon Armitage, John Burnside, Ciaran Carson, Kate Clanchy, Carol Ann Duffy, Helen Dunmore, Geoffrey Hill, Kathleen Jamie, Jackie Kay, Michael Longley, Don Paterson, Deryn Rees-Jones, Robin Robertson, Jo Shapcott ja Pauline Stainer. Myös suomentajia on useampia. Maavuori itse on suomentanut osan runoista, muina suomentajina ovat Risto Ahti, Jyrki Kiiskinen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Kristiina Lähde, Tero Valkonen ja Jyrki Vainonen.

"Aukiolla häikäisee. Valo siivilöityy
lehtien lomitse, kirjoo pehmeän maan,
jättää kultaisen viirun puiden mykkiä kupeita vasten.
Vihreä valo lepattaa
aukio kuulee ja hengittää.

Puukiulu, pari naulaa ja teräslankakerä;
kasa teurastajan veitsiä.

Satyyri Marsyas riippuu raajat levällään
kahden männyn välissä
kaviot oksakoukussa kiinni,
kädet juuriin köytettyinä,
salkoon vedettyinä kuin valkea vinoristi.

Kolmen miehen kunniavartio:
kaksi oppipoikaa ja teurastaja."

Tämä on ensimmäinen osa Robin Robertsonin runosta Marsyaan nylkeminen (The Flaying of Marsyas), suomentajana Jyrki Kiiskinen. Kaunista ja kamalaa.

Kokonaisuutena antologia oli tasapainoinen ja onnistunut. Myös esipuhe on kiinnostava ja sisältää paljon minulle uutta tietoa britannialaisen nykyrunouden kuulumisista. Jokaisesta runoilijasta on lyhyt esittely. Taitolta olisin toivonut, että sivun ylä- tai alareunoihin olisi merkitty, kuka runoilija oli menossa, sillä nyt piti välillä aina palata kurkkaamaan, kenen runoista olikaan kysymys.

Vaikka luen runoja mielelläni, iskee paksujen runokirjojen kanssa joskus runokirjatrauma: apua, pitääkö minun nyt lukea tämä tiukasti järjestyksessä alusta loppuun. Kuuna päivänä osoittautui todella sujuvalukuiseksi, ei tullut traumoja. Lueskelin tätä melko pitkään, usein siten, että yhtenä iltana luin yhden runoilijan runot. Erityisen vaikutuksen antologian toimitustyössä teki, kuinka hyvin runot toimivat yhdessä. Joskus antologioissa vähän kiusaa aineiston kirjavuus, mutta näistä runoista todella muodostui kokonaisuus, ilman, että runoilijoiden persoonallisuus ja omaäänisyys olisi kärsinyt. Oikeastaan ainoa, josta en niin pitänyt, oli Michael Longley, hänen runonsa olivat minun makuuni hieman vaativan oloisia.

Ja jokin peribrittiläinen, etten sanoisi kelttiläinen, fiilis näistä välittyi. Sumuja, nummia, saaria... eikä näissä edes tavoiteltu mitään ihmeellistä luontoromantiikkaa, vaan monet runot olivat tukevasti kiinni arkielämässä. Samoin olin aistivinani pitkän historian perinnetietoisuutta: viitteitä antiikkiin ja klassisiin englantilaisiin ja eurooppalaisiin runoilijoihin.

Kiireisen arjen keskellä Kuuna päivänä antoi tärkeän peruselämyksen, jonka runoja lukiessa parhaimmillaan kokee. Sellaista hyvää yksinäisyyttä ja oman elämän peilaamista, sillä runon lukeminen laukaisee yleensä kaikenlaisia assosiaatioita, ajatuksia tai muistoja omasta elämästä. Infoähky kaikkoaa, kun voi puhdistaa mieltään hyvällä runoudella. Kuulostanpa lennokkaalta. :)

Myös suomennokset olivat kauttaaltaan onnistuneita, eikä ihme, onhan suomentajien joukossa useita runoilijoita. Tosin joissakin kohdissa hieman emmin, kun suomennoksissa oli käytetty murteita. Murteet jotenkin tuntuvat niin vahvasti paikallisilta, että ne hieman rikkoivat brittifiilistä, varsinkin kun englannin kielessä "murteet" ovat usein sosiaalisia aksentteja, enemmän sidottuja sosiaaliryhmään kuin maantieteelliseen alueeseen.

Hyvin toimitettu kokoelma ja täytti tarkoituksensa ainakin minun kohdallani: sain sekä tietoa brittiläisen nykyrunouden tuulista että hyvän runouden universaaleja elämyksiä.

Lue myös nämä:
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
François Villon: Testamentti  
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Näin minä haluan muistaa sinut, Kaija, ja muistan

Kaislikon laidassa, puoliksi vedenpinnan
              yläpuolella katiska
värähtää, huojuu renkaat laajenevat laajenevat
Särjenkutu, muistan

Uitua kannetaan äkkisyvästä
     korvollinen kylmää vettä, se alkaa painaa
vasta kun kahlataan kuivalle maalle
Padassa ruosteista vettä,
kiehuvaa
Sekoitetaan pesuvesi sopivaksi,
       muuripadasta ja tästä puukorvosta,
                  yhdessä kannetusta
Otan saippuan kaupan paperista,
      väkevän, keltaisen, pesen sinut saippuoin
nosta kädet kainalot rinnat vatsan reidet pyllyn
    ja hyvin, hyvin huolellisesti pillun

Pese sinä minut!

Liitän tämän runon Jennin runohaasteeseen. Runo on Arto Mellerin, se on kaksiosaisen runo jälkimmäinen puolisko. Ilmestynyt alun perin kokoelmassa Johnny B. Goethe vuodelta 1988, minun hyllyssäni tämä on Mellerin Runot-yhteispainoksessa. Olen lukenut kokoelmaa sieltä täältä, mutten vielä alusta loppuun - jonakin päivänä kyllä luen ja sitten bloggaan siitä!

Runo on minusta hyväntuulinen - huumorilla maustettua arkipäivän erotiikkaa, ja todella tunnelmallinen kuvaus rantasaunassa saunomisesta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Walt Whitman: Valitut runot
Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Tämäkin kirja on roskakatoslöydön vaihtarisatoa. Tällä kertaa retkeilin antikvariaatti Punaiseen Planeettaan. Oikein suositeltava divari tämäkin: valikoima oli tasokas ja hyllyt hyvässä järjestyksessä. Hipelöin Mika Waltarin ihanaa satukokoelmaa Kiinalainen kissa, mutta kun kirja pikkuisen rähjäisessä kunnossa oli ja maksoi 20 euroa, niin jätin kumminkin ostamatta. Divarin tasokkuus näkyi siinäkin, että vain osa tuomistani kirjoista kelpasi, loput lahjoitin Fidan kirpputorille. Vaihtoarvolla otin divarista täydennystä Saarikoski-kokoelmiini: Legenda jo eläessään -sarjassa julkaistun Eino Leinon. Kovakantinen kirja on vuodelta 1974.

Kirjasarjan idea kuvataan kansiliepeessä. "WSOY:n uusinta - ja erilaista elämäkertasarjaa 'Legenda jo eläessään' ei voi muuta kuin tervehtiä ilolla: niin poikkeava se on käsittely- ja toteutustavaltaan", kehui Uusi Maailma.

Kuten Saarikosken kohdalla aina, kirja on läpinäkyvä: työprosessi ja Saarikosken oma persoona kulkee tekstissä aiheen käsittelyn rinnalla. Jo esipuhe on mainiota luettavaa: Saarikoski kuvaa kustantamon tilaamaa työtä ja omia arvelujaan sen suhteen:

"Minun oli siis ymmärrettävän vaikea suostua kustantajan pyyntöön, sitäkin vaikeampaa kun heti arvasin mistä oli kysymys. Samoin kuin Leinon perustui minunkin maineeni ja kuuluisuuteni pikemminkin hurjiin ja epäsovinnaisiin elämäntapoihin kuin kirjallisiin saavutuksiin, pikemminkin siihen mikä näkyi ulospäin kuin siihen mikä oli tehty työhuoneen yksinäisyydessä, poissa ihmisten silmistä."

Minulle lukeminen oli jo senkin vuoksi antoisaa, että teos on runomuotoinen, eikä sitä ole sisällytetty Saarikosken yhteiskokoelmaan Runot. No, Runot on Otavan julkaisema ja tämä Eino Leino WSOY:n. Aloitin lukemisen hieman varoen, sillä minulla oli sellainen mielikuva, ettei tätä teosta jostain syystä kauheasti arvosteta Saarikoski-kaanonissa.

Eino Leinon itsensä runous on minulle tuttua, se taitaa periytyä runoudesta kiinnostuneille lukiolaisille sukupolvesta toiseen. Kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä jököttää tukevasti Eino Leinon Elämän koreus -kokoelma, ja osaan useita Leinon runoja ulkoa. Helkkyvät helkavirret kalevalamittoineen, kuohuvat tunteet, lyyriset luontonäkymät ja suomen kielen notkea taivuttelu - siinäpä Leinon parhaimman runouden tyyli.

Joten nämä kehut, joita seuraa, ovat puhtaasti subjektiivisia. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Pentti Saarikoskesta ja Eino Leinosta, tämä kirja on antoisaa luettavaa, mutta voi olla että ihan kaikille ei ole. Suhtautukaa mielipiteisiini sen mukaisesti.

Varovainen asenteeni sai nopeasti kyytiä, sillä runot olivat aivan mahtavia. 

"Meillä on kiire herra Leino

tuomet kukkivat jo,

meidän on oltava säännöllisiä tavoissamme,

käytettävä tarkoin hyväksi nämä valoisat hetket,

aamiainen ei ole ruhtinaallinen mutta terveellinen,

sinun aikanasi ei tunnettu vitamiineja,

älä rupea leuhkimaan, minä tiedän sen Viipurin pohatan,

teidän bacchanalianne Kämpin kabinetissa."

Minulle oli lukunautinto jo itsessään upottautua taas kerran minulle rakkaaksi tulleeseen Saarikosken kieleen. Kuulasta kieltä mukaansatempaavassa vapaassa rytmissä - puhdistava kokemus kaiken arjessa ympäröivän roinakielen jälkeen. Erityisen hienoa on, miten Saarikoski miksaa runoihinsa Leinon omia säkeitä ja sitaatteja tai pastisseja muiden Leino-kirjoituksista. Esipuheessa Saarikoski kuvaa lukeneensa runsaasti kirjallisuusaineistoa Leinosta, mutta kertoo ettei merkitse lähteitä. "Kollaashit lukija samoin tunnistanee kollaasheiksi; se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska runo toimii tai on toimimatta siitä riippumatta, millaisista elementeistä se on kokoonpantu, vanhoista vai uusista."

Tutkimusta ei siis olla tekemässä, mutta kyllä silmien edessä virtaavat Leinon vaiheet rusoposkisesta lupaavasta ylioppilasrunoilijasta kirjattomaan karjattomaan mieheen. Todella herkullista on kirjan kuvitus. H. Aspelin on kerännyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista näytteitä Eino Leinon omakätisistä teksteistä, ja niitä onkin laidasta laitaan. On runoaihioita tunnetuista runoista, kuten Nocturnesta, mutta myös viestejä, muistiinpanoja, shakkipelin siirtoja ja vaikka mitä. Hieno kokonaisuus!

Kaikenlaisia kiinnekohtia voi löytää myös nykyhetkeä koskien. Kannattaa kokeilla, mitä itse löytää. ;)

Kaivoin hyllystä myös Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran kakkososan. Olinkin ollut väärässä tämän kirjan arvostuksesta - aikalaisvastaanotto oli hyvinkin myönteistä. No, Tarkan kirjan lukemista on jo kahdeksan vuotta aikaa, eihän sitä kaikkea voi muistaa... Näin Tarkka kirjoittaa (s. 345):

"Leino-kirja oli menestys. Vaikka se pilkkasi akateemista kirjallisuudentutkimusta, yliopistonopettajat suhtautuivat siihen arvostavasti Joensuun (Hannes Sihvo), Tampereen (Marja-Leena Vainionpää) ja Turun (Pirkko Alhoniemi) sanomalehdissä. Yllättävin oli Helsingin yliopiston kunnianarvoisan emeritusprofessorin Rafael Koskimiehen kiitos konservatiivisessa Uudessa Suomessa."

Tarkka kuvaa Saarikosken saaneen taas lisää nostetta julkiselle suosiolleen, joten otetaan lainaus myös sivulta 347:

"Lehdet piirittivät väsymättä Saarikoskea, joka alkoi ottaa palkkioita haastatteluistaan. Eevan kahdeksansivuisesta haastattelusta hän sai 300 markkaa, Hymy maksoi tuhat markkaa jutusta, jossa hän listasi naisihanteensa: 1) kirjailija Tuula Saarto, 2) koulutussihteeri Inkeri Mäki, 3) laulaja Arja Saijonmaa, 4) kirjailija Kaari Utrio 5) juoksija Nina Holmén. Hänellä oli myös ilmaispalveluja: esitellessään Leino-kirjaansa hän vakuutti suurelle lehtimiesjoukolle, että hänen polvivammansa, fractura patellae comminuta, oli korvauksetta koko lehdistön käytettävissä."'

Kiitos Punaiselle Planeetalle. Tämä oli odotettua parempi löytö.

Klikkaa kuvaa niin näet sen suuremmassa koossa.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
François Villon: Testamentti
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles