Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Juustojen pukkautuessa ajatuksiini alan nieleksiä. Martta on nuoresta iästään huolimatta mestari leipomaan juuri juustoleipiä. Parempi kuin äiti. Yleensä vanhemmat ja leipomaan tottuneet naiset jäävät Martan rinnalla juustonleipojina toisiksi. Minulta karkaa kuin ähkäisynä:

 

-  Laittasi nyt juuston, kun aina leuhkii leipojan taijoillaan!

Olen lukenut mielestäni monipuolisesti kotimaista “äijäkirjallisuutta”, kuten Veikko Huovisen ja Heikki Turusen tuotantoa. Kalle Päätalolta en kuitenkaan ole tätä ennen lukenut ainuttakaan teosta. Kiitän paria ikäistäni naista Päätalon kirjojen esillä pitämisestä. Erityisesti kirjailija Karoliina Timosen Päätalo-rakkaus on jäänyt mieleen. Hän on kirjoittanut itsekin Päätalo-aiheisia kirjoja, kuten Kirjeitä Iijoelle ja Laina.

Löysin Ahdistetun maan kirjojen kierrätyspisteeltä. Pehmeäkantinen painos on vuodelta 1977. Oletan, että kirja julkaistiin tuolloin sekä kovakantisena että pehmeäkantisena. Päätalon kirjojen kokonaispainosmäärää arvioidaan SKS:n Tietolipas-julkaisussa: vuoteen 2000 mennessä Päätaloja oli painettu 3,6 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin, kun Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan viimeiset osat ilmestyivät 1990-luvulla. Julkaisu ajoittui isänpäivän alle ja uuden osan ilmestyminen taisi olla myynnillisesti todella kova juttu kirjakaupoille. Korkeakulttuurisesta katsannosta Päätaloa ei arvostettu. Hänen kuolemansa jälkeen olen lukenut mediasta myös ymmärtäväisempiä juttuja. Erityisesti silloin, kun autofiktio tuli muotiin, hoksattiin että Päätalohan oli jo tehnyt autofiktiivisen romaanisarjan.

Mediasta ja sosiaalisesta mediasta mieleen jääneiden lukijakommenttien perusteella Päätalon fanit pitävät päähenkilön samastuttavuudesta, värikkäästä kielestä ja dokumentaarisesta tavasta kuvata suomalaista työtä ja arkea. Tarjosiko Ahdistettu maa tällaisia?

Kyllä vaan. Ahdistettu maa sijoittuu talvisodan aikaan. Kirja alkaa joulukuussa 1939, kun 20-vuotias Kalle matkustaa Oulun kautta Korialle pioneerikoulutukseen. Saman kylän pojista Korialle lähtee myös Aution Toivo. Kirjan tapahtumat kestävät seuraavaan kevääseen asti. Hämmästyttävää kyllä, kirjan takakansiteksti on vanhentunut nopeammin kuin romaani itse. Takakannessa on melko perusteellinen juonireferaatti, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti teoksen käänteet.

Muodikas sivistyssana immersiivinen kuvaa hyvin Päätalon tyyliä. Kirja on yksityiskohtainen mutta vetävä. Lukijana tuntee todella putoavansa Kallen nahkoihin ja näkevänsä ja kokevansa tapahtumat hänen kauttaan. Kirja on täynnä rikasta murresanastoa. Pystyin ymmärtämään asiayhteydestä murresanojen merkitykset yhtä sanaa lukuun ottamatta. ”Peitääminen” tai ”peitäminen” jäi vähän mysteeriksi. Sanaa käytetään kohtauksessa, jossa miehet ovat metsässä tekemässä polttopuita.

Kuusi ei ollut tyvestä kuin rehdin vaaksan vahvuinen, mutta silti saimme hakata peitää suivaksi asti ennen kuin se rupesi hojeltumaan.

Tylsällä kirveellä vielä jotakin peitää, mutta huonokuntosella sahalla on kerta kaikkiaan ruuperä otassa.

Onko peitääminen ihan vaan kirveellä lyömistä tai terän iskeytymistä kohteeseen? Yritin etsiä tietoa sanan etymologiasta netistä, mutta en löytänyt vastausta.

Autofiktion taidonnäytteenä kirja on monin tavoin ällistyttävä. Kirjan julkaisuvuonna Päätalo on ollut 58-vuotias. Iijoki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971 ja Ahdistettu maa on sarjan seitsemäs osa. Päätalo kirjoitti vuosittain uuden osan sarjaan. Ahdistetussa maassa on 649 sivua. Jos minun pitäisi kirjoittaa yli 600-sivuinen kiinnostava ja dokumentaarinen autofiktiivinen romaani elämästäni 20-vuotiaana vieläpä siten, että ajanjakso rajautuu joulukuusta kesään, mitenkähän kävisi? Saati että tämä kirjoitustyö pitäisi tehdä alle vuodessa. Kyllä Päätalon luomisvoimaa kannattaa kunnioittaa.

Ahdistettu maa on vetävää luettavaa kenties eniten siksi, että Päätalo kirjoittaa ”häpeää kohti”. Hän kaivaa esiin melkoisen intiimejä kipukohtia, kuitenkin siten, että minäkertojaa voi arvostaa ja häneen voi samastua. Esimerkiksi virtsaamista ja ulostamista kuvaillaan monissa kohtauksissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla lukeminen ei kuitenkaan tunnu kiusalliselta.

Tasapaino säilyy myös kohtauksissa, joissa kuvataan sotaväen miesten naisjuttuja. Ujo Päätalo kaipaa kovasti naisen lempeä ja hän kasvattaa naiskokemuksiaan kirjallisesti. Tapana oli etsiä kirjeenvaihtokavereita ja erityisesti lappilaisen Lailan kanssa kirjeenvaihto yltyy vuolaaksi. Muutama komppanian kaveri sen sijaa jahtaa naisia elävässä elämässä. Heidän seikkailujaan kuvataan Päätalon näkökulmasta, mutta kuvailu ei ole kyllästyttävän rasvaista tai vastenmielistä, vaan tuntuu realistiselta ja monipuoliselta. Kun Päätalo pääsee itse pitelemään oikeaa naista kädestä komppanian siirryttyä Pohjois-Suomeen, onnistuu kirja välittämään kuvan myös siitä, millaista rovaniemeläisten naisten elämä oli vaihtuvia treffikavereita etsiessä.

Lisäksi itse talvisodalla on Suomessa suorastaan myyttinen asema, joten dokumentaarinen kuvaus erään asevelvollisen elämästä antoi todella mielenkiintoista pohdittavaa siitä, miten sotatalvi tuon ajan nuorukaiselle näyttäytyi.

Ennakkomielikuvissani Päätalon tuotanto keskittyy tukkikämpille ja savotoille. Ahdistettu maa on kuitenkin selvästi Päätalon elämän murrosvaihetta. Muistoissa ja tarinoissa Päätalo kertaa savottakokemuksiaan, mutta nuori mies pohtii jo, olisiko sodanjälkeinen elämä sittenkin kaupungissa. Voisin jatkaa Iijoki-sarjan lukemista joko peruuttamalla aiempiin osiin tai jatkamalla tarinaa eteenpäin. Kuudes osa Loimujen aikaan sijoittuu Päätalon kotipaikkaan Taivalkoskelle ja siinä Päätalo vaikuttaa olevan vielä savottajätkä. Kahdeksas osa Miinoitettu rauha taas jatkaisi siitä mihin Ahdistettu maa jää ja se kuvaa välirauhan aikaa.

Voin siis todeta, että taidanpa hypätä Iijoen vietäväksi minäkin. En ehkä ihan putkeen koko sarjaa lue, mutta eiköhän jossakin vaiheessa kannata etsiä lisää Päätaloja luettavaksi.

Lue myös nämä:
Ilmari Kianto: Vanha pappila
Heikki Turunen: Simpauttaja
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Ilmari Kianto: Vanha pappila

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköön kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta - Vanha Pappila silti on olemassa.

Ilmari Kiannon Vanhan pappilan panin lukulistalle pari vuotta sitten luettuani Maarit Knuuttilan Pappilan hätävaran, joka kertoo vanhan ajan pappiloiden vieraanvaraisuuskulttuurista. Vanha pappila on luettavissa Project Gutenbergissa, mutta kun huomasin kirjan painetun version löytyvän vanhempieni kirjahyllystä, nappasin sen lainaan.

Kianto on Kainuun kirjailijoista tärkeimpiä – mutta luultavasti juuri siksi olen tähän asti pitänyt henkistä etäisyyttä Kiannon tuotantoon. Arvelen tämän johtuvan siitä, että nuorena Kainuussa kaipasin kirjallisuudelta enemmän eksotiikkaa kuin kainuulaista historiallista kurjuutta ja korpielämää. Ja Kiannon tunnetuimmat teokset, Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat suorastaan luoneet kainuulaisen naturalismin tyylilajin. Punaisen viivan maine on kantanut niin pitkälle, että kun aikoinaan kirjabloggaajat tempaisivat valekirja-arvioiden flashmobin, oli Punainen viiva yksi teoksista, joilla kopioivia koululaisia yritettiin juksata. Tämän valekirja-arvion voi lukea Booking it some more -blogista.

Vanha pappila ei kuitenkaan keskity kurjisteluun, vaan se on mitä mahtavin lapsuuskuvaus ja erittäin kiinnostava kuvaus säätyläiselämästä Pohjois-Suomessa. Kianto kuvailee ”Iivari-pojan” silmien kautta suomussalmelaisen Karhulan pappilan vilkasta seuraelämää, purjehdus- ja kalastusretkiä järvillä ja saarissa, kesänviettoa ja joulunviettoa ja mainioita ihmistyyppejä tsaarinajan Suomussalmella.

Kirjan kieli on aivan mahtavaa: on klahvulaatikkoa, isnyöriä, hyölää ja varha-tuntua. Juuri tämän takia pitäisi lukea enemmän vanhaa suomalaista kirjallisuutta: vanha ja värikäs kieli on huikea sukellus kulttuuriin, historiaan ja luontoon. Ja yläkainuulainen murre helähtää Kiannon kirjaamana varsin elävänä rahvaan suussa, vaikka pappilan väki puhuu keskenään ruotsia tai kirjakieltä.

En nykyään kovin helposti vuodata kyyneleitä kirjojen ääressä, mutta tämän kirjan loppupuolella itkin kuin vesiputous. Kianto kuvaa kirjassa isänsä, vanhan rovastin, kuoleman ja hautajaiset. Syvästi liikuttavassa kohtauksessa hän kuvittelee, mahtaako rovasti kohdata taivaan portailla Kiannon Kalevi-pojan, joka menehtyi pienenä sairauteen.

Kiannon elämä ja teokset

Vanhan pappilan innoittamana kävin kertailemassa Kiannon vaiheita Wikipediasta. Ja käänteitä riittää. Tulipaloja, matkailua, riitoja, Vienan retkiä ja valkosoturin hurmahenkisyyttä, moniaita rakkaussuhteita ja avioliittoja, poliittisia kärhämiä, lukuisia lapsia… Rohkenen tulkita, että lähipiirilleen Ilmari Kianto ei aina ole ollut kovin miellyttävää seuraa, mutta ainakin lukijoiden onneksi kirjailijan elämässä karttui värikästä materiaalia teoksiin.

Esimerkiksi seuraavat Kiannon kirjat vaikuttavat kiinnostavilta:

• Sieluja kevätyössä vuodelta 1907 ja Moskovan maisteri vuodelta 1946. Kianto opiskeli Moskovassa vuosina 1901-1903 ja kirjoitti kokemuksista sekä tuoreeltaan että vanhempana. Suomalaisten omakohtaiset Venäjä-kokemukset ovat nyt jos koskaan kiinnostavia ja tärkeitä.

• Metsäherran herjaaja vuodelta 1912. Ilmeisesti Kiannolla oli jäänyt jotain hampaankoloon Metsähallitusta vastaan sen jälkeen, kun hän halusi vuokrata palstan valtion mailta Turjanlinnaa varten. Mikäpä sen parempi tapa purkaa harmitusta kuin kirjoittaa raivokas kostokirja. Teos löytyy Project Gutenbergista.

• Vanha postineiti vuodelta 1935. Kiannon sisar Aina Calamnius jäi kotiseudulleen Suomussalmelle ja työskenteli postineitinä. Tämäkin on ilmeisesti kitkerä ja pilkallinen kirja, jonka kimmokkeena olivat Kiannon huonot välit siskonsa kanssa.  

• Omat koirat purivat vuodelta 1940. Kirja perustuu Kiannon päiväkirjamerkintöihin, kun hänet tuomittiin syylliseksi maanpetosyritykseen talvisodan tapahtumien aikana. Venäjäntaitoinen Kianto oli jättänyt kotiinsa lapun, jossa pyysi venäläisiä sotilaita olemaan polttamatta hänen kotiaan Turjanlinnaa. Tuomio katkeroitti Kiannon. Näin jälkiviisaana voi arvioida, että tähänpä se suomalainen Venäjä-osaaminen tiivistyykin, jos venäjän kielen kirjoitustaito herättää jo maanpetosepäilyt.

Jos haluaa kevyen laskeutumisen Kiannon tuotantoon, kannattaa kuunnella Nälkämaan laulu, tuo maakuntalauluista komein. Sehän on Kiannon sanoittama. Siitä löytyy tuore ja komea kainuulaissovitus YouTubesta.

Lue myös nämä:
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Kunnanhallituksen johto lähetti Kuntaliittoon ja ministeriöön kutsun ja ohjelman, jonka mukaan lakiasiantuntijat illastaisivat keskeisten kuntapäättäjien ja Levin hissiyhtiön johdon seurassa uuden, Leitnerin toimittaman hissin kunniaksi järjestettävässä juhlassa. 

 Asiantuntijoiden saapuminen haluttiin ilmeisesti saada näyttämään siltä, että ministeriö arvosti yhtiötä lähettämällä edustajansa tilaisuuteen. Ohjelman nähtyään ministeriön ja Kuntaliiton asiantuntijat kieltäytyivät kutsusta. Ulkopuolinen apu jäi saamatta.

Kansi: Otava.

Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.  

Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat.  Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.

Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.

Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.

”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia. 

Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.

Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.

Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta. 

Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."

Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta. 

Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?

Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine. 

Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.

Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.

Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?

Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä. 

Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa. 

Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?

Kannattaako Leville matkustaa?

Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.

Lue myös nämä:
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Milla Ollikainen: Veripailakat
Jari Lindström: Syvään päähän 

Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Olli Säynäjäkangas (toim.) - Katariina Ryytty: Pohjoiset korttipelit

Kansi: OMS Kirjatuotanto.

Tupessa on tiettyjä pelistrategioita, joilla vasta-alkajakin pärjää tyydyttävästi. Ensimmäinen tärkeä vaihe tupessa on näyttö. Ramaajalla tulisi olla lähes kaikista maista kiinniottokortit.

 

Tilasin Pohjoiset korttipelit -kirjan, kun etsin sopivaa teosta HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa pelataan". Tämän vuoden aikana lukemissani kirjoissa on pelaamista tullut vastaan siellä ja täällä, mutta mietin, minkä asian pelaamisesta minua kiinnostaisi lukea. Urheiluun liittyvä pelaaminen ei ole mikään ykkössuosikkini. Korttipelejä pelasin nuorena mielelläni - ja pelaisin mieluusti edelleen, jos käsillä olisi sopiva peliporukka ja aikaa pelaamiseen - joten googlasin, löytyisikö tupen pelaamiseen liittyviä kirjoja. Olli Säynäjäkankaan ja Katariina Ryytyn Pohjoiset korttipelit oli todellinen täsmäkirja tähän tarpeeseen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2002 ja uudistettu toinen painos on julkaistu tänä vuonna.

 

Kirja on painettu kaksikielisenä, kenties Lapissa matkailevia turisteja ajatellen. Suomenkielinen osuus on 119 sivun pituinen. Kun kirjan kääntää ympäri, voisi aloittaa lukemisen englanninkielisestä kannesta ja lukea englanniksi. Kustantaja OMS Kirjatuotanto on Olli Säynäjäkankaan pyörittämä rovaniemeläinen pienkustantamo. Kirjan on kuvittanut Minna Säynäjäkangas.

 

Kirjassa esitellään nämä pelit: amerikkalainen, avopokeri eli sökö, katko, piitti, ramina, ristikontra, sinkki ja neljän tuppi. Muistelen joskus vähintään kokeilleeni ainakin sököä, katkoa ja raminaa, mutta neljän tuppi on minulle näistä ykkönen. Lukiomuistoista vahvimpia ovat muistot välitunneista, jolloin kokoonnuttiin oleskelutilaan, kasettimankasta soi Leevi and the Leavings ja porukalla lyötiin korttia. Myös ristiseiskaa pelattiin paljon, mutta kahden parin voimin pelattava neljän tuppi oli taktisempi ja jännittävämpi. Minulla ei ollut kirkonkylän lukiolaisena aavistustakaan siitä, että pelatessamme jatkoimme ja ylläpidimme pohjoissuomalaisten metsätyömiesten savottakulttuuria. Mutta huomasin etelämmäksi muutettuani, että moni uusi tuttavuus ei ollut koskaan kuullutkaan neljän tupesta.

 

Pohjoisten korttipelien ansioksi voi laskea, että jokaisesta pelistä esitellään säännöt riittävän selkeästi ja sen perään kuvataan pelitaktiikkaa ja erilaisia mahdollisuuksia voittaa peli. Sääntöluettelot voivat olla aika puuduttavia ja tylsiä, joten taktiikan lyhytkin kuvaaminen saa pelin kuulostamaan paljon ymmärrettävämmältä. Esimerkiksi tupen peluussa korostetaan muistamisen merkitystä, mikä toki on tärkeä taito korttipeleissä ylipäätään. Yhdessä korttipakassahan on yksi kappale kutakin korttia, joten jos muistaa pelatut kortit, siitä voi saada etua pakan vähetessä kun jäljellä on enää rajattu määrä vaihtoehtoja. 

Kirja lupaa esitellä myös sanontoja, pelitermejä ja pelaamiseen liittyviä tarinoita. Melko mukava määrä näitä onkin ja itselleni heräsi halu lähteä joskus katsomaan Sodankylän tuppimestaruuskisoja. Ne pelataan vuosittain toukokuussa. Sompio-lehden verkkosivut kertovat, että tänä vuonna voittajiin onkin ilahduttavasti kuulunut myös nainen, 23-vuotias Miia Vaarala. Onnittelut sinne!

Ilmeisesti peliin kuuluvat sanonnat ja letkautukset ovat kuitenkin melko paikallisia, sillä minulle tutuimpia lausahduksia ei kirjassa ollut. Ramissa oli tapana sanoa "kiinni ku leipään", kun iskettiin suurempi kortti pöytään. Erityisesti kuhmolaiset kaverini suosivat sanontaa "pelovaa ku pullopersesika", millä oli tarkoitus horjuttaa vastustajan henkistä tasapainoa. Itse puhuin myös nolosta nolona, kun kirjassa ramin vastakohtana on nulo, joka lienee Lapissa suosittu termi.

Pienkustantamojen helmasyntinä pidetään viimeistelemättömyyttä ja joitakin pieniä kauneusvirheitä Pohjoisista korttipeleistä voisi halutessaan nostaa esille. Mutta koska tällainen kulttuuriperinnön tallettaminen on todella arvokasta, en rupea nillittämään pikkuasioista tällä kertaa. Suosittelen Pohjoisia korttipelejä sekä pohjoissuomalaisesta kulttuurihistoriasta että korttipeleistä kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla

Kuva: Cozy Publishing.

Sain Saara Atulan ja Sonja Lassilan kirjan Retkiruokaa nuotiolla kustantaja Cozy Publishingilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Luin vuosi sitten Saara Atulan Retkiruokakirjan ja pidin siitä. Nyt huomasin, että Atulalta on tullut toinen vastaava kirja, yhdessä eräopas Sonja Lassilan kanssa toteutettu Retkiruokaa nuotiolla. Nimensä mukaisesti kirjan fokus on ruokien kypsentäminen elävällä tulella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen. 

Siinä missä edellinen kirja keskittyi kasvisruokiin, on tähän kirjaan otettu mukaan myös kalaruokia ja yksi pororuoka. Reseptien skaala vaihtelee helposta vaativaan, mitä pidän hyvänä ominaisuutena keittokirjalle. Tällöin on matala kynnys kokeilla jotain kirjan ohjetta, mutta jos haluaa hifistellä, voi edetä kohti vaativampia reseptejä.

Kirjan johdannossa on hyvät ohjeet varusteista, tarvikkeista ja tulenteosta. Suurin osa resepteistä on sellaisia, että niissä kirjan nimen mukaisesti todella käytetään tulta valmistukseen. Osa ohjeista on enemmän Retkiruokakirjan ydinohjeiden kaltaisia, eli ennakkoon kuivatettavia aterioita, jotka voi sitten elvyttää syötäväksi vaikka ruokatermospullossa. Toki nämäkin sopivat nuotioruoaksi siten, että keitetään nuotiolla kattilassa vettä ja ennastetaan ateria siinä.

Kirjan kuvat ovat suorastaan ylimaallisen kauniita. Ne loihtivat mieleen jonkinlaisen unelmaelämän, jossa pohjoiseen muuttaneet etelän ihmiset retkeilevät ja telttailevat ympäri vuoden. Ja juuri niin kirjan tekijäporukka ilmeisesti tekeekin. Valokuvista osan on ottanut Markus Atula. Kirjassa viljellään jutustelevaa sävyä, joka paikoin kääntyy jopa ärsyttävän puolelle, mutta ehkä olen valmis suhtautumaan sallivasti nuorten naisten puhetyyliin täältä ylhäisen kypsästä keski-iästäni katsoen.

Osaan koota ihan tarpeeksi hyvin syttyvän nuotion ja minulla on myös kohtuullinen valikoima ulkoruoanlaittoon soveltuvia välineitä. Kattilan voisin ehkä vielä ostaa. Päätin testata kirjasta lapsiperheelle sopivaa helppoa ja nopeaa ohjetta. Söimme nuotiolounasta viikonvaihteessa ihan kotipihalla, takapihan nuotiopaikalla. Koereseptiksi valikoituivat omenaiset kanelipullapasteijat.

Reseptin idea on nerokkaan yksinkertainen: siinä käytetään valmista purkkicroissanttaikinaa. Ohjeessa kehotetaan viipaloimaan omenaa täytteeksi ja maustamaan viipaleet, mutta päätin hieman oikaista. Nappasin täytteeksi vihreiden kuulien makuista marmeladia, jolloin valmisteluun riitti että lätkin marmeladia taikinasuikaleille ja käärin niistä pasteijoita.

 

Resepti neuvoo asettelemaan pasteijat halsterille. Mietin, mahtaisiko lukittu halsteri litistellä pasteijoita liikaa, mutta täyte oli sen verran jämptiä kamaa ettei pahempia valumia tullut, vaikka halsteri sai odotella paistovuoroaan pääruokien kypsentämisen ajan.

 

Ohje neuvoo paistamaan leivonnaisia noin 10-15 minuutin ajan siten, että etäisyys hiilloksesta on noin 20 cm. Varmempi kypsymisen merkki on toki tarkkailla väriä ja sitä, milloin leivokset alkavat pullistua. Lehtevä croissanttaikina paisuu kypsyessään.

Annoin valmiiden pasteijoiden jäähtyä, että sain ne irrotettua halsterista. Toki olisi voinut vaikka sipaista taikinaan hieman öljyä, niin eivät ehkä olisi takertuneet kiinni ritilään. Maku oli juuri sopiva niille, jotka pitävät makeista leivonnaisista: nämä katosivat ripeästi parempiin suihin.

Veikkaan, että tätä ohjetta tulee käytettyä myöhemminkin - täytettähän voi varioida loputtomiin. Jos halsterin raahaaminen jonnekin kauas ei napeksi, niin grilliritilä ajaa varmasti saman asian, kunhan käytössä on tarvittaessa sopiva työkalu pasteijoiden kääntelyyn tai ei arkaile näppiensä polttamista.

Moni muukin ohje houkuttelee kokeilemaan. Esimerkiksi jäätelön kuljettaminen ruokatermoksessa vaikuttaa niin kätevältä, että tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus kuumana kesäpäivänä. Maltillista hifistelyä edustavat pohjoissuomalaiset klassikkomaut: leipäjuustoa nuotiokinuskilla. Retkeilijän remmejä pitää myös kokeilla. Olen tehnyt joskus mansikkasoseesta remmejä, jotka tosin lähinnä tahmasivat kiinni leivinpaperiin - kirja vinkkaa käyttämään esimerkiksi silikonista kestoleivinpaperia alustana.

Suolaisista ruoista houkuttelevat esimerkiksi haukiruisburgeri, pilkkijän kalakeitto ja kaveritortillat.

Olen haastanut tänä vuonna itseäni käymään keittokirjojani läpi ja kokkaamaan niistä ruokia. Tässä projektissa "ruokakirjatatsini" on hioutunut ja olen todennut, että arvostan hyviä ja paneutuneita teemakeittokirjoja nykyään enemmän kuin yleiskeittokirjoja. Toki yleiskeittokirjoille on paikkansa, esimerkiksi ruoanlaiton aloittelijoille ne sopivat hyvin. Varmasti myös netin runsaalla reseptivalikoimalla on vaikutusta yleiskeittokirjojen merkityksen vähenemiseen - perusohjeisiin löytyy kyllä reseptejä netistä vaikka kuinka paljon. Mutta huolellisesti tehty ja tekijöidensä osaamisesta ammentava teemakeittokirja puoltaa paikkaansa. Retkiruokaa nuotiolla on juuri sellainen - kokenutkin kotikokki voi oppia sen äärellä paljon uutta, mutta se tarjoaa myös matalan kynnyksen makupaloja.

Tätä kirjaa voi suositella sekä vaelluksen ja retkeilyn himoharrastajille että ulkoileville lapsiperheille.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: WSOY.

Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa: Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä.  

 

Omat lapseni ovat alakoululaisia ja toistaiseksi mielikuvani nykyajan koulunkäynnistä on heidän kouluaan seuratessa muodostunut positiiviseksi. Media pursuaa kuitenkin kirjoituksia siitä, miten huonosti Suomen koululaitoksella menee. Niinpä tartuin sisäpiirinäkemykseen: viime vuonna ilmestyi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta, jossa kaksi työhönsä uupunutta lukion äidinkielenopettajaa vaihtaa ajatuksiaan koulumaailmasta. Koska molemmat ovat myös kirjailijoita, käsitellään kirjassa myös jonkun verran kirja-alan ilmiöitä.

 

Kaksikon kirjeenvaihdon perusteella syntyy käsitys, että syy oppimistulosten heikkenemiseen ei ole siinä, että kännykkä on keksitty ja Suomeen on saapunut maahanmuuttajia. Syyttävä sormi osoittaa opetushallituksen suuntaan. Kouluissa eletään samankaltaisessa asetelmassa, johon itse olen yksityisen sektorin työelämässä tottunut: on ns. keskusyksikkö, jossa halutaan määritellä yhteinen suunta ja yhtenäiset toimintatavat ja sen lisäksi paikallisyksiköt, jossa toteutetaan keskusyksikön valitsemaa linjaa.

 

Mutta itse olen työelämässä tottunut siihen, että norsunluutornista huuteleminen ei johda mihinkään, jos paikallisyksiköllä on jokin perusteltu syy olla eri mieltä kanssani. Jotta saa yhteiset tavoitteet jalkautettua, minun pitää panostaa aikaa ja vaivaa vuorovaikutukseen ja osallistamiseen ja olla valmis tekemään kompromisseja. Tällöin yhteistyö toimii.

 

Koulumaailmasta tällainen vuorovaikutus vaikuttaa kirjan perusteella puuttuvan kokonaan. Opettajien päälle kaadetaan erilaisia vaatimuksia ylhäältäpäin eikä vaatimusten esittäjää tunnu kiinnostavan lainkaan, miten asiat käytännössä toteutetaan. Opettajan työnantaja on oma kunta tai kaupunki ja opetuksen sisältöä ohjataan opetusministeriön alaisesta opetushallituksesta. Kunta budjetoi opetuksen ja kuten kaikki tiedämme, kuntien tavoite  on usein säästää menoissa. Niinpä opetushallituksen toiveet tai vaatimukset tarvitsisivat käytännössä rahaa, työntekijöitä ja tiloja, mutta jos kunta ei näitä ole valmis budjetoimaan ja toteuttamaan, ei ole realistista olettaa, että opetushallituksen toiveet sellaisenaan toteutuisivat. 

 

Voisi olettaa, että opettajien ammattijärjestö OAJ pitäisi opettajien puolta tässä ristipaineessa. Kirjoittajat kuitenkin kritisoivat OAJ:n vetelyyttä, eli ainakaan sieltä ei tunnu tukea uupuneille opettajille löytyvän.

 

Lisäksi kirjassa vilahtaa ajatus, johon itsekin olen työelämässä törmännyt: nykyään perustekemistä ei aina jakseta arvostaa, vaan palkintoja ja huomiota satelee tempuntekijöille. Että kun joku taikuri oikein näyttävästi kiskaisee kanin hatustaan niin kyllä kiitosta tulee! Helppojen ihmelääkkeiden perässä juoksemista on liikaa. Sellainen tasainen puurtaminen, tylsä ojankaivuu, toimisi hyvien tulosten pohjana paljon paremmin kuin näyttävät huuhaatemput.

Tunnustan, että joskus olen yksityisen sektorin työtehtävissä ehtinyt ajatella, että olisikohan sittenkin pitänyt opiskella vaikka historianopettajaksi. Että sitten vaan köllöttelisin jossain kunnan virassa ja nauttisin pitkistä kesälomista. Tämä mielikuva sai kirjan luettuani kunnon kolauksen, koska kun opettaja tekee työtään nuorten parissa ja haluaa tehdä työnsä hyvin, ei tunnolliselle ihmiselle ole mahdollista ryhtyä lyömään työtään laimin, koska kyseessä on oman kotipaikan tuttujen nuorten tulevaisuus. Ja jos opetussuunnitelmia muutetaan yhtä tiheään tahtiin kuin viime vuosina on muutettu, pitää opetusta suunnitella ja toteuttaa jatkuvasti uudella tavalla.

Ehkä tämä kaikki olisi vielä hallittavissa jos nuoret olisivat keskittymiskykyisiä, rakastaisivat lukemista ja kirjoittamista, heillä olisi tasapainoinen ja taloudellisesti turvattu perhe-elämä ja terveet elämäntavat. Mutta kirjassa käy ilmi, että opettajat kohtaavat enenevässä määrin niitä ongelmia, joita nuorilla on koulun ulkopuolisen elämän vuoksi. Ja miten yhteiskunta olettaa, että koulussa jotenkin ihmeen kaupalla ratkaistaan ne ongelmat, joita vaikkapa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset eivät ole ratkaisseet.

Muistelen joskus Juha Sipilän hallituksen aikaan tokaisseeni, että nyt näköjään leikataan palveluista mutta säästetään rakenteet. Tämä sama ajatus nousi kirjaa lukiessa mieleen. Opetushallitus näyttää kirjan perusteella yltäkylläisyydessä elelevältä eliittisakilta, jolla ei ole mitään kosketuspintaa kurjistetun kuntatalouden eturivin työntekijöiden arkeen.

No, sainko eväitä omien lasten koulutaipaleelle tästä kirjasta? Ainakin aion jatkaa lasteni kannustamista lukuharrastuksen pariin, sillä kirjan esimerkit lukiolaisten surkeasta luku- ja kirjoitustaidoista ovat lähes itkettäviä. Totean muutenkin, että vaikka usein koen suurta epäonnistumista vanhempana, niin ehkä tähän mennessä olen kuitenkin tehnyt jotain oikein, kun ainakin lapseni toistaiseksi vaikuttavat suhteellisen kykeneväisiltä ryhmätoimintaan. En ole käynyt vaatimassa heille vaikkapa omaa sänkyä luokan takaosaan.

Koko Suomen osalta helppoja vastauksia onkin vähemmän. Kirjassa toistuu useaan kertaan ajatus siitä, että nykyään yhteiskunnalliset rakenteet vyörytetään yksilön henkilökohtaisiksi ongelmiksi, joita yksilön pitää sitten ratkaista vaikkapa itseään terapoimalla. Olen aiemminkin kuvannut, miten väsyttävä nykyajan ihanne "menestyvästä yksilöstä" on, ja Huokauksia luokasta vahvisti sitä, että tuo ihanne on pahimmillaan aika vahingollinen. Yhteisöllisyyden kasvattaminen todennäköisesti ratkaisisi monta ongelmaa, joihin nyt yritetään hakea apua lääkityksen tai terapian kautta.

Toivon, että Huokauksia luokasta on löytänyt ja löytää jatkossakin lukijoita erityisesti valtionhallinnon viranhaltijoiden ja poliitikkojen keskuudesta. Jos kirjan sisältämät ajatukset vielä alkaisivat näkyä koulujen arjessa positiivisella tavalla, niin ehkä suomalaislapsille olisi tarjolla asiallista opetusta jatkossakin.

Kiitän kirjaa vielä ihanien pohjoissuomalaisten maisemien kuvauksesta ja pohjoissuomalaisen elämänasenteen välittämisestä.

 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Peter Høeg: Rajatapaukset
Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Vene taivaltaa epämääräisesti pyörähtelevässä vedessä, korkeammaksi kasvavien rantatörmien välissä. Virta käy vähitellen yhä heikommaksi, vesikerros kasvaa, ja joki muuttuu suvannoksi. Tumman veden kätkemänä odottaa vaiennettu Pyhäkoski.

 

Viimeisiä täyttämättömiä kohtia tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa on ollut "Kirjan nimi liittyy veteen". Sanoisin, että tämä on piilovaikea haastetehtävä: se kuulostaa tosi helpolta, sellaiselta joka täyttyy itsestään. Mutta vuoden mittaan huomasinkin, etten oikein saakaan siihen osumia. Niinpä päätin etsiä sopivan täsmäkirjan ja mieleen juolahti, että miksipä en lukisi jotain vanhoille kotikulmille liittyvää. Minun lapsuusmaisemiani ovat Oulujärvi ja siihen laskeva Kiehimänjoki. Löytyisikö niihin liittyvää kirjaa?

 

Kirjaston hakukone suositteli Pekka Jurvelinin Vaiettua jokea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002 ja se on lastenlääkärinä työskennelleen Jurvelinin matkakertomus: hän soutaa Kuhmon Vartiusjoelta Oulujärven ja Oulujoen kautta Ouluun kesällä 1998. Kirja on hieman päiväkirjamainen, täynnä henkilökohtaisia mietteitä, mutta erittäin ansiokkaasti Jurvelin kokoaa yhteen jokivarren ja järviseudun paikallishistoriaa ja tarinoita. Tervansoutu, koskenlasku, sotatapahtumat, elämäntapa ja isoimpana jokien valjastus, eli koskien patoaminen voimalaitoksiksi.

 

Kirjan on julkaissut Oulujoen reitti ry. Jurvelin on yhdistyksen perustajajäsen joten kirja on lähes omakustanne. Parikymmentä vuotta vanhaksi omakustanteeksi sillä menee hämmästyttävän hyvin, sillä kirjan saisi ostettua niin kirjakauppojen kuin markettienkin verkkokaupoista. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että viime vuonna kirjaa lahjoitettiin Oulujoen vesistöalueen kouluille suuria määriä. Hienoa! 

Kirjan tyyli on mainiota ja se on kestänyt aikaa hyvin - lukuun ottamatta kuvauksia naisista, jotka olivat paikoin häiritsevän seksistisiä. Onneksi näitä mainintoja ei kuitenkaan ollut ihan tuhkatiheään, jolloin pystyin nauttimaan kainuulaisluonnon kuvauksista ja mielenkiintoisesta paikallishistoriasta.

Loppu kohti kirja kasvaa lähes pamfletiksi, mutta hyvin perustelluksi ja analyyttiseksi sellaiseksi. Jurvelin kirjoittaa patoamisesta ja sähköntuotannosta. Jos aihe ei ole tuttu, kannattaa kerrata Oulun läänin vesivoimarakentamisen historia Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeen sivustolta. Erityisesti sotien jälkeen koskien päälle rakennettiin vesivoimaloita ja pääsääntöisesti rakennustyöt nähtiin positiivisessa valossa, olihan maa sähköistymässä kovaa vauhtia.

Mutta kun yhtiö osti rantamaat, ruoppasi uomat ja ryhtyi säännöstelemään veden pintaa, muuttui virkistys- ja kalastuskäyttö huonompaan suuntaan. Lohi ei enää noussut kutemaan. Säännöstely sekoitti pienempienkin järvikalojen arjen. Kosken kohinaan tottuneet rantamaiden asukkaat joutuivat opettelemaan hiljaisuuteen. Jurvelin kuvaa, että näin iso muutos on ollut jonkinlainen käsittelemätön, kollektiivinen trauma.  Olen valmis allekirjoittamaan tämän ainakin osittain, sillä vaikka esimerkiksi Kiehimänjoki on nykyäänkin komea ja vakuuttava, muistan kuulleeni vaivihkaisia kommentteja siitä, miten hieno se oli ennen rantojen ruoppausta ja Leppikosken voimalan rakentamista. Jurvelin arvelee, että nykyään ei samalla tavalla kyseenalaistamatta ruvettaisi näin massiivisiin muokkaustöihin ja voihan olla, että hän on oikeassa. Toki luontotuhoja toteutetaan Suomessa monin tavoin edelleen.

Kuvaukset vanhoista koskista ja esimerkiksi Niskakosken koskenlaskijoista olivat upeita. Lisäluettavaa löytyisi kirjan kirjallisuusluettelon pohjalta - Oulujoen vesistöalue oli esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa kansainvälinen matkailukohde ja nimenomaan kosket ja kalastaminen vetivät matkailijoita kaukaakin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että Jurvelin onnistuu kirjoittamaan soutuseikkailustaan ilman että se kuulostaa pätemiseltä. Kuten Retkiruokakirjaa kommentoin: tuntuu, että monet vaellusharrastajat nykyään ovat ylimielistä sisäpiirijengiä, vaikka kai heidän tarkoituksensa olisi houkutella uusia ihmisiä lajiensa pariin. Vaietussa joessa käy selväksi, että Jurvelinilla on vankka kokemus luonnossa liikkumisesta ja hyvä pohjakunto ja henkinen kestävyys vaativasta soutumatkasta selviytymiseen. 

Koska Jurvelinin reitti kulki Kuhmon kautta Kajaaniin ja Oulujoelle, ei kirjassa käydä Paltamossa, rantoja hieman tähyillään Kajaanin puolelta. Oulujoen reitin sivustolta kuitenkin selviää, että myöhemmin Jurvelin souti myös Hyrynsalmelta aloittaen, eli Paltamon kautta. Kolmannan kerran hän souti vastavirtaan, aivan kuin Oulusta salomaille aikoinaan palanneet tervansoutajat. Tästä retkestä löytyy matkapäiväkirja, jossa on kuvauksia Kiehimänjoen varreltakin.

Jurvelin haastaa lukijan pohtimaan jokien ennallistamista. Tästähän on nykyään upea esimerkki, Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa. Hiitolanjoki-yhdistyksen sivuilla on tietoja ja kuvia ennallistamistyöstä. Mediassa on kirjoitettu aika ajoin Hiitolanjoesta ja mielikuvani on, että melkoisen pitkää väsytystaistelua yhdistys kävi ja kalastusta harrastavilla julkkiksilla oli oma roolinsa asiassa.

Kainuussa pohditaan nykyään uuden elinvoiman löytämistä ja matkailu on nostettu tärkeäksi kehityskohteeksi. Tästä kulmasta katsottuna on selvää, että vapaana virtaavat kosket ja niiden tarjoamat virkistys-, veneily- ja kalastusmahdollisuudet loisivat houkuttelevia matkailukohteita enemmän kuin padot. Kuitenkin päätöksiä vesivoimaloiden rakentamisesta on aikoinaan tehty senhetkisten syiden ja arvioiden perusteella.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Jurvelinin kanssa, että padoista ja niiden vaikutuksesta arkeen olisi hyvä edes puhua. Jaakko Tepon laulu Joen valjastus alkoi lukiessa soida mielessä. Lapissa sijaitsevasta Lokan tekojärvestä on sentään jonkin verran puhuttu. 

 

Osittain tähän tarpeeseen vastaa mainitsemani Vesivoiman kulttuuriperintö -hanke, joka on kerännyt ja koonnut sivuilleen muistoja ja tarinoita. Esimerkiksi tässä julkaisussa on paljon luettavaa. Toivottavasti hanke julkaisee materiaalejaan myös painettuina teoksina.

Vaiettu joki oli mielenkiintoista luettavaa, joka sopii sekä Oulujokivesistön paikallishistoriasta kiinnostuneille että laajemmin vesistöistä tai retkeilystä tai ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Antoisa kirja!

 

Lue myös nämä: 
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly