Vuosi valejuoniselostuksia

Tasan vuosi sitten joukko kirjabloggaajia julkaisi vääristeltyjä juoniselostuksia klassikkokirjoista. Kirjalistaan voi tutustua bloggaajien yhteisestä tiedotteesta. Minun improvisoidun versioni Seitsemästä veljeksestä voi lukea täältä.

Vanhanaikainen ja tylsä kirja? No ei vaiskaan. Julkaisuvapaa kuva Wikimediasta.

Haluan palata tempaukseen näin vuosipäivänä, sillä asia ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan tippaakaan. Seuraan blogin kävijätilastoja Google Analytics -työkalulla ja sieltähän näkee, että kuluneen vuoden aikana (1.10.12 - 30.9.13 välisenä aikana) valejuoniselostukseni on ollut blogini ylivoimaisesti luetuin juttu.

Sinänsä tämä ei ole ihme, sillä yksinomaan hakusanayhdistelmällä "seitsemän veljestä juoni" on blogiini tultu tällä aikavälillä 442 kertaa, siis useammin kuin kerran päivässä. Kymmenen suosituimman hakutermin joukkoon mahtuu myös "seitsemän veljestä tiivistelmä".

Nämäkin löytyvät hakusanatilastoista:

• seitsemän veljestä lukupäiväkirja
• aleksis kivi seitsemän veljestä tiivistelmä
• seitsemän veljestä juonitiivistelmä
• lukupäiväkirja seitsemän veljestä
• seitsemän veljestä analyysi
• seitsemän veljestä arvostelu
• seitsemän veljestä kieli
• seitsemän veljestä essee
• seitsemän veljestä sivumäärä
• seitsemän veljestä referaatti
• seitsemän veljestä esitelmä
• seitsemän veljestä katkelma
• seitsemän veljestä miljöö
• seitsemän veljestä henkilöt 
• seitsemän veljestä juonikaavio

Kiinnostavaa on sekin, että kun katson tilastoja 1.6.-31.7.2013 väliseltä ajalta, on ensimmäinen Seitsemään veljekseen liittyvä hakusana vasta sijalla 50. Kun kirjoitin valejuoniselostustani, yritin laittaa mukaan sellaisia aineksia, jotka auttaisivat vähäiselläkin yleissivistyksellä varustettua lukijaa huomaamaan, että juoniselostus on epäuskottava. Näköjään joidenkin kohdalla sepustus on silti mennyt heittämällä läpi. Kaksikin anonyymiä opettajaa on kommentoinut tekstiä: Mun oppilaani esitti tämän kyseisen tekstin omanaan, kun tehtävänä oli tehdä tutkielma jostakin suomalaisesta kirjailijasta ja kirjailijan parista teoksesta... (22.5.13) Kiitos Salla, tarjosit ihanan näkökulman veljeksiin. Opiskelijani oli myös niin tykästynyt tekstiisi, että tarjosi sitä minulle omanaan. (25.9.13) Kopiointiasioita käsitelleeseen Marimekko-kirjoitukseeni kaksi kommentoijaa kertoi, etteivät he pitäneet valejuoniselostusten ideasta. Mietin tätä palautetta, mutta itse olen kuitenkin edelleen tyytyväinen tempaukseen. Google Analyticsin kävijätilastojen perusteella rohkenen itse tulkita, että valmiiden vastausten etsiminen netistä tuntuu olevan koululaisten keskuudessa kovin suosittua. Jos valejuoniselostukset ovat herättäneet yhdenkin opettajan tämän ongelman laajuuteen ja auttaneet häntä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota, hyvä juttu. Vielä parempaa, jos kouluissa keskustellaan edes himpan verran enemmän lähdekritiikistä, kopioinnista, tekijänoikeuksista, omasta kirjoittamisesta... On jo työelämänkin kannalta olennainen taito osata pohtia lukemaansa ja kirjoittaa omat ajatuksensa omin sanoin.

Mitä eroa on kopioivilla koululaisilla ja Marimekolla?

Vajaa vuosi sitten kirjabloggarit tempaisivat valejuoniselostuksilla herättääkseen keskustelua koululaisten tavasta kopioida kotitehtäviin vastaukset netistä. Kirjoittelen hieman enemmän mietteitä tempauksesta tarkkana vuosipäivänä. En kuitenkaan malta olla vertaamatta jo nyt koululaisten toimintatapaa Marimekon Hetkiä-kuosin ympärillä vellovaan kopiointikeskusteluun.

Kuva: Yarian Gomez / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-ND 2.0.

Olen seurannut Twitterissä #Marimekko-hashtagin alla käytyä vilkasta keskustelua, mutta blogi on Twitteriä parempi väline jäsentää ajatuksia. Linkitän pohjalle Juhani Riskun blogikirjoituksen Muotoilujohtajuus, Marimekko ja yhteinen häpeä, Susanna Paloheimon blogikirjoituksen Rakas Marimekko, tule keskustelemaan kanssamme ja Janne Nyyssösen blogikirjoituksen Marimekko, johtajuus ja brändi.

Kertaan faktat:

• Maija Louekari voitti Hetkiä-työllä Marimekon ja Taideteollisen korkeakoulun järjestämän suunnittelukilpailun vuonna 2003
• Kuosi otettiin Marimekon tuotantoon vuonna 2004
• Bloggaaja Mika Savela nosti blogissaan vuonna 2011 esiin kuosin yhtäläisyydet valokuvaaja Markus Lepon vuonna 1966 ottamaan valokuvaan
• Syyskuussa 2013 asiaa aletaan penkoa enemmän, koska Yle uutisoi anonyyminä esiintyvän naisen ostaneen vuonna 2001 kassin, jossa kuosia käytetään. Jutun taustatyöt on kyseenalaistettu sosiaalisessa mediassa.
• Helsingin Sanomat haastatteli 27.9.13 Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden professorin Rainer Oeschia, joka toteaa ettei Hetkiä-kuosi loukkaa valokuvan tekijänoikeuksia

Marimekon oma linja suunnitteluunsa on tämä: Taustalla vahva intohimo uuden luomiseen ja usko intuitioon. Suunnittelija Maija Louekarin suunnittelufilosofia on Turha kiire pois!

Tässä päästäänkin niihin kohtiin, jotka minua kiinnostavat. Taustaksi kerrottakoon, että olen itse Marimekon pitkäaikainen asiakas ja kotonani roikkuu kolme settiä Marimekon verhoja. Kun ostin ensimmäisen oman asuntoni, vietin siellä pari kuukautta ilman verhoja, ennen kuin kaikkien muuttomenojen jälkeen oli varaa mennä Marimekon myymälään ostamaan verhot.

Oma kuvataiteilijuuteni on jäänyt koulun kuvaamataidon tunneille ja kansalaisopiston öljyvärimaalaukseen. Harrastajabloggaajana olen kuitenkin luova sisällöntuottaja ja olen joutunut myös puolustamaan tekijänoikeuksiani, kun tekstiäni on plagioitu kaupalliseen käyttöön. Pyrin noudattamaan Kotimaisten kirjablogien tekijänoikeusvinkkejä.

Voin vakuuttaa, että kaikki luova työ ei suinkaan ole sitä, että kopioidaan sitä mitä maailmassa jo on - minä ja kuka tahansa muu luovaa harrastusta kokeillut tunnistaa kyllä itse tekemisen ja keksimisen ilon. Se on jotain muuta kuin sitä, että katsotaan mitä muut ovat tehneet ja tehdään sitten perässä joko samalla tai melkein samalla lailla. Toki taidetta kuvaa hyvin myös sanonta "huonot jäljentävät, hyvät lainaavat, parhaat varastavat". Se tarkoittaa sitä, että parhaat taiteilijat osaavat toteuttaa kuluneimmatkin ideat persoonallisella ja kiinnostavalla tavalla.

Marimekon kannanoton mukaan Louekari oli inspiroitunut Lepon valokuvasta. Inspiroitumisessa ja vaikutteiden ottamisessa ei ole mitään pahaa - sitähän kirjablogeissakin koko ajan tehdään. Minä olen inspiroitunut muun muassa ottamaan ruokablogimaisia kuvasarjoja reseptikirjoista blogatessani. Tai vastaamaan blogeissa meemien lailla kiertäviin haasteisiin.

Hetkiä-kuosissa minua kiinnostaakin se, riittävätkö Marimekolle uuden luomiseen ne rajat, joita juristit asettavat. Että jos lakia ei ole rikottu, niin omaperäisiä ollaan. Eikö luovalla design-alalla ole tärkeää olla edelläkävijän maineessa? Jos asiakkaalle tulee olo, että "ihan kuin olisin nähnyt tämän jossain ennenkin", onko asiakkaalle välittynyt yrityksen lupaus uuden luomisesta?

Entäs kiireen välttäminen? Ilta-Sanomien leikkimielisessä testissä graafikolta kesti alle kolme minuuttia kopioida valokuvan ääriviivat. Marimekon verkkokaupassa Hetkiä-kankaan yksikköhinta on 115 euroa - oletan, että yksikkönä on metri, vai mahtaako koko 2,42 metriä korkean kuvion saada samalla hinnalla?

Marimekon asiakkaana olen mielelläni maksanut Marimekolle heidän pyytämänsä hinnan, koska olen uskonut saavani persoonallista ja arvokasta designia. Vaikka lakipykälien mukaan Hetkiä-kuosi olisikin itsenäinen taideteos, tulee näin harrastajasisällöntuottajana vähän halju olo. Eivätkö suunnittelijat iloitsekaan saadessaan luoda jotain itse? Ihanko oikeasti läpipiirtäminen riittää, ilman että tarvitsee edes mainita kenen kuvaa on taustalla käyttänyt? Tällaisestako minä asiakkaana maksan?

Esitin otsikossa kysymyksen, mutta en taida voida suoraan vastata siihen. Mitä eroa tosiaan on kopioivilla koululaisilla ja Marimekolla? Onko ihan ok etsiä vastaukset muiden tuotoksista, kunhan siitä ei jää kiinni? Vai onko itse tekemisen ilo sittenkin oma arvonsa - että luominen ei ole pelkkää vanhan kopiointia, vaikka vaikutteita voi ja kannattaa ottaa? Ja jos viittaa, lainaa ja inspiroituu, eikö olisi kiva myös kertoa, kenen työ on inspiraationa toiminut?

Hyvä, Kortesuo! Voi harmi, Hesari...

Päivän mielenkiintoisin uutinen oli tietokirjailija ja kouluttaja Katleena Kortesuon Hesari-käräytys. Ei oo totta -blogia pitävälle Kortesuolle oli sunnuntai-Hesarin ääressä herännyt epäilys Vainoharhaisuus johtaa hyljeksintään työpaikalla -jutun äärellä. Kortesuo otti asian blogissaan esiin ja tsädäm! Epäilyt saivat vahvistuksen, kun kommentoijat kaivoivat esiin englanninkielisiä tekstejä, joista toimittaja Petri Mäenpää oli suomentanut "haastateltavien" kommentit. Episodi ylitti ainakin Ylen uutiskynnyksen, myös Hesarilla tapahtunutta pahoitellaan.

Katleena Kortesuo. Kuva: Mikaela Löfroth / Ei oo totta.

Hatunnosto Katleena Kortesuolle tarkkasilmäisyydestä! Minulla on ollut ilo osallistua hänen vetämiinsä laadukkaisiin verkkoviestintäkoulutuksiin. Tällainen aktiivisuus lisää Kortesuon uskottavuutta, luotettavuutta ja ammattitaitoa entisestään. Kortesuo on julkaissut useita kirjoja, tuoreimmasta päästä taitaa olla Blogimarkkinointi, joka on kirjoitettu yhdessä Jarkko Kurvisen kanssa.

Omatekoisen sisällön laadusta ja kopioinnista olen kirjoitellut aika ajoin, viimeksi alkukuusta flashmobin tiimoilta. Mäenpää-jutussa minua erityisesti kiinnostaa tekstin suomalaisuusfiilis tai oikeastaan tämän fiiliksen puuttuminen. Toki kiinnostavaa on sekin, että Suomen suurin sanomalehti jää housut kintuissa kiinni näin nolosta kopioinnista, mutta valitettavasti näitä kopiointihässäköitä on viime vuosina ollut eri yhteyksissä niin paljon, että valtavaa uutuusarvoa tällä sählingillä ei enää ole.

Kortesuon epäilyt heräsivät, kun tekstin kieli tuntui epäsuomalaiselta. Bingo! Olen itsekin valitellut englannista suomennettuja kirjoja lukiessani, että tekstin epäsuomalaiset rakenteet ja sanavalinnat häiritsevät minua. Kirjoitukseni George R.R. Martinin Valtaistuinpelin suomennoksesta on herättänyt aiheesta toistaiseksi vilkkaimman keskustelun täällä blogissani.

Myös sanomalehtiartikkeleita tai muita mediatekstejä lukiessani ärsyynnyn anglismeista. Inhokkilistani kärjessä ovat sinä-passiivi, tulla-futuuri, omata-verbin liikakäyttö ja toimesta-sanan käyttö, jonka tulkitsen johtuvan englannin kielen by-sanan suomentamisesta. Olen huomannut, että monet suomalaiset kirjoittajat - bloggaajatkin - kirjoittavat kovin englanninmakuista kieltä, muun muassa näitä rakenteita viljellen. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että he lukevat liian vähän hyvällä suomella kirjoitettua tekstiä ja liikaa puolihuolimattomasti englannista suomennettuja tekstejä tai liikaa englantia. Näin anglismit tarttuvat ja leviävät suomen kieleen.

Mutta Kortesuon löytö osoitti sen, että ehkäpä syynä englanninmakuisiin lehtijuttuihin eivät olekaan toimittajan alitajuntaan jääneet lukuvaikuttimet. Jos juttuja tuotetaan pöllimällä internetistä englanninkielisiä tekstejä ja kääntämällä ne pikaisesti, ei mikään ihme että kökköyksiä jää. Kääntäminen on vaativaa työtä. Jotta käännös onnistuu, täytyy kääntäjän hallita suomen kieli hyvin.

Mikä on tarinan opetus?

1. Kirjoittajan pitää kirjoittaa tekstinsä itse. Tämä vaatii aikaa ja ajatustyötä, mutta on sen arvoista. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla: mitä enemmän kirjoittaa, sitä sujuvammaksi asiatekstien kirjoittaminen yleensä muuttuu. Kaunokirjoittamisessa toki tunnetaan "writer's block" -ilmiö. Luonnollisesti kopiointi ei silloinkaan ole oikea ratkaisu.

2. Ei kannata tuottaa maksaville asiakkaille pettymystä. Sanomalehden tilaajat maksavat siitä, että saavat hyvää tekstiä luettavakseen. Lisäksi kaupalliset mediat ovat joko ottaneet maksumuurin verkkosivuillaan käyttöön tai suunnittelevat käyttöönottoa. Myös Hesari on tällaista väläytellyt - perusteena laadukas journalismi... Tässäkin tapauksessa ilmaiseksi julkaistu sisältö voitti maksullisen 10-0, sillä mielestäni Ei oo totta -blogin kirjoitukset aiheesta olivat paljon mielenkiintoisempia ja antoisampia kuin Hesarin Vainoharhaisuus johtaa hyljeksintään työpaikalla -juttu.

3. Hyvää suomea oppii kirjoittamaan lukemalla laadukkaita suomenkielisiä tekstejä ja kirjoittamalla itse suomea. Kaikki käytössä olevat palautekanavat kannattaa hyödyntää. Koululaisille äidinkielenopettaja antaa aineista palautetta, lehtien toimituksissa toimituspäällikön pitäisi tarjota toimittajalle kommentointi- ja editointitukea. Hätäiset käännösyritykset englannista tuottavat vain kökköanglismeja, eivät luontevaa ja hyvää suomea. Kannattaa aloittaa suomeksi lukeminen vaikkapa Juhani Ahon, Helvi Hämäläisen tai Sofi Oksasen kirjoista, niin pääsee hyvän ja laadukkaan suomenkielisen tekstin ääreen.

Flashmob plagiointia vastaan

Kaikki varmaankin arvasivat tai lukivat muualta, mistä eilisessä Seitsemän veljestä -juoniselostuksessa oli kysymys. Virtuaalinen flashmob sai nettihuomiota ainakin näissä medioissa: HS.fi, Nyt.fi, City.fi ja Dome.fi.

Tässä vielä virallinen tiedote:

Helsinki 1.10.2012
Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.

Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.

Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):
Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html

Kun kustantamo kopioi

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa vinkkasin L.M. Montgomeryn mainiosta A Tangled Web -romaanista.  Muistelin, että uusia Montgomery-suomennoksia julkaissut Minerva on tuomassa syksyllä markkinoille kirjan suomennoksen. Löysinkin Perinnönjakajat-kirjan esittelytekstin Minervan sivuilta ja linkitin senkin.

Vasta kun luin Minervan sivun uudelleen, tuli sellainen olo että teksti tuntuu tutulta. Ihan kuin olisin lukenut tämän jostain aiemminkin. Sitten tajusin, että tekstihän muistuttaa minun omaa blogitekstiäni, jonka olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten.

Tässäpä Minervan sivuilta löytyvää tekstiä:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se suvun jäsen, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hyvin ja hänen toiveidensa mukaisesti. Eripuraiset aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat, lesket, haihattelevat tytöt ja huikentelevaiset miehet saavat eteensä ennenkuulumattomia haasteita omituisen vanhan matriarkan oikusta. Yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normeista välittämättä.

Ja näin olen itse kirjoittanut:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Ensimmäinen reaktioni oli harmistus. Kustantamojen perustyötä on lukeminen ja kirjoittaminen. Kai noin lyhyen tekstin olisi voinut tehdä ihan itse, ilman Googlen ja copypasten apua? Ajattelin ensin, että ihan sama, pitäkää tunkkinne.

Kysyin kuitenkin muilta ihmisiltä mielipidettä. Moni otti tämän vakavasti. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä Minervaan ja tein korvausvaatimuksenkin.

Älyttömältä tuntuu, että kun blogitekstien kopioinnista on jauhettu vaikka kuinka, niin jopa kirjakustantamon kanssa tällainen tilanne tulee eteen. Koululaisten kopioinnista on kannettu huolta pitkään. Tänä vuonna näitä kaupallisten toimijoiden kopiointeja on kuitenkin osunut vastaan yllättävän monta.

Helmikuussa toimittaja Hemi Malkki jätti kommentin Ohrana-juttuuni, ja kiitti plagiointiraportista. Malkki oli tehnyt jutun Luonto-Liitolle ja toinen toimittaja oli plagioinut tekstiä Ylen juttuun. Yle selvitti asian ja Malkki sai korvauksen sekä nimensä Ylen juttuun.

Huhtikuussa kirjoitin bloggaajien suhteesta tekijänoikeuksiin ja ironista kyllä, keskusteluun osallistunut Kirjakko joutui lähes saman tien plagioinnin kohteeksi. Kirjakon ottama kirjakuva julkaistiin Vantaan Laurissa. Vantaan Lauri selvitti asian ja pyysi anteeksi. Kyseessä oli graafikon erehdys, ei mikään häikäilemätön varkaus, mutta lehden toimitus suhtautui asiaan joka tapauksessa vakavasti.

Fanitan Chocochili-ruokablogia, ja pari viikkoa sitten kävi ilmi, että blogin ruokaohjeita oli julkaistu sanasta sanaan samanlaisina toukokuun Hyvä terveys -lehdessä.  Tämä tapaus oli hieman erikoisempi - lehdessä haastateltu henkilö oli esitellyt reseptit toimittajalle. Lehden päätoimittaja pahoittelee blogin kommenttiketjussa asiaa. Suoraa kopiointia tämä oli joka tapauksessa.

Mietin ensin, hoidanko tämän Minerva-asian yksityisesti kustantamon kanssa, mutta päätin, että kopiointi on niin harmillinen ilmiö, että toteutuneet tapaukset on syytä tuoda julki, jotta ihmisten tietoisuus asiasta kasvaa. Sain myös palautetta, että jokuhan saattaa epäillä minun kopioineen Minervan tekstiä eikä toisin päin. Kirjojen esittelytekstejähän käytetään monissa yhteyksissä, nytkin Perinnönjakajien teksti löytyy jo ainakin Bookplus-verkkokaupan sivuilta.

Ekstraärsytys syntyy siitä, että olen ollut A Tangled Web -kirjan luettuani niin innoissani, että muistan meilailleeni kustantamoihin ja ehdotelleeni kirjan suomentamista. No nytpä on suomennos tulossa, mutta eipä juuri nyt tee mieli suomennoksen julkaisua hehkuttaa.

Katsotaan miten asia etenee!

Bloggaajat ja tekijänoikeus

Facebook-keskusteluissa tuli vastaan linkki Smart Bitches, Trashy Books -kirjablogiin.  Päädyin seuraamaan erittäin mielenkiintoista tilannetta. Eräs bloggaaja oli plagioinut tekstejä toisista blogeista ja jäänyt kiinni. Ilmeisesti englanninkielisillä kirjablogeilla alkaa olla jo sen verran arvostusta, että blogitekstejä "kannattaa" plagioida, jos ei itse jaksa keksiä kirjoitettavaa. Vai kannattaako - siitäpä tuolla keskustelussa kiehutaan. Jos bloggaajan uskottavuus perustuu hänen luotettavuuteensa, jääkö luotettavuudesta mitään jäljelle plagioinnin vuoksi?

Tämä innosti minua nostamaan esille asian, joka on pitempään pyörinyt mielessä. Suomalaisissakin kirjablogeissa kavahdetaan tekstien kopiointia. Moni bloggaaja - myös minä - ei pidä ajatuksesta, että vaikkapa koululaiset kopioivat aineisiinsa tekstejä blogeista.

Sen sijaan muiden tiedostomuotojen kanssa blogeissa ei usein tunnuta olevan niin tarkkoja. Kuitenkin myös kuvat, videot ja musiikki ovat ihan yhtä lailla tekijänoikeuksien alaista tavaraa kuin sydänverellä riipustettu blogikirjoitus. Aika löysää ja oikeuksista piittaamatonta kuvankäyttöä näkee kuitenkin paljon. Avaan tekijänoikeusnäkökulmaa omien esimerkkieni kautta. Niin, ja tekijänoikeuksissa alkuun pääsee vaikka Wikipedian avulla.

Olisi myös mukavaa, jos tekijänoikeusasioita paremmin tuntevat ottavat kantaa, koska itse en todellakaan ole tekijänoikeusekspertti.

Mitä omassa blogissa saa julkaista?

Olen jo jonkun aikaa yrittänyt noudattaa uusien juttujen kohdalla sitä periaatetta, että lisään vain kuvia, jotka ovat joko itse ottamiani tai julkaisuvapaiksi tietämiäni. Vanhoista postauksista löytyy tai löytyi kyseenalaisempaa kamaa, siitä lisää myöhemmin.

Julkaisuvapaita kuvia ovat esimerkiksi kustantamojen mediamateriaalit. Tyypillisesti kirjan kansikuva on tällainen. Useimmilla kustantamoilla on tarjolla myös virallisia kirjailijakuvia. Usein kustantamo edellyttää kuvaajan/tekijän nimen mainitsemista.

Lisäksi sieltä täältä nettiä löytyy kuvia, joiden omistaja on erikseen merkinnyt kuvat julkaisuvapaiksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään oletus, sillä käsittääkseni on niin, että jos tekijä ei erikseen mainitse tekijänoikeuksista tai julkaisuvapaudesta, hänen materiaalinsa on tekijänoikeuksien alaista eikä sitä saa luvatta kopioida.

Linkittäminen ja tekijänoikeusvapaus eivät ole samoja asioita. Jos lataisin Pirjon Päiväkirja -blogista kuvan ja julkaisisin sen omassa blogissani, olisi se väärin, jos Pirjo ei erikseen olisi blogissaan ilmoittanut, että hänen kuvansa ovat julkaisuvapaita kaikkien käyttöön. Vaikka laittaisin linkin Pirjon sivulle, se ei poistaisi tätä vääryyttä.

Joten vaikka Googlen kuvahaulla löytyy paljon kuvia, ei se tarkoita sitä, että näitä kuvia saisi käyttää omassa blogissa. Löytäähän Google kirjablogien tekstitkin, eikä niitäkään - yleensä - ole tarkoitettu vapaasti kopioitavaksi.

Sitaattioikeus 

Sitaattioikeus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi arvion yhteydessä saa julkaista näytteen arvioitavasta teoksesta. Kirjablogissa arvion yhteydessä saa esittää pätkän kirjan tekstiä tai esimerkkikuvan, jos kirjassa kuvia on. Kuvasivuja voi pyytää kustantajalta. Olen itse joskus pyytänyt sarjakuvasivuja kustantajalta, jolloin pdf-sivusta on helppo napata sopiva kuvaruutu tai -ruutuja arvion yhteyteen. Tosin usein laiskuuttani skannaan tai suhraan kameralla näyteruudun. Joskus myös etsin netistä muiden käyttämiä ruutunäytteitä ja kopsaan ne, niihinkin olen merkinnyt linkin. Esimerkiksi Super Team -arviossa tein näin.

Tekijänoikeusfakista löytyy hyviä esimerkkejä sitaattioikeuden rajoista.

ps. Kommenteissa nostettiinkin esiin runositaatit. Yksittäinenkin runo lasketaan kokonaiseksi teokseksi ja siksi runoa ei saa kopioida kokonaan. Ks. Journalistiliiton pelisäännöt.

Anteeksi, Australian ABC

Kävin läpi vanhoja postauksiani ja poistelin parikin selvää rikkomusta, muutaman epäselvän julkaisun jätin vielä jäljelle. Tässä kumminkin hyvä huono esimerkki:

Olin Lionel Shriverin Poikani Kevin -juttuun lisännyt kuvan, jonka olin löytänyt varmaan Googlen kuvahaulla, kuva on australialaisen tv-yhtiön kotisivulta. Myöhemmin olin vielä lisännyt linkin sivulle. No mutta onko minulle oikeutta julkaista kyseisen yhtiön kuvia? Ei! Poistoon vaan.

Lilystä taas löytyi bloggaaja, joka on tykännyt Riikka Pulkkisen Totta-kirjasta ja laittanut kuvaksi minun kuvani. No nämä kämäiset "kirja pöydällä" -kuvani eivät luulisi kovin monia kiinnostavan uusiokäyttöä varten, mutta niinpä vaan oli kuva kopioitu kyselemättä. Kommenttiinikaan bloggaaja ei vastannut.

Ongelmatapauksia

Muutamia juttuja blogiini on jäänyt, joista en oikein tiedä, ovatko ne sallittuja vai eivät. Esimerkiksi Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haastessani käytin kuvituksena still-kuvaa Markku Pölösen elokuvasta. Mutta riittääkö asiayhteys sitaattioikeuteen? Ja onko kuva varmasti alun perin julkaisuvapaata mediamateriaalia? Lisäksi löytyy muutamia upotettuja videoita, aiheesta lisää myöhemmin.

Kuvassa näkyy... Marilyn Monroe

Vastaavia esimerkkejä löytyy blogimaailmasta paljon. Jostain syystä esimerkiksi kirjablogeista suosituimpien kuva-aiheiden joukossa tuntuu olevan Marilyn Monroe. Marilyn-kuvia on universumi pullollaan ja netissä suurin osa kuvista on taatusti luvattomia kopioita. En usko että Hollywood-pomot jahtaavat kuvien levittäjiä ainakaan Suomeen asti, mutta voihan tätä ajatella hyvän käytöksen näkökulmasta. Jos ei halua, että omaa tekstiä kopioidaan ilman lupaa, miksi itse kopioisi blogiinsa sellaisia kuvia, joiden käyttöoikeuksia ei itsellä ole? Jos taas tietoisesti kopioi muiden kuvia ja muuta materiaalia, on vähän tekopyhää itkeä, jos oman blogin tuotoksia kopioidaan muualle. Juu, pätee myös minuun.

Poikkeuksena on taas sitaattioikeus. Jos siis arvioi Marilyn-aiheisen kirjan, on kirjan kansikuva ok laittaa arvioon, samoin kohtuullinen määrä kirjassa esiintyviä valokuvia.

Entäs musiikki ja videot?

Toinen poistamani ongelmatapaus löytyi Craig Thompsonin Blankets-arviostani. Olin linkittänyt loppuun Youtubesta löytämäni Type O Negativen biisin. Bloggerissahan on kätevä toiminto, jolla voi upottaa Youtube-videoruudun oman tekstin joukkoon.

Tässäpä tuli jo monta ongelmakohtaa. Ensinnäkin, videon musiikki on erittäin todennäköisesti ladattu Youtubeen ilman bändin tai levy-yhtiön lupaa. Toiseksi, videon upottaminen  blogiin teki minusta tavallaan videon julkaisijan.  No onko minulla oikeudet julkaista Type O Negativen musiikkia? Ei! Pois vaan.

Mikäli muusikko tai videon tekijä on itse julkaissut tuotoksena netissä ja ilmoittanut että sitä saa levittää, silloin on tietenkin ok julkaista se blogissakin. Monet ilmoittavat julkaisuvapaudesta Creative Common Licence -merkillä.

Jaa mikä Creative Common Licence?

Creative Common Licence -merkityn tuotoksen kopioiminen, muokkaaminen ja uudelleenjulkaisu on sallittua - tietyin ehdoin. Esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogi käyttää Creative Common Licenceä. Periaatteessa joku toinen bloggaaja voisi luvallisesti ryhtyä julkaisemaan Nulla dies sine legendon tekstejä ja vaikka muokata niitä vähän uuteen uskoon. Ehtona kuitenkin olisi, että alkuperäinen lähde mainitaan.

Omaperäisen sisällön arvo

Tuossa viimeisessä lauseessa kenties ollaankin asian ytimessä. Miksi plagiointia on?

Siksi, että omaperäisellä sisällöllä on arvoa. Kun media kyllästää yleisön silmät samoilla kuvilla, samoilla uutispätkillä, samoilla mainoksilla ja samoilla otsikoilla, saa arvostusta se taho, joka voi antaa luettavaksi, katsottavaksi tai kuunneltavaksi jotain omaperäistä.

Ja laadukkaan, omaperäisen sisällön tuottaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Hyvä valokuva ei synny tyhjästä, mutta hyvän valokuvan copypeistaaminen omaan blogiin käy sekunneissa. Hyvän tekstin tuottaja on todennäköistä harjaannuttanut kirjoitustaitojaan vuosia - mutta CTRL C + CTRL V tekee kenestä tahansa yhtä hyvän kirjoittajan. Onneksi internetin hyvä puoli on, että kopioimisen helppouden lisäksi myös kiinnijääminen on helppoa. Joskus sen näkee kävijäseurantatyökaluilla, joskus riittää että joku blogilukija, joka luulee saavansa omaperäistä sisältöä, huomaakin, että "hei mä oon lukenut/nähnyt/kuullut tän jo aiemmin" ja ilmoittaa löydöstään.

Ja kuten tuolta Smart Bitches -blogista voi lukea, harva saa lisää hyvää mainetta jäätyään plagioinnista kiinni.

ps. Kirjakko teki hyvän koosteen kirjankansien kuvaamisesta.

Ohjeita lukupäiväkirjan tekoon (koululaisille)

Pahoitteluni mahdollisille vakkarilukijoille. Päätin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa merkinnän, jonka aiheena on jotain muuta kuin luettu kirja. Nimittäin koulujen alkamisesta on kirjoitettu lehdissä, ja tajusin, että kohtahan äikänopettajan pakottamat koululaiset googlaavat taas hullun lailla aihesanoilla "lukupäiväkirja" tai "maailmankirjallisuus tiivistelmä" tai muuta vastaavaa. Huomaa aina, minkä kirjailijan tai kirjan ope on tehtäväksi antanut, kun samalla hakusanalla saattaa tulla viikon aikana kymmeniä osumia blogiin.


Joten jospa jollekin koulutehtävien parissa ahkeroivalle olisi iloa näistä ohjeista. Huom! Nämä eivät perustu mihinkään oppikirjaan eivätkä koulun virallisiin ohjeisiin, vaan ovat pelkästään minun mielipiteitäni.

K: Miten kirjoitetaan lukupäiväkirjaa?

V: Ensin pitää lukea kirja ja sitten kirjoittaa sen herättämät ajatukset muistiin. Voi kertoa myös mielleyhtymistään ja muista lukemistaan kirjoista, jotka tulevat kirjasta mieleen. Esim. jos kirja kertoo mummosta joka ulkoiluttaa koiraansa, voit kirjoittaa ajatuksista, joita herää, kun itse ulkoiluttaa kissaansa. (Minun mielestäni.)

K: En jaksa lukea mitään kirjaa, mitä teen?

V: Sitten voi prujata netistä jonkun sopivan valmiin tekstin. Esim. tämän sivuston jutut ovat varmasti käteviä. Varoitus: jos kopioi meikäläisen jutun suoraan, joutuu editoimaan sitä aika paljon, ettei ope tajua sitä prujatuksi. Viittaan jatkuvasti esim. aiempiin lukukokemuksiini ja muihin ylimääräisiin juttuihin, joten kopioija joutuu kirjoittamaan nämä uusiksi. Esim. jos kirjoitan lukeneeni kirjan Australiassa puun alla 25-vuotisjuhlieni yhteydessä (keksitty esimerkki), saattavat opettajan epäilykset herätä, jos aineen palauttaa 13-vuotias joka ei ole koskaan ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Koska uskottavaksi editoiminen on melko työlästä, pääsee melkeinpä vähemmällä kun lukee jonkun kirjan kokonaan ja kirjoittaa lukupäiväkirjan ihan itse.


K: Mistä löydän mahdollisimman ohuen kirjan, joka olisi nopea lukea?

V: Erilaiset nuortenkirjasarjat ovat usein ohuita, isotekstisiä ja niissä on harva riviväli. Ainakin muinainen Vihreä Varis -sarja on tällainen. Lisäksi voisin suositella jonkun sarjakuva-albumin lukemista ja siitä kirjoittamista sillä tavalla, ettei opettaja tajua, että kyseessä on sarjakuva. Esimerkiksi Tarkastaja Ankardon tutkimukset tai Avaruusagentti Valerianin seikkailut voisivat kuulostaa opettajan korviin mielenkiintoisilta, sivistyneiltä romaaneilta, jos välttää mainitsemasta, että ne ovat sarjakuvia. Ja silloin tarvitsee lukea vain muutama kymmenen sivua sarjakuvaa, jossa on vain muutama puhekupla per sivu! Sairaan nopeaa ja kätevää.

K: Yritin lukea Vihreää Varista ja se oli minulle liian vaikeaa. Mitä teen?

V: Monilla suomalaisilla, siis myös aikuisilla, tekninen lukutaito on huono. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi ääneen lukeminen on hidasta ja jankkaavaa, ja pitkiä sanoja on vaikea lukea ja hahmottaa. Voi olla, että tällainen paranee itsestään sitä mukaa, mitä enemmän lukee, luulisin. Tekstin lukeminen ääneen on erittäin hyvä sujuvuusharjoitus kenelle tahansa ja sitä voi mainiosti treenata yksin. Tietysti kyseessä voi olla myös lukihäiriö, johon lienee jo fyysisiä syitä. Monet ihmiset, joilla on lukihäiriö, ovat kertoneet, että he luulivat itseään tyhmiksi, koska eivät meinanneet pysyä koulutehtävissä kärryillä, ennen kuin heidät tutkittiin ja lukihäiriö todettiin. Luulisinpa, että esimerkiksi äänikirja olisi tässä tapauksessa hyvä ratkaisu, kun kirjan voi kuunnella ääneen luettuna. En tiedä onko lukihäiriöstä kuulohäiriö-versiota, voisin kuvitella että ei. Asiallisempaa lukihäiriötietoa löytyy vaikka täältä.

K: Mistä löydän kiinnostavia kirjoja?

V: Netti on pullollaan erilaisia kirjavinkkauslistoja. Myös minun blogini toivottavasti toimii sellaisena. Minusta silti yksi parhaista tavoista on mennä käppäilemään kirjastoon. Kirjastoon on koottu erilaisia hyllyjä, joihin on laitettu esille eri syistä kiinnostavia kirjoja. Palautettujen kirjojen hylly on hyvä paikka: palautetut kirjat on joku toinen joskus lainannut ja ehkä lukenutkin, joten niistä saattaisi hyvinkin löytyä kiinnostavia juttuja. Kirjaa voi arvioida poimimalla sen käteensä, katselemalla, plarailemalla, lukemalla takakansitekstin tai ensimmäisen sivun, niin näkee, miten kirja alkaa. Kyllä sen sitten itse huomaa, mikä alkaa kiinnostaa ja mikä ei.

K: Yritin edellämainittua enkä silti löytänyt yhtä ainutta kiinnostavaa kirjaa.

V: On paljon ihmisiä, joita lukeminen ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta. Siinä ei ole mitään pahaa. Eiväthän formulatkaan kiinnosta kaikkia ihmisiä, ja silti koulussa ei pakoteta ketään katsomaan formuloita. Silloin voi miettiä hyötysuhteen ja ajankäytön optimointia: jos lukupäiväkirja tuntuu pakkopullalta, tee se niin vähällä vaivalla kuin mahdollista ja keskity mukavampiin asioihin. Vähin vaiva on tosiaan prujata netistä valmis teksti ja muuttaa sitä mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan. Huono puoli tässä tietenkin on se, että opettaja saattaa rangaista tästä jotenkin, jos oppilas jää kiinni. Huono puoli voi olla sekin, ettei opi mitään, mutta jos joku asia ei muutenkaan kiinnosta pätkääkään, niin ei siitä yleensä mitään opi ylipäätäänkään.



Kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on laitonta, ei-kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on ainakin hyvien tapojen vastaista ja typerää, vaikka onkin niin hirmuisen nopeaa ja helppoa ja kätevää. Ks. nämä esimerkit: toimittaja kopioi kirja-arvostelun ja kustantamo kopioi kirja-arvostelun.

K: Luin kirjan ihan itse ja siitä heräsi ajatuksia, mutten silti osaa kirjoittaa niistä pitkää ainetta. Mitä teen?

V: Hyvänä apuna voi olla vanha kunnon mind map: otetaan paperi ja kirjoitetaan sinne mieleen tulevia asioita sikin sokin muistiin. Kun uusia juttuja ei enää tule mieleen, otetaan toinen paperi ja koetetaan ryhmitellä mind mapiin kirjoitetut asiat kokonaisuuksiksi. Sitten vain järjestetään kokonaisuudet esimerkiksi numeroimalla järkevään järjestykseen ja aletaan kirjoittaa tekstiä näiden muistiinpanojen pohjalta.

Esimerkki: mieleen tulevia sanoja ovat kissa, koira, sodanvastaisuus, ydinvoima ja hevonen. Tästä voisi ryhmitellä kaksi pääryhmää: eläimet (kissa, koira, hevonen) ja rauhanliike (sodanvastaisuus, ydinvoima). Huom. rauhanliikkeen tilalla voisi olla muutakin, mitä nyt sodista ja ydinvoimasta mieleen tulee. Sitten kirjoitetaan tekstille alku (Tämä kirja kertoo siitä ja tästä), sitten tarinoidaan hetki kirjan eläinjutuista ja sitten rauhanasioista, sodan vastustamisesta ja ydinvoimasta. Lopuksi voi kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon (Mielestäni kirja oli hyvä jne).

* * *

Että tämmöisiä. Koska minun mielestäni lukemista harrastavat lukevat siksi, että se on mukavaa puuhaa, en ole ihan varma, onko kuinka järkevää koettaa pakottaa ei-lukevat ihmiset kirjojen pariin. Eihän koulussa opeteta telkkarin katsomistakaan. Mutta luulisin, että aika moni voisi saada lukemisesta kivan harrastuksen, jos kokeilee ja löytää sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat itseä. Ainakin kannattaa yrittää. Jos ei homma suju, niin sitten ei ole mikään pakko lukea kaunokirjallisuutta - ainakaan peruskoulun jälkeen.

Joitakin helppolukuisia ja kiinnostavia kirjoja:
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Heikki Turunen: Maalainen
Bret Easton Ellis: Lunar Park

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan