Sari Peltoniemi - Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Kuva: Liisa Kallio / Tammi.

Sari Peltoniemi on melkoisen laaja-alainen kirjailija, hän on kirjoittanut sekä lapsille, nuorille että aikuisille. Mikä mukavinta  - hänen tyylinsä on tunnistettava ja luonteva kohderyhmästä riippumatta. Ei alleviivaavaa jankkausta nuorille eikä lässytystä lapsille. Peltoniemen uutuus Gattonautti ja muita arkisatuja sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä satuja, arvioisin tämän sopivan parhaiten 5-10 -vuotiaille.

Vaikka luenkin silloin tällöin oman lapsuuteni klassikoita, tulee uusiin lastenkirjoihin tutustuttua melko vähän. Kai kannattaisi! Ja onhan meillä tänä vuonna Blogistanian Kuopus, josta varmasti kertyy pitkä lista hyviä lanu-lukuvinkkejä. Kannattaa kurkata myös uusi Facebook-ryhmä nimeltä Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat.

Aiemmin lukemieni Peltoniemen kirjojen perusteella odotin maagista realismia, ja sitä hieman sainkin. Kirjaan kuuluu kymmenen satua, joissakin on mukana kevyesti yliluonnollisia aineksia ja jotkut pysyvät realismin tasolla. Peltoniemen kieli on kaunista ja soljuvaa.

Tykkäsin esimerkiksi Isosisko melkein muuttui peikoksi -sadusta, jossa pikkusisar tarkkailee murrosikäistä isosiskoaan. Samoin Haudan hoitaja oli taidokas, hautausmaat ja kuolleet lapset kun eivät ole ihan helppo aihe. Suosikikseni taisi nousta Viktoria voitokas, jossa on opittavaa aikuisellekin. Esikoululainen Viktoria saa uudeksi eskarikaverikseen Tuuvan, joka kehuu itseään kaikessa, oli aihetta tai ei. Tarinalla voi tulkita olevan monta opetusta...

Liisa Kallion kuvitus on onnistunut ja sopii tyyliin. "Arkisatu" ei tarkoita masentavaa arjen harmautta, vaan Kallion elävät kuvat ovat mukavan supisuomalaisia, värikkäitä ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Kuvat ja tarina täydentävät hienosti toisiaan, sillä aika monet seikat jäävät vihjeiden tasolle, ja toisinaan kuvista löytyy lisävinkkejä vihjeiden täydentämiseen.

Otanpa tavoitteeksi tutustua uuteen lastenkirjallisuuteen vähän laajemminkin. Mieleen on jäänyt Lumiomenan arvio Tinkasta ja Taikasta. Siitä voisi aloittaa!

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Sari Peltoniemi: Kummat

Lupailin kesällä Sari Peltoniemen Hämärän rengin luettuani, että luen Peltoniemen kirjoja lisääkin. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi nuorten aikuisten hylly, ja sieltä nappasin mukaan Peltoniemen vuonna 2003 ilmestyneen nuortenromaanin Kummat. Kirja sopikin hyvin Rauha S. Virtasen jälkeen luettavaksi - tulipa hypättyä suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa nelisenkymmentä vuotta eteenpäin, laatu säilyi hyvänä mutta tyyli oli jotain erilaista.

Kirjan päähenkilö on Maarit, joka huomaa itsessään erikoisen muutoksen. Koulukaveri Voltti tunnistaa muutoksen, koska hänelle on käynyt samalla lailla - kummallekin on kasvanut häntä. Häntäjengiä löytyy lisääkin, mutta Voltti on porukan ainoa poika. Miten häntää voi piilotella, mistä häntä voi johtua ja mitä häntäjengin pitäisi tehdä? Sitä Maarit, Voltti, blondikaksoset Sini ja Suvi, seurakuntanuori Inkeri, venäläissyntyinen Kaapu ja maailmanparannukseen taipuvainen Susku joutuvat pohtimaan.

Kirjassa seilataan siis reippaasti maagisen realismin puolella, mutta samalla kirjassa on tallessa monta nuortenkirjoihin olennaisesti kuuluvaa elementtiä. Koulu on tärkeä paikka - ei oppikirjojen sisällön vuoksi, vaan siksi, että se on näyttämö, jolla sosiaalisia suhteita luodaan ja ylläpidetään. Itsekseen viihtyvä Maarit joutuu tutustumaan erilaisiin ihmisiin.

Erikoinen piirre on, että kaikki häntäjengin tytöt ihastuvat huomaavaiseen Volttiin, ja ajautuvat tavallaan seurustelemaan Voltin kanssa sulassa sovussa kaikki kerrallaan. Voiko "haaremi" toimia ja mitä muuta Voltilla on häntäjengin varalle mielessään?

Kirja on miellyttävän luistava ja aika ennalta-arvaamaton. Maarit kuvaa kertojana odottamattomia tapahtumia aika lakonisesti, mihinkään ei jäädä jankkaamaan. Kerrontaa katkovat kursivoidut osiot, joissa kerrotaan häntäihmisten historiasta vaihtelevia pätkiä. Näitä osioita ei selitetä eikä niille anneta mitään tekijää, joka yhdistäisi ne suoraan päätarinaan, mutta hyvin ne silti kokonaisuuteen istuvat.

Tapahtumia ei ratkota pohjia myöten - monta asiaa jää auki. Päähenkilössä toki tapahtuu jonkin verran kehittymistä ja uuden oppimista. Kirja oli sujuvalukuinen ja kiinnostava, mutta koska siihen luotuja arvoituksia ei ratkottu edes puolitiehen, niin tuntuu siltä että hieman odottava olo lukemisen jälkeenkin jäi. Mutta lukeminen vakuutti entisestään, että kirkas kirjoitustyyli Sari Peltoniemellä on - mielellään hänen tuotantoonsa tutustuu.

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi
Tove Jansson: Taikurin hattu

Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Sari Peltoniemen kirjan Hämärän renki sain kesällä Finnconin lehdistötilaisuudessa. Sähköpostiosoitteeni oli jotenkin päätynyt Finnconin medialistalle, ja mikäs siinä, kiva että kutsuivat. Tilaisuus järjestettiin heinäkuussa Lasipalatsin kahvilan yhteydessä olevassa tilassa, ja menin paikalle myös sen toivossa, että siellä tarjoiltaisiin ruhtinaallinen brunssi. No ei siellä saanut kuin kahvin, sämpylän ja appelsiinimehun. Mutta pääsipä tapaamaan mielenkiintoisia scifi- ja fantasiakirjailijoita ja sai vielä kirjoja mukaan. Tein tilaisuudesta pienen jutun Etelä-Saimaaseen ja olen lueskellut kirjoja vähitellen ja tehnyt niistä lehtiarvioita.

Hämärän renki osoittautui todella positiiviseksi tuttavuudeksi. Kirja on sarjan toinen osa, edeltäjä on nimeltään Suomu, jota siis en ole lukenut. Se ei estänyt pääsemästä kärryille. Kirja lienee luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta kuten aiemminkin on todettu, rajanveto nuortenromaanien ja aikuisten romaanien välillä on usein häilyvä. Tätä kirjaa aikuinenkin lukee mielellään. Olisiko siinä sitten yksi kriteeri hyvälle nuortenromaanille. Toinen määre nuortenromaanille voisi olla se, että nuortenromaanissa ei yleensä viljellä itsetarkoituksellista monimutkaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Selkeä juonen kuljetus ja kerronta ovat etuja. Laadukkaista uusista nuortenkirjoista muistutti myös Sukututkijan loppuvuosi -blogin Kaisa Kyläkoski kommentoidessaan Mariella- kirjoitustani.

Takakannessa mainitaan vaihtoehtohistoria, ja se onkin ihan osuva määritelmä. Kirjassa kuvataan kolmea toisistaan eroavaa miljöötä. Kirjan alussa seurataan Kaarinaa ja Valeria, jotka ovat pakomatkalla. Lukijalle selviää, että Kaarina on köyhä, kenkätehtaassa työskentelevä tyttö, ja Valeri on rikkaan tehtaanomistajan poika. Nuoret pakenevat Valerin autolla itää kohti, mutta Kaarina joutuu välillä epäilemään, että Valerissa on jotain hämärää.

Takakannen perusteella sain mielikuvan kirjan aineksista: hieman Suomen historiaa, hieman Venäjää, annos kalevalaisuutta, kansanlauluja ja fantasiaa, jossa on häivähdys lohikäärme- ja vampyyrimytologioista. Epäilin että keitos voisi olla vaivaannuttava, mutta vielä mitä. Peltoniemi hyödyntää rikkaan kotimaisen kulttuuriperinteen todella hyvin ja onnistuu luomaan uskottavan, monipuolisen miljöön. Kaarinan ja Valerin tuntema maa on köyhä, agraarinen Suomi, joka on ollut sodassa Ruotsia vastaan. Idässä rajan takana on Neuvostoliitto - jossa neuvostot tarkoittavat aatelisklaaneja, jotka hallitsevat alueitaan kuin keskiajan feodaaliherrat. Rajantakainen Karjala on Kaarinalle eksoottinen kokemus.

Vielä enemmän eksotiikkaa kokee Jesse. Hänen maailmansa on tuttu lukijalle: siellä on kännykät ja tietokoneet. Jesse kavereineen harrastaa larppaamista, mutta erään larpin jälkeen hän päätyy toiseen aikaan ja paikkaan. Karjalaisessa mökissä Valerin, Kaarinan ja Jessen tiet kohtaavat. Mukana on myös Kaarinan ja Valerin matkallaan kohtaama Frans Ritari.

Kirjan juoni ei sinänsä ole ennenkuulumaton: nuoret pyrkivät Valerin suvun kotimaille, ja Kaarina kokee tämän tärkeäksi tehtäväksi. Valerin merkilliset ominaisuudet askarruttavat Kaarinaa, mutta yhtä lailla hän joutuu harrastamaan itsetutkiskelua. Eristäytyneessä kylässä elänyt ujo tyttö joutuu avautumaan ja rohkaistumaan uusien kokemuksien myötä.

Mielenkiintoinen ja tasokas kirjatuttavuus siis. Voisinpa lukea Sari Peltoniemeltä jotain muutakin tämän perusteella.

Pannaanpa loppuun vielä "bloggaajan tunnustuksia". Sain blogitunnustuspalkinnon Inalta ja Le Masque Rougelta, kiitoksia molemmille! Kiertopalkinnon tiimoilta on ollut tapana kertoa itsestään seitsemän asiaa. Tässä hieman kirja-aiheisia tunnustuksia:

1. Opin lukemaan viisivuotiaana. Mulla on vahva muistikuva siitä, miten huomasin osaavani lukea Pekka Töpöhäntä ja kummitus -kirjan parissa. Muistihan on oikullinen, joten eipä tästäkään lapsuusmuistosta ihan satavarma voi olla. Äiti on kumminkin muistellut, että pienenä olin vaatinut ääneenlukua paljon, ja riippumatta siitä kuinka väsyneenä kotiin oli tultu, oli äidin tai isän pitänyt lukea minulle vaikka Rasmus Nallea tai Pupu Tupunaa. Innokas kirjaston käyttäjä olen ollut lapsesta asti, terveisiä vaan Paltamon kirjaston väelle.

2. Lukuharrastuksesta oli älyttömästi hyötyä kouluikäisenä, koska lukeminen tukee kouluoppimista valtavan paljon. Kirjoista oppii huomaamattaan asioita mm. historiaan, maantietoon, uskontoon ja muihin reaaliaineisiin liittyen. Samoin äidinkielen ja vieraiden kielten oppiminen on helpompaa, kun on hyvä kielellinen pohja. Ja aineiden, koevastausten yms. kirjoittaminen sujuu luonnollisesti paremmin, jos on kirjoista omaksunut tekstin rakennetta, johdonmukaisuutta, yms. Näin aikuisena on tosin tullut mieleen, että olisikohan siellä peruskouluissa syytä hyödyntää muitakin oppimistapoja kuin lukemista ja kirjoittamista, koska eivät kaikki lapset lue ja monilla ihmisillä oppimistavat ovat aivan toisenlaisia, esim. tekemisen tai kuulemisen kautta hahmottavia.

3. Siirtyminen aikuisten osalle kirjastossa tapahtui joskus 12-13-vuotiaana, eli aika luontevasti murrosiän alkamisiän kanssa tuo osuu yksiin. Minusta tuli historiallisten romaanien suurkuluttaja. Aloin tuon ikäisenä lukemaan mm. Kaari Utrion kirjoja, ja edelleen luen Utriota mielelläni.

4. Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, en ensimmäisen opiskeluvuoden aikana juuri lukenut romaaneja, koska minulla oli tunne, että lukuaika pitäisi käyttää opiskeluun liittyvän materiaalin lukemiseen. Luin tuolloinkin jotain, kuten runoja ja sarjakuvia. Ekan vuoden jälkeen totesin, että ei romaanien lukematta jättäminen ole saanut minua pänttäämään tenttikirjoja tai luentomuistiinpanoja yhtään sen innokkaammin, joten palasin romaanien pariin. Sen jälkeen minulla on ollut aina aikaa lukea, olipa elämäntilanne kuinka kiireinen tahansa.

5. Haaveilin lukiolaisena kirjallisuustieteen opiskelusta, mutta oikeasti olen suorittanut vain pari irrallista kirjallisuustieteen kurssia. Kävin kirjallisuustieteen pääsykokeissa kerran, ja sain niistä tuloksena improbaturin. Päästyäni yliopistoon suoritin kirjallisuustieteen peruskurssin (kolme opintoviikkoa) ja sain tentistä ykkösen, eli alimman mahdollisen arvosanan. Opiskelin historiaa ja tietotekniikkaa, olen kertonut opintovalinnoistani tässä abeille suunnatussa jutussa, joka on vuodelta 2002, mutta edelleen aika ajankohtainen. Olen ollut töissä it-alalla myyntitehtävissä ja nyt olen pankkialalla myyntipäällikkönä.

6. Minulla on aina matkoilla mukana kirja ja junassa matkustaminen tuntuu usein suorastaan hyötyajalta, kun voi hyvällä omallatunnolla vain istua ja lukea. Mutta olen viime vuosina reissannut junalla aika paljon, joten VR:n myöhästelyt ja muut töppäilyt kyllästyttävät kovasti.

7. Aina kun menen jonkun luokse kylään ensimmäistä kertaa, vilkuilen salaa ympärilleni ja etsin kirjahyllyä. Jos löydän hyllyn jossa on kaunokirjoja, ilahdun. Olen salasnobi: mielestäni yleissivistykseen kuuluu kaunokirjallisuuden lukeminen.

Laitan palkinnon kiertoon ihailemilleni sarjakuvablogeille: Grezenille, Jupulle ja Soljalle. Piristätte päiviäni!

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta