Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kuten kerroinkin Reidar Palmgrenin Tunnelin yhteydessä, tämä Jalat edellä -kirja on kummitellut mielessäni pitkään - aina kun käyn uimahallissa uimassa. Siitä on aikaa kun olen tämän vuonna 2001 ilmestyneen kirjan lukenut, joten kovin kirkkaasti tapahtumat eivät mielessä olleet. Muutama kirjan kohtauksista sijoittuu uimahalliin, joten kirjan henkilöhahmot ja tunnelmat ovat palanneet assosiaatioina mieleen aina, kun on itse kauhonut uimahallin rataa edestakaisin ja tuijottanut altaan kaakelilaattojen ristikkokuviota.

Tällä kirjalla on harvinaisen osuva ja täsmällinen takakansiteksti: "Näyttelijä Reidar Palmgrenin esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Enpä olisi sitä osannut itse sen osuvammin sanoa. Onko tämmöistä nähty, että juuri kun kirjassa on käsitelty pikkupojan tapaturmaista kuolemaa, siirrytään hillittömään, mustan huumorin täyteiseen farssiin, jolle lukija pakostakin nauraa? Tai että suomalaiseen arkirealismiin tiukasti kiinnittyvä kerronta laajenee viime metreillä vaihtoehtoisen todellisuuden ja yliluonnollisten tapahtumien suuntaan?

Tämän toisen lukukerran jälkeen olen valmis pitämään tätä kirjaa yhtenä parhaista lukemistani 2000-luvulla ilmestyneistä suomalaisista romaaneista. Kirja on helevetin hyvä. Palmgrenin henkilöhahmot ovat todellisia ja tätä päivää. Kolmekymppisten Katjan ja Riston avioliitto on liudentunut myrkyllisiksi kahnauksiksi ja poissaoloiksi. Kahdeksanvuotiaan Tero-pojan maailmaa kuvataan loistavasti, Palmgren on todella tavoittanut lapsen ajatusmaailman ja tunne-elämän.

Muistelen että Palmgren itse on eräänlainen antijuppi, jossakin parin vuoden takaisessa haastattelussa hän kertoi elävänsä ilman sähköpostia tai kännykkää. Tämä muistikuva nousi mieleeni Riston hahmon perusteella. Palmgren nimittäin piruilee niin vastaansanomattomasti miesten näkymättömälle hierarkialle ja näkyvälle pätemiselle, että ansaitsisi jonkun palkinnon. Risto on raivostuttava henkilöhahmo, ennen kaikkea siksi että hän on niin tuttu todellisesta elämästä. Hän on välinpitämätön aviomies ja perheenisä, joka yrittää hyvitellä lastaan rahalla mutta ei ole todella kiinnostunut tämän kanssa olemisesta. Vaimoaan hän pettää salarakkaan kanssa, ja uskottelee itselleen että molemmat naiset ovat häneen niin rakastuneita, ettei kummankaan kanssa mitenkään voi suhdetta lopettaa, kun ei kumpikaan nainen kestäisi ilman häntä. Töissä hän kadehtii yhtiökumppaneitaan, asiakaspalvelutilanteessa nöyryyttää myyjää, uimahallin lauteilla hermostuu sivullisten typeriin kommentteihin. Lyhytpinnainen, itsekäs, ahne, materialistinen ja pölkkypäinen mies, kaiken kaikkiaan.

No Riston hahmo toki näistä alkuasetelmista kokee muutoksia ja kehittyy. Sitä ennen nähdään kuitenkin melkoista farssia. Esimerkiksi näin Risto fantasioi toimivansa työpaikallaan:

"Ja sitten mä ottaisin Penaa kauluksesta kiinni ja sanoisin sillä lailla hitaasti ja painokkaasti, että jätkä perkele, muistatkos sen Rakennus Oy Ahlforsin osakekaupan viime vuonna. Sä kusetit mua siinä, mä tiedän että sä vuosit Saastamoiselle ne tiedot. Ja kuvittelit etten mä huomaisi mitään, saatanan rotta. Siinä se sitten vapisisi, ihan kuset housussa, ja anelisi armoa että älä lyö, ethän, ja mä sanoisin tosi viileänä vaan, että mä en likaa käsiäni tuommoisiin. Että kato vaan, ettet hypi nenille toista kertaa. Nyt sä tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Ja se vapisisi vieläkin ja sopertelisi kumarassa että anteeksi anteeksi, ja kiitos kiitos. Ja Sirkka nousisi siitä päätteen takaa, sillä olis se tiukka villapaita, ja se katsoisi mua sillai että 'sä oot mies', ja sitä kaduttaisi saatanasti, että se antoi mulle pakit pikkujouluissa."

Kuten mainitsinkin, Palmgrenilla on mahtava kyky vaihdella tyylilajista toiseen. Näin lennokkaasti Riston ajatus karkaa, kun hän joutuu asianajajan työssään tapaamaan testamenttia tekevän vanhuksen ja juomaan tämän kanssa pullakahveja:

"Vanhus palasi kuitenkin syli täynnä kuvia ja alkoi selittää viimekesäisestä Euroopanmatkasta jolla oli ollut. Matkalle oli lähdetty Pirkon ja Voiton matkailuautolla. Kaksostytöt olivat täyttäneet Kööpenhaminassa neljä vuotta, ja syntymäpäiviä oli juhlittu Tivolissa... Ja päivän päätteeksi ne pikku äpärät olivat ahtaneet itsensä niin täyteen karkkia, että olivat oksentaneet koko matkailuauton verhoilun pilalle, Risto tuumi. Siitäkös olivat Pirkko ja Voitto julmistuneet. Kops vaan, paukkuivat tyttöjen päät katukiveen! Ja ruumiit kanavaan loiskis, ja Pirkko ja Voitto pistävät tanssiksi, päästiinpä niistä! Risto katseli kuvaa hymyilevistä kiharatukkaisista kaksosista ja näytteli kiinnostunutta. Häntä alkoi hävettää."

Osuvasta ajankuvasta, perhe-elämän peruspalikoista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hyvästä ja notkeasta suomen kielestä ja rankasta huumorista kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella lämpimin mielin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Reidar Palmgren: Tunneli

Luin Reidar Palmgrenin esikoisromaanin Jalat edellä muutama vuosi sitten. Se nousee mieleeni toistuvasti tietyssä tilanteessa: kun käyn uimahallissa polskimassa kilometrin lenkin. Tämä johtuu siitä, että kirjassa on joitakin kohtauksia uimahalliin ja uimiseen liittyen, kirjan nimikin liittyy hyppäämiseen veteen jalat edellä. Harmillista, etten ihan tarkkaan muista näiden avainkohtausten sisältöä. Aina uimahallissa tulee mieleen, että voisi lukea kirjan uusiksi. Kirja kun jäi mieleen hyvänä ja vakuuttavana.

Palmgrenin toisen kirjan, Lentämisen alkeet, olen myös lukenut. Siitä jäi mieleen herkullinen ja osuva irvailu laitostuneen suomalaisteatterin kustannuksella. Tarinaa kuljetettiin leipääntyneen miesnäyttelijän kautta. Voimakkaasti jäi mieleeni kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee näyttämöltä käsin naisvoittoisen yleisön joukosta kuuluvaa salaperäistä ääntä: naps, naps, naps. Kyseessä oli hänen mukaansa auki napsahtelevien pillujen massahtelu, kun yleisö alkoi lämpenemään näyttelijän suorituksille.

Tämä kolmas kirja, Tunneli, osui matkaani tietenkin kirjastosta. Pilvisen ja lumisen sunnuntaipäivän lukemiseksi se olikin oikein sopiva. Tosin ihmettelin taas kerran, olenko itse sairaan nopea lukija vai "huijaavatko" kustantamot harvalla rivivälillä, paksulla paperilla ja väljällä taitolla. Kirjassa on kuitenkin 270 sivua, ja kellotin lukuajaksi jokseenkin tasan 2,5 tuntia. Olen varma siitä, että on monia kirjoja, joiden kohdalla 270 sivun lukemiseen menee todella paljon enemmän aikaa. Eihän se sinänsä tietysti mitään kirjaa itsessään huononna tai paranna. Kaipa jotkut vain vaativat hitaampaa tahtia ja joidenkin kohdalla luonnollinen lukutahti on nopeampi.

Tunnelissa päähenkilö on nelikymppinen Leo, joka palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin eteläosiin yhdessä tyttärensä Ellan kanssa. Leo kertoo ahdistuneena äidilleen, että hänen Taina-vaimollaan on toinen mies, jonka kanssa hän aikoo muuttaa ulkomaille ja viedä Ellan mukanaan. Kirjan reaaliaikaiset tapahtumat sijoittuvat pariin helteiseen kesäpäivään, mutta Leon muistojen kautta liikutaan paljon laajemmalla ajassa. Tutut kadut ja lapsuudenkoti laukaisevat hänessä muistoja lapsuudesta. Ne vievätkin kirjasta suurimman osan aikaa avioerokuvion painuessa taka-alalle ja jääden osin vastauksia vaille. Tulkintani on, että ahdistuneena ihminen ei pysty heti käsittelemään vaikeita asioita kerralla, vaan ajatukset alkavat hakea sijaistoimintoja. Leo ei halua eikä pysty miettimään loppuun asti tilannettaan Tainan kanssa, vaan sukellus lapsuusmuistoihin on kiitollinen korviketoiminto. Oikeaa askarettakin ajatukset saavat, kun Leo vanhoja valokuvia katsellessaan näkee koulukaverinsa Arin kuvan. Miksi muistot Arista tuntuvat samenneen ja kadonneen? Mitä kaikkea hän ehti Arin kanssa kokea? Muistot vievät 70-luvun helsinkiläisten pikkupoikien maailmaan, joka on täynnä seikkailuja: vanhojen talojen penkomisia, retkiä Suomenlinnaan tunneleita jäljittämään. Latautunut tunnelma säilyy ja kasvaa korkoa läpi kirjan. Vaikka Tainan kohtalo jätetään lukijalta pimentoon, saa Arin tarina vastauksensa. Tarina on yhtä aikaa sekä arkisesti ja todentuntuisesti uskottava, että tunnelmaltaan kihelmöivä, jotain hieman yliluonnollisen tuntua tavoittava, vaikkei mihinkään yliluonnollisiin tapahtumiin viitatakaan. Lapsen tunne-elämä ja pikkupoikien jännityksenhakuinen seikkailunhalu vain luovat sen.

Kirjasta tuli hieman mieleen Matti Yrjänä Joensuu, erityisesti hänen viimeinen kirjansa eli Harjunpää ja pahan pappi. Tämä johtui osittain ihan miljöövalinnasta. Pahan pappihan liikkui kaupungin harmaalla alueella: metro- ja junatunneleissa, laitapuolen kulkijoiden elämässä. Samalla lailla myös Leo näkee seikkailuissaan puliukkoja ja etsiytyy tunneleihin ja junaradoille. Toinen syy assosiaatioon on Palmgrenin tyyli: hän on henkisesti sukua Joensuulle kuvatessaan ihmisen kokemaa nimeämätöntä, jomottavaa ahdistusta, joka vaivaa arkielämässä vaikka asiat näennäisesti olisivatkin ihan hyvin.

"Jossain vaiheessa Ari sitten vain katosi kuvioista. Se varmaan muutti ja vaihtoi koulua, sitähän tapahtui. Ikää karttui ja tuli puberteetti, lapsuus loppui ja astuttiin ihan uusille poluille.

Niiden polkujen päässä olivat tytöt ja työpaikat, elämän mittaiset. Seurustelut, rakastumiset ja kihlat, opiskelupaikat, perheet, työpaikat, lapset, avioehdot ja asuntolainat. Siellä olivat Taina ja Ella, varastologistiikka, kireät hartiat, auto ja omakotitalo, johon ei olisi ollut varaa mutta jonka hankkimatta jättäminen olisi ollut sulaa hulluutta koska arvo kohosi koko ajan. Omakotitalo, jonka hänen aina välillä teki mieli tuikata tuleen."

Tämä kirja on ikään kuin hienovarainen tutkielma ihmisen muistista ja muistoista. Miksi muisti vääristää, pimittää joitakin asioita mutta antaa niiden sitten pikku hiljaa pulpahdella pintaan? Lapsuusmuistot ovat yhteinen tarttumapinta, tuttu kaikille: jokainen on ollut joskus lapsi, mutta kaikki eivät ole olleet vanhuksia. Konkretiaa kirjalle antaa kattava ajankuva menneestä Helsingistä. Siihen kietoutuvat myös idänkauppa ja Suomenlinnan julma menneisyys.

Hesarissa kirjoitettiin lauantaina sisäsiittoisen Kirjailijaliiton valintaperusteista: jäsenyyttä anoneen Kata Kärkkäisen kirjoja eivät useimmat hallituksen jäseneet ole vaivautuneet edes lukemaan, ja kieltävän päätöksen perusteetkin kuulostavat melko ontuvilta: "Eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä sillä tasolla", siteerataan Mari Möröä. Aika heikko lause ihmiseltä, jonka kuitenkin pitäisi olla niin taitava kielellisesti, että kelpaa Kirjailijaliiton johtokuntaan. Noh, vaikka Kärkkäisen tyyli ei minuun niin ole iskenytkään, on hän kirjoittajana aivan yhtä hyvä, jopa parempi, kuin kamala Katja Kallio, joka kyllä on päässyt jäseneksi. Tai korjaan, ei Katja Kallio ole minusta kamala kun enhän häntä henkilökohtaisesti mitenkään tunne, mutta hänen kirjansa mielestäni ovat. Sen verran tuosta Mari Mörön lausahduksesta kuitenkin sain irti, että Reidar Palmgrenilla "eeppisen kerronnan keinot ovat minun mielestä sillä tasolla". (En tosin tiedä mihin "sillä tasolla" viittaa, mutta varmasti johonkin korkeaan tasoon.) Hän kirjoittaa sillä lailla mukavasti, näennäisen yksinkertaisesti, että teksti on varsin lukijaystävällistä. Pinnallinen hän ei kuitenkaan ole, vaan tekstistä löytyy useita merkitystasoja. Ei hän kuitenkaan rautalangasta yritä syvällisyyttään vääntää, vaan antaa sen tuntua luontevasti siellä rivien välissä. Ja Matti Yrjänä Joensuun henkinen sukulaisuus näkyy siinä, että kirjan ahdistuneita ja haparoivia henkilöhahmoja lukija sympatiseeraa kovasti.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Harri Sirola: Turha hätkähtää