Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria - ratkaisevat ja käänteentekevät tapahtumat todenmukaisesti kuvattuina

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta muisti taas minua ja lähetti luettavaksi Lisko-klassikot osa 3:n, jossa sarjakuvalinjalaiset pistävät maailmanhistorian yksien kansien väliin. Olenkin jo aikaisemmin lukenut sarjan mainiot aiemmat osat, Draamatun ja 7 veljestä. Maailmanhistoriassa onkin samoja hyviä puolia kuin Draamatussa: raskaita kaikille tuttuja tarinoita puettuna hilpeään ja usein aika anarkistiseenkin asuun.

Antologiamuotoiseen teokseen sarjakuvalinjalaiset ovat tehneet melko vapaavalintaisen oloisia tarinoita. Mitään virallista tärkeysjärjestystä tarinoilla ei ole. Ilahduttavan monipuolisesti aiheita on löytynyt tutuista ja tuntemattomammista ympyröistä: antiikista, Egyptistä ja ilmeisesti mangaharrastuksen vuoksi paljolti myös Aasiasta. Jotkut ovat lähteneet puhtaasti fantasialinjalle. Ei liene yllätys, että myös Hitler on melko suosittu aihe.

Jälleen kerran hämmästyttää sarjakuvan monitasoisuus. Tyylejä on joka lähtöön. Toiset piirtävät melko lapsellisen ja kömpelön oloisia tikku-ukkosarjiksia, mutta niiden perään saattaa lävähtää mielettömän hienosti toteutettu upea sarjakuvateos. Minulle lukijana kaksi tarinaa oli ylitse muiden. Ehdoton ykkönen on Petra Nordlundin Elohauta. Hän on valinnut aiheekseen julman ja karmivan jakson eurooppalaista historiaa: englantilaisen kaivosteollisuuden lapsityövoiman. Aihe on mielenkiintoinen jo senkin takia, että nykyään keskustellaan paljon lapsityövoiman käytöstä kehitysmaissa, esimerkiksi vaateteollisuudessa. Sama vaihe elettiin Euroopassa teollistumisen alkuaikoina, kun syntyvyys oli korkealla ja väki köyhää, ja jokainen kynnelle kykenevä pantiin töihin hankkimaan perheelle elantoa mahdollisimman nopeasti.

Hiilikärryihin kahlehditut pojat saavat äänensä Elohaudassa kuuluviin. Petra Nordlund on todella taitava ja valmis sarjakuvapiirtäjä ja tarinankertoja. Oikein kurkkua kuristi lukiessa. Tarina on vain 14-sivuinen, mutta osuva ja puhutteleva.

Ainoa miinus tulee koneellisesta tekstauksesta. Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla käydään aika ajoin kiivasta keskustelua tekstauksen merkityksestä. Täytyy sanoa, että itsekin pidän kovasti klassisen tyylikkäästä käsintekstauksesta. On se tietokonefontti jotenkin vaan vähän hengetön. Tässä valossa olikin erikoista, että oikein kukaan Maailmanhistorian tekijöistä ei erottunut erityisen hyvänä tekstaajana. Plussaa silti niille, jotka tekstasivat juttunsa käsin. Tasalaatuisen ja tyylikkään tekstausjäljen hiominen on kyllä etu sarjakuvantekijälle. Tähän väliin sopiikin myös mainostaa artikkelia, jonka kirjoitin taidemaalari Kalervo Palsan tekstaajaurasta Kvaakkiin.

Se toiseksi paras juttu antologiassa oli Sallamari Rantalan Lopun alku. Hänenkin aiheenvalintansa saa minulta plussaa: Venäjän viimeinen tsaariperhe ja parantaja Rasputin. Nikolai II perheineen maailmanpalon äärellä on minusta äärimmäisen kiehtova aihe. Myös Rantala on hemmetin taitava ja omannäköisen jäljen löytänyt piirtäjä, joka lisäksi ilahduttavasti panostaa kuvissaan runsauteen: niissä on taustoja, yksityiskohtia, valoja ja varjoja tutkittavaksi paljon. Jännitteen rakentajana hän himpun verran häviää Nordlundille, siksi tykkäämisjärjestykseni meni näin.

Muutenkin kokoelmasta löytyy mainioita pätkiä: mies-poika rakkaussuhteiden historiaa Kreikassa, ruttolääkäreiden metkuiluja Lontoossa, intiaanien tulo Siperiasta Amerikkaan,
hevosten luovuttaminen armeijan palvelukseen talvisodan ajan Suomessa.

Maailmanhistoria edustaa sellaista sarjakuvaa, joka voisi ilahduttaa todella monenlaisia lukijoita. Olipa sitten sarjakuvan suurkuluttaja tai taiteenlajia huonommin tunteva, hankkikaa näitä Limingan Lisko-klassikoita käsiinne. Jos ei ole rahaa ostaa omaksi, tilauttakaa paikalliseen kirjastoon. Kyllä ne hankkivat mitä lukijat pyytävät, joko omiin kokoelmiin tai kaukolainana. Oli nimittäin taas kerran todella virkistävää lukea nuorten ihmisten sarjakuvatarinoita. Tavallaan tuntuu kauhealta, että onko sitä kolmekymppisenä jo niin vanha, että voi suhtautua nuoruuteen nostalgisesti. Mutta on näissä joku raikas nimenomaan nuoruudesta tuleva säväys: kun jonkun asian intohimoinen harrastaminen antaa jo riittävästi teknistä taitoa, ja samanaikaisesti kyseenalaistaminen, kriittisyys ja huumorintaju maustavat tarinankerrontaa, saadaan tuoreita yhdistelmiä.

Lisäksi tässä kolmannessa Lisko-klassikossa minäkin, esimanganiaanisen ajan lukija, alan jo vähitellen ymmärtää ja nähdä mangakulttuurin Suomeen rantautumisen vaikutukset. Mangasta vaikutteensa ottanut piirrosjälki ja mangan muodot taipuvat todella moneen käyttöön, kuten vaikkapa juuri tuohon talvisodan ajan kuvaamiseen, ilman että mangamaisuus tuntuisi apinamaiselta jäljittelyltä. Ilmavuutta ja tuoreutta sekin sopivasti omaksuttuna tuo.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Draamatun jälkeen Ahlqvistin Keijo lähetti ystävällisesti minulle luettavaksi myös Lisko-klassikkojen ensimmäisen osan: 7 veljestä. Työskentelymetodi on samanlainen kuin Draamatussa: Limingan taidekoulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjalaisille annettiin lähdeteos ja vapaat kädet toteuttaa omia näkemyksiään.

Valitettavasti 7 veljestä ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Draamattu. Syypääksi voisi arvella erästä taiteilijan kuolemansyntiä: laiskuutta. Useimmat tekijät eivät ole tuntuneet paneutuneen kunnolla Kiven klassikkoon, ainakaan näin alkuperäisteosta kovasti fanittavan lukijan näkökulmasta. Niinpä tulkinnat ovat usein melko pinnallisia ja ylimalkaisia. Vielä pahempaa kuitenkin mielestäni on, että myös piirrosjälki on laiskaa ja huolimatonta. (Sormen heristelyä.) Jos lopputyöhön pitää piirtää useinkin vain muutama sivu, niin olisihan se nyt asiallista, hyvät nuoret, pistää niihin muutamaan sivuun kunnolla eforttia.

Mangavaikutteet näkyvät piirrosjäljessä taajaan, välillä ärsyttävyyteen asti. Kuitenkin, muutama piirtäjä hallitsee mangatyylinsä, ja silloin kun edellämainitusta laiskuudesta ei näy jälkeä, vaan työhön on todella paneuduttu (esimerkiksi Kata Seppäsen mangatyyli on huolellinen ja kolmisivuinen tarina on myös dramatisoitu järkevästi), on lopputulos mukavaa luettavaa myös tällaiselle mangaan vähemmän perehtyneelle sarjakuvien ystävälle. Nostankin tässä esiin muutaman osanottajan, joiden tasolla olisin toivonut muidenkin olevan. Petri Fills piirsi veljekset mangatyyliin siskoksiksi, ja sijoitti lukkarin vihan pakoilun biitsin ja breezerien pariin. Näin se homma pitää hoitaa - otetaan alkuperäisestä sen verran aineksia, että se säilyy tunnistettavana, mutta kiepautetaan koko homma kerralla uuteen uskoon, siten, että oma tyyli näkyy.


Henri Tervapuro osaa niinikään dramatisoida yksittäisen pätkän - tällä kertaa kertomuksen säästäväisestä ja tuhlaavaisesta vaimosta - siten, että se tavoittaa alkuperäisteoksen hengen ja esittää hahmot miellyttävällä tavalla uudessa valossa, rockbändin jäseninä. Hieman perinteisempään kerrontaan turvautuu Turo Kukkonen, jolla on graafisen valoisa kynänjälki ja sujuva adaptaatio kohtauksesta, jossa Eero opettaa veljiään lukemaan.

Maura Manninen etäännyttää tulkintansa niin kauas, etten itse tunnista siinä mitään Kiven hengestä, mutta mielenkiintoinen hänen kuusisivuinen tarinansa kyllä on. Erittäin komeaa ja graafista jälkeä piirtävä Manninen on kirjoittanut Juhanin ja Aapon välille kohtauksen, jossa Juhani rukoilee Aapolta huumeruiskua, ja annoksen tykitettyään toteaa päässeensä paratiisiin.

Sain Draamattu-merkinnästä noottia sen takia, että sivuutin kirjoittajalinjan tekstit olankohautuksella. Tästä viisastuneena luin nyt sarjakuvien lomaan sijoitellut tekstit samalla painoarvolla kuin sarjakuvat. Valitettavasti tätä on vaikea sanoa nätisti, joten sanon suoraan: tekstit ovat huonoja. Niistä ei oikein ota selvää, mitä niillä on haettu: ovatko ne proosarunoja, mininovelleja, tuokiokuvia vai mitä. Lähinnä nämä ovat kouluharjoitelmia, mutta eivät lopputöitä. Ainoa kirjoittaja, joka saa minulta synninpäästön, on Kaisa Nykänen, joka on kirjoittanut runon heinäpellolla sateessa Jumalansa kiroavasta Juhanista. Hänen runonsa onkin viisaasti sijoitettu heti kirjan alkuun.

Sen verran sain vinkkiä seuraavasta Lisko-klassikkojen teemasta, että uskonpa kirjasarjan parantavan tasoaan kuin sika juoksuaan. Seitsemän veljestä, vaikka onkin klassikko kansakunnan kaapin päällä, häviää tunnettuudessa ja kulttuurillisissa kerrostumissa kuitenkin Raamatulle niin paljon, että taidekoulun tulkinnat menettävät raikkautta kömpelyydelle, terävyyttä koululaisvitseille. Mutta kuten edellä käsitellystä toivottavasti kävi ilmi, löytyy tästäkin kymmenien tekijöiden voimin toteutetusta julkaisusta helmensä.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Limingan taidekoulu: Draamattu

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta lähetti koulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjojen yhteisen lopputyön, Draamatun, luettavaksi. Koulu julkaisee omaa Lisko-klassikot -sarjaa, jonka toinen osa Draamattu on. Ensimmäinen oli samaisten linjojen tulkintaa Seitsemästä veljeksestä - Draamatun perusteella lukisin mielelläni senkin.

Draamatun arviointi sopiikin minulle kuin nenä päähän, olinhan yhdeksäsluokkalaisena vuonna 1993 voittamassa Suurta Raamattuvisaa Paltamon yläasteen joukkueessa. Tuona vuonna ja toki sen jälkeenkin aktiivisena seurakuntanuorena tuli luettua Raamattua paljon. Koko Raamattua en pääse kehumaan lukeneeni, mutta Uusi testamentti tuli luettua useaan otteeseen, ja Vanhasta testamentista noin kolmanneksen luin, joitakin osia varsin intensiivisesti. Valitettavasti tuon jälkeen Raamatun lukeminen on jäänyt vähemmälle.

Draamattu on siis nuorten tekijöidensä sarjakuva- ja runomuotoista tulkintaa Raamatun tarinoista. Kuvitus on monin paikoin varsin mainiota. Esimerkkejä tyylistä löytyy täältä. Mielestäni joku ennakkoluuloton seurakunta saisi tilata tämän teoksen rippilapsille opetusmateriaaliksi, tai vastaavasti esimerkiksi yläasteen uskonnonopetuksen siivitykseksi teos sopisi loistavasti. Tulkinnoissa nimittäin vilisee huumoria ja anarkismia, ja nuoret tekijät ovat osanneet nostaa esille niitä pointteja, joita varmasti jokainen ensi kertaa Raamattua lukeva, nuori tai vanha, miettii. Miksi Jumala latelee ihmisille väkivaltaisia uhkauksia ja korostaa julistuksissaan omaa voimaansa? Miksi Jeesus käyttäytyy vastaavalla tavalla, toisaalla julistaa rauhaa ja toisaalla kiroaa viikunapuun ja kieltää perheenjäsenensä? Miksi Jeesuksen sukupuu esitetään eri paikoissa eri tavalla? Miksi Jumala haluaa rangaista Jobia, vaikka syytönhän Job Jumalan ja paholaisen väliseen kiistaan on? Miksi Jumala uhallaan kieltää paratiisin ihmisiä syömästä hyvän ja pahan ja tiedon puusta, vaikka varmasti tiesi että siihen ihminen kuitenkin lankeaa?

Draamattu ei siis välttämättä niinkään ole erityisen hengellistä tai teologista pohdiskelua, vaikka joissakin pätkissä lukija saattaa olla aistivinaan, että jollakin tekijällä kenties muita enemmän hengellistä herätystä on takanaan. Sen sijaan käsittelyn painopiste on kaikille tuttujen myyttien purkaminen ja uudelleenkirjoitus. Kirjasta ei käy ilmi, millä perusteella sarjakuvaversioiksi toteuttavat raamatunkohdat on valittu, joten veikkaisin, että nuoret tekijät ovat saaneet valita itse haluamansa kohdat. Se näkyykin siinä, että eniten suosiota ovat saaneet ne tarinat, joita koulun uskonnonopetuksessa eniten toistetaan: luomiskertomus, Mooses johdattaa kansansa Luvattuun maahan, Jobin ja Joonan tarina. Uuden testamentin puolelta on nostettu esiin mielenkiintoisesti myös tarina Jeesuksesta Gadarassa, jossa Jeesus ajaa pahat henget sikoihin. Tekijä Jukka Vääräkangas onkin saanut ladattua tulkintaansa kaiken sen ahdistavuuden, mitä pieni ihminen saattaa uskonnon ristiriitaisten vaatimusten edessä tuntea. Tyylikäs ja huolellinen, mustanpuhuva underground-henkinen piirrosjälki on persoonallisuudellaan kokoelman mieliinpainuvimpia.

Mutta osaavat muutkin. Kirjan tekijät ovat kovasti eritasoisia, osa piirtää hieman suttuisia ja yksinkertaisia tikku-ukkosarjiksia, toiset ovat täysinoppineiden veroisia taitavalla tarinankuljetuksellaan ja huolellisella piirrosjäljellään. Pidin kovasti esimerkiksi Marja Siiran syntiinlankeemus-tarinasta.

Samoin Jaana Kekkosen nelisivuinen Joona-tulkinta on mangahenkisyydessään järjettömän komeaa jälkeä.


Koululaishuumoria viljellään kirjassa runsaasti, mutta suurimmaksi osaksi sellaisella tavalla, joka saa aikuislukijankin röhöttelemään. Alatyylinen, mutta ah niin hauska tarina on Elina Niirasen Jeesus & aviorikoksesta tuomittu nainen, jossa Jeesus kuvataan Öljymäen tunnetuimpana hasakauppiaana. Maalauksellisen hieno ja teknisesti todella taitava tekijä on myös Heidi Seppänen, joka on valinnut aiheekseen Juudaksen petoksen.

Johtuneeko omasta runotyttötaustasta vai mistä, mutta kirjoittajalinjalaisten teksteihin jaksoin keskittyä paljon huonommin kuin sarjakuvalinjalaisten töihin. Toisaalta, tätä ehkä selittää myös sarjakuvan moniulotteisempi pelikenttä. Nuorten tekijöiden töistä erottuu, että lahjakkuutta tällä alalla on monella tavalla: yksi hanskaa kuin luonnostaan dramatisoinnin, tiivistää tarinan muutamaan sivuun siten, että teksti ja kuvat vievät molemmat kerrontaa eteenpäin. Joku piirtää näennäisen simppeliä ja yksinkertaista jälkeä, mutta sen verran persoonallisella ja huumorintajuisella otteella, että sillä tehdään vielä tasaisen tappavaa ja hyvää jälkeä tulevaisuudessa. Joku on piirtäjänä ja tussaajana huippulahjakas.

Suomessa elää alle kymmenen ihmistä sarjakuvia tekemällä, mutta nuorille ihmisille vuosi taidelinjalla omia kykyjä kehittämässä on mitä mainioin tapa punnita kykyjään ja saada taitoa tuleville vuosille, joko harrastuksen tai uran parissa. Hitsi, kyllä meikäläisenkin pitää päästä verestämään kuvataideharrastusta jollekin piirustus- tai maalauskurssille esimerkiksi ensi talvena kansalaisopistossa. Draamatun osalta pitää toivoa, että joku rippikoulun vetäjä tai uskonnonopettaja todellakin saisi valtuudet ja budjetin hankkia tätä kirjaa opetusmateriaaliksi. Kirjaan on tiivistetty loistavasti Raamatun tutuimmat tarinat, vieläpä ilahduttavan anarkistisessa ja teräväkatseisessa valossa. Vaikea sanoa suuttuisivatko kapeakatseisimmat uskonnonharjoittajat Draamatun huumoripitoisimmista tulkinnoista. Toivottavasti eivät - kirjasta saa potkua ajatuksilleen jokainen, joka on hivenenkään uhrannut ajatuksiaan kristinuskolle, myönteisessä tai kielteisessä mielessä. Ja monipuolinen kuvitusjälki, hienot käsikirjoitukset ja persoonalliset toteutustavat viehättävät lukijaa jo ihan itsessään. Tätä teosta kannattaa käydä vaatimassa paikalliskirjastoon.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria
Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi