Jhumpa Lahirin
Tuoreen maan nappasin joskus viime kesänä divarista vaihtokirjana mukaani. Keltainen kirjasto on laadun tae ja hyväkuntoisilla Keltaisen kirjaston kirjoilla on jonkin verran keräilyarvoakin. Luettavien kirjojen runsaudenpulasta kertonee jotain, että
Tuore maa on odotellut lukuvuoroaan tänne asti. Lahirin nimi oli jäänyt mieleen sekä lehti- että blogiarvioiden kiitoksista. Googlettamalla blogiarvioita löytyikin paljon, tässä niistä joitakin.
Tuoreen maan ovat lukeneet ainakin
Lumiomena,
Anna Elina,
Sanna ja
Ina.
Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Lahiri on kerännyt melkoisia suitsutuksia. Mukavaa luettavaa
Tuore maa olikin. Koska olen välillä hieman turhankin herkkä käännöskielelle, tarkastin ensimmäisenä suomentajan nimen ja huokasin helpotuksesta. Kokenut konkari Kersti Juva on kääntänyt
Tuoreen maan eikä lukiessa tarvinnut jännittää suomentajan pärjäämisen puolesta.
Lahiri kuvaa kirjan novelleissa Yhdysvaltoihin asettuneita intialaisperheitä, tarkemmin sanottuna bengalilaisperheitä. Koulutetut bengalilaiset saapuvat opiskelemaan tai tekemään akateemista uraa, mutta sekä vanhemmilla että lapsilla on pieniä kasvukipuja kahden kulttuurin välillä. Teema laajenee kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ylipäätään: kun maailma muuttuu huimaa vauhtia, on perinteidenkin muututtava, ainakin osittain.
Bengalilaisnäkökulma maustaakin keskiluokkaiset ihmissuhdevatvonnat uudella tavalla. Tarinassa
Ei kuulu kenellekään kuvataan kolmekymppisten harvardilaisopiskelijoiden kimppakämppää ja suhdekiemuroita. Tuttu aihe saa uudenlaisen virityksen, kun heti alussa kerrotaan, miten tuntemattomat intialaismiehet soittelevat Sangille kohteliaita kosintapuheluita.
Novellit ovat niin pitkiä, että mielestäni ne lähestyvät jo pienoisromaaneja. Tämä korostuu erityisesti kokoelman päättävässä kolmen novellin kokoelmassa.
Kerran elämässä, Vuoden loppu ja
Rantautuminen kuvaavat Heman ja Kaushikin risteäviä elämänkohtaloita. He tutustuvat lapsena, koska heidän vanhempansa ovat perhetuttavia, ja tapaavat aikuisena uudelleen toisella puolen maailmaa.
Tarinat etenevät notkeasti.
Tuore maa on sujuvalukuinen, mutta henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja monet pienet seikat muistuttavat elämän ennustamattomuudesta. Pidin erityisesti siitä, miten monissa novelleissa menneisyys ja nykyisyys törmäsivät. Lahiri tuntuu muistuttavan, miten yhden ihmiselämän aikana tutut ja rakkaat asiat saattavat muuttua vieraiksi, lähes tunnistamattomiksi, ja silti niillä on merkitystä nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin. Kirjan lopetukselle pitää antaa erityiskiitokset. Heman ja Kaushikin tarinan päätös ankkuroi kirjan tunnistettavasti aikalaistodellisuuteen.
Joskus minulla on novellikokolmien kanssa keskittymisvaikeuksia - kun saa yhden tarinan loppuun, pitää muistutella itseään kirjan pariin palaamisesta. Vähän tätä ongelmaa minulla nytkin oli, mutta
Tuore maa kesti hitaammankin lukemisen. Kirjassa oli paljon hienovaraista kauneutta, mutta ei makeilua. Jälkimaku tuntuu viipyilevältä, arvokkaalta.
Pääsiäisen myötä tuore maa alkaa toivon mukaan pilkistellä näkyviin jo ainakin Etelä-Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!