Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?

 

Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.

 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?

 

Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.

 

Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä

 

Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.

 

Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.

 

Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.

 

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
Veikko Huovinen: Lentsu

H.C. Andersen: Pieni merenneito

Kuvitus: Jiří Trnka.

Andersenin satuja kuuluu lapsuuteni rakkaisiin satukokoelmiin. Vuonna 1973 suomennetussa on komeassa kokoelmassa on Jiří Trnkan kuvitus ja Eeva-Liisa Mannerin suomennos. Maailman satuaarteita -nimiseen sarjaan kuuluvaan kirjaan on siis todella panostettu. Kirjasta näkee, että sitä on luettu ahkerasti: selkämys notkuu ja sivut ovat käytössä kuluneen näköisiä.

Jostakin syystä mielessäni ehti pyöriä jonkun aikaa Pienen merenneidon uusintalukeminen. Ehkä täkynä oli Katjan satuhaaste. Kommenteista näkee, että myös Suketus luki tämän sadun. Samoin Sara löysi tämän sadun divarin satukirja-aarteesta. Kenties Andersen-muistojani on hämmennellyt Fables. Siellä kun Andersenin Lumikuningatar on näyttäytynyt pahisten joukossa, ja samassa sadussa lasinsirun silmäänsä saanut Kai (Fablesissa Kay) on myös ollut tärkeässä roolissa.

Disneyn animaatiosovitusta Pienestä merenneidosta on joskus pidetty kaupallisena pyhäinhäväistyksenä, onhan siinä kehdattu vääntää tarinalle onnellinen loppu. Mutta sadun uusintalukeminen sai Disney-sovituksen tuntumaan suorastaan terapeuttiselta, niin julma ja surullinen tämä satu on.

Lukeminen herätti myös kiinnostuksen perehtyä tarkemmin Andersenin elämään. Mikä mies tämä satusetä oikein olikaan? Pieni merenneito on lyyrisen kaunis ja herkkä satu, jota Mannerin taidokas suomennos vielä korostaa. Mutta en ihmettele, että lukiessa mieleen palautui lapsilukijana kokemani ahdistus tämän sadun äärellä - kuinka traaginen koko tarina on! Vasta lopussa suodaan pieni helpotus lukijalle, ja hassua kyllä, myös alleviivaava ja sen vuoksi vähän töksähtävä pikku opetus. Itse asiassa Wikipediasta löytyy tähänkin selitys, sen mukaan Andersen muokkasi ja selitteli loppua jälkikäteen.

Symboliikkaa tästä sadusta voisi löytää vaikka kuinka paljon. SurLaLune-sivustolta pääsee ainakin alkuun.

Andersenin satuja -kokoelmasta löytyy monta muutakin mieleen jäänyttä klassikkoa, kuten jo mainittu Lumikuningatar. Ainakin Villijoutsenet on jäänyt kiehtovana ja paljon optimistisempana satuna mieleen. Ehkä täytyy nautiskella Andersenia lisääkin taas joskus, nämä sadut tuntuvat antavan aikuislukijalle aivan uudenlaisia tasoja lapsena koettujen lukuelämysten rinnalle.

Lue myös nämä:

Tove Jansson: Taikurin hattu

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Veikko Huovinen: Veitikka

Sotkamon tarkka-ampujan Veikko Huovisen poismenosta uutisoitiin noin vuosi sitten. Kirjailija nukkui pois 82-vuotiaana. Kirjailijanura oli Huovisella hämmästyttävän pitkä, melkein 60 vuotta. Joitakin uusintapainoksia Huovisen tuotannosta on nytkin saatavilla. Kun viimeksi pyörähdin Akateemisessa kirjakaupassa, olivat Huovisen kirjat äänikirjavalikoimassa huomattavan hyvin edustettuina.

Eräs tuoreenpuoleisista uusintapainoksista on Veitikka, joka julkaistiin ensi kerran vuonna 1971. Nappasin kirjan luettavakseni isän kirjahyllystä, pokkaripainos on vuodelta 1979. En ole ihan varma, olenko lukenut Veitikkaa ennen. Jos olen, lienen ollut niin nuori etten ole kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa tai jaksanut paneutua siihen. Nyt uppouduin kirjaan riemumielin.

Riemuun onkin aihetta, onhan kirjan alaotsikko A. Hitlerin elämä ja toiminta. Huovinen on kirjoittanut tieteelliseltä näyttävän elämäkerran Hitleristä. Isä muisteli, että aikalaisreaktiot olivat hämmentyneitä. Vakuuttavan näköinen lähdeluettelo sumutti monia. Olisipa mukava perehtyä vaikka Åke Wendelin tutkimukseen Hamnbusar, haschisch, surströmming (Förlagsfirma Ragnar Reuter, Göteborg 1958).

Yle Areenasta löytyy 9-minuuttinen Huovisen haastattelu, jossa hän vakavalla naamalla kertoo tutkimustyöstään ja esittelee kirjaan päätynyttä, huippuharvinaista valokuvamateriaaliaan. Kiinnitin huomiota siihen, miten vaatimattomaksi tiedetty kirjailija arvelee haastattelussa kenties luoneensa kokonaan uudenlaisen kirjallisen lajin. Ehkäpä. Mieleen tulee, että Jari Tervon Myyrä taitaakin olla monelta osin Veitikan kirjallinen jälkeläinen. Lisäksi Huovinen kertoo haastattelussa, että kriitikot ovat olleet kirjasta hämillään eivätkä kaikki tunnu sitä ymmärtäneen. Kirjailija sanoo myös haluavansa kehottaa nuoria ihmisiä epäuskoisuuteen, sillä nuoriso joutuu kaikissa sodissa tekemään raa'an työn.

Veitikka kuvaa Hitlerin elämänvaiheet sekoittaen historiankirjoituksesta tuttuja faktoja ja Huovisen nasakkaa huumoria. Pikku Adin lapsuus, nuoruus ja kokemukset ensimmäisen maailmansodan tantereilla käydään läpi perusteellisesti. Lukija saa hyvän kertauksen Saksan natsiaatteen historiasta ja toisen maailmansodan vaiheista. Välillä saa nauraa röhähtää, mutta luku nimeltä Vartioituja leirintäalueita ei naurata. Keskitysleirikuvaukset ovat taas kerran kammottavaa luettavaa.

Huovinen haluaa riisua Hitleriltä mystifioidun pahuuden. "Naurakaa hulluille pedoille ajoissa", kehottaa esipuhe. Niinpä Huovinen tarkkailee - merkittäviin lähteisiinsä nojaten - Hitleriä arkitoimissa. Lähtöteoriana on, että Hitler ei suinkaan halunnut voittaa sotaa. Vaan hän oli veijari ja petkuttaja, joka halusi antaa Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle sellaisen opetuksen, jota ei hevillä unohdettaisi. Huovinen lähestyy Hitlerin sodankäyntiä siitä näkökulmasta, että Hitlerin tarkoituksena oli saada aikaan maksimaalisen paljon tuhoa ja kaaosta. "Puolen vuoden sisään onnekas Hitler oli pystynyt hankkimaan itselleen jymyviholliset, Neuvostoliiton ja Amerikan. Tuollainen terhakkuus on hyvin harvinaista, elettiinpä sitten mitä aikakautta tahansa."

Valehtelua ja huijaamista löytyy kaikista Hitlerin toimista. Huovisen tyyliin kuuluu viehtymys erilaisiin listauksiin ja luetteloihin, erityisesti ruoan yhteydessä. Niinpä hän pääsee kuvaamaan antaumuksella Hitlerin mässäilyä. Hänen mukaansa kuva Hitleristä mahavaivaisena kasvissyöjänä oli ovelaa propagandaa, ja yksityiselämässään Hitler oli reipas herkkusuu. Kun tähän yhdistetään maailmanhistorian käänteet, joilla Hitler ennen sodan syttymistä hämäsi ja huiputti naapurivaltioiden poliitikkoja, saattaa hymy joko hyytyä tai kääntyä ivalliseksi irvistykseksi. Ihmisen laumasieluisuus, vahvojen ideologioiden kaipuu ja taipumus heittäytyä ovelampien ja vahvempien kusetettavaksi saavat Huoviselta armotonta löylytystä. Hän muistuttaa, että ei pahuus Hitleriin loppunut - samat aatteet ja toimintatavat löytyvät kaikkina aikoina joka puolelta maailmaa. Tämäpä oli täysin totta sekä Veitikan kirjoitusaikana että tänäkin päivänä.

Lukemassani painoksessa ihmetytti, että varsinkin loppupuolella oli pitkiä pätkiä kursivoitua tekstiä. Alussa kursivoinnit vaikuttivat loogisilta - esimerkiksi saksankieliset termit tai nimistö saattoivat olla kursiivilla. Mutta viimeisissä luvuissa oli yksittäisiä sanoja, lauseita tai pitempiäkin pätkiä kursivoitu. En keksinyt, millä logiikalla kirjailija itse olisi kursivoinnit tehnyt. Ne muistuttivat tapaa, joilla sensuurin poistamat pätkät oli merkitty uusiin painoksiin Sotaromaanin tai Saatana saapuu Moskovaan -kirjan sivuilla. Olisipa mukava kuulla hyvä selitys tähän. Lisäksi kirjassa oli jonkin verran pieniä kielivirheitä, mikä hämmästytti, sillä Huovisen kirjoittama suomen kieli on kokonaisuutena nautinnollista, virkistävää ja erinomaista. Onko kustannustoimittajalla ollut kiire? Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Huovinen muuten kuvaa maailmansodan vaiheita aika tarkasti, Suomen talvi- ja jatkosotaa ei käsitellä lainkaan. Minkähän vuoksi? Oliko kyseessä päätös tasapainottaa kerrontaa jättämällä Suomen osuus minimiin - Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä mainitaan - vai vaikuttiko ajan ilmapiiri päätökseen?

Kokonaisuutena Veitikka oli purevan osuvaa, yhtä aikaa naurattavaa ja karmaisevaa luettavaa. Ehdoton must kaikille toisesta maailmansodasta kiinnostuneille. Hämmästyttävää kyllä, kirjan ainoa vieraskielinen käännös on kustantajan kirjailijasivun perusteella puolannos. Luulisi että tämä jos mikä on sellainen kansainvälinen ja tunnettu aihe, joka kiinnostaisi englanninkielistä lukijakuntaa ja koko Eurooppaa, kenties koko maailmaa. Hesarin Muina miehinä -arviosta löytyy maininta, että Veitikasta toimitettiin sadalle ulkomaiselle kustantajalle käännösnäytteet, mutta laajamittaista kiinnostusta ei syntynyt. Osaselitys käännöksien puutteeseen voi olla siinäkin, että ilmeisesti suomalaiskustantajien vientiosaaminen on ollut melko vaatimatonta ja taitaapa olla välillä vieläkin. Kun Sofi Oksanen sai lähtöpassit WSOY:ltä, kritisoi hän ankarasti juuri kustantamon osaamisen puutetta vienninedistämisen suhteen. Kansainvälistä menestystä maistanut Elina Hirvonen kuuluu pienen Avain-kustantamon kirjailijoihin ja on käsittääkseni varsin pitkälle joko omatoimisesti tai pienen ydinjoukon voimin saanut kirjojaan käännetyksi ja tunnetuksi. Mika Waltarin elämäkerrasta käy hyvin ilmi, kuinka muutama vuosikymmen sitten suomalaiskirjailijan kansainvälinen menestys oli jotain ennennäkemätöntä, jota ei osattu WSOY:ssä hyödyntää tai edes suhtautua siihen oikein.

Ainakin Huovisen kehotus nauraa diktaattoreille on Youtube-aikakaudella toteutunut hyvin. Nettiin on laitettu todella paljon dokumenttipätkiä, joissa Hitler puhuu, ja vähintään yhtä paljon on niitä, joissa päälle on miksattu musiikkia ja näin tehty Hitleristä pop-tähti. Hienossa saksalaisessa Perikato-elokuvassa (Der Untergang) Bruno Ganz teki huikean roolin Hitlerinä. Kulttuurinen meemi lähti liikenteeseen, kun Perikadon kohtauksen päälle on tehty uusia tekstityksiä, kuten Vaalirahoitus ja Hitlerin olut-ongelma. Myös muilla kielillä löytyy lukuisia versioita.
Uusia kirjablogeja on viime aikoina syntynyt ilahduttavan paljon, ja vaikuttaa siltä että tyypillinen kirjabloggaaja on nuori nainen. Stereotyyppisesti tuntuu siltä, että tällaiset "äijäkirjailijat" eivät taida tämän lukijaryhmän ykkösvalintoja olla. Niinpä otankin tähän loppuun pienen suositus- ja muistutuslistan siitä, miksi Veikko Huovisen kirjoja kannattaa lukea.

1. Ne ovat hauskoja. Poikkeuksiakin on, kuten olen kuvannut Koirankynnen leikkaajan ja Kasinomies Tomin lukemisen jälkeen. Vaan useimpien kirjojen ääressä saa nauraa, joko hihitellen tai hervottomasti höhöttäen.

2. Niistä puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja kikkailu. Huovinen kirjoittaa selvää suomea, juonet etenevät kronologisesti, joskin usein humoristille sopien ennalta-arvaamattomasti. Hänen kirjojensa parissa ei joudu arvuuttelemaan metafyysisten tapahtumien merkityksiä, vaan aina ollaan tukevasti maan kamaralla.

3. Ne ovat kielellisesti loistavia. Rikas, ilmaisuvoimainen suomen kieli taipuu Huovisen käsittelyssä moneen muotoon. Terävät ja osuvat ilmaisut saavat lukijan hyrähtämään tyytyväisyydestä.

4. Ne ovat suomalaisia. Olen verrannut Hilkka Ravilon tyyliä ruisleipään pullahötön keskellä, ja sama pätee Huoviseen. Hänen tuotantonsa on kirjallista ruisleipää - tummaa, väkevää, sopivasti hapanta, suomalaista, sellaista jonka jälkeen on tyytyväinen ja hyvä olo, mutta ihan vaan hyvän maun vuoksi tekee vielä mieli pikkuisen lisää.

5. Ne ovat ajankohtaisia. Huovisen teksteistä hyvin suuri osa ei ole vanhentunut lainkaan. Toki kirjoissa esiintyvät ajankohtaansa sidotut ilmiöt ovat ehtineet muuttua ajan patinaksi - esimerkiksi tässä Veitikassa viittaukset ilmestymishetken Itä-Saksaan ja Berliinin muuriin. Mutta jotkut kirjat saattavat tuntua vanhentuneilta ja tehonsa menettäneiltä jopa 5-10 vuotta ilmestymisensä jälkeen, niin ilmestymishetkeensä sidottuja ne tyyliltään ovat. Huovisen kirjojen parissa ei tätä tunnetta ole tullut.

Kirjoja julistetaan klassikoiksi vähän vaihtelevasti - toisia saatetaan nimittää klassikoiksi hyvinkin pian niiden ilmestymisen jälkeen, toisille tämä kunniamaininta lankeaa vasta vuosikausia, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Huovisen kirjoista klassikkonimikkeen on jo aikoja sitten saanut Havukka-ahon ajattelija. Vaan eipä kannata rajoittaa Huovis-lukemisiaan siihen. Passaa hypätä vaikkapa reippaan veitikan, viiksekkään Adin matkaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Jari Tervo: Myyrä
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Juha Numminen: Lähikuvassa Lenita Airisto

Hyvää uutta vuotta! Minun vuodenvaihteeni sujui rauhallisissa merkeissä Kainuun suunnalla. Lomalukemisena ahmaisin toimittaja Juha Nummisen tuoreen kirjan Lähikuvassa Lenita Airisto. Tuskin olisin tähän muuten tarttunut, elleivät sekä isä että äiti olisi suositelleet tätä painokkaasti, kehuen mukavaksi lukuelämykseksi.

Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa kirja olikin. Elämäkerta olisi tälle kirjalle hieman mahtipontinen sama, vaikka Airiston elämänvaiheet syntymästä nykypäivään läpi käydäänkin. Tuo otsikossa mainittu "lähikuva" onkin pätevä määre. Numminen on ollut toimittajana töissä mm. Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä ja kirjan tekstistä päätellen hän on tuntenut Lenitan jo pitkään. Sujuvasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaakin.

Minulla on ollut Lenitan tekemisistä vain hämärä käsitys, vaikka totta kai mustatukkainen Airisto onkin tuttu hahmo lehtien palstoilta. Voimakkaimmin olen assosioinut hänet valkoisiin tennissukkiin - en tietenkään hänen omaan pukeutumiseensa liittyen, vaan takavuosien (aiheelliseen) kritiikkiin, kun Lenita läksytti suomalaismiesten tyylitöntä bisnespukeutumista. Musiikillisen suosikkini Jaakko Tepon myöhäistuotantoon kuuluu Lenitalle omistettu kappale. Muuten Lenita onkin käsite, esimerkkejä populäärikulttuurista löytyy runsaasti. Esimerkiksi Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa Pekka Huotarin esittämä henkilöhahmo rähisee Meerille: "Eipä huuvella ihmisille Lenita." En muista esiintyykö tämä repliikki jo Heikki Turusen alkuperäisteoksessa, nyt ei valitettavasti ole käsillä kirjaa, josta tarkastaa.

Niinpä kirjasta saikin hyvän kuvan diplomiekonomin työhistoriasta: kansainvälisiä vienninedistämisnäytöksiä, toimittajan työtä niin televisiossa kuin lehdissäkin, muotialan töitä. Pikakatsauksen aiheeseen löytää Lenitan kotisivuilta. Vaikutuksen teki Lenitan feministinen asenne. Monet aiheet ovat sellaisia, joita on tullut pohdittua niin yksin kuin yhdessä ystävien kanssa - vaikka ikäeroa minulla ja Lenitalla on 40 vuotta, niin jotkut asiat eivät valitettavasti ole edelleenkään menettäneet ajankohtaisuuttaan. Uskaltavatko naiset puolustaa omia etujaan ja toteuttaa omia unelmiaan? Uhraako nainen parisuhteen vuoksi oman etunsa ja oman elämänsä? Kuinka edetä miesvaltaisessa työelämässä, kuinka kohdata miesten naiseen suuntaama latistus tai alistus? Lenita ei ole kiltteillyt tai nöyrtynyt, hän on ottanut oman tilansa ja tykittänyt täydeltä laidalta, silloin kun on ollut sen aika.

Kirja on kirjoitettu niin ovelalla, lukijan puolelleen kietovalla tyylillä, että vasta kirjan loppupuolella havahduin jonkinlaiseen kriittisyyteen ja tajusin, että joku toinen olisi voinut kirjoittaa Lenitasta jotain aivan muuta. Tämä teos on tehty Lenitan kanssa yhteistyössä, hänen haluamansa näköiseksi. Vastakkaisia mielipiteitä pitäisi kysyä muualta. Eipä minulla ole kuitenkaan hinkua mennä sellaisia etsimään, niin taitavasti Juha Numminen valottaa positiivisten asioiden lisäksi myös Lenitan vastoinkäymisiä ja haasteita.

Olen tainnut aiemminkin todeta, että elämäkerrat ja elämäkerralliset tekstit ovat siinä mielessä kiinnostavaa luettavaa, että niissä tapahtuu sellaisia asioita, jotka fiktiossa olisivat epäuskottavia. Lenita on ollut Sinkkuelämän Samantha jo 1970-luvun Suomessa, älykäs ja kauppatieteisiin suuntautunut missi jo 1950-luvulla, itsensä brändääjä jo kymmeniä vuosia ennen kuin moisesta kukaan on puhunut mitään. Kirjassa on useita herkullisia anekdootteja ja samalla se raottaa näkymää lähihistorian suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Mukavaa luettavaa, tosiaan.

Lopuksi voisin ottaa pienen katsauksen vuoden 2009 blogisatooni. Blogiin kertyi juttua 34:sta kirjasta. Näiden lisäksi olen lukenut 10-20 kirjaa Etelä-Saimaan kirja-arvioita varten, joten lukutahtini on ollut 1 kirja 1-2 viikossa. Lehtijuttujen yhteenvedon löytää helpoimmin Kritiikkiportista, kun tekee haun nimelläni. Valitettavasti Etelä-Saimaa ei kaikkia kirja-arvioita nettisivuilleen laita, vaan osa jutuista on julkaistu vain paperilehdessä, jolloin ne eivät Kritiikkiporttiinkaan nouse. Vuoden aikana ainakin Tammi ja Like ovat nostaneet joitakin (lehti)kirja-arvioitteni sitaatteja nettisivuilleen, mutta erityisesti arvostan sitä, että Sammakko-kustantamo nosti sitaattini Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan kansiliepeeseen. Ko. lainaus on Lääkäriromaani-arviostani peräisin. Blogin tiimoilta pieni julkisuusnoste tuli syksyllä, kun Karjalaisen toimittaja teki juttua Anna-kirjoista ja haastatteli minuakin, juttu kiersi maakuntalehtiä jonkin verran. Hieno kokemus oli käydä pitämässä pieni puheenvuoro Veikko Huovis -seuran kokouksessa helmikuussa Kajaanissa ja tavata kirjailija tuolloin ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa.

Vuonna 2009 lukemistani kirjoista nostan ykköseksi Mika Waltarin Johannes Angeloksen. Tästä ei historiallinen romaani parane! Lisäksi olen tyytyväinen hyviin käännöskirjoihin, joita luin: Sarah Watersin Yövartio, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sekä tämä uusin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Olenhan usein meinannut laajentaa käännöskirjallisuuden lukemistani, pidänhän suomalaisesta kirjallisuudesta paljon ja lukeminen painottuu siihen. Nuo olivat hyviä kokemuksia. Lehdissä on keskusteltu viime aikoina, ovatko kustantamot aikeissa supistaa käännösvalikoimaansa ja olisiko tämä kuinka kohtalokasta suomalaisille lukijoille. Mielipiteeni on hieman kahtiajakoinen. Toisaalta on itsestään selvää, että hyviä käännöksiä tasokkaista kirjoista tarvitaan. Toisaalta kääntämättömyys ei suinkaan jättäisi suomalaisia pimentoon samalla lailla kuin takavuosina: esimerkiksi englantia osataan Suomessa hyvin ja nettikirjakaupoista saa mitä vain. Olenhan minäkin lukenut esimerkiksi L.M. Montgomeryn tuotantoa ja hänen elämäkertansa nimenomaan englanniksi, pimennossa olisin ollut jos olisin jättäytynyt suomalaiskustantamojen varaan tässä asiassa. Samoin Harry Potterit ja Marian Keyesit ovat vakiintuneet minulla englanniksi luettavaksi, ja moni muukin kirja on ollut positiivinen lukuelämys englanniksi.

Monia muita kieliä taas osataan vähemmän, ja vaikka minäkin osaan hieman esimerkiksi venäjää, en mitenkään pystyisi lukemaan venäläisiä klassikkoja alkukielellä. Ehkä Suomessa kannattaisi keskittyä käännösten osalta muuhun kuin englanninkieliseen kirjallisuuteen?

Vuoden pettymys oli Stieg Larssonin Millennium-trilogia, se ei mielestäni noussut ollenkaan hypetyksensä tasolle. Vaan lukihan tuonkin ennen kuin selkäänsä otti, ja toki kirjallisuudessa on suuren yleisön suosiossa olevia hittejä jotka eivät välttämättä himolukijalle kovin ihmeellisiä kiksejä anna, samalla lailla kuin intohimoisia musiikin harrastajia eivät suosituimmat listahitit aina jaksa elähdyttää.

Lukulistalla on seuraavana joitakin ikkunalaudan pinossa pitkään odottaneita kirjoja, ja epäilemättä uusiakin löytyy samalla tavalla kuin tähänkin asti: kirjaston hyllyjä katselemalla ja "suositteluhyllyjen" täkyihin tarttumalla, lehtiarvioiden ja nettijuttujen perusteella sekä lähipiirin suosituksista, divarien vaihtokappaleista sekä vapaiden assosiaatioiden perusteella. Antoisia lukuhetkiä muillekin!

Lue myös nämä:
Roman Schatz: Rakasta minut
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Marian Keyes: Sushi for beginners

Ah, mikä leppoisa perjantai-ilta. Kaljaa, makkaraperunoita - ja Marian Keyesin kirjan loppuratkaisut.

Olen lukenut Sushi for beginners -kirjan muutama vuosi sitten äidin kirjahyllystä. Tämä toinen lukukerta on jaksottunut melko pitkälle ajalle - olen lukenut kirjaa pätkittäin aina miehekkeen siskon kirjahyllystä anoppilassa kyläillessä. Viime kyläreissun yhteydessä piti ottaa kirja mukaan lainaksi, kun loppua kohti kiihtyvä juoni otti minut valtaansa.

Sushi for beginners kertoo kolmen naisen, Lisan, Ashlingin ja Clodaghin elämän käänteistä. Kuten Marian Keyesin kirjoissa usein, naiset ovat 30+ iässä, eli vakiintuneet jo jollakin laillakin ainakin työelämään, vaikkakaan eivät aina perhe-elämään. Kiinnostavaa on, että kukaan kolmesta ei ole mitenkään erityisen herttainen tai puoleensavetävä päähenkilö. Samaistuttavia nämä henkilöt kyllä ovat, vaikka eivät aina lukijaa muistuttaisikaan. Lisa on pinnallinen ja trendikäs piinkova uranainen, joka kuitenkin joutuu jossakin vaiheessa pohtimaan maanläheisiä työväenluokkaisia juuriaan. Ashling on neuroottinen tylsä tavis, taikauskoinen huonoja poikaystäviä haaliva nainen. Clodagh on kaunotar, jolla on ihana mies ja kaksi lasta ja ihana koti, jota voi miehen rahoilla sisustaa loputtomiin, mutta silti häntä ahdistaa jollakin merkillisellä tavalla koko ajan.

Sekä Lisa että Clodagh joutuvat pohtimaan, mitä pitäisi tehdä kun huomaa itse pilanneensa ihmissuhteensa. Ashling taas ottaa henkisesti turpiinsa ulkopuolisilta ihmisiltä ja joutuu pääsemään siitä yli. Sopiva loppukohtalo kaikille lopulta löytyy, onneksi.

Kirja sijoittuu naistenlehden toimitukseen. Keyes on todella taitava kirjoittamaan toisaalta kevyen nokkelaa viihdettä, toisaalta hän vääntää kliseisetkin lähtötilanteet niin taitavasti mutkalle, että lopputuloksena on moniulotteista, arkielämästä tuttua ja elämänmakuista tekstiä. Hieno taito.

Sushi for beginners ei ihan vauhdikkaammasta päästä Keyesiä ole, mutta kunhan pienestä alkuhitaudesta päästään yli, kiihtyvät kierrokset loppua kohti. Varsin suositeltavaa luettavaa humoristista, älykästä ja viihdyttävää luettavaa kaipaaville.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: A Tangled Web
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Veikko Huovinen: Lentsu

Kasinomies Tomin jälki-imussa tuli luettua myös Lentsu. Olisiko tämä noin kolmas kerta, kun kirjan luin. Lukiessa mieleeni nousi myös muistumia Lentsun tv-sarjaversiosta. Unohtumaton roolisuoritus oli siinä Esko Nikkarilla. Kun hän esitti röhäisenä kiroilevaa Toivo Kesseliä kuorma-auton kanssa tappelemassa, tiivisti hän jotain oleellista siitä, miten elämä välillä pientä ihmistä koettelee.

En millään saa päähäni, mitä on oikea termi tällaisille kirjoille, elokuville tai muille vastaaville taideteoksille, joissa kuvataan ketjuna eri ihmisiä, joita yhdistää jokin välittäjänä toimiva asia. Paha maa -elokuvassa (kuten myös inspiraationa toimineessa Leo Tolstoin novellissa) se oli väärennetty seteli. Episodielokuvaksi tämmöistä ehkä tavataan nimittää? Lentsussa asioiden liikkeellepaneva voima on ärhäkkä flunssavirus. Pitkään se kiertää pienen kainuulaisen kirkonkylän asujaimistoa, mutta pääsee kirjan loppupuolella maailmankiertueelle: sveitsiläiseen kongressiin, jossa kulissien takana suurvallat käyvät asekauppaa afrikkalaisten kanssa, ja sieltä itsensä Idi Aminin tykö. Nykyäänhän nyrkkeilijä Amin Asikainen tunnetaan lempinimellä Idi. Hienoista historian tajun puutetta tässä mielestäni osoitetaan. Jos Asikaisen etunimi olisi Adolf, tuskinpa häntä silti "Hitleriksi" kutsuttaisiin.

Lentsu alkaa, kun pienviljelijä Rinteelän Aleksi saa flunssan ja karaisee sitkeydellään viruksen täyteen taisteluvalmiuteen. Aleksin filosofiasta löysin osuvan kuvauksen myös oman ikäryhmäni naisista: "Suomen naiset on pilattu ehkäsypillereillä ja yleensä lännen naiset. Kolmekymmenvuotiaina ne on elämänsä eläneet. Ne baarissa tuijottaa keskikaljalassiin mittäännäkemättömin silmin. Ne ei oo mittään, ei mittään, ne on tuhottu synteettisillä aineilla." Pitäisiköhän laittaa tämä muistutukseksi itselleen jääkaapin oveen?

Vuonna 1978 ilmestynyt Lentsu on Huovista parhaimmillaan. Naseva sanailu pistää ajan ilmiöt kohdalleen elävästi kuvattujen henkilöhahmojen kautta. Kirjasta löytyy köyhä sotaveteraani, jota katkeroittaa kun valtion rahat menevät vesaisille ja nuorille kotkille, tunnollinen piensäästäjä, jota sieppaa jatkuvasti laukkaava, yli kymmenen prosentin inflaatio ja poliitikkojen devalvointitoimet, yrittäjä, jota valtion kahlehdinta riepoo, järjestäytynyt kommunisti, jonka unelmat huipentuvat kun kirkonkylässä järjestetään suuri ystävyysjuhla, johon osallistuvat myös neuvostoliittolainen Otkalenko ja suomalainen Urkuhart.

Välillä Huovisen julistus asioiden huonoudesta uhkaa kääntyä katkeruudeksi, mutta onneksi siitä suosta kuitenkin noustaan aina viime tipassa. Parhaiten sanoma menee perille, kun henkilöhahmot saavat itse purkaa hampaankoloon kertyneitä asioitaan. Ja sitä jokainen lentsun riivaama tekeekin sydämensä kyllyydestä. Kliimaksi koetaan Kesselin hirmuisessa kuolonajossa kuorma-autollaan.

Kirja oli hieman yllättäen tällä kertaa minulle kuin lyhyt oppitunti 1970-luvun kansantaloudesta ja politiikasta. Jospa minulle olisi jo kertynyt jonkinlaista perspektiiviä ja edes pintapuolista lähihistorian tuntemusta, että osaisi lukiessaan laittaa asiat suurin piirtein oikeisiin puihin. Tietyt ilmiöt eivät taas ole muuttuneet miksikään, vaikka puitteet olisivat. Olen itse sen ikäinen, etten muista esimerkiksi Niilo Tarvajärven tv-esiintymisiä, mutta melkeinpä kenet tahansa nykyisenkin tv-juontajan voisi tähän kohtaukseen sijoittaa:

"Ja TV-yleisö kaiketi hymyili autuaana nokkelalle verojohtajalle. Se on Tarvajärven syytä. Vaikka itse perkele suoraan helvetistä tuotaisiin johonkin laatikkoleikkiin ja se siinä nyökyttelisi sarvipäätään Tarvalle, kun tämä sanoisi "sillälailla", niin Suomen pöljä kansa olisi onnellinen ja taputtaisi käsiään!"

Muutenkin "nokattomat ja kirnunnuolijat" saavat kuulla kunniansa. Suorastaan nostalgiseksi on ehtinyt muuttua hyisen pakkastalven kuvaus metsän keskellä hengittävästä kylämaisemasta. Näkyypä Lentsu hyvässä imussa edelleen olevan, kun uusin painos, pokkari vuodelta 2007, on kirjakaupan verkkosivujen perusteella jo loppuunmyyty.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Arto Salminen: Lahti

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä

Kaipasin mukavaa hömppää luettavakseni ja äidin kirjastolainoista löytyi Kuumien aaltojen kerhon kesä. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, ovat tämän hömpän sankarittaret hieman vanhempia rouvia. Päähenkilöt ovat karkeasti ottaen ikäluokkaa 60+, sijainti on Boston, josta lähdetään välillä kesälomanviettoon Nantucketiin.

Kerhoon kuuluvat Faye, Alice, Marilyn, Polly ja Shirley, ja kyseessä on jo neljäs Kuumat aallot -kirja. Päähenkilöt on tyypitelty melko voimakkaasti, kuten yleistä onkin vastaavissa ryhmäkuvauksissa, että jokaiselle lukijalle riittäisi joku sopiva samaistumiskohde. On menestyvää tiedenaista, ylipainon kanssa kamppailevaa herkuttelijaa, hoikkaa miestennielijää. Amerikkalaisuus paistaa välillä läpi hieman liiallisena rahan ja maallisen mammonan korostamisena. Se vielä menee, mutta suomentaja Auli Hurme-Keräsen lähettäisin tekemään kotiläksyjä. Pääosin kirja on aivan sujuvaa suomea, mutta esimerkiksi repliikkeihin on jäänyt luvattoman paljon anglismeja. Eikö kääntäjän kielikorva sano mittään, eikö kustannustoimittaja muka huomaa? Vai pidetäänkö lukijoita niin pöhköinä, etteivät ne kumminkaan mitään tajua?

"- Etkö menisi istumaan ja riisuisi kenkäsi, niin minä laitan sinulle drinkin, hän ehdotti." Ei kukaan käytä suomeksi moista konditionaalirytäkkää. Riittävä ilmaisu suomeksi voisi olla jopa "Istu alas ja riisu kengät", pehmennellenkin voisi sanoa vaikka "Menepä istumaan alas ja ota kengät pois" tms. Nyt alkuperäinen ilmaisu paistaa läpi ja töksähtää ainakin minulla, hidastaen lukunautintoa.

Vaikka kirjan yksi päätavoite selkeästikin on muistuttaa, että vanhatkin naiset ovat ihmisiä ja heillä voi olla hauskaa ja kivaa ja mukavaa, ja että vaihdevuodetkin ovat ihan luonnollinen asia, korostetaan kirjassa minun makuuni silti liikaa esimerkiksi virtsankarkailua. Vähän väliä joku huolehtii pissaamisistaan, tutkii luomiaan, ryppyjään ja roikkuvaa ihoaan. Kirjan aloitusluku saattaisi jo pelottaa herkemmän matkoihinsa: siinä Faye menee ensimmäistä kertaa sänkyyn miesystävänsä, 70-vuotiaan Aubreyn kanssa. Faye ehtii saada kaksi kuumaa aaltoa, analysoida yhden epämiellyttävän luomen ihomuutoksia sekä huolehtia liukastusvoiteesta ja Aubrey saa kivuliaan limapussin tulehduksen olkapäähänsä kesken kaiken. Noh, ehkä tämä on ihan aiheellistakin muistutusta, taidetaanhan nuortenkirjallisuudessakin listata ahkerasti päähenkilöiden finnit ja muut ruumiilliset traumat. Nuortenkirjallisuutta muistuttaa myös suhde sukulaisiin. Teineillä ongelmia aiheuttavat vaativat vanhemmat, rouvaikäisille sankarittarille taas lapset ja heidän puolisonsa ja lapsenlapset, tosin edelleen myös omatkin vanhemmat saattavat olla huolenaiheena.

Ihan niin mukaansatempaava kirja ei ollut, että olisin lukenut sen sanasta sanaan tiiviisti ahmien, vaan välillä keskittymiskykyni herpaantui ja pompin sivuilla nopeasti eteenpäin lukien tiiviimmin sieltä täältä. Tärkeimmän hömppäkriteerin kirja kuitenkin täytti, eli se tarjosi viihdyttävää ja mukavaa menoa, antoi uppoutua mukavien ihmisten mukavaan maailmaan ratkomaan ihmissuhdeongelmia, nautiskelemaan hyviä ruokia ja ihailemaan kivoja maisemia.

Lue myös nämä:
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: Watermelon

Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Kirjoittaessani Koirankynnen leikkaajasta muistelin Kasinomies Tomia näin: "Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin."

Olen lukenut kirjan kertaalleen tuon vuoden 1990 jälkeenkin, joskus muutama vuosi takaperin. Kirja on jotenkin kangastellut mielessäni pitkän aikaa, vaatien uusintalukua. Pääsiäislomalla ehtii lukea, ja tällä kertaa löysin kirjasta taas uusia asioita.

Jos ensimmäisellä lukukerralla (jolloin kyllä taisin olla liian nuori ymmärtämään kirjaa kokonaisvaltaisesti) olin oudoksunut kasinomiehen pojan vasemmistoaatteita ja toisella kertaa hämmästellyt nappiin osuvaa kuvausta lamaa edeltävästä nousukaudesta, nyt ihastutti eniten naseva kuvaus suomalaisen elämäntyylin muutoksesta. Kirjan päähenkilö on elämänmenosta syrjään tipahtanut Leo, rantamökissään kaljoitteleva varhaiseläkeläinen. Hänen naapuriinsa aletaan rakentaa ökytaloa, johon muuttaa bisneskeinottelija Tom Johansson mukanaan nuori kakkosvaimo ja edellisessä avioliitossa syntynyt murrosikäinen poika. Monetkohan sisustus- ja naistenlehdet Huovinen lienee tutkinut kirjaa varten. Sävy on niin hienovaraisen pilkallinen, että sisustusfriikki voisi lukea kirjan kuvauksia aivan tosissaan. Syrjäytyneen päähenkilönsä Leon kautta väläytellään kuitenkin siellä täällä luksusta tavoittelevan elämäntyylin naurettavuutta. Leon ja rakennusmestarin välisessä keskustelussa vedetään nippuun koko suomalainen asuntohistoria ja ihmetellään samalla, mistä tälle köyhälle kansalle on tupsahtanut yhtäkkiä niin paljon rahaa, että voidaan tavoitella merkkituotteita, laskettelurinteita, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja.

Kirja on 18 vuotta vanha. Tässä välissä on koettu maamme taloushistorian syvin lama ja nykyään elämme keskellä sen jälkiä. Hyväosaisilla (joihin toki itsekin lukeudun terveenä, koulutettuna ja työssäkäyvänä kolmekymppisenä) menee entistä paremmin, huono-osaisilla entistä huonommin. Sisustaminen ei ole enää elitistinen harrastus, vaan lähestulkoon kansalaisvelvollisuus, päätellen esimerkiksi siitä, miten paljon telkkarista tulee erilaisia "kasvatusohjelmia", joissa opastetaan ihmisiä sisustamaan, pukeutumaan, kuntoilemaan ja laihduttamaan. Niinpä Kasinomies Tom onkin edelleen erittäin ajankohtainen kirja. Ilmestymisaikanaan se lienee ollut suorastaan aikaansa edellä, alkoihan taloudellinen romahdus vasta tämän jälkeen. Lyhyt tiivistelmä laman kulusta löytyy vaikkapa Wikipediasta.

"WC on pastellinsävyinen, hyvin dekoratiivinen, ellei jopa suloinen aparaatti. Vain sen huomaan voi täällä asuva nainen uskoa biomassaansa ja huuhtoa sen alas kirkkaalla vedellä, kasvoillaan herkkä, surumielinen hymy." Tarkassa luetteloinnissa ja kuvailussa pääsee esiin Huovisen viehättävä erikoispiirre: asioiden listaaminen, varastointi, keräily. Hamsterit-kirjassahan tämä ominaisuus tunnetuimmin käy ilmi. Tuotemerkkejä, taiteilijoita, liikemiehiä vilahtelee siellä täällä. Naistenlehti Juliskan haastattelu Johanssonien idyllistä on riemukasta parodiaa. Elämäntyylin nousukasmaisen kohentamisen piikittely ilahdutti minua näin paljon varmaankin siksi, että joudun nykyisellään matkustelemaan työn puolesta usein Helsingissä. Mikäs siinä, parhaimmillaan pasteerailu Punavuoren tai Eiran tyylikkäillä kaduilla vanhan arkkitehtuurin keskellä on ihan mukavaa. Välillä sitä vaan tuntee joutuneensa johonkin keinomaailmaan. Että tämäkö se on se Helsinki, mistä kaikki lehdet kirjoittavat ja jota elokuvissa ja tv-sarjoissa ihannoidaan. Tyylikkäitä, stailattuja ihmisiä ja toimistoja, huippukalliita design-liikkeitä ja muotivaatteita. Pakkohan siihen toki itsekin on sulautua ainakin sen verran, että laittaa kauluspaidan ja jakun työkäyntejä varten. Piipahdan joskus ehtiessäni teellä ja kaurakeksillä Strindbergin vanhassa ja tyylikkäässä kahvilassa, missä näkee usein hyvinhoidettuja suomenruotsalaisia ja voi kuunnella heidän vilkasta puheensorinaansa. Mutta kun ei se kuitenkaan ole kuin muutamalle neliökilometrille rajattu maailma. Junan puksuttaessa näkee, että jo Pasila on ihan samaa taajama-Suomea kuin koko muu maa: lähikauppoja, pitserioita ja pubeja, ja jossakin paljon kauempana tietää löytyvän metsä- ja järviluontoa. Että vaikka ne trendikkäimmät sisustus- ja naistenlehdet kuinka maalailisivat sitä urbaanin City-Helsingin ihmisyyttä ja elämäntyyliä meidän kaikkien ihanteeksi, on se tämmöiselle normaalille metsäsuomalaiselle kumminkin vähän niinkuin aikuisten leikkipuisto. Ihan kiva siellä on välillä päästä käymään ja katsomaan, mutta eipä sitä oikein osaa kumminkaan itseään siihen muottiin pakottaa, eikä tarvitsekaan.

Mutta aika moni pakottaa. Paljon on maassamme väkeä, samanlaista kuin kirjassa kuvattu 27-vuotias edustusvaimo Nina Johansson:

"Kun katselen hänen voideltua, kuurattua, kaltattua komeuttaan, meikattuja kasvojaan ja nypittyjä kulmakarvojaan, vaivun epämääräisiin ja -tietoisiin ajatuksiin.

- Pillu, mutisen itsekseni, enkä oikein tiedä tarkoitanko sillä jotain kunnioittavaa, vai pelonsekaista väheksyntää. Ehkä sitten enemmän kunnioittavaa, ihmettelevää.

Reipastelijaksi hän on merkillisen muodollinen. On ilman muuta selvää, että hän on ohjelmoinut elämisen ja suuren talon kaavan miehelleen. Tiedän, että hänen oma kotinsa on ollut vaatimaton. Minkä verran on pitänyt lukea status- ja naistenlehtiä ja miten loputtomasti on täytynyt haaveilla elämisenarvoisesta elämästä, jotta syntynyt ponnevoima on ohjautunut näihin uomiin, näihin saavutuksiin?"

Huovisen ihmettelynaihe kirjassa tulikin jo esille: miten ja miksi suomalaiset yhtäkkiä ovat hurahtaneet tavoittelemaan materiaalista onnea. Ja kun ympärilleen katsoo, näkee selvästi että parinkymmenen vuoden takainen ihmetyksen aihe on muuttunut vallitsevaksi normiksi: kalliiden asioiden ostaminen, tietyt tuotemerkit, osakekurssien seuraaminen, elämäntyyli johon kuuluu sisustus ja matkailu vaikka sitten luotolla ovat nykyisellään koko kansan huvia, lukuunottamatta niitä, jotka laman jälkeen rämpivät rahattomina köyhyysloukussa. Kuluttamista ei myöskään mitenkään häpeillä, vaan se on normaali ja suorastaan ihailtava asia. Lehdissä arvuutellaan jo, tuleeko taas lama ja laskukausi. Saapa nähdä, miten käy.

Edellisessä kirjoituksessani, Lian Hearnin Satakielilattian luettuani, vaikeroin hyvän suomen kielen perään. Huovinen vastaa tähän huutoon onneksi loistavasti. Lukeminen on kuin raikasta vettä janoonsa joisi. Sanavalinnat ovat nasevia ja virkistäviä, kerronta rauhallista ja paneutuvaa. "Iskin kiinni Juliskaan ja Caritaan kuin Pirunsaaren vanki pornolehteen." "Pukuhuone on samalla takkahuone ja palvelee ihannetta, että hikiset, karvaiset, liikalihavat ja punasilmäiset miehet istuvat löylyn jälkeen siinä ja juovat öristen olutta."

Tämäkin kirja poikkeaa kustantajien ja kirjakauppojen markkinoimasta Huovisen humoristi-imagosta. Vaikka kirjaa lukiessaan hörähtelee ääneen useaan kertaan, ei kyse ole suinkaan sketsimäisestä vitsien vääntämisestä. Kyseessä on pohdiskeleva aikalaiskuvaus, johon tietoisesta aikasidonnaisuudesta huolimatta on tallentunut jotain yleispätevää, mihin tahansa nousukauteen ja nousukkuuteen kytköksissä olevaa. Pinnanalaisina virtauksina liikkuvat yhteisvastuun ja ympäristövastuun kysymykset. Jälkimauksi jää tulevaisuudesta huolestumisen tuntu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kari Hotakainen: Klassikko
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Äidin kirjastolainojen joukosta löytyi tuore uusintapainos Outi Pakkasen kolmesta varhaisvaiheen dekkarista. Samojen kansien välissä ovat Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Näistä kaksi ensimmäistä ovat 1970-luvun tuotoksia, viimeisin 1980-luvun alusta. Itse luin näistä ensimmäisen ja viimeisen, joten tuo Maanantaihin on paljon matkaa jäi tällä kertaa lukematta. Mukavaa luettavaa nämä kaksi muuta kuitenkin olivat, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta vaikka luinkin vain kaksi kolmasosaa kokoomateoksesta. Plussaa muuten mukavasta ulkoasusta, josta vastaa Ultra Bran riveistä aikoinaan tutuksi tullut Joel Melasniemi, joka on sekä muusikko että graafikko.

Takakannessa kirjoja luonnehditaan "ystävällisiksi murhakirjoiksi", mikä onkin aika osuva määritelmä. Pakkanen ei sinänsä ole mikään kovin merkillinen juonenkieputtaja. Tyypillisesti hänen kirjoissaan esitellään tilanne, eli joukko ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokouksessa tai juhlissa. Joku murhataan, ja sitten murhaa selvitellään. Murhaaja paljastuu yleensä viime tipassa ja aika lailla puun takaa. Jossain määrin Pakkasen tyyli muistuttaa Eeva Tenhusta, joka myös kirjoitti mainioita, humoristisia dekkareita, joissa kuvattiin paljon suomalaista arkielämää ja ajankuvaa. Mutta Tenhunen yleensä osaa Agatha Christien parhaitten perinteiden mukaisesti syöttää lukijalle hämääviä johtolankoja, johdatella lukijaa epäilemään murhaajaksi milloin yhtä ja milloin toista kirjan hahmoa, niin että lopputulos on yleensä aina aidon yllättävä. Pakkanen on huomattavasti suoraviivaisempi. Murhaan johtaneet käänteet ovat harvoin kirjan keskeisellä paikalla, vaan hän ikään kuin nykäisee murhaajan takataskustaan kirjan loppumetreillä ja keksii hänelle jonkinlaisen motiivin.

Sinänsä nämä Pakkasen dekkarit ovatkin käyttökirjallisuutta, mukavaa ajanvieteluettavaa, joiden parissa viihtyy lukemisen ajan, mutta joista ei välttämättä saa mitään sen syvällisempää pohdittavaa kirjan jälkeiseksi ajaksi. Näiden kirjojen hyvät puolet ovat muualla, itseäni kiehtoi esimerkiksi mainio tapainkuvaus. Samalla lailla kuin Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkareissa, näissäkin poltetaan tupakkaa ihan koko ajan. Ilmeisesti Suomi 30 vuotta sitten on ollut todella savuinen paikka. On itsestään selvää, että työpaikalla poltetaan (siis sisällä, työhuoneissa ja kokoushuoneissa), hotellihuoneissa poltetaan, autoissa poltetaan, ihmisten kotona poltetaan. Kaikki henkilöt polttavat kirjan aikana askikaupalla tupakkaa. Lisäksi Pakkanenkin kuuluu armoitettuihin ruoan ystäviin, joten näitä kirjoja lukiessa tulee väistämättä nälkä. Tyypillistä tuon ajan tarjottavaa näkyvät olleen erilaiset voileivät. Hienommissa kokoontumisissa syödään katkarapuvoileipiä, arkisemmille vieraille tarjotaan juustovoileipiä. Lounaaksi juodaan usein olutta. Murhan jälkeen mainoskatko sijoittuu mainostoimistoon ja Kiinalainen aamutakki kirjakerhoon, eikä kummallakaan toimialalla tunnu olevan tapana sylkeä lasiin. Päiväkaljojen lisäksi illalla ravintolassa juodaan ahkerasti votkasnapseja alkupaloiksi ja muita väkeviä. Kyllä tämä 2000-luvun työelämä on tylsää, kun tällaista alkoholin, tupakan ja voileipien nauttimista ei pääse näkemään oikein missään!

Lisäksi Kiinalaisessa aamutakissa henkilöt hokevat huomattavan usein tokaisua "haetanneeko tuo mittään". Mistähän tämä itsekin viljelemäni sanonta on peräisin, jostain 1970-luvun lopun tai 1980-luvun alun tv-sarjastako? Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että huomattavan monella naispuolisella roolihenkilöllä tuntuu olevan nuoruuden hairahduksesta syntynyt vahinkolapsi. Meitä nykypäivän naisihmisiähän syytetään siitä, että lapsia syntyy liian vähän, kerran lehdessä eräs YTHS:n terveydenhoitaja vaikeroi, että nuoret naiset piruuttaan jopa ehkäisevät liian hyvin, kun vahinkojakaan ei enää juuri synny. Mitäpä tuohon voisi sanoa... niin tai näin, aina väärinpäin.

Tyylikkään kolmen kirjan uusintapainoksen kruunaa takaliepeen mainio valokuva nuoresta Outi Pakkasessa aidossa 1970-luvun lookissaan.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Orvokki Autio: Pesärikko
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Juhani Aho: Papin rouva

Papin rouvan luin, kun isäni oli suositellut sitä minulle monta kertaa. Juhani Ahon tuotantoa olen aiemmin lukenut hävettävän vähän. Rautatie taidettiin koulussa pakkolukea, ja se tuntui silloin todella tylsältä. Näinköhän siihen olisi yhtään enempää jännitystä tullut, jos yrittäisin uudestaan?

Papin rouvaa olen joskus aiemminkin aloittanut, ja parin sivun jälkeen kirja jäi kesken. Tällä kertaa kuitenkin kirja tuli luettua parissa päivässä. Teema on sama minkä muistelen olevan myös Ahon Juha-tarinassa: kolmiodraama, jossa tylsän miehen kanssa naimisissa oleva nuori vaimo ihastuu komeaan ja kiinnostavaan vieraaseen mieheen.

Tosin maisterismies Olavi ei ole Tyynelän pastorin Elli-rouvalle ihan vieras. Olavi ja Ellin tuleva mies Mikko Aarnio kävivät jo Ellin lapsuudenkodissa kesävieraina, ja yhden päivän kestäneen vierailun ajan Elli ehti rakastua Olaviin. Naimisiin meno myöhemmin Mikon kanssa ei Ellillä perustunut mihinkään tunteeseen, vaan äidin kehotteluun ja siihen järkeilyyn, että jonkun kanssa on pakko naimisiin mennä kuitenkin ja siten turvata tulevaisuutensa.

Niinpä Olavin yllättävä tulo kesänviettoon Tyynelään herättääkin Ellissä melkoiset tunnekuohut. Lukijahan tietää koko ajan alusta asti, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Kokemattoman, rajoittunutta elämää viettäneen Ellin kiihkeät tunteet eivät jää huomaamatta matkustelleelta ja kokeneelta maailmanmieheltä, ja hyväntahtoisen, yksioikoisen pastori-Mikon selän takana pelataankin melkoista peliä. Elli lietsoo ihanteelliseksi kokemaansa rakkauden tunnetta täysin sydämin, kyynistynyt ja kyllästynyt Olavi ei jaksa ihan yhtä täysillä mukaan mennä. Jännite ja tunnelataus kasvavat täysin kierroksin aina kirjan loppuun asti, jolloin Olavi päättää tehdä ratkaisujaan.

Eli tylsyyttä ei tarvitse lukijan pelätä, kunhan muistaa, että yli sata vuotta vanhassa kirjassa kerronta ei aivan yhtä hektistä ole kuin MTV-sukupolven tuotoksissa. Ihmisluonteen tarkkailun lisäksi pidin kirjassa kovasti aivan mahtavasta maalaismaiseman kuvauksesta. Tämä oli sukellus siihen myyttiseen "ennen vanhaan" Suomeen, jota vanhat suomifilmit myös väläyttävät. Savolaisessa järvimaisemassa pastorin rouva kulkee heinäpellolla, soutelee järvellä, matkustajat haetaan veneellä ulapalla kulkevasta matkustajalaivasta, piiat ja rengit toimittavat talon töitä, mökkiläisten lapset onkivat. Rauhallisen, verkkaisen kesän Tyynelän pihamaalla ja seinien sisällä lukija aistii melkein koko ruumiillaan. Mahtavaa! 1800-luvun lopun tapakulttuuri aikalaisen silmin kuvattuna oli minusta myös todella kiehtovaa luettavaa.

Lisäksi Juhani Aho viljelee henkilöidensä suulla rakkaudesta ja avioliitosta näkemyksiä, jotka ovat mahtaneet olla varsin vapaamielisiä kirjan ilmestymisaikana. Olavi kertoo Ellille heidän yhteisestä tuttavastaan, naimisissa olleesta naisesta, joka karkasi rakastajansa kanssa ulkomaille. Ajatus avioerosta tuntuu Ellistä säpsähdyttävän erikoiselta ja vieraalta. Olavi kuitenkin perustelee melko huolettomaan sävyyn, että eikö ero ole järkevämpää kuin yhteen jääminen, jos rakkautta liitossa ei ole. Hupaisa on myös kohtaus, jossa miesten ollessa uimareissulla pastori-Mikko utelee Olavilta tämän Pariisin-kokemuksia:

"- Asuitko perheessä?
- Asuin omassani.
- Että mitenkä?
- Omassa perheessäni...
- Oliko sinulla tyttö itsepäälläsi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahti viekkaasti.
- Se on tietty se... niinkuin kaikilla muillakin.
- Se on sitä elämäänsä se...
- Mitäs pahaa siinä on?
- On siinä toki... vai niin, vai niin... no tuota... se oli näet semmoinen grisetti.
- Mimmoinen grisetti?
- Eikös niitä sanota... mitenkä niitä... elikkä mitä koketteja ne on... niitäpä niitä kameelidaameja!"

Ahon käyttämä kieli on myös erittäin mukavaa luettavaa. Se on hyvällä tavalla vanhahtavan kuuloista suomea, josta huomaa myös Ahon olevan savolaiselta murrealueelta kotoisin. Esimerkiksi henkilöt sanovat koko ajan johdonmukaisesti "elkää" eivätkä "älkää". Aikakauden sanasto, uskottava dialogi ja kohtelias puhetapa teitittelyineen virkistävät lukijaa.

Googlettelin Ahosta hieman kertaustietoa, ja totesin että kunhan kohdalle osuu, niin pitääpä lukea myöskin Papin tytär. Se sijoittuu Papin rouvaa edeltävään aikaan ja käsittelee Ellin tyttövuosia hänen lapsuudenkodissaan. Lisäksi kiinnostavalta vaikuttaa myös romaani Yksin, jossa nuori mies tilittää elämäntuskaansa Pariisissa opiskellessaan.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Yksin
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Henry James: Washingtonin aukio

Marian Keyes: Anybody Out There?

Marian Keyesin uusinta romaania pääsin lukemaan äidin hyllystä pääsiäislomalla. Tiiliskiviromaani tulikin hotkaistua parissa päivässä, Keyesillä kun on vetävä tyyli, joka pistää ahmimaan tekstiä eteenpäin.

Anybody Out There? palaa Keyes-faneille tuttuun Walshin perheeseen. Oman romaaninsa saa neljäntenä tytär Anna, vanhemmat siskot Claire, Rachel ja Maggie ovat jo seikkailleet kirjoissa Watermelon, Rachel´s Holiday ja Angels. Näissä kirjoissa Anna on kuvattu mystiikkaan taipuvaisena, epäkäytännöllisenä hömppänä, joka liitelee jalat tukevasti ilmassa vielä liki kolmekymppisenä eikä ole missään vaiheessa aikuistunut kunnolla. No, omassa kirjassaan Anna näyttää, että onhan hän jotain saanut elämässään aikaiseksi: hyvän työn ja aviomiehen.

Kirja alkaa hieman samaan tapaan kuin Watermelon: aikuistunut tytär on palannut asustelemaan väliaikaisesti vanhempiensa nurkkiin Dubliniin. Pikkuhiljaa lukijalle annetaan tiedonmuruja siitä, miksi näin on käynyt: Anna on vakavasti loukkaantunut, hän on ollut auto-onnettomuudessa. Hän ikävöi kovasti miestään Aidania, josta ei tunnu kuuluvan mitään. Mitä Aidanille on tapahtunut? Menee pitkä aika, ennen kuin Anna suostuu myöntämään totuuden itselleen ja lukijalle: Aidan kuoli samassa auto-onnettomuudessa, ja nyt nuoren lesken pitäisi saada oma elämänsä jollain lailla taas raiteilleen.

Nykyään länsimaissa on paljon harvinaisempaa nuoren ihmisen olla leski kuin eronnut. Mutta oli sitten tullut jätetyksi tai leskeytynyt, toipumisen kaavassa lienee yhtäläisyyksiä. Keyes kuvaa osuvasti Annan surua, joka ensi alkuun on jähmettynyttä, totuuden kieltävää. Ikävä on valtava, niin kova, että palattuaan nykyiseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin Anna ryhtyy varsin epärationaalisiin, mutta hänen tilassaan ymmärrettäviin toimiin: etsii yhteyttä mieheensä kuolleilta viestejä vastaanottavan meedion avulla.

Kuvaukset New Yorkin ihmiskirjosta, johon mahtuu joukkoon myös "spirituaalinen kirkko" ja huippusuosittu ja -kallis puhelinmeedio, ovat mainioita. Keyesillä on taitava tapa käsitellä meedioaihetta: kirjaa voi lukea niin sellainen, joka pitää tällaisia asioita täytenä hömppänä, kuin sellainenkin, joka uskoo niihin tosissaan. Myös kuvaus työelämästä oli mainiota: Anna on ison kosmetiikkabrändin pr-edustaja, jolla on kovat tulospaineet, tiukat johtajat ja äärimmäisen vaativat asiakkaat. Mutta Annako rehkisi hullun lailla ja uhraisi elämänsä työlle? Ei toki. Entisen hippitytön urakehitys on ollut melko lailla sattumanvaraista, ja kun on surusta seonnut ja onnettomuuden jäljistä toipuva, niin energiaa huipputärkeään projektiin riittää vain puolinaisesti. Mutta sattuma korjaa satoa, ja tärkeissä paikoissa Anna onnistuu hoitamaan hommat kotiin.

Tietysti kirja kuvaa myös kolmekymppisten ihmisten sinkku- ja parisuhderulettia. Anna muistelee kohtaamistaan Aidanin kanssa, ex-kämppis Jacqui joutuu hoitamaan omat seikkailunsa ja Annan siskoilla on myös yhtä sun toista säätöä. Mainio sivujuoni on sähköpostikirjeenvaihto Dubliniin: Walshin perheen nuorin tytär Helen pyörittää yksityisetsivätoimistoa, ja joutuu tutkimaan niin vääriin paikkoihin kakkivaa naapurin koiraa kuin Dublinin rikollisliigojen välienselvittelyä.

Parasta kuitenkin on Keyesin takuuvarma ja ihana tyyli. Kirja ei ole teennäistä ja epätodellista harlekiinihömppää, vaan henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset ovat tästä maailmasta. Keyesin tapa viljellä sanaleikkejä, tilannekomiikkaa ja hauskoja anekdootteja on mitä mainioin. Dublinilainen perhe-elämä ja newyorkilainen suurkaupunkimeininki tulevat lukijoille tutuiksi. Ihanaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Juhannuksena toteutin erään suomalaisen kliseen: makasin auringossa ja luin dekkaria. Poltin myös selkäni. Dekkari oli Outi Pakkasen Kissa kuussa, joka tarttui pokkaripinosta käteeni.

Outi Pakkasta olen lukenut melko vähän, ensimmäinen assosiaatio hänestä on hyytävän ahdistavana mieleen jäänyt tv-sovitus kirjasta Katso naamion taa, missä Lena Meriläinen esitti päähenkilöä. (Olen ollut aika nuori kun tv-sarja ensimmäisen kerran on tullut, siitä hyytävyys ehkä johtui - ei ole muistikuvaa onko sarja aikuisen silmiin kovinkaan pelottava.) Toiseksi rouva Pakkanen tulee mieleen Gloriassa julkaistuista Outi Pakkasen 10 parasta ruokaa -jutusta. Eräitä reseptejä tuli testattua entisen kämppiksen kanssa pidetyssä kulinaristiviikonlopussa taannoin, ja voi morjens että osasivat olla hyviä! Oliivi-hunajamarinoitu possunfilee, fenkolipatee, tuorejuustotäytteiset lohirullat ja cappuccinokakku veivät kielen mennessään. Tämä oikeastaan riittää minun silmissäni myönteisen loppusilauksen antajaksi, olipa Pakkasen kirjallinen tuotanto kriitikoiden silmissä millaista tahansa. Hyvän ruoan ystävät pitävät yhtä siinä missä hyvien kirjojenkin. :)

Asiaan. Kissa kuussa on alunperin ilmestynyt vuonna 1990, ja jossain määrin ajankuvan vanhentuminen siinä näkyy, vaikka mukavan kepeää luettavaa teksti yleisesti ottaen on. Vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, että erään päähenkilön biseksuaalisen suuntautumisen paljastumista pidetään uhkana hänen urallaan. Nykyäänhän seksuaalivähemmistöt tuntuvat olevan niin muotia, että varmaan ammatissa kuin ammatissa moinen olisi pikemminkin hyvää mainosta... Tämä on kuitenkin sivuseikka, kokonaisuudessaan kirja tarjoaa yleispätevän tunnelmapalan suomalaisesta juhannuksenvietosta. Henkilöhahmoihin on paneudeuttu mielestäni enemmän kuin perusdekkareissa, joissa henkilöt saattavat olla hyvinkin hutaisten luonnosteltuja yhden ominaisuuden ihmisiä. Kissa kuussa -kirjassa kaikki henkilöt ovat tunnistettavan inhimillisiä, paitsi ehkä nuori vamppi Paula Poutanen kallistuu hieman kliseisyyden puolelle. Koska itse pidän dekkareissa enemmän ihmisten välisten jännitteiden kuin pilkuntarkan poliisityön kuvaamisesta, tykkäsin kirjan otteesta: lukijaa ei kiusata liioilla poliisitutkimuksilla, vaan pidetään pääpaino juhannusjuhlissa ja henkilösuhteissa. Hyvä osoitus siitä, että kirjailijan kannattaa keskittyä siihen mitä osaa: uuvuttavinta dekkareissa ovat epäuskottavat ja kliseiset poliisihahmot ja epäsuomalaiset kuulustelu- ja takaa-ajokohtaukset.

Perusjuoni menee näin: topakka Marja Leimo-Nikala on kutsunut porvoolaiselle kesähuvilalleen sukulaisia ja tuttavia, eikä yllätysvierailta vältytä. Draamaa tuo välit katkaisseen perheenjäsenen ilmaantuminen lähiseudulle, eikä aikaakaan kun vieraita alkaa kuolla kupsahtelemaan pellon laidoille ja rantoihin. Kertojan näkökulma on graafikko (?) Anna Laineen, joka käsittääkseni seikkailee monissa muissakin Pakkasen kirjoissa. Hieman ulkopuoliseksi Anna Laineen osallisuus tarinaan ehkä jää, veikkaisin tai ainakin toivoisin että muissa kirjoissa hänellä on näkyvämpi osuus tapahtumien kulkuun. Iso plussa kirjalle tulee Anna Laineen hyvästä ruokahalusta, ja siitä että ruokaa ja syömistä kuvataan muutenkin kirjassa näkyvästi. Sankarittaria ja heidän ruokahaluaan olen käsitellyt myös Marian Keyes- ja Kaari Utrio -merkinnoissä. Mielestäni virkistävää oli esimerkiksi se, miten murhatutkimusaamun tuoksinassa Anna menee tekemään voileipää kauheaan nälkäänsä, sen sijaan että unohtaisi syödä tai menettäisi ruokahalunsa, kuten yleensä tuntuu kirjojen sankarittarille käyvän. Pitäisi kai etsiä Pakkasen kehuttu Porosta parmesaaniin - Anna Laineen keittokirja ja lukea lisää hyviä reseptejä ja ruokajuttuja.

Yksi hauska puoli kirjoissa on, että joskus sitä saattaa yllättävällä tavalla törmätä kirjassa asiaan, jota on juuri käsitellyt jossakin toisaalla. Kissa kuussa tuotti parikin tällaista törmäystä, jotka ovat kylläkin loogisesti selitettävissä sillä että luin kirjan juhannuksena ja kirja nimenomaan kuvaa juhannusta. Samana viikonloppuna Hesarin Synkin laulu -kisassa oli esitelty Aulikki Oksasen juhannukseen sijoittuva Ilmari-laulu, ja eikös samaa laulua siteerata kirjassakin. Samoin iltapäivälehdissä oli juuri käsitelty suomalaisen kaupunkinäkymän muutosta, esimerkiksi terassit olivat 20 vuotta sitten melko erikoinen asia. 16 vuotta vanhassa dekkarissa havainnoidaan terassi-ilmiön alkavaa leviämistä helsinkiläisessä ravintolamaailmassa. Kirja kun alkaa ravintola Bulevardista, tuttavallisemmin Bulsusta. Tapakulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että huntsukka Paula Poutanen arvelee, ettei jalallansa astu ikänään mihinkään pubiin, koska hän haluaa että ravintoloissa pidetään pöytiintarjoilusta kiinni.

Lue myös nämä:
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Kaari Utrio: Isabella
Marian Keyes: Watermelon