Markku Karvonen: Hattula 1918

Arjelle olennaisen elintarvikelautakunnan  johtoon sos.dem. kunnallisjärjestö sai 17.2. painostettua kokeneen kunnallislautakunnan esimiehen Alfred Valtarin, minkä valtuusto vielä hyväksyi. Sihteeriksi syyskuussa 1917 valittu Kalle Isometsä Mierolasta jatkoi tehtävässä kapinan ajan. Muuten porvarijäsenet erosivat kapinan alussa.

 

Paikallishistorioitsija Markku Karvonen julkaisi yhdessä Erkki Ulamon kanssa kirjan Tyrväntö 1918 vuonna 2023. Tänä vuonna teos sai sisaren. Hattula 1918 sai alkunsa, kun Karvonen luennoi Hattulan historiasta kesällä 2024 ja käsitteli Hattulan tapahtumia sisällissotavuonna. Aihe laajeni kirjaksi ja hyvä niin, sillä todella paljon kiinnostavaa paikallishistoriaa teokseen mahtuu. Teos sopii myös niille, joilla ei ole erityisempiä siteitä Hattulaan, mutta jotka haluavat perehtyä sisällissotaan syvällisesti. Kiitän Markku Karvosta ansiokkaasta ja tärkeästä tutkimus- ja kirjoitustyöstä!

 

Kirja on julkaistu 200 kappaleen omakustannepainoksena ja painos on loppuunmyyty. Kirjan voi lainata ainakin Vanamo-kirjastojen kautta tai sen voi lukea pdf-muotoisena vapaakappalekirjastoissa.

 

Luin helmikuussa Hannu Sorrin tietokirjan Punavangit tuomiolla ja kommentoin sitä näin: "Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa." Sama tunne tuli Karvosen teoksen äärellä. On tärkeää tuntea historiaa ja on erittäin arvokasta, että uutta tutkimustietoa sisällissodasta julkaistaan. Samaan aikaan erityisesti paikalliselle tasolle rajattu näkökulma saa tajuamaan, miksi sisällissodan käsittely on niin kipeä aihe. Paikallisyhteisön kannalta katsottuna kaatuneet, teloitetut tai vankileireillä kuolleet eivät ole vain kasvottomia numeroita vaan merkityksellisiä ihmisiä. Tätä korostaa se, että sydän-Hämeessä on paljon vakiintunutta, pitkäaikaista sukuasutusta eikä Hattula ole poikkeus. Kirjassa vilisee paikallistasolla tunnettuja nimiä ja sukuja, mainittakoot vaikkapa Ahtila, Nordenswan, Jaakkola, Puotila, Siukola, Ventola ja von Essen.

 

Kirja on jämäkästi jäsennelty ja etenee selkeästi. Rajaus on sen verran napakka, että mitään laajoja taustoituksia sisällissodan synnystä ei tässä teoksessa ole. Lukijana hyötyy, jos sisällissodan kulku on jollakin tavalla muistissa. Toki ilmankin pärjää.

 

Kun luin kesällä Hannu Romppaisen kirjan Kainuu 1918, kommentoin sitä näin: "Romppainen muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti." Karvosen teos tuo näkyväksi, että Kanta-Häme ja Kainuu todellakin eroavat toisistaan tässä suhteessa. Hattulassa vuonna 1918 elintasoerot näkyivät ja tuntuivat. Kunnan rajojen sisällä oli - ja on edelleen - useita merkittäviä kartanoita, joista monella on vuosisatoja pitkä historia. Hattulassa erittäin vaikutusvaltainen henkilö oli senaattori Oswald Kairamo, joka hallitsi Ellilän kartanoa. Mahtava Standertskjöldin suku hallitsi Metsänkylän kartanoa ja Inkalan kartanoa. Silloisen naapurikunnan Tyrvännön puolella paroni Edvard Standertskjöld piti hallussaan Suontaan kartanoa ja sisällissota koituikin paronin kohtaloksi, sillä punaiset surmasivat hänen huhtikuussa 1918. (Tyrvännön kunta liittyi kuntaliitoksella Hattulaan vuonna 1971 eli nykyään alueet ovat samaa kuntaa.) Muihin merkittäviin hattulalaiskartanoihin kuuluvat mm. Ahlbacka, Herniäinen, Pelkola ja Vesunta. 

 

Sisällissodan kulku eteni Hattulassa sodan eteläsuomalaista kehystä noudatellen. Kun tammikuussa punaiset olivat julistaneet vallankumouksen ja punainen kansanvaltuuskunta ryhtyi hoitamaan siviilihallintoa, asetettiin myös Hattulassa punainen siviilihallinto johtoon. Kuten alun sitaatista käy ilmi, välillä tehtäviä jäivät hoitamaan paikallisesti tunnetut luottamushenkilöt. Punaisen vallan aikana lähialueen kartanoissa tehtiin takavarikkoja, paikoin myös ryöstöjä ja murhia. 

 

Joukko suojeluskuntalaisia puolestaan lähti Hattulasta punaisen hallinnon alta pohjoiseen. Keuruulla he liittyivät valkoisten joukkoihin. Kevään edetessä myös hattulalaisia punakaarteja lähetettiin rintamalle. Hattulan punaiset osallistuivat mm. Kuhmoisten ja Tampereen taisteluihin. Eräs historiaan jäänyt tapahtuma on Harmoisten sairashuoneen joukkomurha, jossa punaiset kohtasivat Hans Kalmin johtamat valkoiset. Hattulan Pekolasta kotoisin ollut Verneri Juuri onnistui pelastautumaan elokuvatyyliin tekeytymällä kuolleeksi ja pakenemalla ikkunasta.

 

Punaisten valtakausi päättyi Hattulassa dramaattisissa merkeissä, sillä huhtikuun lopussa sotarintamilla tapahtui isoja läpimurtoja sekä Hattulan etelä- että pohjoispuolella. Pohjoisessa valkoiset valtasivat Tampereen ja pakenevia punaisia lähti etelään. Etelässä taas maihinnousseet saksalaiset etenivät kohti Hämeenlinnaa ja onnistuivat yhdessä valkoisten kanssa saamaan Hämeenlinnan haltuunsa. Pakolaisvirta purkautui Hattulan kautta itään kuuluisalle pakoreitille Hauhon ja Tuuloksen kautta kohti Venäjää, jonne vain harva pääsi, sillä useimpien matka päättyi viimeistään Lahdessa. Tuuloksessa käytiin kuuluisa Syrjäntaan taistelu, jossa hattulalaisiakin oli mukana. Pakoon lähdön aikana Hattulassa poltettiin mm. rautatieasema, osuusmeijeri ja Mierolan silta.

 

Joitakin sisällissodan tapahtumapaikkoja Hattulassa.

Kun valkoiset palasivat Hattulaan, kosto oli verinen. Seurantalo Jukolan takana ammuttiin useita tunnettuja kapinallisia. Valtava määrä hattulalaisia joutui vankileireille, lähimmillään Hämeenlinnaan, mutta osa päätyi myös Tammisaareen, Suomenlinnaan, Viipuriin, Tampereelle tai muualle. Kokonaisia veljessarjoja kuoli taisteluissa tai leireillä. Katkeruus ja kauna näkyi vuosikymmeniä, mm. siinä että vielä vuonna 1955 hautausmaan punaisten muistomerkille siirrettiin kolme tuntematonta vainajaa, jotka olivat maanneet maastossa siihen asti. Karvonen arvioi, että unohduksiin jääneitä maastohautoja on alueella edelleen. Tunnettuja ja merkittyjä punaisten joukkohautoja on Hattulan ja Hämeenlinnan alueella todella paljon. Näiden sijainteja voi etsiä esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan sivuilta. Valkoisten muistomerkkejä pystytettiin heti sisällissodan jälkeen näkyville paikoille, joten ne yleensä löytyvät helposti kylien ja kaupunkien keskustoista. Tosin Hattula on tässä mielenkiintoinen poikkeus, sillä hautausmaan vapaussoturimuistomerkki on pystytetty vasta vuonna 1978. 

 

Karvosen selvitystyön ansiosta sain lisätietoa eräästä näkyvällä paikalla olevasta hautamuistomerkistä. Hämeenlinnassa sijaitseva Puistonmäen muistomerkki on lähellä Linnan kasarmeja. Hattulalainen Väinö Virtanen oli ehtinyt olla vankileirillä pari viikkoa, kun hänet jätettiin sotilasviranomaisille 19.5.1918. Ilmeisesti Virtanen kuului siihen joukkoon, joka teloitettiin ja haudattiin tähän joukkohautaan ilman oikeudenkäyntiä.  

 

Puistonmäen muistomerkki Hämeenlinnassa Tampereentien varressa, lähellä Kärpäntien risteystä. Hattulalainen Väinö Virtanen on kirjan mukaan eräs tällä paikalla teloitetuista ja haudatuista.

Hattula 1918 sisältää paljon muutakin kiehtovaa paikallishistoriatietoa. Mainittakoon, että alun sitaatissa esiintyvä Alfred Valtari on käsittääkseni etäistä sukua kirjailija Mika Waltarille. Alfred Valtarista tuli ilmeisesti jonkinlainen suojeluskunnan persona non grata, sillä talollisena ja kunnallislautakunnan esimiehenä hän olisi luontevasti edustanut valkoisia, mutta hoitaessaan punaisen hallinnon aikana elintarvikelautakunnan puheenjohtajuutta hän teki erinäisiä rikkomuksia, joista päätyi valtiorikosoikeuteen syytetyksi ja sai tuomion.

 

Kirjan ääressä pohdiskelin sitäkin, että onneksi jopa kaoottisen ja väkivaltaisen sisällissodan aikana ja sen jälkimainingeissa monet tavalliset ihmiset jaksoivat hoitaa luottamustoimiaan ja yhdistystoimiaan. Monet ylläpitivät jäsenrekisteritietoja ja seurakunnassa hoidettiin kirkonkirjoja. Lautakunnat pyrkivät tekemään päätöksiä ja monet halusivat kunnioittaa lakia, vaikka ympärillä maailma paloi. Säilyneiden dokumenttien avulla jälkipolvien on mahdollista yrittää hahmottaa, mitä oikein tapahtui. 

 

Hattulan kunnan kannalta loppuvuosi 1918 oli katastrofaalisen huono. Elintarvikepula oli huutava, lainoja oli ollut pakko ottaa, merkittävää infrastruktuuria oli poltettu tai muuten tuhottu, työvoimasta huomattava osa virui vankileireillä tai joukkohaudoissa, lesket ja orvot tarvitsivat nopeaa apua. Ryöstöjen ja takavarikkojen kohteeksi joutuneiden korvausvaatimukset kohosivat noin 1,2 miljoonaan markkaan. Kunnan asukkaista kuoli 2,7%, näistä huomattava enemmistö oli miehiä. Jollakin lailla tästäkin tilanteessa vuosien saatossa selvittiin eteenpäin, vaikka katkeruus ja näkemyserot jättivät pitkäksi aikaa syvän railon. 

 

Ehkä tähän loppuun sopii siteerata Pekolan työväenyhdistyksen pöytäkirjaa, jonka Karvonen kuvailee päättyneen joulukuuhun 1917, jolloin kokouksessa oli käsitelty mm. arpajaisia ja paloöljyä. Seuraava kokousmerkintä kirjattiin vasta vuonna 1919 ja väliin on jätetty tyhjä tila, jonka kohdalle on kirjoitettu vain yksi merkintä: Tällä välillä oli kauhea kansalaissota. 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Pirkko-Liisa Kastari – Juhani Niemi (toim.): Kultaisilla teillä

Tuon selän yli oli soudettu, kun lapsena oli käyty veneellä kaupassa, jätetty vene laivalaiturin viereen ja kävelty metsän läpi leveää nurmettunutta polkua. Metsässä oli kasvanut harvakseltaan vanhoja leveäoksaisia koivuja, koivujen välissä korkeaa heinikkoa ja heinän joukossa kurjenkelloja. 

 

Tämä katkelma Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Venematka kuuluu Kultaisilla teillä -antologiaan. Tämän kirjan ostin kahteen kertaan ja kummallakin kerralla käytettynä. Bongasin nimittäin muutama viikko sitten kirpputorilta erinomaisessa kunnossa olevan Kultaisilla teillä -teoksen, joka on Pirkko-Liisa Kastarin ja Juhani Niemen toimittama hämäläisen kirjallisuuden antologia. Kirjan kustansi Hämeen Heimoliiton julkaisutoimikunta ja se on ilmestynyt vuonna 2012.

Ehdin ajatella, että kirja olisi mukavaa selailtavaa, jonka voisi laittaa kiertoon. Mutta mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän ihastuin siihen. Samalla kovan lukemisen jäljet alkoivat näkyä kappaleessani – tahrin kannen rasvalla ja vesipullo vuoti reppuun saaden kirjan sivut aaltoilemaan. Päätin, että haluan omaan hyllyyni hyväkuntoisen kappaleen tätä kirjaa ja onneksi pääsin ostamaan sellaisen vertaisverkkokaupasta.

Esipuheessa toimittajat lupailevat ”panoraamanäkymää”, kuin maisemaa harjun laelta katsottuna. Sitä lukija totisesti saakin. Kirjassa on katkelmia kymmeniltä kirjailijoilta: on uutta ja vanhaa, miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia. Maantieteellisesti liikutaan Hyvinkäältä Ruovedelle ja Lahdesta Somerolle. Nykyisten maakuntarajojen ei siis anneta rajoittaa, vaan historiallisen laaja hämäläinen kulttuuripiiri toimii jonkinlaisena kehyksenä.

Kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa, mutta jotkut tekstit olivat erityisen kiinnostavia. J.K. Paasikiven Hiihtokilpailu Hämeenlinnassa oli oikea helmi. Paasikiven sanomisia on viime vuosina muisteltu ahkerasti globaalin politiikan myllertäessä. Mutta kirjoittaessa hiihtokilpailujuttua Hämeenlinnan lyseon pilalehteen oli nimimerkki ”Juho” vasta 18-vuotias lyseolainen. Hauska ja monisanainen tarina kuvaa nuorukaisten hiihtoja Katumajärven jäällä kovalla pakkasella.

Hieno löytö oli myös Impi Kauppilan runo Nocturne, joka on julkaistu Kauppilan kokoelmassa Paratiisin valloitus vuonna 1947. Siinä ammuttu punakaartilainen kummittelee pääsiäiskirkossa.

Antologian teksteissä elää rakkaus hämäläiseen luontoon: järvi- ja harjumaisemiin, ikiaikaiseen asutukseen ja hoidettuihin viljelyksiin. Historian suuret käänteet elävät kirjan sivuilla: keisarin vierailu, itsenäistyminen, sisällissota, maaltamuutto. Teksteissä vaelletaan Hämeenlinnan, Lahden ja Tampereen kaduilla ja lukuisten muiden pienempien paikkojen kyliä ja maaseutua kolutaan.

Hienosti toimitettu ja koottu antologia on myös esineenä kaunis: siinä on I.K. Inhan Häme-aiheisia valokuvia. Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille Hämeen fyysisistä ja henkisistä maisemista kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa
Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla

Kansi: Väyläkirjat.

Laakson tapaus oli ilmeisen hankala oikeudelle. Syyttäjä muutti syytettään siten, että tuomion julistamisasiakirjassa syytteen ”yllytyksestä” kertova osuus on jätetty pois. Päätöksestä jouduttiin äänestämään. Tuomioistuin oli saanut roolin sananvapauden määrittelijänä. Kun oikeusistuin tässä tapauksessa näytti olleen pitkälti poliittisessa ohjauksessa, sananvapauden tulkinta sai outoja piirteitä.

Bongasin Hannu Sorrin tuoreen tietokirjan Punavangit tuomiolla – valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 luettavakseni Hämeen Sanomien arvostelun perusteella. Olen viime vuosina perehtynyt sisällissodan vaiheisiin uudella innolla – olen kiertänyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja lukenut aiheesta. Pari vuotta sitten luin Ilkka Teerimäen kirjan Hämeenlinna vallankumouksen vuosina. Niinpä Punavangit tuomiolla tarjosi erinomaista syventymistä aiheeseen.

Kirjan lähtökohtaus oli teologian tohtori Hannu Sorrille selvinnyt sukusalaisuus. Hän sai vuonna 2018 kuulla sukulaiseltaan, että Viljo Junnila, Sorrille rakas isoisä, oli toiminut syyttäjänä vankileirillä sisällissodan jälkeen. Tutkijan tarmolla Sorri paneutui selvittämään valtiorikosoikeuden osasto 102:n vaiheita. Samalla hän pohdiskelee niitä tekijöitä, mitkä saivat aikaan sen, että isoisän työstä vankileirillä oli muodostunut synkkä, häpeällinen salaisuus, jota ei suvussa ääneen muisteltu.

Punavangit tuomiolla -kirjassa yhdistyy teologin herkkävireinen omatunto, vuosikymmenien rautainen tutkijankokemus ja valtava annos tietoa. Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa. Vaikka Sorri käsittelee aihetta kunnioittavasti ja objektiivisesti, on sisällissodan todellisuus kirjan sivuilta luettunakin paikoin varsin raakaa ja epäoikeudenmukaista.

Sisällissodan jälkeisistä vankileireistä elää kollektiivisessa muistissa kaksi erilaista tarinaa, punainen ja valkoinen. Punainen tarina kertoo kärsimyksestä ja mielivallasta. Valkoisen tarinan yllä on väittämä oikeusvaltiosta – että rikollisia rangaistiin laillisesti ja ansionsa mukaan. Viljo Junnilan lähipiiri eli vahvasti valkoisen aatteen mukaan. Mutta eikö olisi loogista, että Junnilan syyttäjän roolia olisi suvussa muisteltu avoimesti ja ylpeydellä, jos valtionrikosoikeutta todella olisi hoidettu puhtain paperein? Eikö muistoista vaikeneminen ja niiden salailu ole omiaan kertomaan, että jotain vankileireillä tehtiin väärin ja se ymmärrettiin myös voittajien puolella?

Sorri perkaa valtiorikosoikeuden osasto 102:n tuomiot ja niiden perusteet tarkasti. Hän kehystää tilanteen valtakunnallisen päätöksenteon kautta. Erityisesti tutkintoasianpäällikkö Gustaf Aminoffin ohjeistus valtiorikosoikeuksille saa huomiota. Hieman kärjistettynä: tuomioita piti saada aikaiseksi lähes liukuhihnatyönä eikä pienille muotoseikoille kannattanut panna liikaa painoa.

26-vuotias lakitieteen ylioppilas Junnila oli osa kymmenhenkistä kokoonpanoa. Sorri arvioi vertailussaan, että osastolla noudatettiin keskimääräistä hieman lievempää linjaa. Erityisen looginen osaston linja ei kuitenkaan ollut. Aineistosta käy ilmi, että samantyyppisistä teoista saattoi saada melko erilaisia tuomioita. Tuomio ei läheskään aina perustunut todistusaineistoon vaan vahva painoarvo oli esimerkiksi paikallisilta suojeluskunnilta pyydetyillä lausunnoilla. Jokainen voi itse miettiä, kuinka objektiivista arviointia osakseen saisi, jos joku kysyisi vaikkapa lähinaapureilta mielipidettä ja se ratkaisisi rikostuomion ankaruuden. Suojeluskunnat saattoivat kirjoittaa kuvauksissaan vangin olevan vaikka ”matalajärkinen” tai ”eroottisesti epäsäännöllinen”.

Minulle erittäin kiinnostavaa antia olivat vankien ”minielämäkerrat” sillä ne tekivät vangeista kasvottoman massan sijaan inhimillisiä, todellisia ihmisiä. Monen kohtalossa on melkoista draamaa. Tällainen on esimerkiksi tapaus, jossa hattulalainen palstatilallinen Adolf Heinonen sai vastaansa Ellilän kartanon isännän, senaattori Oswald Kairamon.

Heinosen tapauksessa poikkeuksellista oli, että hänellä oli käytössään avustaja. Hän oli osasto 102:n ainoa vanki, jolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Heinosen syyttäjä oli kutsunut oikeuteen todistajia, joista toinen oli Kairamo. Kairamo piti syytettyä erittäin vaarallisena.

Sorri arvioi, että Heinosen tapaus ”herättää kysymyksen siitä, joutuivatko sekä osaston 44 että 102 syyttäjät poliittisen painostuksen kohteeksi.” Samantapaisia kysymyksiä herää myös alussa siteeraamastani Heikki Laakson tapauksesta. Laakso oli sosiaalidemokraattisen Hämeen Voima -lehden toimittaja. Hän kertoi vastustaneensa kapinaa ja esitti puolustuksekseen lehdessä julkaistuja artikkeleita, joissa tuomitsi rikokset ja väkivallan.

Lisäksi kirjan alussa oleva kuvaus saksalaisten kohtelusta Hämeenlinnassa ja eduskunnan keskustelu vankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan ovat melkoista luettavaa. Valkosuomalaiset juhlivat saksalaisten joukkoja näyttävästi. Neidot esittivät tansseja ja emännät keittivät kahvia ja tekivät voileipiä. Saksalaiset olivat vieraan vallan joukkoja, joita suomalaiset olivat pyytäneet Suomeen taistelemaan toisia suomalaisia vastaan. Kansakunnan kahtiajako on ollut todella syvää, että tällaisen ryhmän kunniaksi on järjestetty ilojuhlia. Ja perinnehän elää edelleen – kävin itse viime keväänä katsomassa, miten saksalaisten hauta kukitettiin seremoniallisesti Hämeenlinnan vanhalla hautausmaalla huhtikuun lopussa.

Eduskunnassa taas käytiin pitkällinen väittely siitä, miksi punavankien lähettäminen Saksaan pakkotyöhön olisi hyvä ratkaisu. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että punavangit oppisivat säännöllisiä elämäntapoja eli pakkotyö olisi heille itselleenkin suorastaan hyödyllistä. Lopulta eduskunta äänesti pakkotyöhön lähettämisen puolesta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Sorri arvelee tähän vaikuttaneen arjen realismin: maatalouden tilanne oli sodan jälkeen katastrofaalinen ja kaikki työvoima tarvittiin Suomen omaan käyttöön.

Punavangit tuomiolla valaisee hyvin sitä, miten vankileirillä selviytyminen ei tosiaankaan perustunut kaikenkattavaan ja objektiiviseen oikeuskäsittelyyn, vaan usein jopa tuuriin tai sattuman kauppaan. Välittömästi sodan jälkeen valkoiset tekivät nopeita teloituksia ja ne vangit, joiden tuomioista käsittely aloitettiin, saivat keskimäärin ankarampia rangaistuksia kuin ne, jotka tuomittiin vasta myöhemmin syksyllä. Lisäksi vankileirillä oli henkilöitä, jotka eivät olleet millään tavalla ottaneet osaa sotatoimiin. He olivat esimerkiksi lähteneet kotikylästään mukaan punaisten pakoaaltoon kohti itää, koska pelkäsivät valkoisten joukkojen väkivaltaa.

Jos siis oli joutunut vankileirille, niin mitä pitempään onnistui pysyttelemään hengissä, sitä enemmän paranivat mahdollisuudet saada lievempi tuomio. Mutta vankileirin olot olivat niin kurjat, että vankeja kuoli myös nälkään ja tauteihin, eli pelkkä vankileirillä oleminen vaaransi hengen.

Rohkenen tulkita, että vaikka nuori Viljo Junnila ei ryhtynyt roolissaan sen kummemmin kyseenalaistamaan valtiorikosoikeuden toimintaa, hän ymmärsi elämänkokemuksensa karttuessa, ettei valtiorikosoikeuden työ täyttänyt lakitieteellisiä ihanteita. Ei siis ole ihme, että kokemus muuttui häpeälliseksi salaisuudeksi, jota ei perhepiirissä haluttu muistella.

Hannu Sorrin ansiokas teos toimii katharttisena lukukokemuksena, jota kelpaa suositella kaikille sisällissodasta kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki

Kansi: Kosmos.

Oli tuntunut harvinaisen epätodelliselta lukea marraskuussa uutisartikkeleita siitä, kuinka keskusrikospoliisi oli varautunut menneenä kesäpäivänseisauksena toteutettavaan rituaalimurhaan. Uutinen oli tiputtanut minut jälleen yhteen kaninkoloon.

Katri Ylisen tietokirja Saatanallinen paniikki herätti kiinnostukseni jo ennakkomainonnan kautta. Amman lukuhetken bloggaus kirjasta lisäsi houkuttelevuutta entisestään. Ja kun kirjastossa teos oli sijoitettu esittelyhyllyyn, nappasin sen mukaani.

1990-luku on nykyään trendikäs ajanjakso. Ysäriä on lähestytty kierrättämällä ysärimuotia ja -musiikkia ja käsittelemällä ajanjaksoa taiteen keinoin. Viime vuonna pääsin katsomaan Q-teatterin Uuteen nousuun -esitystä, jossa laman puhkeamista ja sen jälkiä käsiteltiin lasten ja nuorten kokemusten kautta. Latvialainen Doom 94 -romaani käsitteli Latvian 90-lukua, josta löysin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Suomeen, vaikka yhteiskunnallisesti Suomi ja Latvia elivät varsin erilaisia vaiheita.

Luokittelen Ylisen teoksen narratiiviseksi tietokirjaksi, sillä osana teosta kulkevat Ylisen kuvailut omista elämänvaiheistaan. Kirjan lähtölaukauksena ovat Ylisen lapsuusmuistot. Hänen kotipaikkakunnallaan Nokialla surmattiin kunnallispoliitikko, eikä tappoa koskaan selvitetty. Huhuttiin, että kuoleman takana olivat saatananpalvojat.

Ylinen kerää tietoja arkistoista ja haastattelee uskontojen ja rikostutkinnan asiantuntijoita. Oliko saatananpalvontahuhuissa mitään perää vai oliko kyseessä jonkinlainen joukkohysteria?

Minulle kirja oli paikoin kiusaannuttavaa luettavaa, mutta hyvässä mielessä. Kirja on mainiosti kirjoitettu, se sisältää valtavan määrän kiinnostavaa tietoa ja se antaa ajattelemisen aihetta. Kiusaantunut tunne tulee siitä, että Ylistä vanhempana muistan 1990-luvun hyvin, vaikka monet kirjassa mainituista aikalaisuutisista eivät mitään täsmällisiä muistijälkiä olekaan jättäneet. Mutta koska olen ollut ysärin seurakuntanuori, pani kirja minut pohtimaan, missä määrin kristilliset seurakunnat loivat itse saatananpalvontapaniikin, eli rakensivat itselleen vihollisen, jota vastaan pääsi julkisesti hyökkäämään. Nykyajan vastine tälle voisi olla perussuomalaisten tapa puhua maahanmuutosta.

Kirjan lähdeaineistosta ja haastatteluista käy hyvin ilmi, että kristittyjen tekemät kouluvierailut, joissa varoitettiin saatananpalvonnasta, olivat äärimmäisen tehokas keino levittää saatananpalvonta-aatetta sinnekin, missä sitä ei ennen tunnettu. Mutta ei saatananpalvonnan pelko Suomeen tyhjästä tullut: Ylinen käy läpi yhdysvaltalaisia kohutapauksia ja mediailmiöitä, joissa saatananpalvontapelkoa lietsottiin.

Ylinen pohtii myös sitä, missä määrin nopea ja raju 90-luvun lama oli taustatekijänä saatananpalvontauutisoinnissa. Kun ihmisiltä lähti elämästä pohja pois, oli hengellisyys yksi tapa hakea elämään uutta sisältöä. Ylinen kaivaa esiin myös Nokia Mission ja sen karismaattisen johtajan Markku Koiviston. Kirjassa kuvataan myös, miten joissakin seurakunnissa melko tavanomaisiakin asioita syytettiin saatanallisiksi: pohjoispohjanmaalainen roolipelaaja muistelee joutuneensa tiukkojen moitteiden kohteeksi harrastuksensa vuoksi ja uusimaalaisessa kunnassa on poltettu nuotiolla Harry Potterin kaltaista fantasiakirjallisuutta vielä 2000-luvun alussa.

1990-luvun loppupuolella elin opiskelijaelämää ja keskityin aivan muihin asioihin kuin kirkon ja sielunvihollisen henkivaltojen taisteluun. Juuri 90-luvun lopulla uutisiin nousivat rikokset, jotka veivät saatananpalvontapelot uusille kierroksille. Tällainen oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma. Kenties ällistyttävin uutinen oli Ylisen kuvaama vuoden 1998 Provinssirock, jonne suomalaisuskovaiset kokoontuivat sankoin joukoin vastustamaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen keikkaa.

Kirjan jälkipuoliskolla Ylinen haastattelee ihan oikeita saatananpalvojia. He eivät suinkaan piileskele nokialaisissa lähiömetsissä, vaan monet ovat julkisuudessakin näkyviä hahmoja, esimerkiksi mukana kunnallispolitiikassa. Ja kyllä, joillekin vakaumuksellisille saatananpalvojille väkivallan hyväksyminen on osa heidän uskontoaan. Saatananpalvonnan nimissä tehdystä raa’asta väkivallasta Ylinen löytää lukuisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta.

Eräs aihe oli tullut vastaan vähän aiemmin Jānis Joņevsin Doom 94:ssä, nimittäin ”norjalainen kirkonpolttohevi”. Ylinen kertoo Mayhem-yhtyeessä tapahtuneista surmatöistä, joista olin lukenut perusteellisen yhteenvedon Doom 94:n sivuilta vain muutamaa kuukautta aiemmin. Pitäisikö perehtyä norjalaiseen metallimusiikkiin enemmänkin, ihan yleissivistyksen nimissä? Ainakin Yle Areenassa olisi tarjolla sopiva dokumenttisarja, Helvetti soikoon - norjalaisen black metalin historia.

Lukemisen aikana Saatanallinen paniikki kasvoi jotenkin lähtöpistettään suuremmaksi ja merkittävämmäksi teokseksi. Suosittelen kirjaa niille, jotka uskaltavat tökkiä 1990-luvun kipupisteitä.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94
Matteuksen evankeliumi
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Kansi: WSOY.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kulttuurin, taiteen ja politiikan eri aikakausina vaikuttanut lukematon määrä ihmisiä, joiden ajattelu on yhtä ajankohtaista; yhä muistamisen, lainaamisen ja esillä pitämisen arvoista. Olisi sääli, mikäli emme hyödyntäisi sitä henkistä, kulttuurista ja älyllistä pääomaa, joka yhteiskunnassamme on vaikuttanut jo meitä ennen. Tämä on olennainen syy siihen, miksi osana puheitani ja kirjoituksiani lainaan usein menneiden aikojen ajattelijoita. Minulle kysymys on myös mitä suurimmissa määrin suomalaisen aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Tohtori Jenni Haukio julkaisi viime keväänä muistelmateoksensa Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona. Se on niin suosittu, että minäkin sain jonottaa sitä jonkin aikaa kirjastosta ja laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Taisin olettaa etukäteen, että kirjan lukaisee nopeasti, mutta Haukio kirjoittaa sen verran punnittua ja painavaa asiaa, että kirja kannatti lukea rauhalliseen tahtiin. Ammattikirjoittajana Haukio on tehnyt todella sujuvalukuisen ja hyvin jäsennellyn kirjan.

Aloitan ensin kehumalla, mitä kaikkea yhteistä minulla on tohtori Haukion kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa, olen vain puolisen vuotta häntä nuorempi. Olemme molemmat jo lapsena hurahtaneet lukemiseen ja historiaan. Lisäksi olemme tulleet äideiksi kypsällä iällä – minä parisen vuotta häntä aiemmin.

Sen sijaan Haukion hillitty ja hallittu tyylikkyys on sellaista, mitä en todellakaan tunnista itsestäni. Tunnen sen verran porilaisia, että arvelen osan hillitystä käytöskoodista olevan porilaista tapakulttuuria – mutta aimo annos siitä on selvästi myös sisäsyntyinen luonteenpiirre. Ilmankos Haukiota ihaillaan ja arvostetaan – on vaikea kuvitella häntä vaikka rähisemässä julkisilla paikoilla jälkikasvulleen tai piipahtamassa tukka hapsottaen lähikauppaan hirveät rytkyt päällä. Itsehän teen näitä molempia aika ajoin. Toki näin taviksena minulla on myös enemmän vapautta toimia näin – kukaan paparazzi ei vaani minua valmiina lähettämään kuviani Seiskaan. Presidentin puolison roolissa jatkuva mediajulkisuus oli alati läsnä.

Muistan itsekin Haukion tulon julkisuuteen – luin Ylen verkkosivuilta uutisen siitä, että eduskunnan puhemies Niinistö meni naimisiin kokoomuksessa viestintäpäällikkönä työskennelleen Haukion kanssa. Seurustelu ei näkynyt mediassa millään lailla, joten uutinen oli varmasti useimmille yllätys. Niinpä oli mielenkiintoista lukea siitä, miten Haukio itse koki niin julkisuuteen tulon ja siitä alkaneen jatkuvan mediaseurannan. Erittäin taitavasti hän kertoo mietteitään, kuitenkin niin tyylikkäästi rajaamalla, ettei lukijana missään vaiheessa tule tunnetta liiallisen avautumisen kuuntelemisesta.

Todella mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset valtiovierailuista, verkostoitumisesta ja matkoista. Haukio edusti Suomea mm. kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa Iso-Britanniassa. Minulle kiinnostavinta olivat kuitenkin Haukion mietteet suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. 

Kirjassa puhutaan suomalaisen kirjallisuuden tärkeydestä suorastaan fennomaanisella paatoksella. Minulle tämä on piristävää, arvostanhan itsekin vanhaa kotimaista kirjallisuutta. Mutta hieman kuplautuneelta tämä paatos tuntui. Omassa arjessani olen vuosien varrella tottunut siihen, että koulutettuja ja hyväosaisia ihmisiä tällaiset teemat eivät ihan hirveästi kiinnosta. Monelle riittää kulttuuriksi ulkomailla matkustelu, kuluttaminen ja englanninkielisten tv-sarjojen katselu. Jos keskustelua yrittää saada aikaiseksi vaikka Juhani Ahon kielenkäytön upeudesta, saa takaisin pitkän tyhjän katseen ja nopean vaihdoksen johonkin muuhun aiheeseen. Olisi mukavaa uskoa kirjassa kuvatulla tavalla siihen, että suomalainen kulttuuri on suomalaisille tärkeää. Itse olen kokenut esimerkiksi kirjabloggaajien yhteisön tärkeäksi juuri sen vuoksi, että saa rauhassa ”nörtteillä” kirjallisuuden ympärillä ja toisetkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Lisäksi näin huhtikuussa 2024 kokoomustaustaisen Haukion hehkutus kulttuuriperinnön tärkeydestä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että kokoomusjohtoinen hallitus on tekemässä todella massiivisia budjettileikkauksia julkisen sektorin kulttuuripanostuksiin. Monet kulttuurialan toimijat kokevat, että kulttuurityötä ei pysty tekemään jatkossa läheskään samalla lailla ja monet pohtivat, missään määrin leikkauksista seuraa jopa suomalaisen kulttuurin näivettyminen tai alasajo. Eihän meillä pienellä kielialueella ole realistista, että kaikki kulttuuritoiminta olisi kaupallisesti kannattavaa – kyllä kulttuurin kasvualustassa tarvitaan julkista tukea, jos halutaan että Suomessa on olemassa elävää ja kansalaisille tärkeää suomalaista kulttuuria.

Ennen vanhaan puhuttiin ”sivistysporvareista”, sellaisista jotka itsekin arvostavat suomalaista kulttuuriperintöä ja haluavat läpi elämänsä sivistää itseään. Tähän perinteeseen Sinun tähtesi täällä sopii hyvin.

No, nämä pohdinnat menevät sinänsä ohi aiheen, koska esipuheessaan Haukio perustelee hyvin, miksi ei käsittele Niinistön presidenttikauden kotimaanpolitiikkaa juuri lainkaan. Kirjassa ei edes mainita ajan keskeisimpiä kotimaanpolitiikkoja – pieni poikkeus on Alexander Stubbin nimi, joka nousi eräässä asiayhteydessä esiin. 

Kirja sai myös pohtimaan sitä, miksi ihmeessä presidentin puolison pitää tehdä ilmaista työtä. Puolisolle ei ole osoitettu palkkiota tai mahdollisuutta matka- ja kulukorvauksiin. Tämä tuntuu menneisyyden maailmalta – sellaiselta jossa oletettiin, että mies elättää vaimonsa ja vaimon tehtävänä on edustaa. Julkisen sektorin kulujen kasvattaminen ei tällä hetkellä ole muotia, mutta olen kyllä silti valmis kannattamaan sitä, että presidentin puolisolle määriteltäisiin asiallinen korvaus. Edustus- ja verkoitoitumistehtäviä riittää ja niiden tarkoitus on palvella Suomen etua. Tätä työtä Haukio teki hartiavoimin, 12 vuoden ajan ilmaiseksi. Mitäpä jos presidentin puoliso sanoisi, että "menepä yksin kättelemään ne Linnan juhlien vieraat, minä otin Alepan kassan iltavuoron vuokratyöfirman kautta, kun eihän minulle siitä emännöinnistä mitään makseta"? 

Vielä erityiskehut kirjan nimestä, joka on sitaatti Mirkka Rekolan runosta. Tulkitsen nimeä ainakin kolmella tavalla:

”Sinun” viittaa presidentti Niinistöön, hänen tähtensä Haukio joutui tai pääsi puolison roolissa Mäntyniemeen. Tai Haukio on ”sinun tähtesi” eli Niinistön tähti, joka auttaa löytämään oikean suunnan politiikan yössä. Kolmas tulkinta on, että ”sinun” olemme me Suomen kansalaiset – meidän jokaisen tähden Haukio on tehnyt työtään isänmaan ja suomalaisen kulttuurikentän hyväksi.

Lisäksi kirja herätti halun tehdä kesäretki Kultarantaan. Sinne pääsee seuraavan kerran kesällä 2025, sillä parhaillaan presidentin kesäasunnossa on menossa peruskorjaus. Kenties pitää myös hankkia omaan hyllyyn Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, jota olen kirjastovierailulla lukenut.

Lue myös nämä:
Michelle Obama: Minun tarinani
Kalevala
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Tammela ilmestyi historiaan siinä poliittisessa vaiheessa, joka tunnettiin Kalmarin unionina eli pohjoismaiden liittona. Ennen pitkää liitto alkoi rakoilla, ja valtataistelut ulottuivat Hämeeseen saakka tuoden levottomuutta Härkätielle. Siinä lienee ollut eräs syy Tammelan asutuksen keskittymiseen Härkätien varrelta Pyhäjärven liepeelle.

 

Nappasin ilmaiskirjojen kierrätyspisteeltä mukaan Tammelan kunnan 575-vuotisjuhlakirjan Täällä on hyvä elää, joka on ilmestynyt vuonna 1998. Nopeimmat osaavatkin tästä laskea, että vuonna 2023 Tammelan kunta on viettänyt 600-vuotisjuhliaan. Yle kertoo, että myös silloin ilmestyi historiikki, nimeltään Tarinoita Tammelasta. Ehkä pitää etsiä se jatkoluettavaksi?

Aloitin viime keväänä projektin, jossa tarkoitus on tutustua nykyiseen kotimaakuntaani Kanta-Hämeeseen. Päätin vierailla kaikissa Kanta-Hämeen kunnissa. Laajensin tavoitettani myös joihinkin entisiin kuntiin, onhan alueella ollut laajoja kuntaliitoksia. Ehdin tehdä päiväretket Forssaan, Hattulaan, Hauholle, Hausjärvelle, Hämeenlinnaan, Janakkalaan, Kalvolaan, Lammille, Lopelle, Renkoon, Riihimäelle, Tuulokseen ja Ypäjälle. Kolme kuntaa jäi odottamaan vuoroaan. Aion jatkaa retkiäni kevään tullen ja vierailla Humppilassa, Jokioisilla ja Tammelassa.

Niinpä Täällä on hyvä elää tarjosi mainion tilaisuuden syväsukeltaa Tammelan asioihin jo etukäteen. Tosin mainittakoon, että olen käynyt Tammelassa ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten, kun ystäväni lähti opiskelemaan Mustialan maatalousoppilaitokseen ja vietti siellä myöhemmin häitäänkin.

Lounaishämäläisen emäpitäjän vaiheet on ansiokkaasti koottu 575-vuotishistoriikkiin. Kenties mieleenpainuvin historiallinen vaihe on ollut hakkapeliittojen varustaminen 30-vuotiseen sotaan 1600-luvulla. Tammelasta lähti 24 hakkapeliittaa kohti Saksaa ja heistä osa myös palasi. Tapahtuman kunniaksi Tammelassa järjestetään elokuussa vuosittainen Hakkapeliitta-tapahtuma. Tammelan kylät -sivu kertoo aiheesta lisää.

Toinen merkittävä tapahtuma on ollut tehtaan perustaminen Forssaan, joka johti ajan myötä Forssan irtoamiseen Tammelasta omaksi kaupungikseen. Sota-ajan jälkeen Karjalan evakoiden asuttaminen kosketti Tammelaa suuresti ja meni aikaa, ennen kuin karjalaiset koettiin tammelalaisiksi muiden joukossa.

 

Juhlakirjan artikkeleita on ollut kirjoittamassa useampi nainenkin, mutta kokonaisuutena kirja on pikkuisen all male panel -henkinen. Esimerkiksi maatilan isännän roolin tärkeys korostuu aika ajoin - emäntien työpanos taas jää pieniksi maininnoiksi. Kunnallispolitiikan miesvoittoisuus menneinä vuosikymmeninä korostuu niin tekstissä kuin kuvissa. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin vaikka kunnallisneuvoksetar Alma Laihosta, joka mainitaan takavuosien merkittäväksi vaikuttajaksi.

Kirjasta käy ilmi sekin, että Tammelasta on sen verran etäisyyttä – henkistä ja fyysistä – Hämeenlinnaan, etteivät hämeenlinnalaisten asiat hirveästi tammelalaisia kiinnosta. Lounais-Häme on omanlaistaan aluetta, vaikka nykyisessä maakuntajaossa se Kanta-Hämeeseen lasketaankin. Kanta-Hämeen kuntien joukossa Tammela on kuitenkin ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, onhan siellä kansallispuistoja, järviä, perittyä ja pitkäaikaista maanviljelyksen kautta syntynyttä vaurautta ja kiinnostavaa paikallishistoriaa.

Albert Edelfelt maalasi Tammelassa taulun "Kaukolanharju auringonlaskun aikaan".
Lue lisää Wikipediasta.

Täällä on hyvä elää käsittelee Tammelaa historiallisten vaiheiden lisäksi myös yhteiskunnalliselta kannalta. Näin nykyvinkkelistä pari puheenvuoroa nousi ylitse muiden siksi, että niiden näkökulmat ovat laajennettavissa koko Suomeen ja nykyhetkeen. Nämä ovat Tammelan kunnan silloisen sosiaalisihteeri ja -johtaja Harry Hakalan kirjoitus Sosiaali- ja terveyspalvelujen suunta sekä Tammelan kunnan koulutoimenjohtajana vuoteen 1996 asti toimineen Tapani Myyrinmaan kirjoitus Koulutoimesta sivistys- ja vapaa-ajantoimeen.

Ensin hieman taustoitusta. 2020-luvulla sotepalvelut ja koulu-uudistukset ovat jatkuvasti esillä niin poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa kuin mediassakin. Nykyhetken tilannekuva on, että sotepalvelut ovat ylikuormittuneet ja/tai epätasa-arvoiset ja tuoreet hyvinvointialueet ovat todella ikävässä päätöksentekotilanteessa. Koulujen osalta huolenaiheena ovat eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus, koulupahoinvointi ja heikentyneet oppimistulokset.

Sekä Hakala että Myyrinmaa ovat kunnan viranhaltijoina joutuneet tekemään käytännön päätöksiä sen mukaan, miten lainsäädäntöä on eduskunnassa uudistettu. Kumpikin kirjoittaa hillityn asialliseen viranhaltijatyyliin, mutta olen lukevinani rivien välistä, että lievä turhautuneisuus välillä paistaa: osataanko eduskunnassa aina arvioida lakiuudistusten käytännön seuraamuksia? Kenties ei.

Miten yhteiskunta pystyy jatkossa tunnistamaan ja hoitamaan syrjäytymisen ongelmaa, niin että se muodostuu vain tilapäiseksi? pohdiskelee Hakala. No, nyt voi sanoa että tässä yhteiskunta epäonnistui, niin laaja ongelma syrjäytyminen 2020-luvun Suomessa on.

Yksi asia pitää muistaa. Ennen kuin välineitä hankitaan, pitää niitä osata käyttää. Ei ole tarkoituksenmukaista hankkia niitä pölyttymään nurkkiin vain sen takia, kun naapurikoulussakin on sama laite, muistuttaa Myyrinmaa. Viisaasti sanottu! Muistan lukeneeni lehtijuttuja, joissa on käsitelty vaikka Helsingin ja Espoon viime vuosien osaamattomuutta laiteinvestointien teossa ja laitekannan ylläpidossa, onpa laitehankintojen väärinkäytöksistä annettu rikostuomioitakin Helsingin opetusviraston petosjutussa.

Täällä on hyvä elää on mainio paikallishistoriikki, joka sopii niin tammelalaisille kuin niille, joita kunnallishallinnon historia kiinnostaa. Hienoa työtä vuoden 1998 juhlatoimikunta on tehnyt.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kansi: Gummerus.

Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta, kyse oli tietenkin illuusiosta mutta elämää ylläpitävästä sellaisesta; hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus.

 

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli mahtava kirja. Lainasin tämän täsmävinkkinä HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Rauma voitti Finlandia-palkinnon vuosi sitten kirjallaan Hävitys. Yhteensä hän on julkaissut kolme kaunokirjallista teosta ja vaikka Rauman nimi on median kautta tullut tutuksi, en ole tätä ennen lukenut hänen kirjojaan. Mutta kyllä todellakin kannatti hypätä Rauman kelkkaan!

Seksistä ja matematiikasta oli monin tavoin virkistävä kirja. Ensinnäkin, se oli persoonallinen. Siinä on rohkeasti otettu ihan kunnon aiheita käsittelyyn, kuten vaikkapa tieteiden kuningatar matematiikka. Toiseksi, sen henkilöhahmot olivat mainiolla tavalla epämiellyttäviä, paikoin jopa vastenmielisiä. Tai ehkä he eivät itsessään olleet kovin epämiellyttäviä, mutta heidän käytöksensä ja ajatuksensa kyllä olivat. Samalla oli pakko myöntää, että kirjassa kuvassa ihmisyys on täysin samastuttavaa ja todentuntuista. 

Kolmanneksi: kirjan juoni vetää mutta juoni tuntuu epäennalta-arvattavalta. Kirja ei myöskään missään tapauksessa ole pelkkä juonellinen tarina, vaan ehdottomasti korkealaatuista taidekirjallisuutta. Näin monta vahvuutta samassa paketissa ei ole kovin tavallista. Omaperäinen ja omaleimainen teos.

Seksistä ja matematiikasta kuvaa kolmen ihmisen ja heihin linkittyvien muiden hahmojen elämää. Lahjakas matemaatikko Erika on käytökseltään epäsosiaalisen nörtin perikuva, mutta onnistuu kuitenkin tutustumaan viehättävään Annukkaan. Kirjastossa työskentelevä Tuovi potee ekokriisiä. Tärkeässä sivuroolissa on myös Erikan pikkusisko Emilia. Sekä koirat.

Olen itse tahkonnut matematiikan opintoja hiukan enemmän kuin keskivertosuomalaiset, koska olen pakertanut teknillisen yliopiston matematiikan kursseja osana tutkintoa. Harkitsin jopa jossain vaiheessa matemaattiseen opintosuuntaan erikoistumista, mutta sitten järkeilin, että jos pakollisten kurssien kohdalla saan hikoilla päästäkseni läpi, olisiko syventävien kurssien pänttäämisessä mitään järkeä? Rakastan kuitenkin matematiikkaa samasta syystä kuin kirjan Erika: se on puhtaan abstraktia ja vastaansanomattoman loogista, jopa silloin, kun matematiikka käsittelee arkijärjestä poikkeavia asioita, vaikkapa irrationaalilukuja. 

Seksistä ja matematiikasta kuvaa jo niin vaikeaa matematiikkaa, etten kuitenkaan ymmärrä siitä mitään, minkä arvelen tässä tapauksessa olevan etu. Koska en tiedä, missä määrin Rauman vakuuttavasti esittävät matemaattiset teoriat poikkeavat todellisuudesta, ei minun tarvitse miettiä, ovatko ne epäuskottavia. Tässä romaanissa ne ovat uskottavia - aivan kuin Annukan pohjoispohjalaismurre, joka kuulostaa melko osuvalta, mutta ei kuitenkaan täysin autenttiselta. Riittävän uskottavaa se kuitenkin on romaanin sisäisessä maailmassa.

Pidin kirjassa monesta asiasta: synkeästä inhorealismista, kreiseistä ihmissuhdekuvioista, pelottavan, vaanivan uhan kuvaamisesta, talvisen Helsingin tarkoista tunnelmapaloista ja siitä hajoamisen ja merkityksettömyyden tunteesta, jota Erika kokee. Ilmankos kirja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Pitää ehdottomasti lukea Rauman muutkin kirjat sopivan hetken tullen.

Lue myös nämä:
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Kreetta Onkeli: Beige

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.

"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."

 

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.

 

Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.

 

Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 

 

Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.

 

Identiteetin ja vallankäytön teemat

 

Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.

 

Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely. 

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa. 

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
Debby Applegate: Madam
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.2.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa.

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
Kuva: Lorens Pasch nuorempi / Wikimedia Commons.

Topeliuksen Välskärin kertomuksia on niin vetävää luettavaa, että jatkoin Kaarle Viktor Bertelsköldin seurassa melko nopeasti edellisen osan päättymisen jälkeen. Project Gutenbergista löytyi osa 4.2., Vaasan prinsessa.

Sota-ajan melskeet ovat vaihteeksi tauonneet ja kirjassa eletään rauhan jaksoa. Kuningas Aadolf Fredrik tulee vierailulle Suomeen ja sehän saa Vaasan kaupungin lähes sekaisin, kun kuninkaan vierailun eteen tehdään kaikki mahdollinen. Päähenkilöinä nähdään kreivi Bertelsköldin lisäksi vanha tuttu Ester Larsson ja lisäksi Larssonin sukuun kuuluva nuori lukiolainen Eerikki Ljung. Tärkeimmäksi juoniaiheeksi nousee romanssi: yhtyvätkö Bertelsköldin ja Larssonin suvut jälleen toisiinsa? Lisäksi kuninkaan sormus näyttää taas mahtiaan ja vanhentunut porvariskuningas Lauri Larsson osoittaa valtaansa. Kaarle Viktorin entinen palvelija Istvan tunnetaan uuden asemansa vuoksi Pennan nimellä ja hänelläkin on tärkeä rooli kirjassa - vaikka hieman ikäviä käänteitä Topelius Pennan tielle järjestääkin. Onneksi Topeliuksella on lempeä ja ihmissielun hyvin tunteva kirjoitustyyli.

Tämäkin osa oli mahtavaa luettavaa: opin paljon Suomen historiasta, nautin ihanien henkilöhahmojen seurasta ja myötäelin seikkailuissa ja romansseissa. Juhani Ahon suomennos on aivan mahtava, kuten olen monesti aiemminkin todennut.

Ja jos minun kehuni eivät riitä, kurkatkaa vaikkapa Lukulampusta Tuomas Keskimäen haastattelu ja Välskäri-kehut!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4 
Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.1.

Ruotsin kuningatar Ulriika Eleonoora.
Kuva: Wikimedia Commons.

Kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

Kuittaan Välskärin kertomuksilla Lukulampun kesäkirjahaasteen kohdan "Kirja, joka tekee minulle hyvää." Topeliuksen teksti on joiltakin osin vanhanaikaista, idealistista ja naiivia, mutta elävää ja hengittävää. Tämän kirjan lukemisesta tulee hyvä olo ja hyvä mieli.

Lisäksi Project Gutenbergista lukulaitteeseen lataamani kirja sopii ihan erityisen hyvin vauvanhoitopuuhien oheen luettavaksi paristakin syystä. Luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja sopii pätkälukemiseen mahtavasti. Lisäksi lukulaitetta on näppärä käsitellä yhdellä kädellä ja laitteen voi vaikka laittaa nojaamaan tukea vasten yksinään ja lukeminen sujuu hyvin, kun ei tarvitse estää sivuja kääntymästä toistensa päälle.

Tähän osaan kuuluivat jaksot Erämaiden kevät ja Porvariskuningas. Eletään 1700-lukua, kuningatar Ulriika Eleonooran ja kuningas Fredrik I:n hallituskautta. Bertelsköldin suvun miehiä on menossa mukana kaksin kappalein: vanha tuttu Torsten Bertelsköld jatkaa juonittelujaan hovissa ja nuori kreivi Kaarle Viktor ehtii seikkailemaan Suomenkin puolelle.

Porvariskuninkaan nimihenkilö on kauppias Lauri Larsson, joka edustaa vaasalaisia Ruotsin valtiopäivillä. Hänen nuorin tyttärensä on kaunis ja hemmoteltu Ester, jonka tiet risteävät Kaarle Viktorin kanssa useampaan otteeseen. Romanssin kipinäähän siitä syntyy!

Kirja oli täynnä jännittäviä seikkailuja, juonitteluja, suuria tunteita ja elävää, kuohuvaa historiaa. Aion ehdottomasti jatkaa Välskärin kertomuksien parissa ja suosittelen kirjasarjaa lämpimästi muillekin!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Leena Paasio: Melkein äiti

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Kosmos.

Osallistuin huhtikuun lopulla uuden Kosmos-kustantamon bloggaajatupareihin, joista löytyy kuvia vaikkapa Kirsin Book Clubista. Uunituoreen kustantamon takana ovat kirja- ja musiikkiammattilaiset Mikko Aarne ja Pekka Ruuska - onnea matkaan!

Kosmoksen ensimmäinen kirja on Leena Paasion Melkein äiti. Paasio oli tupareissa esittelemässä kirjaansa ja minulle jäi mielikuva chick litin kaltaisesta vetävästä viihdekirjasta, jossa on mukana syviä ja vakaviakin teemoja. Kirjasta on blogattu jo aika paljon, linkitän tässä Lumiomenan, Ilselän ja Kulttuuri kukoistaan.

Matikanopettaja Anu on naimisissa diplomi-insinööri Janin kanssa, perheeseen kuuluu myös Janin murrosikäinen Siiri-tytär. Siiri liikkuu kahden kodin välillä ja Anun suhde Janin ex-vaimo Miraan ei ole aivan mutkaton. Vuosien varrella Anu kuitenkin vaikuttaa oppineen suhtautumaan aikuismaisesti sekä Miraan että Siiriin.

Kirja oli nopealukuinen ja välillä tapahtumien kehittymistä tuli kurkittua uteliaana etukäteen, mikä on aina hyvä merkki. Viihdyttävyyden sijaan kirja tuntui kuitenkin monin paikoin surulliselta. Anun ongelmat "melkein äitinä" olivat välillä hyvin murheellisia, eikä Paasio tarjoile ilmeisintä ratkaisua "onnelliseksi lopuksi".

Henkilöistä kiinnostavin oli kenties räväkkä Mira, jota tosin kuvataan paljon Anun katseen kautta. Sekä Anu että Jani olivat vaikeuksistaan huolimatta melko värittömän oloisia nyhveröitä ja Siirin teiniangsti tuntui paikoin stereotyyppiseltä - vaikka sitä kapinointi kai todellisessakin elämässä usein on...

Paikoin kirjassa tuntui olevan liikaa samankaltaisia aineksia: esimerkiksi sairauksia ja harrastuksia on joka lähtöön. Sekä purjehdusta, vaeltamista että voimistelua kuvataan tarkasti  - ehkä jonkun harrastuskuvauksen olisi voinut rajata pienempään osaan?

En osaa sanoa, petyinkö siihen ettei kirja ollutkaan hauskempi ja kepeämpi - ehkä kyse oli vain hieman väärin virittyneistä ennakko-odotuksistani? Ironiaa ja mustanpuhuvaa huumoria kirjasta kyllä jonkin verran löytyy, mutta chick litiin en tätä enää rinnastaisi. Kirjan sujuvuus antaa kyllä aiheen toivoa, että Paasio kirjoittaisi joskus lisääkin. Suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaaville elämänläheisille romaaneille on kyllä tilausta.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Kamomillasola
Marja Leena Virtanen: Aida
Laura Saari: Tyyppiteoria

Anneli Kanto: Pyöveli

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.

Anneli Kannon historiallisiin romaaneihin olen törmännyt siellä täällä, mutta lukemiskynnys ylittyi vasta nyt. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kantoa Gummeruksen kevään kirjojen esittelytilaisuudessa ja pyöveliaihe kuulosti houkuttelevalta. Pyöveliä on luettu blogeissa siellä täällä, ainakin Lauran ja Jorin bloggaukset ovat jääneet mieleen.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten keskitytään Johann-pyöveliin. Kaksi muuta ovat nimeään kameleonttimaisesti vaihtava apteekkari Eggerts ja tuomari Wisander. Miesten tiet kohtaavat Vaasassa. Sitä ennen Johann on käynyt pätevöitymässä pyöveliksi Saksassa ja Eggerts taas apteekkariksi Nevanlinnassa. Wisanderin ristinä on miehiin menevä vaimo, jolle aviollinen uskollisuus tuntuu olevan vieras käsite.

Ensi alkuun minua häiritsi miesten kovin samankaltaisilta kuulostavat kertojanäänet, mutta tämä meni nopeasti ohi. Kannon tyyli vakuutti: Pyöveli on tasapainoinen kokonaisuus, jossa historiallinen miljöökuvaus on kiinnostavaa ja uskottavaa, ilman väkinäisiä "infodumppeja". Kantoa ei myöskään tarvitse verrata Kaari Utrioon - useimmat uudet historiallisten romaanien kirjoittajat joutuvat hyvin usein samalla viivalle Utrion kanssa, mutta Kannon tyyli on omanlaistaan, se ei ole velkaa Utriolle. Ja verrattuna vaikkapa läpimurron tehneeseen Kristiina Vuoreen on Kanto paljon tasokkaampi - taitavampi ja sujuvampi.

Kanto tarkastelee Johannin kautta pyövelin työn henkistä raskautta - yhteisön syrjinnän kohteeksi joutumista ja syyllisyydentuntoa teloituksista. Toisaalta pyövelin asemaa 1600-luvun yhteiskunnassa perustellaan monessa kohti lainsäädännön kautta: pyöveli oli tärkeä oikeuden toimeenpanija, tuomarin lainvoimaisten päätösten toteuttaja.

Kirjan lopussa juonen keskiöön nousevat noitavainot ja noitajahdin hysteerisyys. Nykypäivästä on helppo keksiä vastaavia vainojen rinnakkaisilmiöitä.

Kannon omaperäisyys ja vahva tyyli tekivät sen verran hyvän vaikutuksen, että pitänee napata joskus luettavaksi muitakin Kannon kirjoja. Hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sijoittuu niin ikään 1600-luvulle, toinen kiinnostava teos voisi olla Suomen sisällissotaa naisnäkökulmasta kuvaava Veriruusut.

Lue myös nämä:
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Mika Waltari: Mikael Karvajalka 

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Kansi: Kari Lahtinen /
Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli minulle yksi viime syksyn kiinnostavimpia kirjoja. Kesti kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pääsin muhkean järkäleen loppuun asti. Samalla tuli kuljettua Juicen matkassa lapsuuden Juankoskelta tamperelaiselle Kalevankankaan hautausmaalle asti. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Amma ja Arja.

Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.

Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.

Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.

Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.

Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.

Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.

Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja