Hanna Koljonen: Sokerihullu

Kuva: Asema Kustannus.

Lapset pitävät makeasta - onpa helppo ja yleistettävä toteamus. Useimmat lapset tosiaan taitavat pitää makeisista, leivoksista, limppareista ja muista herkuista. Mutta entä jos makeanhimo saa pakkomielteen tai syömishäiriön piirteitä?

Hanna Koljosen Sokerihullu voisi kertoa huumekoukusta irti pyristelystä. Mutta ei, se kertoo sokerikoukusta irrottautumisesta. Omaelämäkerrallisessa tarinassa pieni Hanna-tyttö kasvaa aikuiseksi, mutta sokeriannokset vain suurenevat. Missä tulee raja vastaan?

Tavallaan ymmärrän Sokerihullun Hannaa hyvin. Olenhan itse ollut aina melkoinen pullahiiri ja herkkujen ystävä. Muistan lapsena haaveilleeni, että sitten kun olen aikuinen ja minulla on omaa rahaa, ostan karkkia niin paljon että sillä täyttää yhden huoneen lattiasta kattoon. Tämä lapsuuden toive on jäänyt toteuttamatta...

Mutta ylettömimmätkin karkkimässäilyni tuntuvat kovin vaatimattomilta Sokerihullun kuvausten rinnalla. Hanna ostaa tolkuttomia määriä makeaa, käy karkkiostoksilla aamuin, illoin ja joskus yölläkin ja samaan aikaan potee syyllisyyttä mässäilystään. Mieleen tulee Majgull Axelssonin Huhtikuun noidan Birgitta, jonka myös kuvattiin olevan lapsena sokerikoukussa.

Kuva: Asema Kustannus.

Tykkäsin Koljosen esikoisalbumista Syliinvaellus Intiaan todella paljon, ja nyt, kaksi albumia luettuani, voin jo sanoa itseäni faniksi. Jokin Koljosen tyylissä kolahtaa minuun huiman paljon. Sokerihullukin piti lukea kaksi kertaa peräkkäin, ja vieläkin tekisi mieli lukea sitä lisää. Mistä tämä viehätys johtuu?

Kaipa siihen on useampiakin syitä. Sarjakuvapiirtäjänä Koljonen on taitava. Viiva on rennonletkeää, akvarelliväritys kaunista ja rikasta. Kuvat ja teksti muodostavat sarjakuvaliiton erinomaisella tavalla: kuva ei ole pelkkää kuvitusta, vaan kuvat laajentavat ja täydentävät tekstissä kerrottua tarinaa.

Omaelämäkerrallisuuteen olen joskus jopa vähän kyllästynyt, mutta sekä Syliinvaelluksessa että Sokerihullussa omaelämäkerrallisuus toimii kuin tauti. Koljonen tekee henkilökohtaisesta universaalia - se kai kaikessa tarinankerronnassa on tarkoituksena. Vaikka Sokerihullussakin on selvästi mukana hyvin omakohtaisia ja kipeitäkin asioita, ei lukiessa tullut missään vaiheessa tunnetta tirkistelystä tai napanöyhdän kaivelusta. Kipeät, herkät ja itkettävätkin asiat tuntuvat samastuttavilta.

Hulvaton huumori on oma lukunsa. Nauroin lukiessani ääneen muun muassa sivuosassa esiintyvälle kaikkitietävälle Jumalalle. Myös värien käytössä Koljonen todella irrottelee. Sokerikrapulassa kieriskelevä Hanna on milloin sinertävä, milloin violetti. Erityisen upeasti on kuvattu Hannaa vaivaavat synkät ajatukset.

Sokeririippuvuudessa olisi aineksia laajempaankin yhteiskunnalliseen kannanottoon, mutta Sokerihullu esittää näitä kannanottoja vaivihkaa, yksilön kautta. Hanna lainaa kirjastosta Sokeripommi-nimisen kirjan, joka lienee tämä. Välillä pysähdytään ihmettelemään länsimaissa yleisiä riippuvuuksia. Mikä meitä vaivaa?

Sarjakuvasta löytyy siis tarttumapintaa monella tavalla. Ruokakulttuurista tai terveellisestä ruokavaliosta kiinnostuneet löytävät tästä varmasti kaikenlaista, kilttien tyttöjen henkisistä paineista kiinnostuneet taas jotain ihan muuta. Ja vaikkei mikään yhteiskunnallinen teema kiinnostaisikaan, voi Sokerihulluun tarttua ihan vaan hyvän tarinan vuoksi.

Ainoan pienen miinuksen annan siitä, että tekstiosuuksia olisi kannattanut hioa vielä 1-2 oikolukukierroksen verran. Kielivirheitä tai kömpelyyksiä oli jonkun verran. Asema Kustannus on profiloitunut laadukkaana sarjakuvakustantamona, joten laatu kannattaa viedä huippuunsa myös suomen kielen osalta. Pääsääntöisesti Sokerihullussa on hyvää ja vetävää kieltä, mutta koska aion ehdottomasti lukea Koljosen seuraavankin sarjakuva-albumin, odotan sen olevan kielivirheistä vapaa.

Lue myös nämä:
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Teen sarjakuvafestivaalin saaliistani yhteispostauksen, sillä luin ostokseni heti tuoreeltaan ja osan olen lukenut viikon mittaan useampaan kertaan.

Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen museokeskus Vapriikin juhlajulkaisu, joka on syntynyt Tampereen vuonna 2009 vietettyjen 230-vuotisjuhlien innoittamana. Vapriikkilaiset ovat selvästi fiksua väkeä, sillä he päättivät elävöittää historiaa sarjakuvilla. Yhdeksän tarinaa tamperelaisista kattaa ajan esikristilliseltä ajalta nykypäivään, tosin pieni katkos väliin mahtuu, sillä jo toinen tarina hyppää 1800-luvulle. Sinänsä tämä toki on ihan ymmärrettävä ratkaisu, leimaahan Tampereen historiaa teollisuuden vahva kasvu.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallio on kirjoittanut tarinat ja Tiitu Takalo vastaa piirrosjäljestä. Tarinoita on ollut työstämässä Vapriikin työryhmä, ja museon väki on kirjoittanut väliin pieniä katsauksia Tampereen historiaan. Tämän albumin voi mainiosti lukea "pikahistoriankirjana", tästä todella sai selkeän ja kattavan kuvan Tampereen vaiheista ja monen kohdan voi yleistää koskemaan laajemmin koko Suomen historiaa.

Mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa - tämä tulee mieleen lyhyiden tarinoiden draamallisuudesta. Sitä nimittäin saisi olla enemmän. Okei, tarkoitus on kuvata tavallisten ihmisten arkielämää, mutta näitä arkielämän mininovelleja olisi voinut vähän dramatisoida lisää... nyt osa pätkistä on vähän liiankin yksioikoisia. Jos lopussa huomaa kääntävänsä sivua ja ihmettelevänsä että joko se loppui, niin ehkä pikkuisen olisi voinut tarinoita vauhdittaa. Ja esimerkiksi sisällissota sivuutetaan maininnalla, vaikka Tampere oli keskeisessä roolissa sisällissodassa ja Tampereen taistelu kuuluu Pohjoismaiden sotahistorian suurimpiin taisteluihin.

Mutta epäilemättä työryhmällä on ollut valinnoilleen hyvät perustelut. Tiitu Takalon piirrosjälki sen sijaan ei pettänyt - senhän mainitsinkin ratkaisevaksi ostoperusteeksi. Takalo on ihan älyttömän taitava piirtäjä, esimerkiksi hienot "valotäplät" henkilöiden kasvoilla ovat sellaisia, joita oikein unohtuu tutkimaan. Ajankuvan hallitsemisesta esimerkiksi 1990-luvun lamaan sijoittuva tarina oikein nauratti - niin monta pientä yksityiskohtaa, joista aika tulee elävästi mieleen. Hienoa!

Kaarina Uimosen Cleaning is for hipsters taas oli jotain sellaista, mistä en osaa tyhjentävästi sanoa oikein mitään... ja sehän on kai tarkoituskin, olihan julkaisu ostettu Pienlehtitaivaasta ja toteutettu kopiokoneella. Kartonkikannet olivat uniikkikappaleita, jokainen sai omannäköisensä. Mukana tuli myös postikortti. Hienoa palvelua! Tarina kerrotaan englanniksi, varmaan suuremman yleisön tavoittamiseksi.

Blogeissa on viime aikoina puhuttu lukuvalintojen tekemisestä oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja tämä oli minulle hyvällä tavalla oman mukavuusalueen ylittämistä. Anarkistinen, poukkoileva, logiikan rajoja koetteleva ja muutenkin hervoton tarina kertoo kolmikosta, joka pääsee asumaan kartanoon omistajan loman ajaksi, mutta kartanossa pitää siivota. No tästähän seuraa kaikenlaista jännää... Ei tästä voi oikein muuta kertoakaan, suosittelen vierailemaan ensi syksynä sarjakuvafestivaalien pienlehtitaivaassa ja tekemään yllättäviä löytöjä! :)

Kuva: Asema Kustannus.

Parhaaksi ostoksekseni osoittautui Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan. Ensiksi pitää kehua pienen Asema Kustannuksen tasokasta työtä. Albumin paperi on paksua ja laadukasta, värintoistoa upeaa - ja mikäs on toistaessa, kun Koljonen niin herkullisilla väreillä Intiasta kertookin. Aseman tyyliin kuuluu myös se, että albumien alalaidassa juoksee englanninkielinen käännös. Näin sarjakuvaa voivat lukea muutkin kuin suomenkieliset. Albumin kotisivulta voi lukea neljä ensimmäistä sivua näytteeksi.

Luin albumin monta kertaa peräkkäin mutten ole vieläkään saanut siitä tarpeekseni. Pelkästään tämän vuoksi olen valmis määrittelemään tämän erittäin onnistuneeksi taideteokseksi - jos teos ei päästä lukijaa otteestaan vaan pakottaa palaamaan pariinsa yhä uudelleen, niin jotain siinä on tehty oikein. Koljonen on hyvä tarinankertoja, hyvä piirtäjä - rento kynänjälki tuo mieleen Ville Rannan tyylin - ja taitava värittäjä.

Albumista löytyvä kuva on kopioitu Hanna Koljosen blogista.

Vaan eihän tekninen taitavuus riitä mihinkään, jos tarina ei herätä tunteita. Ja tämä herätti. Albumi kuvaa matkaa Äiti Amman ashramiin - siis hengelliseen keskukseen - Intiaan. Koljonen avaa hengellistä etsintäänsä, johon on kuulunut kaikenlaista, uskonnollisen kirjallisuuden lukemisesta hallusinoivien sienien syöntiin. Äiti Amman saapuminen Helsingin Kaapelitehtaalle halaamaan suomalaisia on tarinan käännekohta.

Kuulostaako hihhuloinnilta? Pelottavalta? Oudolta? No samalta varmasti kuulosti Seija Vilénin Mangopuun alla -kirja, joka kertoo suomalaisen tytön liittymisestä Hare Krishna -uskontoon. Mangopuun alla tuli useammankin kerran mieleen, Syliinvaellus Intiaan sopii sille sisarteokseksi mainiosti. Koljonen kertoo kokemuksistaan vetävästi, samastuttavasti, rehellisesti, hauskasti ja terävästi. Tätä voi lukea niin uskonnoton kuin uskonnollinenkin ihminen. Sanoisinpa, että tämä kannattaa lukea sitä suuremmalla syyllä, mitä kärjekkäämpiä mielipiteitä ja ennakkoluuloja esittääkään uskonnoista tai vieraista kulttuureista!

Kerrataanpa lopuksi vielä festivaaliostosten perusohje. Kun olet menossa jonnekin tapahtumaan, nosta automaatista mukaan käteistä sopiva summa ja anna itsellesi lupa tuhlata se heräteostoksiin festivaaleilla. Tällä tavalla ostoksia ei tarvitse liiaksi arpoa, vaan jotain mielenkiintoista mukaan tarttuu varmasti. Nämä(kin) julkaisut kun ovat kaikki sellaisia, joita ei useimmissa kirjakaupoissa ole edes saatavilla, ja vaikka olisikin, tuskin tulisin ostaneeksi kiireisen arkiasioinnin yhteydessä. Nyt olen iloinen, että nämä hyllyyni päätyivät, erityisesti tuo Syliinvaellus Intiaan on oikea aarre!
 

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet