Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Perestroikan tulevaisuudestakaan emme kykene aavistamaan mitään – muutokset Neuvostoliitossa ovat järähtäneet käyntiin, niiden lopputulosta on mahdotonta ennustaa.

Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”.  Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja,  huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.

 

 Petsamo kuului Suomen tasavaltaan parikymmentä vuotta, 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Fraasi ”Hangosta Petsamoon” on jäänyt elämään Sillanpään marssilaulun ansiosta.

Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?

Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990.  Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.

Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.

 

Joen takana Petsamo on vakuuttavaa tekstiä. Lukemani kappale oli jo säilötty lähikirjaston varastokokoelmaan, mutta sen teemat sopivat tähän aikaan erinomaisesti. Se käsittelee Venäjän rajaa, pakolaisuutta, ympäristötuhoja, identiteettiä. Kieli on kirkasta ja kaunista ja tunnelataus välillä niin painava, että luin ohuehkoa kirjaa lyhyissä pätkissä.

Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta. 

Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. 

Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
 

Petsamo oli toistuva teema Kälkäjän tuotannossa. Tämän kirjan perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.

Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa. 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Katja Kettu: Kätilö
Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Kansi: Minerva.

Paljon hoettu “syö vähemmän kuin kulutat” on mielestäni kamalin ja surkein neuvo, jonka painonsa kanssa kamppailevalle ihmiselle voi antaa. Jos se toimisi, ei lihavuutta ja painonhallintahaasteita olisi olemassakaan! Kuten aiemmat kappaleet ovat osoittaneet, elimistön energiatasapainon säätely ja hallinta sisältää niin paljon muutakin kuin ”kalorit sisään ja kalorit ulos” -toiminnon.

Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.

Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.

Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.

Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?

Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.

Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.

Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.

Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.

Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.

Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.

Lue myös nämä:
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Kansi: Siltala.

Shelley tiesi toimivansa väärin, mutta koska Mira oli tiessään eikä Tonysta enää kuulunut, asian pitäminen pois mielestä ei ollut ylettömän vaikeaa.

Ah mikä lukunautinto! Eleanor Cattonin Birnamin metsä tarttui mukaan kirjastosta ja sen lukeminen oli niin mahtavaa, että kirja herätti jonkinlaisen mustasukkaisen omistushalun. Tunnen itseni Klonkuksi luolassa pusertamassa sormusta ja puhelemassa aarteelleen.

No, tietenkään minulla ei ole mitään yksinoikeutta Birnamin metsän fanittamiseen, onhan uusiseelantilainen, nykyään Englannissa asuva Eleanor Catton kerännyt laajoja lukijakuntia kolmella romaanillaan. Hänen esikoisteoksensa Harjoitukset ilmestyi alkukielellä vuonna 2008 ja toisella romaanillaan Valontuojat hän voitti englantilaisen Booker-palkinnon vuonna 2013 nuorimpana palkittuna koskaan. Birnamin metsä ilmestyi alkukielellä vuonna 2023 ja on myös kerännyt hienoja kritiikkejä. Kaikki kolme suomennosta ovat kovasta laadustaan tunnetun Siltalan kustantamia.

No miksi uusiseelantilaista ekoaktivismia kuvaava Birnamin metsä tuntui niin hyvältä? Monestakin syystä. Ensinnäkin kirja on korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden yhdistelmä, hieman samaan tapaan kuin Donna Tarttin tiiliskivet. Birnamin metsä on muodoltaan trilleri ja yleensä pidän trillereitä kuivakan kaavamaisina eikä kovin kiinnostavina. Mutta Catton lataa trilleriinsä mielenkiintoisia, samastuttavia henkilöhahmoja, lukuisia kirjallisuusviittauksia ja tietenkin terävän kriittisiä ajatuksia aikamme yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten teknoveljien globaalista vallankäytöstä, äärimmilleen viedystä kapitalismista ja vasemmistoälykköjen oikeamielisyyden vaatimuksista. Kirjassa viljellään runsaasti myös populäärikulttuuriviittauksia, siinä mainitaan niin Game of Thrones kuin Harry Potterkin.

Lisäksi Catton on supertaitava luomaan todellisen elämän illuusion, vaikka toki tarinankerronnassa aina kyse siitä, pystyykö lukija kuvittelemaan mielessään kirjan tarinan ja pitämään sitä uskottavana. Catton osaa rakentaa todella uskottavia henkilöhahmoja pienten anekdoottien, luonnekuvausten, perhehistorian ja käyttäytymistapojen avulla. Mira, Shelley, Tony ja monet muut rupeavat tuntumaan kuin omilta tutuilta.

Vetävä juoni ja vauhdikkaat käänteet ovat trillerin perusydintä ja Catton annostelee erinomaisesti räväköitä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Tätä kirjaa kannattaa lukea ahmien, mutta ei kuitenkaan harppoen, ettei menetä mitään sivulauseiden painavuudesta. Mikä erikoisinta, Catton onnistuu jopa rikkomaan kirjoittamisen perussääntöä ”näytä, älä kerro”. Varsinkin kirjan alkupuolella on todella paljon kertomista ja selittämistä, jossa tarinan lähtökohtaa taustoitetaan. Kuitenkaan selittäminen ei tunnu tylsältä vaan perustellulta ja kiinnostavalta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta kirjan lähtöasetelman voi kertoa. Mira Bunting on Birnamin metsä -nimisen puutarhuriaktivistiliikkeen johtohahmo, vaikkakaan ei virallinen johtaja, sillä liike uskoo vastuun jakamiseen horisontaalisesti. Mira törmää superrikkaaseen Robert Lemoineen, joka on menestynyt Piilaaksossa drooniliiketoiminnalla. Yllättäen Lemoine tekee tarjouksen lähteä rahoittamaan Birnamin metsän toimintaa. Mira on ovela laskelmoija, joka on tottunut ulkopuolisuuteen ja kengännauhabudjettiin, mutta suurelle rahasummalle hänenkin porukallaan olisi käyttöä.

Tykkään kirjoissa kovasti Miran kaltaisista shakinpelaajatyyppisistä hahmoista, jotka osaavat suunnitella siirtojaan etukäteen ja pelata pelejä muiden ihmisten kustannuksella. Tällaiset ihmiset ovat reaalielämässä sellaisia, joiden lähellä saattaa tulla epämiellyttävä olo, mutta romaanihahmoina he ovat mainioita. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet paljon tällaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita, joilla on oma agendansa.

Koska Birnamin metsän nimi viittaa Shakespearen Macbeth-näytelmään, vie yhteys ajatukset kohtaloon ja siihen, voiko ihminen muovata omaa kohtaloaan vai tuleeko hän rakentaneeksi oman tuhonsa päämääriinsä pyrkiessään. Kirjassa myös kysytään, onko moraalia enää olemassakaan, vai onko kapitalistinen henkilökohtaisten valintojen myymälä ainut, mitä on jäljellä. Robert Lemoinesta tuli lisäksi mieleen Bulgakovin Woland, joka Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa sekoittaa tavallisten ihmisten päät rikkaudellaan ja hurmaavuudellaan ja saa ihmiset paljastamaan sisimpänsä. Lisäksi pidin erityisesti siitä, miten kirja pursuaa salaisuuksia, mutta salaisuudet eivät oikein meinaa pysyä piilossa. Totuus tihkuu pieninä noroina sieltä täältä vieraiden ihmisten tietoon. Voiko totuuden vaientaa, vaikka kaikin keinoin sitä yrittäisi?

Kirjan nuoret idealistit kritisoivat voimakkain äänenpainoin Uuden-Seelannin poliittista johtoa. Suomesta katsottuna näkökulma tuntui osin samastuttavalta, osin virkistävän eksoottiselta. Onhan Uuden-Seelannin maine maailmalla hieman samanlainen kuin Suomen: ulkomaalaisten silmiin molemmat maat vaikuttavat jonkinlaisilta luonnonläheisiltä, ihanteellisilta pikku yhteisöiltä, joissa kaikilla on kaikki asiat hyvin. Mutta maan sisältä käsin oma nuoriso on valmis syyttämään poliitikkoja hyvinkin voimakkaasti ja omasta näkökulmastaan perustellusti.

Lemoinen hahmo lienee saanut inspiraatiota niin Elon Muskin, Steve Jobsin kuin muidenkin Piilaakson toksisten teknoveljien hahmoista. Raha on antanut Lemoinelle mahdollisuuden ohjailla muiden ihmisten elämää mielensä mukaan. Voiko hän taivuttaa totuuden aina mieleisekseen vai löytyykö hänen egolleen rajoja?

Nostan esiin vielä Miran tunnollisen kakkosjohtajan Shelleyn, joka on arkisen harmaa puurtaja ja organisaattori. Shelley on kyllästynyt omaan näkymättömyyteensä ja ympäröivän yhteisön vähäiseen kiitokseen. Osaako hän murtautua Miran kehästä ulos?

Lisäksi kirja on täynnä uusiseelantilaista luontoa, kiinnostavia detaljeja, pohdiskelua uusiseelantilaisesta kansanluonteesta – josta mainitaan ainakin maanläheisyys, joukkoon sulautumisen tarve ja paikallisjuurien korostaminen – mahtavia väittelyitä ja takaa-ajoja. Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua haluaisi aloittaa kirjan saman tien uudelleen.

Kirjablogeissa Birnamin metsää on luettu aika lailla. Linkitän tähän Arjan, Kirsin ja Margitin blogiarviot.

Suomennoksesta

Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt upeaa työtä. Kirja on todella miellyttävää ja kaunista suomea, jota on ilo lukea. Teksti soljuu, dialogi on luontevaa, ylipäätään kirjan suomennos on sekä tarkka että kaunis. Bloggaajakollegani Arja kirjoitti äskettäin turhautuneen palautteen suomalaiskirjojen viimeistelemättömyydestä. Birnamin metsä on oikea viimeistelemättömyyden vastakohta – suomennos on hiottu ja laadukas kirjaosaamisen taidonnäyte.

Tämän vuoden HelMet-lukuhaasteen eräs tehtävä on lukea kirja, jonka kääntäjä on saanut Mikael Agricola -käännöspalkinnon tai muun vastaavan palkinnon ja Valkonen on tämän palkinnon pokannut vuonna 2021. Kävinkin jo etsimässä kirjaston tietokannasta lisää Valkosen suomennoksia ja lainasin yhden.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Johanna Aatsalo: Paljastus

Kansi: WSOY.

Naiivi. Jäin kiinni sanaan. Naiivi. Täydellistä keski-ikäisen miehen ylimielistä ja omavoimaista puhetta. Hän käytti kirjeessään valtaa, johon Suomessa oli totuttu. Entinen ministeri jyrähti. Suomen Pankin johtaja älähti. Sen puheen ja sanan arvo oli suurempi kuin nuoren naistoimittajan.

Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.

Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.

Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.

Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.

Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.

Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.

Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.

Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.

Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.

Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?

Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.

Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia

Kansi: Johnny Kniga.

Vielä yksi varteenotettava suursijoittaja ilmestyi tarjoamaan rahoitusta Sunny Car Centerille. Barclays Bankin johtohenkilöksi esittäytynyt Mark Wilson soitti ja lähetti sähköpostia yhtiön toimistoon. Wilson edusti Sambian entisen presidentin Frederick Chiluban leskeä  Regina Mwanza Chilubaa. 

 

Hämeen Sanomista eläköitynyt toimittaja Arno Juutilainen kirjoitti herkullisesta kohuaiheesta teräväsanaisen tietokirjan. Liikemies Markku Ritaluoma puhui suurisuuntaisesti Hämeenlinnan kaupungin päättäjät ja alueen yritykset pyörryksiin 2010-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ritaluoma häipyi Floridan aurinkoon ja jätti jälkeensä pitkiä ja kalliita oikeussotkuja, miljoonavelkoja ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen hämeenlinnalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Tuorein oikeuden päätös on julkaistu mediassa viime kuussa: heinäkuussa 2025 Turun hovioikeus antoi Ritaluomalle yli viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion, kuten Ylen uutinen kertoo. Vaan liekö tällä tuomiolla merkitystä, jos Ritaluoma jatkaa luksuselämän viettämistä Floridan lämmössä.

 

Juutilainen on erittäin terävä kirjoittaja ja hän nojaa vankkaan talousasiaosaamiseensa. Verrattuna viimeksi lukemaani Kittilän lakiin on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia kepeämpää ja hauskempaa luettavaa, vaikka asiasisältöhän tässäkin on karmea. Veronmaksajien rahoja on hassattu olan takaa ja monet suomalaisyritykset ovat joutuneet  kuittaamaan isot rahamenetykset omasta pussistaan, kun menivät luottamaan Ritaluoman suuriin mutta katteettomiin puheisiin.

 

Luin aikoinaan Kari Narsin kirjoittaman Miljoonahuijarit ja Juutilaisen kuvaamana Markku Ritaluoma menee ehdottomasti miljoonahuijarien voittoisaan kastiin. Ritaluoma on kyennyt järjestämään itselleen luksuselämän toisten ihmisten rahoilla.  

 

Hämeenlinnan kaupunki innostui Ritaluoman ideasta perustaa suuri autokauppakeskus kolmostien varteen. Työpaikkoja, verotuloja, vetovoimaa - mitä muuta rakennemuutoksen latistama maakuntakeskus voisi kaivata? Juutilainen kirjoittaa varoittavaan sävyyn siitä, miksi julkisen sektorin rahoja ei kannattaisi työntää yksityisyrityksiin. Päättäjät eivät saisi hurmaantua muka ainutkertaisista tilaisuuksista, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta.

 

Rinnakkain Sunny Car Centerin kanssa kulkevat lyhyemmät nostot muista kuntien sähläyksistä. En muistanut, että esimerkiksi Juankoski rysähti Kuopion syliin pieleen menneen tehtaanpelastusyrityksen jälkeen. Juutilainen käsittelee myös Kittilää ja lähdeluettelossa Kittilän laki mainitaan, mutta hän tuntuu suhtautuvan Kittilän kriisiin hieman pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin Kittilän lain kirjoittajat. 

 

Jos jättää turhat moraalipohdinnat sikseen, on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia paikoin hillittömän hauskaa luettavaa, sellaisella tragikoomisella tavalla. Jos tämä olisi fiktiota, olisi kustannustoimittaja varmasti karsinut osan käänteistä epäuskottavan paisuteltuina. Esimerkkinä mainittakoon vaihe, jolloin Ritaluoma perustelee, miksi hänelle kuuluu 20 000 euron kuukausipalkka ja kaupungin edustajana yhtiön hallitukseen lähtenyt valtuutettu vielä kirjoittaa nimensä tällaista puoltavaan paperiin.

 

Nopealukuista, sujuvaa ja teräväkielistä kirjaa sopii suositella kaikille talousrikoksista ja mediakohuista kiinnostuneille. 

 

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Craig Unger: American Kompromat

Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Kunnanhallituksen johto lähetti Kuntaliittoon ja ministeriöön kutsun ja ohjelman, jonka mukaan lakiasiantuntijat illastaisivat keskeisten kuntapäättäjien ja Levin hissiyhtiön johdon seurassa uuden, Leitnerin toimittaman hissin kunniaksi järjestettävässä juhlassa. 

 Asiantuntijoiden saapuminen haluttiin ilmeisesti saada näyttämään siltä, että ministeriö arvosti yhtiötä lähettämällä edustajansa tilaisuuteen. Ohjelman nähtyään ministeriön ja Kuntaliiton asiantuntijat kieltäytyivät kutsusta. Ulkopuolinen apu jäi saamatta.

Kansi: Otava.

Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.  

Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat.  Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.

Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.

Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.

”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia. 

Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.

Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.

Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta. 

Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."

Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta. 

Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?

Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine. 

Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.

Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.

Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?

Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä. 

Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa. 

Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?

Kannattaako Leville matkustaa?

Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.

Lue myös nämä:
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Milla Ollikainen: Veripailakat
Jari Lindström: Syvään päähän 

Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi: Otava.

Näytöksen jälkeen meitä huvitti Jelenan kanssa vielä kävellä, joten ostimme kojusta tötterön sokeriorvokkeja ja lähdimme Monrepos'n puistoon katsomaan nähtävyyksiä. Puhuin vilkkaasti ja omistajan ylpeydellä neiti Aalbergista. Kerroin, että hän vietti seudun kartanoissa pitkiä aikoja ja oli kaikkien viipurilaisten lemmikki. 

Kiinnostuin Miina Supisen Kultaisesta peurasta, kun Hesari uutisoi siitä näyttävästi syksyllä. Haastattelussa kirjailija sanoi halunneensa kirjoittaa historiallisen romaanin, jossa naisen elämä ei olisi kärsimystä. Tunnistan hyvin, mistä tämä halu kumpuaa, onhan monessa historiallisessa romaanissa polttoaineena naisen raskas elämä. Niin paljon kuin esimerkiksi Kaari Utrion kirjat minulle merkitsevätkin, olen valmis myöntämään, että hänenkin tuotannostaan löytyy valtavat määrät kärsiviä naisia.

Morren bloggaus muistutteli Kultaisesta peurasta ja onpa kirjaa luettu ahkerasti muissakin blogeissa. Linkkaan tähän Kulttuuri kukoistaan ja Tuijatan. Sain odotella kirjaa kirjaston varausjonossa jonkin aikaa. Mainittakoon, että Supisen tuotantoa olemme lukeneet viime vuosina kovasti lasten kanssa: Kokkiklubi- ja Rosmariini-sarjat uppoavat aivan täysillä päiväkoti- ja alakouluikäisiin.

Kultainen peura osoittautui todella mukaansatempaavaksi romaaniksi. Luin sen yhden viikonlopun aikana ja olisi tehnyt mieli jäädä sen maailmaan pitemmäksikin aikaa. Kirjan miljöö on mainio valinta: Sortavalan opettajaseminaari 1800-luvun lopussa. Kauppiaan tytär Mathilda Sommer Viipurista hakeutuu opiskelemaan opettajaksi ja tutustuu Sortavalassa värikkäisiin hahmoihin. Kaikkein läheisimmäksi tulee huonetoveri Jelena Päästäinen, jonka vaikutusvaltaisella sedällä, Kiril Päästäisellä, on pelottava maine. Jelena on kotoisin Laatokan Mantsinsaarelta, joka osoittautuu pakanallisen alkuvoimaiseksi paikaksi.

Kirjan rikas kieli, ärjyvä Laatokka, Sortavalan hahmot ja muistikirjaansa kirjoittava Mathilda suorastaan lumosivat minut. Karjala-kirjailijoita löytyy Suomesta vaikka kuinka, mainittakoon Utrion ohella ainakin Laila Hirvisaari ja Anna Kortelainen. Mutta jotain tuoretta Supisen fiktiossa on. Kirjassa myös huvitellaan hieman ”aitoa suomalaisuutta” Karjalasta etsivien ylioppilaiden kustannuksella.

Kirjassa on todella monen eri genren aineksia, siinä mukana ainakin fantasiaa, seksuaalivähemmistöjä ja dekkarimaisuutta. Kuitenkin se on hieno kaunokirjallinen romaani, jota sopii suositella kaikille sellaisillekin lukijoille, jotka eivät koe mitään edellämainittua genrekirjallisuutta itselleen tärkeäksi.

Suosittelen Kultaista peuraa tuoretta, laadukasta kaunokirjallisuutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Sarah Waters: Yövartio
Hilja Valtonen: Vaimoke

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Kansi: Fabriikki Kustannus.

Meidän verkkaiset, ihanat päivämme olivat päättymässä, vaikka, niin kuin Julian-setä olisi huomauttanut, emme osanneetkaan sitä arvata.

 

Tämän kirjan pariin löysin maalaustaiteen kautta. Kävin alkuvuodesta katsomassa Ateneumin hienon Gothic Modern -näyttelyn, joka teki vaikutuksen. Kun etsin vierailun jälkeen arvioita ja kommentteja näyttelystä, paneuduin Kirsin Book Clubin kirjalistaan, jolta Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme löytyi.

 

Shirley Jackson oli minulle täysin vieras nimi, mutta nopea googletus sai minut uppoutumaan kirjailijan elämänvaiheisiin. Esimerkiksi tästä The New Yorkerin artikkelista saa hyvän yleiskuvan. Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Jackson on ollut kovassa nousussa viime vuosina ja niinpä pieni Fabriikki Kustannus julkaisi vuonna 2018 ilmeisesti ensimmäisen Jacksonin romaanisuomennoksen eli tämän kirjan. Kirjablogeissa teosta on luettu ahkerasti, mm. Kirjakissa on kirjoittanut tästä.

 

Linna on aina ollut kotimme kumartaa englantilaisten synkkien kartanoiden suuntaan. Pienen kylän laidalla on Blackwoodin komea talo, jossa asuu kaksi nuorta sisarusta, Mary Katherine ja Constance, sekä halvaantunut Julian-setä. Kyläläiset pelkäävät ja inhoavat Blackwoodin väkeä, muutama urhoollinen "paremman väen" edustaja sentään kyläilee. Muu Blackwoodin perhe on kuollut dramaattisella tavalla muutamaa vuotta aiemmin.

 

Kirja oli nopealukuinen, mutta tunnelmaltaan todella latautunut. Ihailin kirjan ajattomuutta: mitään ajallisia ja paikallisia maamerkkejä ei anneta. Maininta puhelimesta sentään sitoo kirjan 1900-luvulle. Kirjassa on pahuutta ja taikuutta uhkuva tunnelma, vaikka kaiken voisikin tulkita vain 18-vuotiaan Mary Katherinen eli Merrycatin sisäiseksi maailmaksi.

 

Mikään ihmisluonteen idealisti Shirley Jackson ei näköjään ole ollut. Kirjassa toisiinsa kietoutuvat riippuvuudet, pelot, hyväksikäyttöpyrkimykset, viha... Paikoin lukijana ehtii toivoa, että nyt vyyhti alkaa purkautua ja tärkeimmät henkilöt saavat onnellisen lopun, mutta mitä vielä.

 

Erinomainen kirja. Suosittelen tätä latautuneen tunnelman ja kristallinkirkkaan tyylin ystäville.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja, Fabriikin oma Laura Vesanto on tehnyt hienoa työtä. Kieli on soljuvaa ja kirkasta. Kelpasi lukea!

 

Lue myös nämä: 
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan

Kansi: Minerva.

Urheilijoilla oli paitsi sodan vaatimia fyysisiä valmiuksia, myös urheilussa saatu kokemus siitä, miten ja millä asenteella uusia suorituksia tulee opetella. Se auttoi myös sotataitojen omaksumisessa. Väheksyä ei voi myöskään henkistä valmiutta. 

 

Oletko hiihtänyt, suunnistanut tai pelannut pesäpalloa koulun liikuntatunneilla? Ja kuuluiko asiaan, että näitä lajeja piti suorittaa hampaat irvessä, veren maku suussa, koko ajan peläten että jää viimeiseksi? Entä oletko näillä tunneilla tajunnut, että niin liikuntatuntien tunnelma kuin lajivalikoima on suoraa perua 1920-luvulta ja siitä, että valkoiset voittivat vuoden 1918 sisällissodan?

 

Veikkaan, että aika moni voi vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen kyllä, mutta paljon harvempi vastaisi viimeiseen kysymykseen kyllä. Jari Kupilan teesi tietokirjassa Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan on se, että urheilulla ja urheilijoilla oli ratkaisevan tärkeä rooli sisällissodassa, niin punaisella kuin valkoisella puolella. Ja että sisällissota jätti haavan, jota urheiluväki ei oikein vieläkään, 2020-luvulla, ole kunnolla käsitellyt ja hoitanut.

 

Olen paneutunut viime vuosina sisällissotaan monelta eri kantilta, mutta Kupilan palkittu tietoteos erottui persoonallisella näkökulmavalinnallaan. En ole mikään erityinen urheilufani, joten eräs minulle tärkeistä oivalluksista oli ymmärtää, miksi suomalaiset urheilukuviot ovat vaikuttaneet usein niin tunkkaisilta, paikoin jopa vastenmielisiltä. Toki itse sodan käsittely oli kirjassa myös erittäin kiinnostavaa, mutta viimeiset luvut, joissa Kupila perkaa sisällissodan jälkivaikutuksia suomalaisen urheilun kehittymiseen, olivat erityisen antoisia.

 

Kupila osoittaa, että urheiluseurat tarjosivat sodan molemmille osapuolille rakenteita ja sotilasainesta. Sisällissodan syttyessä Suomessa ei ollut enää yleistä asevelvollisuutta, joten nuorilla miehillä ei ollut muodollista sotilaskoulutusta. Urheiluseuroja sen sijaan oli jo ympäri Suomea ja seuroilla oli vahvoja verkostoja niin omien paikkakuntiensa sisällä kuin kansallisella, jopa kansainvälisellä tasolla.

 

Kuuluisia urheilijanimiä kirjassa mainitaan, aina Urho Kekkosesta alkaen. Olen käynyt Kajaanissa katsomassa valkoisten muistomerkkiä ja siihen kaiverretuista Kekkosen sissituttavien nimistä ainakin Eljas Väyrynen ja Väinö Vuoristo mainitaan kirjassa. Molemmat edustivat Kajaanin SLU -seuraa. Seuran lyhenne tarkoittaa Suomen Lyseoiden Urheilijoita.

 

Kainuulaisnäkökulmasta kirjassa oli muitakin kiinnostavia elementtejä, esimerkiksi Mieslahden Nahjuksen urheiluseurasta lähteneet valkosoturit. Arvelen, että Kainuun opiston vaikutuksen vuoksi Mieslahti oli näin näkyvästi edustettuna.

 

Valkoisten muistomerkki Kajaanissa.

 

Kupila kirjoittaa melko värikkäästi, paikoin tulkiten aika rohkeastikin tunnelmia ja ajatuksia. Kyse on tyylilajin valinnasta ja aika linjakkaasti kirja eteneekin - kootut faktat ja Kupilan kommentoiva kertojanääni ovat tasapainossa. Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo ovat ansiokkaita ja pitää ainakin pari luettelossa mainittua kirjaa etsiä kirjastosta käsiini. Erikoisia ihmiskohtaloita Kupilan kirjassa riittää - itse en ollut aiemmin tuntenut esimerkiksi Terijoen hallitukseen kuuluneen Akseli Anttilan tarinaa. Hän pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle ja yleni puna-armeijan kenraaliksi.

Keksin kirjasta vain yhden puutteen: se on melkoinen all male panel. Kirjassa mainitaan vain muutama nainen. Kuitenkin kirja viittaa siihen, että naisvoimistelijat olivat perustaneet seuratoimintaa jo varsin varhain. Kirjassa naisten näkymättömyys tuo mieleen nykyajan asenteet: on edelleen varsin yleistä, että urheilevat tai urheilua seuraavat miehet jotenkin latistavat tai jättävät huomiotta naisten urheilusuoritukset. 

 

Niinpä minua jäikin kiinnostamaan, mahtoivatko vuonna 1918 myös urheilevat tai urheiluseuroissa toimivat naiset olla myös keskimääräistä alttiimpia tulla temmatuiksi mukaan sisällissotaan. Kenties tästä voisi saada kiinnostavan jatko-osan muuten mainioon kirjaan. 

 

Vielä palaan liikuntatuntien lajivalintoihin. Niin hiihto, suunnistus kuin pesäpallokin nähtiin erinomaisina sotilastaitoja kehittävinä lajeina. Samaan laskettiin jopa mäkihyppy, koska mäkihyppytornien ja tähystystornien rakentamista pidettiin samankaltaisina. Hiihtoon panostamisesta oli toki hyötyä sitten talvi- ja jatkosodassa, kun hiihtäviä kaukopartioita lähetettiin sotatoimiin.

 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Craig Unger: American Kompromat

Kansi: Penguin Random House.

To that end, whether it was czarist Russia or the Soviet Union, Moscow’s imperial ambitions had always begun and ended with Ukraine. Ukraine was essential if Russia was to be an empire.

In that regard, Trump answered more of Putin’s prayers than the Russian leader could possibly have imagined, inflicting more damage on NATO during the first three years of his administration than all its foes during its entire seventy-year history.

Olin varautunut lukemaan talvilomallani jotain kivaa ja piristävää, mutta päädyinkin lukemaan jotain ihan muuta: Craig Ungerin vuonna 2021 ilmestyneen tietokirjan American Kompromat. Se kertoo Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ja siitä, millaiset siteet hänellä on ollut venäläisiin vakoilijoihin ja rahanpesijöihin.

Kirja oli suorastaan puhdistavaa luettavaa, vaikka sen sisältö oli jokseenkin yhtä masentava kuin maailmanpolitiikan uutiset. Mutta loogisen ajattelukyvyn omaavalle lukijalle kirja tarjoaa vähintään henkistä tukea: jos uutisten perusteella näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti on päättänyt ajaa Venäjän etua, niin American Kompromatin perusteella näin todellakin juuri on. Tavallisen ihmisen ei tarvitse yrittää pähkäillä monimutkaisia tulkintoja sille, miksi Trump toimii kuten toimii. Trump ajaa Venäjän etua, koska hän haluaa ajaa Venäjän etua ja koska hän uskoo, että Venäjä on tosi jees.

Unger on pitkän linjan toimittaja ja hän on julkaissut useita kirjoja. American Kompromat on hieman foliohattuisen tuntuinen ja esimerkiksi The Guardianissa julkaistiin melko kriittinen arvio. Kirjassa todella on jonkin verran jossittelua, arvuuttelua ja värikynää. Jos tällaiset suodattaa pois, jää jäljelle silti looginen, uskottava ja ikävä tarina. Se kertoo newyorkilaisesta liikemiehestä, joka oli altis imartelulle ja joka ajautui toistuvasti rahapulaan. Apua löytyi venäläisistä ystävistä, jotka ostivat kalliilla rahalla luksusasuntoja liikemieheltä tai järjestivät kutsuja Venäjälle neuvottelemaan kansainvälisestä liiketoiminnasta.

Tämän lisäksi liikemiehen poliittisista pyrkimyksistä halusivat hyötyä konservatiivinen katolinen uskonyhteisö Opus Dei sekä seksuaali- ja talousrikollinen Jeffrey Epstein.

Kirjan kuvaama kansainvälinen politiikan, rahan ja ihmiskaupan maailma on kuin jostakin pokkarihyllyn trilleristä vetäisty. Harvoin olen tuntenut itseäni yhtä pieneksi maan matoseksi kuin tätä lukiessani: yksityiskoneilla lentelevät ja miljardeja pyörittelevät mahtimiehet – todellakin lähinnä miehet – eivät juuri piittaa siitä, millaisia vaikutuksia heidän teoillaan on tavallisille kansalaisille. Maailma on heidän leikkikenttänsä ja muut ihmiset lähinnä pelinappuloita.

Viime aikoina mediassa on spekuloitu entistä useammin, onko venäläisillä kiristysmateriaalia – kompromatia – jonka avulla he ohjailevat Trumpia. Kirjan luettuani tulkitsen kuitenkin, että ei ole mitään väliä, esiintyykö Trump jollakin salaa kuvatulla seksivideolla vai ei. Imartelun ja lahjonnan avulla venäläiset vakoojat ovat jo Neuvostoliiton viime vuosina saaneet Trumpin ajattelemaan tavalla, joka palvelee Venäjän etua. Venäläisessä nollasummapelissä tämä tarkoittaa sitä, että samalla sekä Yhdysvaltain että Euroopan edut heikkenevät.

Mahtoikohan kirja olla kirjoitettu siksi, että se omalta osaltaan auttaisi amerikkalaisia äänestämään jotakuta muuta kuin Trumpia seuraavissa presidentinvaaleissa? Jos tämä oli tarkoitus, se epäonnistui, sillä Trump todella palasi uudestaan valtaan. Seurauksia voimme lukea uutisista joka päivä.

Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi kaikille maailmanpolitiikasta kiinnostuneille, sopivan kriittisten silmälasien läpi.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Michelle Obama: Minun tarinani
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria