Muistelen törmänneeni Kellokummun nimeen Hesarin jossakin jutussa joitakin vuosia sitten. Artikkelissa sivuttiin erästä novellia, jossa kiertävät saarnamiehet soittelevat puhelimella taivaaseen. Tämä kiinnitti huomioni, koska kaverini Tiina teki gradunsa samasta uskonlahkosta eli härkösläisyydestä.
Luin tuon jälkeen kaikki kolme Kellokummun novellikokoelmaa, eli Lasteen alaisia, Havun takana ja Riukuaitaa. Kellokumpu on hieman samaa maata kuin Sisko Istanmäki ja Hilkka Ravilo, eli kirjallinen ura on painottunut ns. varttuneempaan ikään. Tänä vuonna kirjailijalle tulee näköjään 82 vuotta mittariin, saa nähdä, vieläkö kirjoja tulee. Viimeisin kokoelma on kylläkin vuodelta 2004, joten jospa lisää vielä saataisiin. Merkillinen piirre kirjailijan urassa on se, että hän on julkaissut yhden nuortenromaanin 1960-luvulla, mutta sitten perheen ja työn pyöritys vei ajan kymmeniksi vuosiksi. Kustantajan kirjailijaesittelyssä on aiheesta hieman lisää.
Kalle Päätalon lukijoiden innoittamalle uusintakierrokselle lähti kirjastosta mukaan Lasteen alaisia. Melko alkusivuilla mieleen tulikin eräs kirjallinen sukulaissielu. Sama poljento ja tapa ajatella löytyy Jari Tervon proosasta. En kuitenkaan usko Tervon ottaneen vaikutteita Kellokummulta enkä toisinpäin. Oma tulkintani on, että molemmat pohjaavat tässä asiassa lappilaiseen puhetapaan, murreilmaisuun ja maailmankatsomukseen. Tyyliin kuuluvat jämäkät, yhteenvedon omaiset nopeat luonnekuvat ja tilannekatsaukset, laajalla kädellä vedetyt suuret kaaret ja omaperäinen sanasto. Kellokumpu virkistää lukijaa murrepohjaisella, erittäin kiinnostavalla sanankäytöllä. Melkein joka sivulla on termejä, joiden merkitystä en suoraan osaa sanoa, vaikka Kainuun korkeudelta kotoisin olenkin ja monta murresanaa tekstin joukosta tunnistankin.
Täytyy kyllä sanoa, että kun seitsemänkymppinen Kellokumpu on jysäyttänyt Lasteen alaiset Suomen kirjasyksyyn vuonna 1998, niin siinä on pyyhkäisty pöytä kerralla puhtaaksi näyttämällä, että miten se vetävä aloitus pitää kirjoittaa: "Liuta akkoja istui sormijuottoina katetun pöydän ympärillä. Viisitoistaprosenttisesta kahvinkorvikkeesta keitetyn soropin haju leijui ilmassa. Nenät ottivat vainua, sylkirauhaset erittivät. Uutukainen emäntä teki itseään tykö.
Ulkona valui kylmiä vesiä. Poika tuli pellolta märkänä kuin uitettu koira. Hän käveli pöydän luo ja työnsi kuppeja syrjään. Sitten hän puhdisti pöydän: söi nisupullat, juustopalat ja kahdeksan piparkakkua.
Köökiin sysättyjen pienempien pedonsilmät söivät mukana, kurkut lutkuttivat. Älyttömin, häkkisänkyyn nostettu alkoi parkua: - Ite kaikki joit, kahvin kaikki joit...
Äitipuolen nyrkinkokoisista silmäyksistä ei poika välittänyt. Poika pyörsi ulos, meni aittaan ja veti itsensä kaulakiikkuun."
Lyhyet, muutaman sivun mittaiset novellit luovat tilannekuvia lappilaisen syrjäkylän ihmisistä. Melko moni tarina sijoittuu sotienjälkeiseen aikaan, mutta on myös niitä, joiden ajankuva jää tarkoituksella hämärämmäksi. Tarinat ovat mainioita. Niiden kautta piirtyy kuva viinaanmenevästä peräkamarin pojasta, uskovaisista emännistä, Helsinkiin tai Ruotsiin haluavista nuorista, ikääntyneistä vanhoistaemännistä ja liukaskielisistä miehistä. Kuvaukset paikallisesta herännäisyydestä ja seuroista toivat mieleen Timo K. Mukan. Värikkäät, hurmoshenkiset seurat toimivat paitsi uskonnollisena henkireikänä, myös sosiaalisena tapahtumana, jolloin kaikki oli mahdollista.
Herkullinen on esimerkiksi kuvaus hyvästä emännästä, Ullasta, joka tekee kaiken ärsyttävällä tavalla oikein: on järisyttävän ahkera, passaa miestään, synnyttää lapsia vyötäsoleta valittamatta koskaan. "Vaan eipä kuultu kertaakaan Ullan voihkivan, että saisipa edes yhden kesän tyhjänä kävellä." Työmoraali ja ukkoin ja akkain työt tuntuvat olleen jaetut samalla tavalla kuin Ravilon muisteloiden Savossakin. "Entä kun vesi loppui kaivosta eikä raskittu panna hevosta puikkoihin - oli luontokappaletta sääli. Silloin nosti Ulla ämmänlänget niskaansa ja kantoi veden avannosta, ellei nyt sitten kiskonut törmää ylös vesikelkkaa tai soselumen aikana vetänyt lumikoppaa. Ja Elkkua se passasi. Sille se kyllä oli aina pöytä pyyhittynä.
Kylän ukkoja Ulla miellytti, muttei akkoja. - Se pitäisi tappaa, he sanoivat, kun Ullan hyvyyksistä tuli puhe, ja purivat pahansisuisesti kuolaimiaan."
Pidin ympäristö- ja ihmiskuvauksen sekä murretta viljelevän kielen lisäksi tarinoiden välittämästä asenteesta. Siinä on jotain merkillisen jykevää - tapahtumia valaistaan tarkkanäköisesti ja osuvasti, mutta kuvattiinpa kuinka ankaria oloja tahansa, kerronta ei ikinä saa ahdistuksen tai ruikutuksen sävyjä. Ihan kuin vanha viisas lappilaisemäntä toteaisi, että näin ne asiat ovat olleet, näkisi vaikeuksienkin joukossa hyviä ja valoisia puolia. Ja hihittelisi vielä itsekseen kaikelle sille huvittavalle mitä ihmiselosta löytyy, näkisi tahatonta komiikkaa niissäkin asioissa, missä toiset paahtavat tosissaan ja otsa rypyssä.