Kirjaan on koottu kolme teosta: Onnelin ja Annelin talo (alunperin ilmestynyt 1966), Onnelin ja Annelin talvi (1968) ja Onneli, Anneli ja orpolapset (1971). Tämä yhteispainos on julkaistu vuonna 1983. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Onneli ja Anneli pääsevät asumaan omaan taloon. Tytöt ovat ystävystyneet ensimmäisenä koulupäivänä. Minäkertoja Anneli kulkee kahden kodin väliä: isän luona Pihlajanmarjakadulla määrää tiukka taloudenhoitaja Minna, ja äidin luona Kissanminttutiellä hienosteleva kodinhoitaja Adele. Anneli ei viihdy oikein kummassakaan.
Onneli taas asuu ahtaasti ja hänellä on kahdeksan sisarusta. Koska Onneli on keskimmäinen, hän tuntee olonsa yksinäiseksi, sillä neljä vanhinta leikkii aina keskenään, samoin neljä nuorinta. Niinpä Onneli ja Anneli pääsevät muuttamaan ongelmitta omaan taloonsa, kun kiehtovan rouva Ruusupuun avulla sellainen järjestyy.
Muistan, että rouva Ruusupuun talon kuvailu oli lumoavaa - vierashuone, keittiö, leikkihuone, makuuhuone ja kaikki muu. Talosta löytyi ihania yksityiskohtia ja iki-ihanat Maija Karman kuvat kuvasivat tunnelmaa todella hyvin. Ensimmäinen kirja meneekin pääasiassa taloon ja naapureihin tutustuessa, lopussa ratkaistaan naapurustossa tapahtunut rikos. Toisessa kirjassa Onnelin ja Annelin taloon saapuu pikkuruinen Vaaksanheimon perhe, ja tytöt auttavat heidät pulasta. Viimeisessä kirjassa naapuriin muuttaa orpokoti, ja Onnelin ja Annelin rantaan saapuva Pekki on päättänyt vapauttaa orvot.
Näin aikuisena vanhoja rakkaita lastenkirjojaan lukee hieman eri näkökulmasta. Moni ei uskalla lukea vanhoja suosikkejaan ollenkaan, peläten että ne eivät tuntuisikaan yhtä hyviltä. Minä olen uskaltautunut, ja kuten blogista on huomannut, sekä antoisia kokemuksia että pettymyksiä on löytynyt. L.M. Montgomeryn kirjoista olen kirjoittanut paljon, ja nehän ovat jopa antoisampia aikuislukijalle kuin lapselle. Mary Marck taas tuntui kömpelöltä kaavamaisuudessaan. Onneli ja Anneli taas oli ilahduttavan laadukasta luettavaa. Kieli on hyvää, raikasta, eloisaa, monipuolista. Draamallinen rakenne on erinomainen: tasapainoinen ja jännittävä. Lapsena tämä kirja tuntui ihanan paksulta ja riittoisalta, nyt aikuisena taas tarinat luki varsin nopeasti. Tapahtumia taustoitetaan kunnolla, jännitys lähtee kehittymään ja purkautuu sitten sopivasti, kun tapahtumat saadaan päätökseen. Ja Maija Karman kuvat ovat todellakin aivan ihania!
Sen sijaan varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla minua kiinnosti Onnelin ja Annelin persoonattomuus. Lapsena tällainen ei tullut mieleenkään: kaipa sopivien päähenkilöjen sitten kannattaa olla riittävän "tyhjiä tauluja", joihin lapsi voi heijastaa omia tunteitaan ja kuvitella henkilöt eläviksi. Anneli toimii minäkertojana, mutta varsinaisia luonteenpiirteitä hänellä ei näin aikuislukijan silmiin ole. Onnelin osaksi jää muutama kommentoiva repliikki. Mielenkiintoista. Juuri Onnelin ja Annelin vahva, symbioottinen ystävyyssuhde oli lapsena erityisen ihanan tuntuista. Lisäksi Onnelilta ja Annelilta puuttuu täysin ns. katuviisaus: ongelmat aiheutuvat usein juuri siitä, että tytöt ovat tyhmän rehellisiä ympäristön ilkeille aikuisille. Ehkä tämä heijastelee ajan kasvatusilmapiiriä: lapsen on tärkeää olla kiltti ja rehellinen. Tätä Onneli ja Anneli tosiaan ovat.
Orpokotikirja taas on kerrottu kolmannessa persoonassa, ja muistan että lapsena tämä osa tuntui suorastaan pelottavalta. Nyt aikuislukijalle osa oli ehdottomasti kiinnostavin ja vauhdikkain. Jostain syystä Kurenniemi luopui Annelin minäkertojaroolista. Ilahduttavaa on, että tytöissä on nyt säpäkkyyttä: he liittoutuvat oitis Pekki-pojan kanssa ja suunnittelevat orpokodin lasten pelastamista.
Kirjassa on paljon luontevaa yliluonnollisuutta - voisiko sanoa, että suorastaan maagista realismia. Miljöönä on rauhallinen pikkukaupunki ja Onneli ja Anneli ovat tavallisia pikkutyttöjä, mutta heidän kohtaamissaan henkilöissä on kaikenlaista erikoista. Naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen kasvattavat puutarhassaan ilmapalloja, vappuhuiskoja ja muuta, samoin Vaaksanheimon perhe poikkeaa tavallisuudesta. Onneli ja Anneli - ja lapsilukija - ottaa ihmeellisyydet vastaan iloisena ja kyseenalaistamatta. Tässä on todellista, oikeaa lastenkirjan taikaa.
Helsingin kaupunginkirjasto on koonnut hyvän tietopaketin Marjatta Kurenniemestä. Muistan lukeneeni lapsena monia muitakin Kurenniemen kirjoja. Sivulta näkyy, että Onnelin ja Annelin tarina ei lopu tähän: Vaaksanheimon Putti-pojalla on parikin omaa kirjaa, lisäksi vuonna 1984 on ilmestynyt neljäs kirja, Onneli, Anneli ja nukutuskello. En muista olenko tätä kirjaa lukenut - tämä voisi olla ihana kuunnella äänikirjana, jollainen on näköjään saatavilla. Kaikki neljä Onneli ja Anneli -tarinaa on koottu vuonna 2003 yhteispainokseen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Joten sellaiselle, joka ei ole lukenut Onnelia ja Annelia vielä ollenkaan, pitäisi kai suositella hankkimaan nimenomaan tuo neljän kirjan yhteispainos. Mutta koska minulle tämä kolmen kirjan Onneli ja Anneli on ollut se lapsuuden rakas kirja, niin minulle tämän tunnearvo on suurin.
Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka