Sitten asiaan. Essi Kummun Karhun kuoleman bongasin Jennin blogista. Jenni oli saanut kipinän Rooibokselta, ja Jennin vanavedessä myös Marjis on ehtinyt tämän lukea ja kehua. Minä aloitin kirjaa hieman epäluuloisena: ensivilkaisulla kirja vaikutti vähän tekotaiteelliselta, ja sille olen pahasti allerginen. Mutta kirja oli samaa maata kuin Seija Vilénin Mangopuun alla: kun jatkoi eteenpäin, teksti otti minut mukaansa, ja antoi jotain uutta, kiehtovan elämyksen.
Kirja sijoittuu Suomen ja Ruotsin rajalle, pieneen kylään jossa puhutaan kahta kieltä. Ensimmäisessa luvussa esitellään päähenkilöt. Fanny hoitaa vanhaa, sairasta äitiään. Fannyn sisar Stella elää samassa pihapiirissä lasten kanssa. Naapurin mukava Alfred käy Fannyn seurana usein. Fannyn poika Alex on valokuvaaja, hän on Grönlannissa työkeikalla.
Siihenpä loppuukin kaikki tavallinen, mitä kirjasta voi sanoa. Kirjassa on vahvoja mytologisia ja symbolisia elementtejä. Yleensä niiden kanssa mennään vaivaantumisen ja epäuskottavuuden puolelle, mutta Kummu osaa hämmästyttävän taitavasti pitää mukana kaksi tasoa koko ajan. Toinen taso kuvaa pienen syrjäisen kylän pienten ihmisten tavallista elämää piha- ja kotitöineen. Toisessa ihmiset kuolevat, mutta heidän henkensä jäävät vaeltamaan maan pinnalle, karhu kiertää talonnurkkia hakien ihmistä morsiamekseen ja parantajan taidoistaan tunnettu Stella lähtee lapsineen juhla-asussa karhun perään.
Eräässä jaksossa keskitytään kuvaamaan Alexia Grönlannissa. Juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteista kärsivä valokuvaaja, joka etsii lohtua nimettömistä seksisuhteista, on periaatteessa kliseinen hahmo, mutta Kummu välttää kliseisyyden tunteen ja Alexista tulee herkkä ja kiinnostava ihminen.
Kirjaa leimaa muutenkin surumielisyyden ja etäisyyden tunnelma. Samaan aikaan lukukokemus oli vetävä ja kiinnostava, koska kirja ruokki uteliaisuutta ja tarjosi jatkuvasti ennalta-arvaamattomuutta ja yllätyksellisyyttä. Perheenjäsenten suhteista huokui tunne siitä, kuinka kovin kaukana joskus voi olla niistäkin ihmisistä, joiden tietää olevan kaikkein lähimpiä. Koin kirjan jollakin lailla puhdistavana.
Älyllisellä tasolla kirjassa viehätti myös siitä välittyvä yleissivistyksen tunne. Kummu hallitsee isot kokonaisuudet, käsittelee luontevasti suomalaismytologioiden lisäksi karjalaisuutta, Amerikan siirtolaisuutta, Pohjois-Suomen ja Pohjois-Ruotsin kulttuurivaihtoa. Minusta Kummulla on historian ja kulttuurien tajua.
Kirjassa on persoonallinen ote, mutta lukiessa heräsi hyvällä tavalla häivähdyksiä ja mielleyhtymiä kirjasukulaisista. Pohjoissuomalaisuuden kuvaamisessa henkistä sukulaisuutta löytyy ainakin Helmi Kellokummun, Jari Tervon, ehkä hieman Kauko Röyhkänkin suunnalta. Metsäkuvauksissa mielessä kävi Heikki Turunen. Grönlanti-jakson ansiosta ei voi olla muistamatta Peter Høegia. Olen vissiin itse asunut liian kauan etelässä, kun tunnistan ja kiinnitän huomiota pohjoissuomalaisuuden erityispiirteisiin. Tässä kirjassa niitä olivat juurevuus, luonnon läsnäolo, valo, routivan maan kylmyys ja ihmisten itsetietoisuuden ja kollektiivisen paineen kumma sekoitus.
En muista olenko blogissani antanut juuri koskaan ostosuosituksia, mutta tämän kirjan kohdalla voisin sellaisen antaa. Osuupa kerrankin kohdalleen jo siksikin, että kirja on ilmestynyt viime vuoden puolella, kai tätä vielä kirjakaupoista löytyy vai joko viime vuoden sesonkikirjat on hävitetty hyllyiltä? Kirja on sivumäärältään ohut, mutta sisällöltään intensiivinen. Minusta tuntuu, että tämä kirja tulee kestämään aikaa ja uusia lukukertoja hyvin. Joten jos joku harhailee kirjakaupassa sillä fiiliksellä, että voisi ostaa jonkun sivistyneen nykykirjan, kannattaa panna paukut Karhun kuolemaan. On varmasti niitäkin lukijoita, jotka jättävät tämän kesken heti alkuun ja toteavat ettei tässä ole mitään järkeä, mutta varmasti myös meitä, jotka arvostavat sitä, ettei tämä kirja ole puhkiselitetty ja alleviivaavan yksinkertaistettu. Joten siinäkin mielessä tämän rinnastaminen Mangopuun alla -kirjaan sopii hyvin, vaikka kirjoissa aivan erilaiset miljööt onkin.
Itse asiassa tekisi mieli lukea kirja uusiksi heti, koska tuntuu, että osa asioista jäi minulta hieman pimentoon. Mikä tässä oli tarinan opetus? Erilaisuuden kokemukset ja erilaisuuden hyväksyntä? Onnellisuuden salaisuudet? Irtiotot ja muutokset? Jokin ihan muu? Mutta ehkä annan tarinan kypsyä mielessäni ja kuulostella, jos saisin niitä oivalluksia lisää jälkijunassa.