Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.

Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Jussi Kangas / Otava.

Sirpa Kähkösen Hietakehto kuului elokuussa listaamiini syksyn kirjatärppeihin. Kirjablogien Kähkös-fanit ovat jo lukeneet kirjaa ahkerasti. Muun muassa Unni, Jaana, Booksy ja Amma ovat kirjasta bloganneet - ja niin on moni muukin, Googlella löytyy lisää arvioita.

Hietakehto on tunnelmaltaan ihanan kesäinen, keskellä pimeää ja kylmää vuodenaikaa se oikein toi kesän takaisin lukiessani. Tällä kertaa ei olla Kuopiossa vaan Selma Kelon huvilalla lähellä Kuopiota. Naiset ja lapset kasvattavat talvivarastoja ja keräävät auringon lämmöstä voimaa. Mukaan mahtuu muutama mieskin, jopa Anna Tuomen paljon poissa ollut aviomies Lassi tulee huvilalle elokuisena viikonloppuna. Minulla on Kuopio-sarjan avausosa Mustat morsiamet vieläkin lukematta, oletan että siinä Lassilla on suurempi rooli kuin sarjan myöhemmissä osissa.

Sota on edennyt vuotta pidemmälle kuin sarjan edellisessä osassa Neidonkengässä. Pitkään jatkunut sota on jo muuttunut poikkeustilasta lähes normaaliksi: nuoret ovat joutuneet töihin siinä missä aikuisetkin ja tyttöjen mielestä on itsestään selvää, ettei samanikäisiä nuoria miehiä ole missään. Myös puheet sodan kulusta ovat ottaneet uuden suunnan. Saksan voittoon ei ole juuri kenenkään enää helppo uskoa.

Kuopio-sarjan aiemmissa osissa on siellä täällä ollut mausteena ripaus maagista realismia, ja Hietakehdossa yliluonnollisia aineksia on enemmän kuin aiemmin. Mutta maagisuus on upotettu tarinaan niin hienosti, että tiukin realistikin hyväksyisi sen. Kähkönen kuvaa lasten leikkien kautta mielikuvituksen voimaa. Oppikoululaiseksi ehtinyt Juho Tiihonen juttelee savimies Argillanderin kanssa, moneen kertaan hylätty Charlotta-tyttö tulkitsee maailmaa omalla tavallaan. Lasten mielissä pyörivät erityisesti uutiset Katynin joukkomurhasta. Aikuisilla on kiire arkiaskareissaan eivätkä he aina ehdi lasten leikkejä seuraamaan.

Hietakehto viittaa Aleksis Kiven Sydämeni lauluun ja Kähkönen kytkee nimen sota-ajan todellisuuteen viittaamalla lapsenraiskauksiin:

"Oli jäänyt puhumatta siitä, mille ei oikein sanoja ollutkaan. Sotilaat ja siviilissä olevat nuorukaisetkin olivat syyllistyneet raakoihin lapsenraiskauksiin kevään ja kesän aikana monta kertaa. Niin kaupungeissa kuin maallakin."

Kirjan kesäistä tunnelmaa varjostaakin ilmassa kytevä uhkan tuntu. Tämä sai minut ahmimaan kirjaa monessa kohdassa eteenpäin, ja sitten piti palata taaksepäin lukemaan yksityiskohdat kaikessa rauhassa.

Kauniin ja elävän kielen ja vahvan tunnelman lisäksi kirjan parasta antia ovat henkilöhahmot. Juho on suorastaan vienyt sydämeni, niin elävä ja uskottava nuori poika hän on. Sarjan sivuhahmoista kiinnostukseni herätti mukavuudenhaluinen liikemies Ensio Mertanen. Hänestä näkyi aivan uusi puoli, kun hän huvilalla hellii pientä Stella-tytärtään ja muistelee lapsuuttaan huvilan naisten hoivissa. Jämäkkä Hilda Tuomi suorastaan pehmenee joissakin kohtauksissa:

"Tieltä kuului saappaiden rompse. Hilda nousi vaivalloisesti seisomaan ja varjosti kädellä silmiään.

Heinätorppaa kohti marssi hänen lihava ihanteensa, Plumperi. Se se ei ollut hivelö. Vaan hyvämuotoinen ja etevä mies, jolla oli kädet kuin siankinkut. Hilda hytkähti mielihyvästä - melkein yhtä soma ja mieluisa se oli kuin Mullikka, jota hän oli saanut ihailla yhden talven ajan ja jolle hän oli laittanut neulakintaat. Lav, oli rakkaus Mullikan kielellä. Hän oli kuunnellut radiota ja oppinut sen sieltä. Plumperi tarkoitti kukkavuorta. Heh, että osasi olla sopiva nimikin ihmisellä."

Kähkösen historiakuvaus on jälleen kerran todella vakuuttavaa. Kirja on täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka luovat historiallisesti uskottavan kokonaisuuden. Kuitenkaan kirjaa ei ole tehty siksi, että Kähkönen pääsisi esittelemään historiatietämystään, vaan tärkeintä on kertoa Tuomen perheen ja heidän lähipiirinsä tarina.

Alan olla niin sisällä Kuopio-sarjassa, että fanin roolista käsin on vaikea kovin objektiivisia lausuntoja enää antaa. Koetan tiivistää: hieno kirja, jonka soisi löytävän tiensä mahdollisimman monen suomalaisen käsiin. Uskon, että kirjaa ymmärrettäisiin myös muualla maailmassa, onhan toinen maailmansota niin universaali aihe.

Kuopio-sarjan osat toimivat hyvin myös itsenäisinä teoksina, joten Hietakehto sopii myös sellaisen luettavaksi, joka ei aiempia osia ole lukenut. Onneksi minulle on vielä Mustat morsiamet luettavana, sillä Kuopio-sarjan osat ovat ilmestyneet 2-4 vuoden välein, joten jonkun aikaa täytyy taas malttaa odottaa, ennen kuin Hietakehdolle jatkoa ilmestyy.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Kuva: Otava.

Syksyllä ilmestyy Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan uusi osa: Hietakehto. Minulle ja monelle muullekin Kähkös-fanille kirja on varmasti syksyn odotetuimpia. Joten kesällä on aikaa lukea sarjan lukemattomat osat, minulla oli jäljellä avausosa Mustat morsiamet ja kakkososa Rautayöt, ja näistä ensin luettavaksi valikoitui Rautayöt ihan vaan sillä perusteella, että se oli kirjaston hyllyssä paikalla ja Mustat morsiamet ei. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002.

Kun lukee sarjaa ensin keskeltä loppuun ja sitten keskeltä alkuun, saa vinkeitä kiksejä kronologian suhteen, vaikka yleensä toki minäkin luen sarjat alusta loppun. Mutta nyt tiedän jo aika paljon mitä Annan ja muun Tuomen perheen ja lähipiirin elämään kuuluu, joten oli jännä matkustaa ajassa taaksepäin. Suurin yllätykseni oli, että suosikikseni noussut Tiihosen Juho ei ollut vielä minkäänlaisessa roolissa Rautaöissä. Pihan pikkupoikalauma on vielä nimiä vailla, mutta arvaan silti, kuka on Juho: se natiainen, joka unohtuu lukemaan sanomalehdestä sotauutisia kun muut ryntäävät jo leikkeihin, ja tavaa huolellisesti vaikeatkin sanat, kuten Tunkerkuen ja klassillisen neliömuodostelman.

Eletään välirauhan kesää, mutta rauha ei kuopiolaisista tunnu rauhalta. Enteillään uutta sotaa, kotimaassa poliittiset levottomuudet kuohuttavat mieliä. Annan mies Lassi ei ole talvisodasta palattuaan muuta tehnyt kuin maannut vintillä puhumattomana, ja Anna saa kälynsä Hildan kanssa hoitaa höperehtivän anopin ja puhumaan ja kävelemään opettelevat kaksoset Oton ja Liljan.

Ilmankos kirjan näkökulma keskittyykin kodin seinien sisään ja pihapiiriin. Uimarannalla ja torilla sentään käydään kerran pari. Anna on sidottu kotiin muita hoivaamaan, mutta muistoissa, mielissä ja keskusteluissa kirjan hahmot lentävät ajassa ja paikassa kauas. Pidän myös siitä, kuinka Kähkönen maustaa lähihistorian kuvausta pikku ripauksella maagista realismia.

Jos kirjallisuus on laajassa mittakaavassa ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa, niin Kähkösen Kuopio-sarja tuntuu minusta entistä enemmän jonkinlaiselta itäsuomalaiselta kollektiiviselta tajunnalta. Tunsin lukiessa jonkinlaista haikeutta, koska kirjan maailma on samaan aikaan tuttu ja etäinen. En ole ikinä itse elänyt elämää, jossa pelätään pommituksia, keitetään puuhellalla korviketta ja suojataan kallisarvoinen perunasato hallalta sanomalehtitötteröillä, silti kirjan maailma ja kieli tuntuu tutulta ja todelta. Onhan minulla sukujuuria Savossa ja kirjassa elävästi ja kauniisti käytetty kieli soi korvissani. Rautayöt tuntuu tärkeältä kirjalta.

Kähkönen kuvaa myös todella hienosti kuopiolaista ruohonjuuritason kommunismia, avaa tämänkin historian osasen näkyväksi ja eläväksi. Anna on epäpoliittinen, mutta Lassi on istunut Tammisaaren vankilassa kommunismin vuoksi ja Lassin veljet ovat paenneet Neuvostoliittoon parempaa elämää etsimään. Tosin Tuomen perheessä ollaan jo tajuttu, että ei rajan takana elämä paremmaksi tainnut muuttua... Pitänee lisätä henkiselle lukulistalle myös Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit.

Eipä Kuopio-sarjaa voi kuin suositella. Kieli on todella kaunista ja monipuolista, muttei makeilevaa. Vaikka sarja sijoittuu sotavuosiin, kuvaa se naisten, lasten ja vanhusten arkea. Arjen vahvasta läsnäolosta huolimatta kirjoissa on lyyrisyyttä, joka vie lukukokemuksen jonnekin kauas polttopuiden ja perunankuorimisen tuolle puolen.

Ja JOS ymmärtämätön Finlandia-raati ei ota Hietakehtoa ehdolle, niin onneksi on Blogistanian Finlandia, jossa vääryydet voidaan korjata. On aika uskaliasta povailla kirjan menestystä ennen kuin se on edes ilmestynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että rimaa korkealla pitävä Kähkönen jotenkin sössisi hienon sarjansa uusimman osan. Vaikka en haluakaan kohtuuttomia ennakko-odotuksia itselleni ladata, niin ehkäpä Hietakehdon kohdalla on lupa odottaa hyvää!

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät 
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Tässäpä herkkupala Sirpa Kähkösen faneille! Kuopion taivaan alla on pieni ja kaunis kirja, johon on koottu tunnelmallisia historiallisia valokuvia Kuopiosta. Kähkönen on kirjoittanut ohjeet historiallisille kävelyreiteille Kuopiossa ja valaisee muutenkin kaupungin elämää sekä historian että romaanisarjansa tapahtumien kautta.

Kuva: Kuopion isänmaallinen seura.

Kirjan on julkaissut Kuopion isänmaallinen seura. Kähkösen romaanit ovat Otavan julkaisemia - miksihän tämä kirja ei ole Otavalta? Minulla on kaksi arvausta: 1) Kähkönen halusi tehdä yhteistyötä seuran kanssa, koska tällainen kirja mahdollisesti toisi seuralle myyntituloja 2) syystä tai toisesta Otava ei halunnut tätä kirjaa kustantaa, joten sille piti löytää toinen kustantaja. No olipa miten vaan, toivottavasti tämä lukijoita löytää. Pienen seuran kustantama kirja ei välttämättä kirjakauppaketjujen myymälöissä saa kovin suurta näkyvyyttä, mutta netistä tätä ainakin on helppo tilata, vaikka Adlibrikselta.

Kirja sopii mainiosti luettavaksi myös niille, joita ylipäätään kiinnostaa suomalaisen kaupunkirakentamisen historia. Ilmankos Kähkönen toivottaa johdannossa: Tule aikamatkalle kaupunkiin, jota kukaan ei voi purkaa. Toisaalla hän tosin kirjoittaa näin: 

"Kaupunki on myös mielentila, fantasia. "Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia", siteerattiin sota-ajan hautajaisissa usein Raamattua."

Olen Kähkösen romaaneista kirjoittaessani kuvannut, kuinka kirjojen intensiivinen tunnelma imaisee mukanaan, niin visuaalinen ja todentuntuinen kirjojen maailma on. Kuopion taivaan alla muistutti minua kuitenkin siitä, että todentuntuisintakin fiktiota pyörittää kirjailija, luomiensa maailmojen ylijumala:

"Erityisen mieluisana monet lukijani ovat kokeneet ravintola Tatran, jopa niin, että usein minua pyydetään järjestämään lukijatapaaminen Tatrassa.

Tatrassa kiteytyy fiktion kauneus. Sitä ei ole olemassa - ja kuitenkin se on, vahvemmin kuin yksikään katoavainen ravintola. Kirjoitin sen Jään ja tulen kevät -romaaniin, johon tarvitsin viihtyisän ja arvokkaan kohtaamis- ja työpaikan henkilöilleni. --- Ja parasta siinä on se, että sitä ei kukaan koskaan voi purkaa, lopettaa tai sisustaa "trendikkääksi"."

Valokuvat ovat peräisin Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan arkistosta. Victor Barsokevitschin kuvia on paljon, muita kuvaajia ovat olleet mm. Tuttu Jänis ja Betty Väänänen. Kuvat ovat kiehtovia pienessäkin koossa, mutta olisipa ollut vielä hienompaa, jos tämä kirja olisi tehty "kahvipöytäkirjan" kokoon, isoksi ja näyttäväksi. Noh, isojen valokuvakirjojen toteuttaminen tasokkaasti on kallista puuhaa. Seura ei ole näytekuvia sivuilleen pannut, mutta museon sivuilta löytyy verkkonäyttely, jossa voi selata vaikka vanhoja lehtikuvia.

Myös kaupungin kartat kävelyreitteineen olisi voinut toteuttaa vähän viitseliäämmin. Minulla on aika kehno karttamuisti, eli vaikka luen karttaa, niin heti kun käännän sivua, unohdan missä mikäkin katu on ollut. Lisäksi osa kadunnimistä on jäänyt kävelyreittien merkitsemisen alle. Mutta inspiroivia ja houkuttelevia kävelyreittejä tässä on, täynnä historiallisia ja kaunokirjallisia tarinoita!

Tunsin lukiessa outoa nostalgiaa, vaikken ikinä ole Kuopiossa itse asunut. Sukua siellä kuitenkin asuu ja olen Kuopiossa sentään käynyt useita kertoja. Kuvat muutaman vuosikymmenen takaisesta kaupunkimaisemasta tuntuvat haikeilta, kun muistaa millaiseksi stereotyyppiseksi betonikuutiokentäksi Kuopion keskusta on rakennettu, monien muiden suomalaiskaupunkien lailla.

Kähkönen kertoo kauniisti "tarinoiden topografiasta", mielentiloista, muistojen ja aistimusten jättämistä näkymättömistä historiallisista jäljistä. Tämä pieni kirja pitää sisällään tärkeitä ja kauniita kuvia ja tarinoita.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Kuva: Otava.

Lakanasiipien lukemisen jälkeen houkutti jatkaa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa eteenpäin. Sarjan toistaiseksi viimeisin osa Neidonkenkä on ilmestynyt vuonna 2009. Toivottavasti sarja jatkuu pian! Sitten viime lukukerran Kähköstä on luettu blogeissa muuallakin. Kirsin kirjanurkassa on pitkä ja perusteellinen juttu Kähkösestä, samoin Susa P. mainitsi Kuopio-sarjan 30 päivän haasteessa aliarvostetuimpien kirjojen kohdalla. Kähkösen uusinta kirjaa, tietokirjaa nimeltä Vihan ja rakkauden liekit, on luettu ainakin Erjan lukupäiväkirjassa ja Lähiöneidon lokikirjassa.

Oikein hyvän kirjan kanssa minulle käy niin, että kun olen jo päättänyt lopettaa lukemisen ja pannut kirjanmerkin kirjan väliin, rupeankin plaraamaan sivuja eteenpäin ja lukemaan pikalukua ja hyppimään eteenpäin, että saan ihan vähän vielä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Neidonkengän kohdalla näin kävi monta kertaa, joten yhden lukukerran aikana kirja tuli luettua suurin piirtein kolmesti, kun näitä eteenpäin kurkkimisia kävi niin usein. Ja voisinpa omaan 30 päivän haasteeseeni vastata nyt toisin: paras miespäähenkilö on ehdottomasti Juho Tiihonen!

Neidonkenkä on vuorokausiromaani kuten Lakanasiivetkin. Nyt eletään kesäkuuta 1942. Muoto antaa jämäkkyyttä ja irrotteluvaraa: yhden päivän aikana eletään läpi myös menneisyyttä ja tulevaisuutta henkilöhahmojen ajatusten kautta. Kaunista kieltä arvostaville Kähköstä voi suositella ehdottomasti. Hyväilevän lyyristä kieltä Neidonkenkä on täynnä. Kieli ei kuitenkaan jää pelkäksi pinnaksi, vaan Kähkösellä on oikeaa asiaa: sotavuodet kotirintaman näkökulmasta, luokkajako, jota arpeuttavat kansalaissodan haavat, sodan rikkomat ihmissuhteet, joista kuitenkin versoaa uusia suhteita yllättäviin suuntiin.

Kaikissa kolmessa lukemassani Kuopio-sarjan kirjassa Kähkösellä on ollut tapana tuoda kuopiolaisten rinnalle yksi ulkopuolinen henkilöhahmo. Jään ja tulen keväässä oli brittiläinen kapteeni Mulligan, Lakanasiivissä tanssijatar Mizzi Unruh ja Neidonkengässä belgialainen lehtinainen Marieke Candrix. Tekniikka mahdollistaa kuopiolaisten tarkkailun ulkopuolisin silmin. On kuitenkin vaikea sanoa, kannattaako tapaa jatkaa vielä mahdollisissa jatko-osissa vai menisikö se jo maneerin puolelle. En tiedä milloin sarjalle ilmestyy jatkoa vai ilmestyykö ollenkaan - toivottavasti ilmestyy, vielähän sotavuosia on jäljellä vaikka kuinka monta ja haluan ehdottomasti tietää miten käy Juholle, Helville, Annalle, Hildalle, Lehtivaaralle, Kelon perheelle, Mertaselle, Helmer Karlssonille ja Saaralotalle! (Edit: Heh, hätäilin - tuossa linkittämässäni videossa Kähkönen lopussa kertoo, että kyllä jatkoa on tulossa ja työn alla!)

Neidonkenkä on siis myös sotakirja, mutta se sopii ehdottomasti luettavaksi myös niille, jotka vieroksuvat sotakirjoja. Pääosassa on kylmän talven jälkeinen alkukesän huuma, valoisat yöt ja metsien tuoksut. Tässä kirjassa on aikuisia miehiä hieman enemmän mukana kuin edellisessä osassa, mutta pääosissa ovat silti edelleen lapset, naiset ja ikämiehet. Hujasen Viljami pääsee lyhyelle lomalle rintamalta, ja Tatra Swing Boys viihdyttää soitollaan kotirintaman väkeä ja saksalaisia sotajoukkoja. Kähkönen nostaa kirjassa muutenkin esille sellaisia sotakohtaloita, joita ei yleensä ensimmäisenä oteta esille sota-ajasta puhuttaessa. Esimerkiksi venäläisten sotavankien kohtelu saa tilaa.

Kymmenvuotiaan Juho Tiihosen mielenliikkeet Kähkönen kuvaa vastustamattoman osuvalla tavalla. Juho on vähän lapsellinen, mutta innokas arjen seikkailija ja älyllisesti suuntautunut tutkijaluonne. Liikuttavaa ja riipaisevaa on Juhon jännitys, kun hän pelkää oppikouluun pääsemisestä kertomista läheisilleen.

"Ja hänelle oli yksistään tämän kevään mittaan kertynyt niin monta salaisuutta, että sen perusteella häntäkin olisi voinut sanoa ainakin puolikkaaksi mieheksi. Tämä kengittä juokseminen oli pienin ja vaarattomin niistä. Pahempi oli se, josta hänen pitäisi pian puhua ukilleen ja Arville, jotteivat ne kuulisi sitä vierailta. Selma-täti ja tohtori Kelo jaksoivat toitottaa hänen urotyötään niin, että kohta sen tietäisi koko kaupunki."

Kiehtova luonne on myös Charlotalla, savolaisittain Saaralotalla. Tanssijatar Mizzin jäljiltä Kuopioon jäänyt pikkutyttö on toisaalta untelo uneksija, toisaalta lähes mystisyyteen asti terävänäköinen havainnoitsija. Samoin Helvi Martiskaisen Mari-tyttären murrosikäiset seikkailut saksalaissotilaiden kintereillä riipaisevat.

Lämpimästi suosittelen Kuopio-sarjaa. Onneksi minulla on vielä lukematta sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Voin paneutua niihin seuraavaa osaa odotellessa.

Youtubesta löytyy Kähkösen haastattelu Sellon kirjastossa marraskuussa 2009:

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Väinö Linna: Sotaromaani

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Tekeekö mielesi lukea jotain, mutta et ehdi? Vinkki: mene kirjastoon, lainaa paljon kirjoja, ja uusi niitä monta kertaa. Jossain vaiheessa viimeinen eräpäivä alkaa painaa päälle ja kirjat on pakko lukea nopeassa tahdissa, ettei tarvitse palauttaa niitä kirjastoon monen uusimiskerran jälkeen ilman että olisi edes lukenut niitä.

Sirpa Kähkösen Lakanasiipien kohdalla kirjaston eräpäivä oli tehokas kannustin lukemiselle, mutta se ei suinkaan tarkoita että kirja olisi ollut pakkopullaa. Päin vastoin, nautin lukemisesta kovasti. Pidin vuosi sitten lukemastani Jään ja tulen keväästä, mutta Lakanasiivistä pidin todella paljon. Ja eikö ole älyttömän hieno kansi!

Kirja on Kuopio-sarjan neljäs osa. Se kertoo heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, jolloin neuvostokoneet pommittivat Kuopiota. Kirjassa seurataan Anna ja Hilda Tuomen työläisnaapuruston elämää ja muita ihmiskohtaloita, jotka Tuomen perheen ympärille kytkeytyvät. Uutena henkilöhahmona mukaan tulee kabareetanssijatar Mizzi Unruh pienen tyttärensä kanssa.

Pidän vuorokausiromaaneista, koska niissä on hyvä aikajänne, joka antaa tilaa paneutua hetkeen ja pieniin havaintoihin. Menneisyyteen ja tulevaisuuteen on mahdollista kurkottaa henkilöiden päänsisäisen elämän kautta. Lakanasiivet alkaa heinäkuisen yön udusta, elää helteisten aamuhetkien läpi, seuraa pommitusten aiheuttamaa pelkoa, pommisuojiin juoksua ja kaupungilla tapahtuvaa tuhoa, lauhtuu hämärtyvään iltaan ja yöhön, jolloin etsitään melskeeseen kadonneita läheisiä ja selvitellään ajatuksia. Hieno kirja.

Vertasin jo viime kerralla Kähköstä Väinö Linnaan ja sama tunne vahvistui entisestään. Kuten Linnalla, myös Kähkösellä on taito luoda valokuvantarkkaa, uskottavaa historiallista realismia, näyttää yhteiskuntarakenteiden voimat yksilöiden kautta. Kähkönenkin on pienen ihmisen puolella. Säätyläistön kuvauksessa hän on jopa Linnaa taitavampi - rouva Lehtivaara, toimittaja Lehtivaara ja liikemies Mertanen ovat yhtä hengittäviä ja inhimillisiä hahmoja kuin punakapinan arpia iäti kantava Hilda Tuomi tai maan hiljaiseksi lapsesta saakka nöyryytetty Anna Tuomi. Koska Kähkönen kuvaa kotirintamaa, sopii tämä sotakirja luettavaksi myös kaikille niille, jotka eivät yleensä pidä sotakirjoista. Ja koska suurin osa aikuisista miehistä on rintamalla, on tässä kirjassa tilaa naisille, lapsille ja vanhuksille.

Näin Kähkönen kirjoittaa pienestä lapsesta, joka on jäänyt yksin kotiin pommitusten alkaessa:

"Tuuli suhahti kerran savupiipussa ja sitten alkoi kuulua se paha ja vihainen ääni, se uuninpeltinen huuto, joka herätti öisin ja jonka takia peitto otettiin mukaan ja juostiin. Lapsi nousi keittiön lattialta ja uunien huutoa kuunnellen kiirehti yli lattian kamarin ovelle. Hän nousi varpailleen ja tavoitti sormenpäihinsä ovenkahvan ja ovi aukeni hänen päälleen suurena ja puisena ja hän kamppaili ankarasti eikä kaatunut vaan tepsutti taaksepäin, ja ovi avautui naristen ja hän nosti jalkaansa, joka oli painava, mutta nousi se vain yli kynnyksen, ja hän pääsi kamariin ja veti peiton sängystä, pienen lammaskuvioisen peittonsa ja lähti juoksemaan.

Kamarin lattia oli kurtussa ja hän kompastui siihen ja meni pitkin pituuttaan raitojen päälle - sininen on isän työpaita, keltainen on kesämekko, ruskea on Arvin vanahoista housuista, luetteli äidin ääni, ja uunit huusivat siihen päälle: uuuu uuuuuu uuuuu."

Näytteestä toivon mukaan huomaa senkin, että Kähkönen kirjoittaa todella hienoa kieltä. Lukiessa mieleen tuli Riikka Pulkkisen Totta, ja mietteeni siitä miksi Pulkkisen kohdalla kirja jäi minusta ontoksi, vaikka kieli hiottua olikin. Kuvasin Pulkkisen kirjoittavan asioista eikä tapahtumista. Lakanasiivet ei onttouteen sorru, siinä on koko paketti kunnossa - oikeaa asiaa, uskottavia tapahtumia, hiottu, rikas, runsas, monivivahteinen ja taidokas kielenkäyttö ja runollisia metaforia silloin kun sellaisia kaivataan. Kuten viimeksikin, nytkin ihailin murteen maustamaa itäsuomalaista poljentoa. Kähkönen vapauttaa itäsuomalaisen kansanihmisen koomisuuden pakkopaidasta. Savon murteella haastavat henkilöhahmot saavat olla traagisia, mutta ennen kaikkea eläviä, todellisia ihmisiä. Murredialogin lisäksi murteen vaikutus näkyy muuallakin: kirjasta löytyy hanttuamista, konahtelua, värnötystä.

Mannerheimilla on pieni sivurooli tässäkin kirjassa. Merkillistä, miten Mannerheimista onkin tullut lähes myytillinen legenda, josta kirjoitetaan ja kerrotaan valtavan paljon. Ja koska Matka yli ymmärryksen oli tuoreessa muistissa, kiinnitin huomiota pariin lyhyeen kohtaukseen, jossa nähdään henkiä tai koetaan muita yliluonnollisia asioita. Vaikka kerronta suurelta osin liikkuukin mainitsemassani fotorealismissa, laventaa Sirpa Kähkönen kirjailijan parhaalla taidolla tarinaa toisesta päästä unien hämärään maailmaan.

Henkilöhahmojen ihmissuhteet ja sisäinen maailma kiinnosti minua tässä kirjassa vähintään yhtä paljon kuin sota, mutta sodan kuvaamisen pohtiminen sai kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Suomessa talvi- ja jatkosodasta puhutaan nykyisessä julkisessa keskustelussa aika kiillotettuun, pyhitettyyn ja ihannoivaan tapaan. Jossain on nyt sokea piste. Vaikka Suomessa sota on tällä hetkellä historiaa, on se monessa muussa paikassa arkipäivää juuri tänään. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas löytääkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka koettavat selviytyä arkipäivästä toiseen pommitusten, ruokapulan ja pelon keskellä. Entä miksi julkisessa keskustelussa somaleista puhutaan sosiaalipummeina eikä evakkoina? Miksi romanikerjäläisiä pidetään laiskoina loisina eikä ihailla heidän pulasta selviytymisen taitojaan? Lakanasiivet on niitä kirjoja, joka taas kerran muistutti minua siitä, miten vähän aikaa on siitä että Suomikin oli kehitysmaan tasolla.

Toisen maailmansodan mullistavasta muutosvoimasta ovat kirjoittaneet Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Sarah Waters ja moni muu. Samaa ennakoimatonta ja arvaamatonta muutosta Kähkönenkin kuvaa. Anna ja Hilda joutuvat pohtimaan omia näkemyksiään, ottamaan vastaan kirpeitäkin uusia ajatuksia. Minulle kaikkein läheisin oli tälläkin kertaa Juho Tiihonen, sotakasvatiksi rouva Lehtivaaran luo päätynyt puoliorpo, joka salaa haaveilee oppikoulusta, mutta toisaalta kokee voimakasta häpeää ja pelkoa siitä, ettei olekaan tarpeeksi hieno säätyläiskotiin. Täytyy lukea seuraavaksi sarjan viides osa Neidonkenkä ja sitten palata lukemaan ensimmäinen ja toinen osa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet Morre ja Kuutar. Olen siinä käsityksessä että sarja ei suinkaan ole loppunut, mutta Kähkösen uusin kirja on tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, joka tosin varmaan kannattaisi lukea tämän sarjan rinnalla, yhteistä kosketuspintaa löytyy paljon.

Lakanasiipiin sopivaa musiikkia on ilmestymässä toukokuussa. Viulisti Pekka Kuusisto ja PMMP:n Paula Vesala julkaisevat toukokuussa Kiestinki-nimisen levyn. Levy-yhtiön kotisivuilla levyä kuvataan näin: "Kappaleet kertovat sodan varjoista naisen elämässä, rakkaudesta taistelun keskellä, vanhenemisesta, vaikenemisesta, myös mummon kuolemasta lapsenlapsen silmin." Täytyy tutustua.

Kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, ensinnäkin siksi että oli vähän kiireinen viikko ja lukeminen oli hieman pätkittäistä. Tämä kirja ansaitsee intensiivisen uppoutunutta lukemista. Toinen syy on kirja itse, se oli niin rikas että siitä varmasti saa seuraavalla kerralla taas uusia asioita irti.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Lähihistoriaa, naiskohtaloita ja Itä-Suomea - tällainen kirja on varmasti minulle sopiva! Sirpa Kähkösestä on kirjoitettu hyvää niin lehdissä kuin nettikommenteissakin. Jostain syystä Kähkösen sota-aikaan sijoittuva Kuopio-sarja oli tähän asti jäänyt minulta lukematta. Suositukset Kähkösestä olivat jääneet mieleen ja päätin korjata puutteen tutustumalla kirjoihin.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ovat nimeltään Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Mietin etukäteen, mistä kannattaisi aloittaa. Jos hyppää kirjasarjaan uusimmasta osasta aloittaen, saattaa olla vähän pihalla sarjan aiemmista tapahtumista. Jos taas aloittaa ensimmäisestä osasta, ei välttämättä hahmota heti, miksi sarja on suosittu - useinhan sarjat hieman kypsyvät ja kehkeytyvät edetessään. Päätin aloittaa keskeltä - siinä vaiheessa sarjan suosion rakennusaineiden pitäisi olla hyvin nähtävillä, mutta tapahtumat eivät ole vielä edenneet niin pitkälle, ettei hahmottaisi juonenkäänteitä hyvin.

Kähkösen tyyliä on kuvailtu mikrohistorialliseksi, ja se on osuva määritelmä. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Kirjan alussa raskas talvisota on takana, kirjan lopussa jatkosota puhkeaa. Väliin mahtuu huolia ruoanhankinnasta, polttopuiden riittävyydestä, herrojen ja työläisten välisistä ristiriidoista. Kähkönen kuvaa tapahtumia pääasiassa naisten, lasten ja vanhojen miesten silmin. Keskiössä on puutalokorttelin tiiviissä pihapiirissä elävä väki: Tuomen perhe, naapurin Juho-poika, vanha Hyvösen pariskunta sekä karjalainen evakko Helvi, jolla on murrosikää lähestyvä Mari-tytär.

Kävin huhtikuussa Kuopiossa ja otin kirjan innoittamana vähän valokuvia. Itä-Suomessahan on valitettavasti hävitetty vanhaa puutalokantaa innokkaasti, niin Kuopiossakin, mutta olihan siellä hieno museokortteli, josta tämäkin kuva on. Näin komeassa talossa Tuomen perhe ei varmastikaan asunut, mutta ehkä kirjassa kuvattu rouva Lehtivaara pääsi sentään lähelle. Lehtivaaran keittiöön puoliorpo Juho Tiihonenkin pääsee läksyjä lukemaan ja iltapalaa syömään, ja siitähän saattaa mahdollisesti alkaa Juhon luokkamatka. Lahjakas mutta yksinäinen poika alkaa seilata kahden maailman välillä: kotikorttelissa hän asuu ukkinsa kanssa, mutta ystävällisen Lehtivaaran rouvan luona Juho saa uusia elämyksiä.

Kähkönen osaa todella luoda kirjassaan käsinkosketeltavan tunnelman. Kirja on kuin aikamatka, josta ympäristö, tunnelmat, ihmiset ja tapahtumat välittyvät todella hienosti. Kielen kannalta kirja oli minulle elämys. Valaisen sen verran omaa taustaani, että olen asunut lapsuuteni Kainuussa, mutta vanhempani ja lähisukuni ovat savolaisia. Olen pitänyt itseäni kainuulaisena, vaikka "oikeiden" kainuulaisten silmissä en varmastikaan sitä ole, olenhan vain syntynyt siellä ja asunut siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, mutta sukuni ei ole kainuulaista. No Savossa en ole koskaan asunut, joten en ole savolainenkaan. Opiskelujen vuoksi olen asunut kolme vuotta Joensuussa ja edelleen sympatiseeraan pohjoiskarjalaisia kovasti, sitten ehdin asua kahdeksan ja puoli vuotta Lappeenrannassa, joten Etelä-Karjalakin tuli tutuksi. Nyt ympyrä onkin sulkeutunut kun asun Helsingissä, sillä täällähän asuu hirmuisesti tuttuja kainuulaisia, kuten vanhoja koulukavereitani. Olen määritellyt itseni jo jonkin aikaa yleispätevästi itäsuomalaiseksi, se kattaa riittävän hyvin niin Kainuussa vietetyn lapsuuden, savolaisen geeniperimän kuin karjalaiset opiskeluvuodetkin. Kaikilla mainitsemillani alueilla Etelä-Karjalaa lukuunottamatta puhutaan savolaismurteita, ja vaikka omasta puheestani murre onkin harmillisella tavalla laimentunut, nautin kovasti verevästä murteen käytöstä.

Kähkönen on tavoittanut ja tallentanut kuopiolaisen puheenparren todella hienosti paitsi repliikkeihin, jotka ovat täyttä murretta, myös muuhun kirjan kieleen, jossa murre näkyy sanavalintoina. Kirjassa juosta remputetaan, oksankirjailut loimehtivat, hyvä mieli tulvailee. Savolaismurteen käyttöhän on raskaasti leimattu joko koomiseksi tai junttimaiseksi - olisivatko vanhat suomifilmit tätä mielikuvaa olleet luomassa, niissähän palvelijattaret tai höpsöt juoppoukot puhuivat leveää murretta? Mutta Kähkönen kirjoittaa elämän ilot, surut ja vakavuudet kauniilla murteella, joka ei ole koomista vaan täyttä totta, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tämä oli minulle mahtavaa luettavaa.

Pienen ihmisen elämää sota-aikana tarkastelevaa Kähköstä tekee mieli verrata Väinö Linnaan. Sekä yhtäläisyyksiä että eroja löytyy. Vastinpareja voisivat olla Savo-Häme, kaupunki-kylä, naiset-miehet. Sillä jos Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtamisesta, niin Kähkösen kirjoissa aikuisen miehen näkökulma loistaa poissaolollaan. Tuomen pihapiirin ainoa aikuinen mies, jonka elämään paneudutaan yhtään enemmän, on Lassi Tuomi, joka kuvataan henkisesti lyötynä, vetäytyvänä ihmisenä. Kirjan edetessä käy ilmi, että tähän vaikuttavat Lassin kokemukset poliisikuulusteluissa ja sodassa. Lassi on ollut vakaumuksellinen kommunisti, ja hän on joutunut tämän vuoksi mm. vankileirille. Lassin sisar Hilda toteaakin kirjan alkumetreillä: ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään. Monesta kohdasta muistui mieleeni myös Tuntematon emäntä -kirjan kuvaukset.

Mainitsin jossain vaiheessa, että toinen maailmansota näyttää olevan suurin blogissani käsiteltyjä kirjoja yhdistävä teema. Siihen jatkumoon tämäkin kirja liittyy. En ole mitenkään erityisesti toisesta maailmansodasta kiinnostunut, joten aihe ei ole valikoitunut sen vuoksi, eikä tämäkään kirja sotatapahtumia kuvaa, vaan tavallisten ihmisten elämää ja sodan vaikutuksia siihen. Jos oikein syvälliseksi heittäytyy, niin voisi sanoa että kirjallisuus ja tarinat ovat osa ihmiskunnan kollektiivista muistia, ja siihen muistiin toinen maailmansota on jättänyt vahvat ja syvät jäljet. Siksipä kai tämänkin kirjan tapahtumat tuntuivat läheisiltä, tärkeiltä ja helposti samaistuttavilta, vaikken itse ole kirjan kuvaamassa ajassa ja paikassa elänytkään.

Kirja ei ollut pitkä, mutta hitaasti lukeminen eteni, aivan kuten Sisko Istanmäenkin kohdalla kävi. Osittain hitaus menee arjen kiireiden piikkiin, mutta toisena syynä tässäkin oli kirjan intensiivisyys: tapahtumille piti antaa sulatteluaikaa. Kirjan hahmoista pidin ehkä eniten murrosikää lähestyvästä Juho Tiihosesta, jonka mieltä painoi niin pihan poikien leikkeihin mukaan pääsy kuin huoli isästä. Samoin karjalainen Helvi oli elävä hahmo, ja hänen itsellisen naisen asenteensa antoi napakkaa vastapainoa Tuomen Hildalle ja Annalle.

Kähköstä tulen varmasti lukemaan jossain vaiheessa lisää, mutta tämä ei onneksi ole sellainen sarja, joka olisi juonenkäänteiden vuoksi pakko ahmaista kerralla. Kronikkamainen kerronta jättää lukijalle tilaa myös ajatusten kypsyttelylle ja hauduttelulle.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juhani Aho: Helsinkiin