Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Kansi: Tammi.

Tammikuun lukupiirin kirjan valinta osui minun kohdalleni ja päätin valita jonkin sellaisen kirjailijan, jota on tehnyt mieli lukea enemmän. Jhumpa Lahirin Tuore maa muistui hyvänä mieleen ja päädyin Lahirin esikoisteokseen Tämä siunattu koti. Novellikokoelma on ilmestynyt alun perin vuonna 1999, suomennos on vuodelta 2001. Lahiria on luettu blogeissa paljon, tässä Katjan bloggaus.

Äitiyslomalla ollessani on pitkään tuntunut siltä, että sopivan kevyet ja helpot kirjat ovat paikallaan ja Tämä siunattu koti olikin on jo astetta vaativampaa luettavaa. Tämä on hienoa kaunokirjallisuutta, mutta onneksi niin sujuvalukuista, että vauva-arjen pehmittävät aivoni pystyivät nauttimaan hyvästä tekstistä täysillä. Novelleja ei tule luettua kauhean usein, mutta näiden parissa muistin taas, millainen on oikein hyvä novelli: se vangitsee osuvia tuokiokuvia elämästä ja tuntuu pituuttaan suuremmalta teokselta.

Tarinoiden teemat olivat tuttuja Tuoreesta maasta: intialaissiirtolaiset Yhdysvalloissa ovat tärkein aihe. Muuallakin liikutaan, myös emämaassa Intiassa. Kotirouvat, jatko-opiskelijat, taksikuskit tulevat tutuiksi. Sopeutumisen vaikeus tai helppous, vanhan ja uuden kotimaan tavat ja tottumukset puhuttelevat.

Kersti Juvan hieno käännös on nautittavaa luettavaa. Täytyy lukea lisääkin Lahiria myöhemmin!

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahirin Tuoreen maan nappasin joskus viime kesänä divarista vaihtokirjana mukaani. Keltainen kirjasto on laadun tae ja hyväkuntoisilla Keltaisen kirjaston kirjoilla on jonkin verran keräilyarvoakin. Luettavien kirjojen runsaudenpulasta kertonee jotain, että Tuore maa on odotellut lukuvuoroaan tänne asti. Lahirin nimi oli jäänyt mieleen sekä lehti- että blogiarvioiden kiitoksista. Googlettamalla blogiarvioita löytyikin paljon, tässä niistä joitakin. Tuoreen maan ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Anna Elina, Sanna ja Ina.

Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Lahiri on kerännyt melkoisia suitsutuksia. Mukavaa luettavaa Tuore maa olikin. Koska olen välillä hieman turhankin herkkä käännöskielelle, tarkastin ensimmäisenä suomentajan nimen ja huokasin helpotuksesta. Kokenut konkari Kersti Juva on kääntänyt Tuoreen maan eikä lukiessa tarvinnut jännittää suomentajan pärjäämisen puolesta.

Lahiri kuvaa kirjan novelleissa Yhdysvaltoihin asettuneita intialaisperheitä, tarkemmin sanottuna bengalilaisperheitä. Koulutetut bengalilaiset saapuvat opiskelemaan tai tekemään akateemista uraa, mutta sekä vanhemmilla että lapsilla on pieniä kasvukipuja kahden kulttuurin välillä. Teema laajenee kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ylipäätään: kun maailma muuttuu huimaa vauhtia, on perinteidenkin muututtava, ainakin osittain.

Bengalilaisnäkökulma maustaakin keskiluokkaiset ihmissuhdevatvonnat uudella tavalla. Tarinassa Ei kuulu kenellekään kuvataan kolmekymppisten harvardilaisopiskelijoiden kimppakämppää ja suhdekiemuroita. Tuttu aihe saa uudenlaisen virityksen, kun heti alussa kerrotaan, miten tuntemattomat intialaismiehet soittelevat Sangille kohteliaita kosintapuheluita.

Novellit ovat niin pitkiä, että mielestäni ne lähestyvät jo pienoisromaaneja. Tämä korostuu erityisesti kokoelman päättävässä kolmen novellin kokoelmassa. Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen kuvaavat Heman ja Kaushikin risteäviä elämänkohtaloita. He tutustuvat lapsena, koska heidän vanhempansa ovat perhetuttavia, ja tapaavat aikuisena uudelleen toisella puolen maailmaa.

Tarinat etenevät notkeasti. Tuore maa on sujuvalukuinen, mutta henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja monet pienet seikat muistuttavat elämän ennustamattomuudesta. Pidin erityisesti siitä, miten monissa novelleissa menneisyys ja nykyisyys törmäsivät. Lahiri tuntuu muistuttavan, miten yhden ihmiselämän aikana tutut ja rakkaat asiat saattavat muuttua vieraiksi, lähes tunnistamattomiksi, ja silti niillä on merkitystä nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin. Kirjan lopetukselle pitää antaa erityiskiitokset. Heman ja Kaushikin tarinan päätös ankkuroi kirjan tunnistettavasti aikalaistodellisuuteen.

Joskus minulla on novellikokolmien kanssa keskittymisvaikeuksia - kun saa yhden tarinan loppuun, pitää muistutella itseään kirjan pariin palaamisesta. Vähän tätä ongelmaa minulla nytkin oli, mutta Tuore maa kesti hitaammankin lukemisen. Kirjassa oli paljon hienovaraista kauneutta, mutta ei makeilua. Jälkimaku tuntuu viipyilevältä, arvokkaalta.

Pääsiäisen myötä tuore maa alkaa toivon mukaan pilkistellä näkyviin jo ainakin Etelä-Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Sarah Waters: Yövartio
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen kirjasta Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta taisin lukea ensi kerran Seija Vilénin blogista.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Tykkäsin Vilénin esikoisesta Mangopuun alla ja kun Viiden tähden vegaani on lisännyt kasvisruokien syöntiäni, ajattelin että Sormet sahramissa voisi olla minulle sopiva keittokirja. Onhan intialainen ruoka aika kasvispainotteista ja jos kirjoittajana on hyvä kirjailija, ei lopputulos voi olla kovin huono.

Eikä tarvinnut pettyä. Reseptien lomassa oli kunnolla tilaa intialaiselle kirjallisuudelle, mikä oli positiivinen yllätys. Resepteistä vastaava Vilén ja ruokakuvat ottanut Kortesalmi nostavat esille mielenkiintoisia intialaisia kirjailijoita. Itse en ole lukenut yhdenkään kirjassa mainitun kirjailijan kirjoja, mutta veikkaan että moni muu on, sillä mukana on mm. Aravind Adiga, Bulbul Sharma, Jhumpa Lahiri, Arundhati Roy ja Hanif Kureishi. Kirjajutut sekä nostattivat ruokahalua että houkuttelivat kirjojen pariin.

Ruokaosiot on jaettu päälukuihin seuraavasti: vihannekset, kala, lisukkeet, juomat ja jälkiruoat. Kirjan alussa Vilén kertoo intialaisesta ruokakulttuurista ja neuvoo perusteellisesti mausteiden käytössä. Mausteissa ja muutamassa muussakin kohdassa lukijalle tehdään tärkeä palvelus: neuvotaan, millä aineksilla mausteen voi korvata tai mitä tapahtuu jos mausteen jättää kokonaan pois. Minä ainakaan en ihan kaikkia eksoottisia mausteita jaksa lähteä etsimään ruokakokeiluja varten, vaan usein kokeillessani reseptejä jätän pois niitä aineksia joita minulla ei ole, ja ehkä myöhemmin lähden etsimään harvinaisempia aineita kaupoista, jos tykästyn reseptiin ja haluan tehdä samaa uudestaan. Ylipäätään kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten ruokakirjat tulee aina toimittaa julkaisumaan yleisöä palvelemaan. Tästä kiitos tekijöille. Intialaisen ruoan tuntemus ja pitkän linjan ruoanlaittokokemus näkyy, mutta samaan aikaan suomalaista lukijakuntaa autetaan tarjoamalla vinkkejä ja sovelluksia ohjeiden muuntelusta. Erinomaista!

Ohjeissa on myös merkitty soveltuvuus tai soveltaminen vegaanille. Moni resepteistä onkin valmiiksi vegaaninen, mutta monissa käytetään maitotuotteita, kuten voita tai jogurttia. Liharuokia ei kirjasta löydy ja esipuheessa kerrotaan, että ympäristösyistä mukaan on otettu vain kasvis- ja kalaruokia.

Harkitsin kokeilureseptien valitsemista lämpimien ruokien tai suolaisten leivonnaisten joukosta, mutta makeannälkä vei voiton ja päädyin kirjan viimeisen reseptin kokeiluun. Kenties minuun vetosi mannahalvan esittelyteksti: Jos tulet meille yllättäen kylään, tarjoilen sinulle mannahalvaa. Ihana lupaus!

Klikkaa kuvaa, niin se avautuu suuremmassa koossa.

Tältä lopputuloksen pitäisi näyttää:

Panin ostoslistalle kardemummajauheen ja sahramin. Sen sijaan päätin olla ostamatta mannaryynejä, koska kaapissa oli talkkunaa. Mannaryynithän ovat vehnää, kainuulainen talkkuna taas on tehty ohrasta, joten ajattelin että eiköhän soveltaminen onnistu. Koska reseptissä mainitaan muuntelumahdollisuutena mm. marjojen lisääminen, päätin heittää joukkoon myös punaviinimarjoja, joita on pakkasessa runsaasti. Sokerina käytin palmusokeria, jota on joskus tullut kokeilumielessä ostettua. Talkkunahalva lienee todellista cross kitcheniä - mutta uskon sovellukseni olevan kirjan hengen mukainen, sillä reseptien joukosta löytyvät mm. nauriskoftat ja muikkupakorat.

Aloitin paahtamalla talkkunaa kuumalla pannulla. Jauhot ruskistuivat ihan nätisti.

Seuraavaksi mukaan voi ja mausteet.

Mausteita varten olen hankkinut kunnon maustemitat, ja väittäisin maustamiseni osuneen sen jälkeen paremmin kohdalleen kuin silmämitalla. Koska sahramia neuvottiin laittamaan ripaus, ja koska toteutin testiannokseni yhden hengen annoksena, ajattelin että pienimmän mittani (0,6 ml) puolikas olisi sopiva ripauksen neljännesosa.

Sitten sokeria, marjoja ja maitoa. Värimaailma alkaa olla mielenkiintoinen...

Seosta käskettiin sekoittamaan, kunnes se on sopivan tahmeaa. Tulkitsin tämän olevan valmista siinä vaiheessa, kun seos alkoi kääntyillä levymäisinä klöntteinä lastan mukana.

Mallikuvaa tummempi väri ei ole ihme, sillä sekä talkkuna että palmusokeri ovat ruskean värisiä. Voi olla että kaikkien mielestä lopputulos ei ole esteettisyyden huippu, mutta maku oli hyvä! Tässä oli jännä rukiin ja aasialaisen makumaailman liitto, vaikka mitään rukiista tässä ei ollutkaan. Ja mausteet todella antoivat mielenkiintoisen etnisen säväyksen. Punaherukat taas antoivat mukavasti kirpeyttä ja raikkautta.

Ja kuten oikeista raaka-aineista itse tehdyt herkut aina, tämäkin vei makeannälän tehokkaasti olematta kuitenkaan liian imelää. Kirjan mukaan halva on onnistuneena "paksua ja tahmeahkoa lusikkaruokaa", ja juuri sellaista tästä tuli.

Joten kyllä tämän perusteella passaa muihinkin ruokalajeihin tutustua. Samosapiirakoita, kookosburfi-makeisia ja vaikkapa kukkakaaliperunaa jogurtissa voisi kokeilla.

Kirjan toimitus vaikutti siis hyvältä. Times New Romanin käyttö fonttina tuntui vähän arkiselta, samoin kuvat olivat viehättävyydestään huolimatta hieman kotikutoisen oloisia. Vaan ehkä näin on tarkoituskin - tekijät eivät ole keittiöammattilaisia vaan kotikokkeja, joten siihen graafinen ilme sopii hyvin. Lisäksi esipuhe muistuttaa, että kaikki valokuvia varten tehdyt ruoat on oikeasti syöty, eikä niitä ole stailattu hiuslakalla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista

Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Teen sarjakuvafestivaalin saaliistani yhteispostauksen, sillä luin ostokseni heti tuoreeltaan ja osan olen lukenut viikon mittaan useampaan kertaan.

Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen museokeskus Vapriikin juhlajulkaisu, joka on syntynyt Tampereen vuonna 2009 vietettyjen 230-vuotisjuhlien innoittamana. Vapriikkilaiset ovat selvästi fiksua väkeä, sillä he päättivät elävöittää historiaa sarjakuvilla. Yhdeksän tarinaa tamperelaisista kattaa ajan esikristilliseltä ajalta nykypäivään, tosin pieni katkos väliin mahtuu, sillä jo toinen tarina hyppää 1800-luvulle. Sinänsä tämä toki on ihan ymmärrettävä ratkaisu, leimaahan Tampereen historiaa teollisuuden vahva kasvu.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallio on kirjoittanut tarinat ja Tiitu Takalo vastaa piirrosjäljestä. Tarinoita on ollut työstämässä Vapriikin työryhmä, ja museon väki on kirjoittanut väliin pieniä katsauksia Tampereen historiaan. Tämän albumin voi mainiosti lukea "pikahistoriankirjana", tästä todella sai selkeän ja kattavan kuvan Tampereen vaiheista ja monen kohdan voi yleistää koskemaan laajemmin koko Suomen historiaa.

Mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa - tämä tulee mieleen lyhyiden tarinoiden draamallisuudesta. Sitä nimittäin saisi olla enemmän. Okei, tarkoitus on kuvata tavallisten ihmisten arkielämää, mutta näitä arkielämän mininovelleja olisi voinut vähän dramatisoida lisää... nyt osa pätkistä on vähän liiankin yksioikoisia. Jos lopussa huomaa kääntävänsä sivua ja ihmettelevänsä että joko se loppui, niin ehkä pikkuisen olisi voinut tarinoita vauhdittaa. Ja esimerkiksi sisällissota sivuutetaan maininnalla, vaikka Tampere oli keskeisessä roolissa sisällissodassa ja Tampereen taistelu kuuluu Pohjoismaiden sotahistorian suurimpiin taisteluihin.

Mutta epäilemättä työryhmällä on ollut valinnoilleen hyvät perustelut. Tiitu Takalon piirrosjälki sen sijaan ei pettänyt - senhän mainitsinkin ratkaisevaksi ostoperusteeksi. Takalo on ihan älyttömän taitava piirtäjä, esimerkiksi hienot "valotäplät" henkilöiden kasvoilla ovat sellaisia, joita oikein unohtuu tutkimaan. Ajankuvan hallitsemisesta esimerkiksi 1990-luvun lamaan sijoittuva tarina oikein nauratti - niin monta pientä yksityiskohtaa, joista aika tulee elävästi mieleen. Hienoa!

Kaarina Uimosen Cleaning is for hipsters taas oli jotain sellaista, mistä en osaa tyhjentävästi sanoa oikein mitään... ja sehän on kai tarkoituskin, olihan julkaisu ostettu Pienlehtitaivaasta ja toteutettu kopiokoneella. Kartonkikannet olivat uniikkikappaleita, jokainen sai omannäköisensä. Mukana tuli myös postikortti. Hienoa palvelua! Tarina kerrotaan englanniksi, varmaan suuremman yleisön tavoittamiseksi.

Blogeissa on viime aikoina puhuttu lukuvalintojen tekemisestä oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja tämä oli minulle hyvällä tavalla oman mukavuusalueen ylittämistä. Anarkistinen, poukkoileva, logiikan rajoja koetteleva ja muutenkin hervoton tarina kertoo kolmikosta, joka pääsee asumaan kartanoon omistajan loman ajaksi, mutta kartanossa pitää siivota. No tästähän seuraa kaikenlaista jännää... Ei tästä voi oikein muuta kertoakaan, suosittelen vierailemaan ensi syksynä sarjakuvafestivaalien pienlehtitaivaassa ja tekemään yllättäviä löytöjä! :)

Kuva: Asema Kustannus.

Parhaaksi ostoksekseni osoittautui Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan. Ensiksi pitää kehua pienen Asema Kustannuksen tasokasta työtä. Albumin paperi on paksua ja laadukasta, värintoistoa upeaa - ja mikäs on toistaessa, kun Koljonen niin herkullisilla väreillä Intiasta kertookin. Aseman tyyliin kuuluu myös se, että albumien alalaidassa juoksee englanninkielinen käännös. Näin sarjakuvaa voivat lukea muutkin kuin suomenkieliset. Albumin kotisivulta voi lukea neljä ensimmäistä sivua näytteeksi.

Luin albumin monta kertaa peräkkäin mutten ole vieläkään saanut siitä tarpeekseni. Pelkästään tämän vuoksi olen valmis määrittelemään tämän erittäin onnistuneeksi taideteokseksi - jos teos ei päästä lukijaa otteestaan vaan pakottaa palaamaan pariinsa yhä uudelleen, niin jotain siinä on tehty oikein. Koljonen on hyvä tarinankertoja, hyvä piirtäjä - rento kynänjälki tuo mieleen Ville Rannan tyylin - ja taitava värittäjä.

Albumista löytyvä kuva on kopioitu Hanna Koljosen blogista.

Vaan eihän tekninen taitavuus riitä mihinkään, jos tarina ei herätä tunteita. Ja tämä herätti. Albumi kuvaa matkaa Äiti Amman ashramiin - siis hengelliseen keskukseen - Intiaan. Koljonen avaa hengellistä etsintäänsä, johon on kuulunut kaikenlaista, uskonnollisen kirjallisuuden lukemisesta hallusinoivien sienien syöntiin. Äiti Amman saapuminen Helsingin Kaapelitehtaalle halaamaan suomalaisia on tarinan käännekohta.

Kuulostaako hihhuloinnilta? Pelottavalta? Oudolta? No samalta varmasti kuulosti Seija Vilénin Mangopuun alla -kirja, joka kertoo suomalaisen tytön liittymisestä Hare Krishna -uskontoon. Mangopuun alla tuli useammankin kerran mieleen, Syliinvaellus Intiaan sopii sille sisarteokseksi mainiosti. Koljonen kertoo kokemuksistaan vetävästi, samastuttavasti, rehellisesti, hauskasti ja terävästi. Tätä voi lukea niin uskonnoton kuin uskonnollinenkin ihminen. Sanoisinpa, että tämä kannattaa lukea sitä suuremmalla syyllä, mitä kärjekkäämpiä mielipiteitä ja ennakkoluuloja esittääkään uskonnoista tai vieraista kulttuureista!

Kerrataanpa lopuksi vielä festivaaliostosten perusohje. Kun olet menossa jonnekin tapahtumaan, nosta automaatista mukaan käteistä sopiva summa ja anna itsellesi lupa tuhlata se heräteostoksiin festivaaleilla. Tällä tavalla ostoksia ei tarvitse liiaksi arpoa, vaan jotain mielenkiintoista mukaan tarttuu varmasti. Nämä(kin) julkaisut kun ovat kaikki sellaisia, joita ei useimmissa kirjakaupoissa ole edes saatavilla, ja vaikka olisikin, tuskin tulisin ostaneeksi kiireisen arkiasioinnin yhteydessä. Nyt olen iloinen, että nämä hyllyyni päätyivät, erityisesti tuo Syliinvaellus Intiaan on oikea aarre!
 

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Seija Vilén: Mangopuun alla

Seija Vilénin esikoisromaanin Mangopuun alla sain mukaani viime syksynä Avain-kustantamon kirjablogitapaamisesta. Kirjailija oli illanvietossa vieraana kertomassa kirjastaan. Minua nopeammin kirjan ehtivät lukea K-blogin Jenni ja Kirjapeto. On tätä monessa muussakin blogissa luettu. Minä sain lopullisen sysäyksen juuri tämän kirjan poimimiseen monien lukemattomien pinosta, kun luin kirjailijan itsensä mielenkiintoisen kritiikkianalyysin. Hän mainitsee siinä, että on saanut palautetta vaikeaselkoisuudesta. Tämä innosti minua: minähän en halua mitään valmiiksi pureskeltua, alleviivatun helppotajuista mössöä, minä haluan jotain vähän haasteellisempaa luettavaa!

Ensimmäiset 80 sivua tulikin luettua vähän puoliväkisin: milloin tässä rupeaa tapahtumaan jotain? Sitten kirja otti minut vauhtiinsa, ja loppukirjan lukeminen menikin ihan leppoisasti ja sujuvasti. Tiesin etukäteen, että kirja kertoo suomalaisnaisen kokemuksista Hare Krishna -liikkeessä elämisestä ja liikkeestä irrottautumisesta. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että varmaan kaikenlaista traagista kärsimystä kirjaan mahtuu, täytyyhän sen olla hirveän raskasta, että ensin lähtee uskonnolliseen lahkoon ja hylkää normaalin elämän ja sen jälkeen joutuu toteamaan olevansa väärässä.

Mutta ei kerronnassa ollut mitään raskasta. Juonen kuljetus on jotain normista poikkeavaa. Länsimainen lineaarinen aikakäsitys on hylätty ja kirjaa kuljetetaan aasialaisen syklisen aikakäsityksen mukaisesti. Läsnä ovat samaan aikaan mennyt, nykyinen ja tuleva. Ensimmäiset luvut muistuttavat kovasti toisiaan: jokaisessa kuvataan päähenkilön lapsuutta maalaistalossa jossain Lahden lähiseudulla, elämää tuoreena Krishna-uskovaisena temppelissä Helsingissä, välähdyksiä tulevasta. Päähenkilön nimeksi mainitaan Oraiden Jumala - mikähän sen vastine olisikaan, googletuksen perusteella antiikin Kreikan oraiden jumala on maanviljelyksen jumalatar Demeter. Useimmin päähenkilöä, joka kertoo itse tarinaansa minämuodossa, puhutellaan nimellä Sambhavi. Tämän nimen hän sai Krishnan temppeliin astuessaan.

Sivulla 80 Sambhavi lähtee Intiaan, missä hän menee naimisiin intialaisen, temppelissä korkeassa asemassa olevan miehen kanssa. Intialaisen miljöön kuvaus kiehtoi ja kiinnosti. Tämän jälkeen maisemat vaihtuvatkin nopeaan tahtiin, sillä perhe, johon syntyy kaksi lasta, muuttaa miehen työn perässä maasta toiseen. Tanskaan, Suomeen, Kanadaan, Suomeen. Kirjan lopussa kuvataan Sambhavin irrottautuminen avioliitosta ja uskonnosta ja suomalaisen arjen uudelleen opettelu.

Lopun irrottautumisvaiheita lukuunottamatta kirjan kuvaus ei ole mitenkään raskasta tai ahdistavaa, toisin kuin voisi kuvitella, kun aiheena on tiukat säännöt määräävä uskonto. Vilén kirjoittaa hyvin runollisesti, kepeästi ja ikään kuin päähenkilöä ulkoapäin kuvaten. Muutot, raskaudet, synnytykset, temppelin elämäntavat, avioliiton hyvät ja huonot puolet vilahtavat hyvin nopeasti kuvattuna. Teksti on kuin vapaata tajunnanvirtaa, kuin ajatukset oman pään sisällä - mielessä ehtii vilahtaa monenlaisia muistoja, haaveita, pelkoja ja toiveita muutaman sekunnin aikana, peräkkäin ja yhtä aikaa. Vilén vangitsee nämä kuin lepattavat perhoset ja maalaa värikkäillä intialaisilla väreillä. Aviomiehen väkivaltaisuudesta mainitaan vain parilla huomautuksella kuin ohi mennen, mutta irtautumisensa jälkeen Oraiden Jumala tunnustelee vanhoja vammojaan, joutuen käymään läpi elämäänsä.

Kenelle kirjaa voisi suositella? Ainakin sellaiselle, joka on allerginen synkeimmälle perisuomalaiselle kirjallisuudelle, jossa kaikki on tiukan realistista ja kronologista, raskasta ja räntähyhmäistä. Vilénin värikäs kirja on kansainvälistä suomalaisuutta - ei ehkä sillä lailla kansainvälistä, kuin ministeriöiden juhlapuheissa haaveillaan taka-ajatuksena kansantalouden koheneminen, mutta kansainvälistä kuitenkin. Jos joku kaipaa kirjalta helposti ymmärrettävää juonta, niin tämä ei liene oikea valinta. Mutta jos haluaa pientä haastetta, niin tästä saa varmasti paljon irti. Ja minullekin kävi niin, että kun alkukankeuteni olin karistanut, loppukirja eteni huiman notkeasti.

Lue myös nämä:
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Marianne Backlén: Karma
Sapfo: Iltatähti, häälaulu