Peter Høeg: Rajatapaukset

Katarina odotti kolme päivää minun käyntini jälkeen, tiesin ettei hän ollut unohtanut meitä eikä antanut periksi. En huomannut hänen tuloaan, äkkiä hän vain oli minun takanani pihalla.

- Älä käännä päätäsi, hän käski.

 
Nappasin Peter Høegin Rajatapaukset ilmaiskirjojen pinosta. Löytämäni kappale vaikutti iskemättömältä, aivan kuin joku olisi saanut sen lahjaksi vuonna 1994 ja pannut lukemattomana hyllyyn. No, minun ahnaissa lukijankäsissäni kirja sai uuden elämän ja elämän jälkiäkin…

Myös mielikuvani Peter Høegista ovat 90-luvulta, sillä tuolloin hänestä tuli Suomessakin iso kirjailmiö. Luin tuoreeltaan niin hänen läpimurtoteoksensa Lumen taju kuin kaksi muuta suomennosta, Kertomuksia yöstä ja Rajatapaukset. Lumen tajun olen lukenut uusiksikin, edellisen kerran vuonna 2009. Jostain syystä tämän jälkeen ilmestyneitä Høegin kirjoja en ole lukenut, vaikka olenkin seuraillut niiden vastaanottoa mediasta ja kirjablogeista. Niinpä lähestyin Rajatapauksia varovaisen uteliaasti: olisiko kirja kestänyt aikaa?

Kansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja aiheuttaneen Tanskassa kohua. Tämä herätti sen verran ajatuksia, että käsittelen omaelämäkerrallisuutta postauksen lopussa lisää.

Kirja kertoo ongelmalapsi Peteristä, joka on sijoitettu vapaaoppilaaksi Biehlin kouluun. Pääosa tarinasta sijoittuu 1970-luvulle. Koulu on selvästi laadukas ja vaativa, mutta Peteriä ahdistaa tiukka kuri ja ankara, kontrolloitu päiväjärjestys.  Peter tutustuu Katarinaan ja Augustiin ja he alkavat yhdessä tutkia koulun salaisuuksia.

Sisäoppilaitoskuvauksilla on kirjallisuudessa pitkät perinteet ja hyvin usein kuvaukset ovat varsin ahdistavia. Kuri muuttuu suoranaiseksi kidutukseksi ja hierarkkinen kontrolli murtaa monilta lapsilta sielun. Tästä Rajatapauksetkin kertoo. Tosin ryhdyin pohtimaan rinnastusta nykyaikaan: Suomessa on jo vuosien ajan käyty vellovaa mediakeskustelua siitä, toimiiko lastensuojelu, miten kouluväkivaltaa voi ratkoa, minne vaikeasti oireilevat lapset ja nuoret voi sijoittaa. Nykyajan Suomessakin lapset kärsivät, mutta aikuisten keinovalikoimassa ei enää tunnu olevan tiukkaa rajoittamista, vaan pikemminkin lapset ja nuoret joutuvat ojasta allikkoon, kun kasvatuksen pakkokeinot on riisuttu niin vähiin. En ole sosiaalialan ammattilainen ja luultavasti minulla on virheellisiä käsityksiä alasta, mutta esimerkiksi tämä kirjoitus valottaa asiaa enemmän.

Teemojen puolesta Rajatapaukset on siis hyvinkin ajankohtainen. Samoin tarinankertojana ja tunnelmanluojana Høeg on suorastaan pirullisen hyvä. En ole erityisen herkkä lukija, mutta paikoin Rajatapaukset loi niin pelottavan tunnelman, että päätin lukea kirjaa ensisijaisesti päivänvalon aikaan. Høegin taito näkyy siinäkin, että ei hän mitään erityisiä kauhukeinoja käyty. Pelottava ja ahdistava tunnelma syntyy pienistä asioista: siitä, miten kuvataan koulun pihalle piirrettyjä rajoja, portaikon katvealueita, valvovien aikuisten puhetyyliä ja katseita. Eleetöntä, pelkistettyä ja silti painavaa, valokuvantarkan tuntuista tyyliä. Upeaa!

Päähenkilö Peter on nokkela selviytyjä ja Katarina puolestaan huippuälykäs juonenpunoja. Paikoin kirjassa on trillerimäisiä käänteitä ja erityisesti viimeisten sivujen käänteet ovat todella tyydyttäviä ja loksauttavat tarinan palikat kohdalleen. Ainoan miinuksen annan ”miesselittämisestä”: kun kirjan päähenkilöt pohtivat aikaa ja ajankulua, Høeg vyöryttää lukijalle sellaista infodumppausta, että se lukeminen tuntuu hieman tarpomiselta.

Omaelämäkerrallinen vai autofiktiivinen?

Mainittakoon, että käsittelen tässä Rajatapausten juonenkäänteitä. Jos et ole lukenut kirjaa etkä halua tietää kirjasta liikaa, ei kannata lukea eteenpäin. Siis spoilerivaroitus!

Muistan 90-luvulla vallalla olleista kirjallisuuden trendeistä sen, että asiantuntijoiden mielestä kirjallisuuden ei saanut ajatella kertovan reaalitodellisuudesta vaan kirjallisuus oli sanoja, fiktiota. Tämä käsitys jäi päähäni, kun luin kirjallisuustieteen pääsykokeisiin (en päässyt) ja kun suoritin myöhemmin sekä kansanopistossa että yliopistossa muutaman kurssin kirjallisuustiedettä. Nuorena tämä harmitti minua kovasti: juuri kirjoistahan minä olin oppinut paljon vaikkapa historiaa! Nykyään suhtaudun ymmärtävämmin: fiktio on tosiaan nimensä mukaisesti juuri fiktiota ja kirjailija saa kirjoittaa kirjoihinsa ihan mitä ikinä haluaa. Lukija voi sitten mennä itseensä, jos vaatii kirjallisuuden olevan totta.

Niinpä kirjan esittely ”kohua nostattavana ja omaelämäkerrallisena” oli eräänlainen lukuohje: tämä kirjapa onkin oikeasti totta, mutta kirjailija ei voinut tai halunnut nimetä asioita ja ihmisiä liian suoraan, vaan naamioi kaiken fiktioksi. Asiaan kuului, että itsensä kirjasta tunnistaneet jotenkin pillastuivat ja syyttelivät kirjailijaa ja että lukijat paheksuivat, miksi kohuasioita kaivellaan ja niistä tehdään kaunokirjallisuutta.

2020-luvulla tämä ilmiö on ottanut uuden muodon: autofiktion. En ole mikään autofiktion suurin fani, mutta ainakin termi antaa monelle vanhallekin kirjalle uudet kehykset. Ei tarvitse väkisin ajatella, että kirjallisuus on vain sanoja ja kuvitelmaa – totta kai kirjailija ammentaa aiheita omasta elämästään. Autofiktion lukuohje onkin tällainen: kirja muistuttaa kyllä kovasti todellisuutta henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen osalta, mutta kirjailija on kuitenkin värittänyt ja tulkinnut tarinaa niin, että olisi lukijalta naurettavaa ottaa kaikki kirjaimellisen totena.

Lukijoina siis selvästi kaipaamme todentuntuisuutta, autenttisuutta ja sitä, mikä on totta. Tähän tarpeeseen vastaa autofiktion ohella myös true crime -ilmiö (jota itse en fanita enkä seuraa). Pienoiskoossa myös sosiaalisen median profiilit ovat monella tapaa samanlaista ilmiötä: postauksia sommitellessaan ihminen haluaa kertoa, että tämä asia on muuten oikeasti totta, mutta rajatessaan, valikoidessaan ja muokatessaan aineistoa hän kertoo todellisuudestaan tietynlaisen tarinan.  

Koska Rajatapaukset kertoo Peter-nimisestä pojasta, joka Biehlin koulun jälkeen pääsee adoptiolapseksi Høeg-nimisen pariskunnan perheeseen, vaikuttaa siltä että kirjan päähenkilö on kirjailija itse. En muista, olenko nuorena lukijana sen kummemmin miettinyt adoptiomainintaa. Toki 90-luvulla internet oli vielä niin alkutekijöissään, että vaikka olisi kirjoittanut hakukoneeseen Peter Høegin nimen, ei välttämättä olisi kovin monipuolisia vastauksia saanut. Nyt tilanne on toinen: jokainen voi ainakin yrittää tarkistaa faktoja vaikka hakukoneiden avulla. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta löytyykin kysymys Høegin lapsuudesta – selvästi joku toinenkin Rajatapausten lukija on ryhtynyt pohtimaan Høegin alkuperää.

Luin kirjastonhoitajan linkkaamia tanskankielisiä artikkeleita käännöstyökalun avulla ja niiden perusteella Høeg todella on viettänyt jonkun aikaa nuorena sisäoppilaitoksissa, mutta Karen ja Erik Høeg ovat hänen biologiset vanhempansa. Sen sijaan en millään meinannut löytää lisätietoa siitä, millainen se 90-luvun kohu Tanskassa oikein oli ollut kirjan jälkeen: oliko siinä käsitelty koulutusjärjestelmää vai Høegin kirjassa kuvailemia hahmoja mahdollisine esikuvineen vai Høegin omaa taustaa? Vai onko kansiliepeen mainonta kohusta vain suomalaislukijoille tarkoitettu markkinointitäky? Otan mielelläni kaikki jatkolukuvinkit vastaan, jos jollakin on enemmän tietoa tai muistikuvia asiasta.

Rajatapaukset on siis ainakin sen verran omaelämäkerrallinen, että kirjailija Peter Høeg on käynyt koulua jonkin aikana laitoksessa. Olisiko kirja kuitenkin nykymittareilla autofiktiota? Jos kirjailija kirjoittaa päähenkilöksi itsensä kaiman, onko tarkoitus houkutella lukijoita sillä ajatuksella, että kaikki tämä tai ainakin melkein kaikki oikeasti tapahtui oikealle Peter Høegille?

Vaikka pikkutarkasta luokittelusta ei välittäisikään, voi todeta että tämä omaelämäkerrallisuuden ja autofiktiivisyyden tunne on myös omiaan tekemään Rajatapauksista ajankohtaista luettavaa. Tällaistahan ihmiset kaipaavat.

Jos olen puolivahingossa itse lokeroinut Høegin ”ysärin miesneroksi”, niin ehkäpä olisi aika antaa myös hänen uudemmalle tuotannolleen mahdollisuus. Häneltä on ilmestynyt useampikin paksu ja mielenkiintoisia aiheita käsittelevä romaani Rajatapausten jälkeen – täytyypä tarttua johonkin niistä sopivan tilaisuuden tullen.

Suomennoksesta

Rajatapaukset on pitkän linjan konkarin, Pirkko Talvio-Jaatisen, suomentama. Kokemus, osaaminen ja vanhan ajan laatu näkyy: tämä on aivan loistava suomennos, erinomaista kieltä. Pitääkin joskus ehtiä katsomaan Talvio-Jaatisen haastattelu Kirjastokaistalta.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jan Guillou: Pahuus
Donna Tartt: Tikli

Peter Høeg: Lumen taju

Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin Lumen taju harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.

Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulle, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.

Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.

Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.

Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä taitaa olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Bret Easton Ellis: Lunar Park
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita