Markku Karvonen: Hattula 1918

Arjelle olennaisen elintarvikelautakunnan  johtoon sos.dem. kunnallisjärjestö sai 17.2. painostettua kokeneen kunnallislautakunnan esimiehen Alfred Valtarin, minkä valtuusto vielä hyväksyi. Sihteeriksi syyskuussa 1917 valittu Kalle Isometsä Mierolasta jatkoi tehtävässä kapinan ajan. Muuten porvarijäsenet erosivat kapinan alussa.

 

Paikallishistorioitsija Markku Karvonen julkaisi yhdessä Erkki Ulamon kanssa kirjan Tyrväntö 1918 vuonna 2023. Tänä vuonna teos sai sisaren. Hattula 1918 sai alkunsa, kun Karvonen luennoi Hattulan historiasta kesällä 2024 ja käsitteli Hattulan tapahtumia sisällissotavuonna. Aihe laajeni kirjaksi ja hyvä niin, sillä todella paljon kiinnostavaa paikallishistoriaa teokseen mahtuu. Teos sopii myös niille, joilla ei ole erityisempiä siteitä Hattulaan, mutta jotka haluavat perehtyä sisällissotaan syvällisesti. Kiitän Markku Karvosta ansiokkaasta ja tärkeästä tutkimus- ja kirjoitustyöstä!

 

Kirja on julkaistu 200 kappaleen omakustannepainoksena ja painos on loppuunmyyty. Kirjan voi lainata ainakin Vanamo-kirjastojen kautta tai sen voi lukea pdf-muotoisena vapaakappalekirjastoissa.

 

Luin helmikuussa Hannu Sorrin tietokirjan Punavangit tuomiolla ja kommentoin sitä näin: "Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa." Sama tunne tuli Karvosen teoksen äärellä. On tärkeää tuntea historiaa ja on erittäin arvokasta, että uutta tutkimustietoa sisällissodasta julkaistaan. Samaan aikaan erityisesti paikalliselle tasolle rajattu näkökulma saa tajuamaan, miksi sisällissodan käsittely on niin kipeä aihe. Paikallisyhteisön kannalta katsottuna kaatuneet, teloitetut tai vankileireillä kuolleet eivät ole vain kasvottomia numeroita vaan merkityksellisiä ihmisiä. Tätä korostaa se, että sydän-Hämeessä on paljon vakiintunutta, pitkäaikaista sukuasutusta eikä Hattula ole poikkeus. Kirjassa vilisee paikallistasolla tunnettuja nimiä ja sukuja, mainittakoot vaikkapa Ahtila, Nordenswan, Jaakkola, Puotila, Siukola, Ventola ja von Essen.

 

Kirja on jämäkästi jäsennelty ja etenee selkeästi. Rajaus on sen verran napakka, että mitään laajoja taustoituksia sisällissodan synnystä ei tässä teoksessa ole. Lukijana hyötyy, jos sisällissodan kulku on jollakin tavalla muistissa. Toki ilmankin pärjää.

 

Kun luin kesällä Hannu Romppaisen kirjan Kainuu 1918, kommentoin sitä näin: "Romppainen muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti." Karvosen teos tuo näkyväksi, että Kanta-Häme ja Kainuu todellakin eroavat toisistaan tässä suhteessa. Hattulassa vuonna 1918 elintasoerot näkyivät ja tuntuivat. Kunnan rajojen sisällä oli - ja on edelleen - useita merkittäviä kartanoita, joista monella on vuosisatoja pitkä historia. Hattulassa erittäin vaikutusvaltainen henkilö oli senaattori Oswald Kairamo, joka hallitsi Ellilän kartanoa. Mahtava Standertskjöldin suku hallitsi Metsänkylän kartanoa ja Inkalan kartanoa. Silloisen naapurikunnan Tyrvännön puolella paroni Edvard Standertskjöld piti hallussaan Suontaan kartanoa ja sisällissota koituikin paronin kohtaloksi, sillä punaiset surmasivat hänen huhtikuussa 1918. (Tyrvännön kunta liittyi kuntaliitoksella Hattulaan vuonna 1971 eli nykyään alueet ovat samaa kuntaa.) Muihin merkittäviin hattulalaiskartanoihin kuuluvat mm. Ahlbacka, Herniäinen, Pelkola ja Vesunta. 

 

Sisällissodan kulku eteni Hattulassa sodan eteläsuomalaista kehystä noudatellen. Kun tammikuussa punaiset olivat julistaneet vallankumouksen ja punainen kansanvaltuuskunta ryhtyi hoitamaan siviilihallintoa, asetettiin myös Hattulassa punainen siviilihallinto johtoon. Kuten alun sitaatista käy ilmi, välillä tehtäviä jäivät hoitamaan paikallisesti tunnetut luottamushenkilöt. Punaisen vallan aikana lähialueen kartanoissa tehtiin takavarikkoja, paikoin myös ryöstöjä ja murhia. 

 

Joukko suojeluskuntalaisia puolestaan lähti Hattulasta punaisen hallinnon alta pohjoiseen. Keuruulla he liittyivät valkoisten joukkoihin. Kevään edetessä myös hattulalaisia punakaarteja lähetettiin rintamalle. Hattulan punaiset osallistuivat mm. Kuhmoisten ja Tampereen taisteluihin. Eräs historiaan jäänyt tapahtuma on Harmoisten sairashuoneen joukkomurha, jossa punaiset kohtasivat Hans Kalmin johtamat valkoiset. Hattulan Pekolasta kotoisin ollut Verneri Juuri onnistui pelastautumaan elokuvatyyliin tekeytymällä kuolleeksi ja pakenemalla ikkunasta.

 

Punaisten valtakausi päättyi Hattulassa dramaattisissa merkeissä, sillä huhtikuun lopussa sotarintamilla tapahtui isoja läpimurtoja sekä Hattulan etelä- että pohjoispuolella. Pohjoisessa valkoiset valtasivat Tampereen ja pakenevia punaisia lähti etelään. Etelässä taas maihinnousseet saksalaiset etenivät kohti Hämeenlinnaa ja onnistuivat yhdessä valkoisten kanssa saamaan Hämeenlinnan haltuunsa. Pakolaisvirta purkautui Hattulan kautta itään kuuluisalle pakoreitille Hauhon ja Tuuloksen kautta kohti Venäjää, jonne vain harva pääsi, sillä useimpien matka päättyi viimeistään Lahdessa. Tuuloksessa käytiin kuuluisa Syrjäntaan taistelu, jossa hattulalaisiakin oli mukana. Pakoon lähdön aikana Hattulassa poltettiin mm. rautatieasema, osuusmeijeri ja Mierolan silta.

 

Joitakin sisällissodan tapahtumapaikkoja Hattulassa.

Kun valkoiset palasivat Hattulaan, kosto oli verinen. Seurantalo Jukolan takana ammuttiin useita tunnettuja kapinallisia. Valtava määrä hattulalaisia joutui vankileireille, lähimmillään Hämeenlinnaan, mutta osa päätyi myös Tammisaareen, Suomenlinnaan, Viipuriin, Tampereelle tai muualle. Kokonaisia veljessarjoja kuoli taisteluissa tai leireillä. Katkeruus ja kauna näkyi vuosikymmeniä, mm. siinä että vielä vuonna 1955 hautausmaan punaisten muistomerkille siirrettiin kolme tuntematonta vainajaa, jotka olivat maanneet maastossa siihen asti. Karvonen arvioi, että unohduksiin jääneitä maastohautoja on alueella edelleen. Tunnettuja ja merkittyjä punaisten joukkohautoja on Hattulan ja Hämeenlinnan alueella todella paljon. Näiden sijainteja voi etsiä esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan sivuilta. Valkoisten muistomerkkejä pystytettiin heti sisällissodan jälkeen näkyville paikoille, joten ne yleensä löytyvät helposti kylien ja kaupunkien keskustoista. Tosin Hattula on tässä mielenkiintoinen poikkeus, sillä hautausmaan vapaussoturimuistomerkki on pystytetty vasta vuonna 1978. 

 

Karvosen selvitystyön ansiosta sain lisätietoa eräästä näkyvällä paikalla olevasta hautamuistomerkistä. Hämeenlinnassa sijaitseva Puistonmäen muistomerkki on lähellä Linnan kasarmeja. Hattulalainen Väinö Virtanen oli ehtinyt olla vankileirillä pari viikkoa, kun hänet jätettiin sotilasviranomaisille 19.5.1918. Ilmeisesti Virtanen kuului siihen joukkoon, joka teloitettiin ja haudattiin tähän joukkohautaan ilman oikeudenkäyntiä.  

 

Puistonmäen muistomerkki Hämeenlinnassa Tampereentien varressa, lähellä Kärpäntien risteystä. Hattulalainen Väinö Virtanen on kirjan mukaan eräs tällä paikalla teloitetuista ja haudatuista.

Hattula 1918 sisältää paljon muutakin kiehtovaa paikallishistoriatietoa. Mainittakoon, että alun sitaatissa esiintyvä Alfred Valtari on käsittääkseni etäistä sukua kirjailija Mika Waltarille. Alfred Valtarista tuli ilmeisesti jonkinlainen suojeluskunnan persona non grata, sillä talollisena ja kunnallislautakunnan esimiehenä hän olisi luontevasti edustanut valkoisia, mutta hoitaessaan punaisen hallinnon aikana elintarvikelautakunnan puheenjohtajuutta hän teki erinäisiä rikkomuksia, joista päätyi valtiorikosoikeuteen syytetyksi ja sai tuomion.

 

Kirjan ääressä pohdiskelin sitäkin, että onneksi jopa kaoottisen ja väkivaltaisen sisällissodan aikana ja sen jälkimainingeissa monet tavalliset ihmiset jaksoivat hoitaa luottamustoimiaan ja yhdistystoimiaan. Monet ylläpitivät jäsenrekisteritietoja ja seurakunnassa hoidettiin kirkonkirjoja. Lautakunnat pyrkivät tekemään päätöksiä ja monet halusivat kunnioittaa lakia, vaikka ympärillä maailma paloi. Säilyneiden dokumenttien avulla jälkipolvien on mahdollista yrittää hahmottaa, mitä oikein tapahtui. 

 

Hattulan kunnan kannalta loppuvuosi 1918 oli katastrofaalisen huono. Elintarvikepula oli huutava, lainoja oli ollut pakko ottaa, merkittävää infrastruktuuria oli poltettu tai muuten tuhottu, työvoimasta huomattava osa virui vankileireillä tai joukkohaudoissa, lesket ja orvot tarvitsivat nopeaa apua. Ryöstöjen ja takavarikkojen kohteeksi joutuneiden korvausvaatimukset kohosivat noin 1,2 miljoonaan markkaan. Kunnan asukkaista kuoli 2,7%, näistä huomattava enemmistö oli miehiä. Jollakin lailla tästäkin tilanteessa vuosien saatossa selvittiin eteenpäin, vaikka katkeruus ja näkemyserot jättivät pitkäksi aikaa syvän railon. 

 

Ehkä tähän loppuun sopii siteerata Pekolan työväenyhdistyksen pöytäkirjaa, jonka Karvonen kuvailee päättyneen joulukuuhun 1917, jolloin kokouksessa oli käsitelty mm. arpajaisia ja paloöljyä. Seuraava kokousmerkintä kirjattiin vasta vuonna 1919 ja väliin on jätetty tyhjä tila, jonka kohdalle on kirjoitettu vain yksi merkintä: Tällä välillä oli kauhea kansalaissota. 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia

Kansi: Johnny Kniga.

Vielä yksi varteenotettava suursijoittaja ilmestyi tarjoamaan rahoitusta Sunny Car Centerille. Barclays Bankin johtohenkilöksi esittäytynyt Mark Wilson soitti ja lähetti sähköpostia yhtiön toimistoon. Wilson edusti Sambian entisen presidentin Frederick Chiluban leskeä  Regina Mwanza Chilubaa. 

 

Hämeen Sanomista eläköitynyt toimittaja Arno Juutilainen kirjoitti herkullisesta kohuaiheesta teräväsanaisen tietokirjan. Liikemies Markku Ritaluoma puhui suurisuuntaisesti Hämeenlinnan kaupungin päättäjät ja alueen yritykset pyörryksiin 2010-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ritaluoma häipyi Floridan aurinkoon ja jätti jälkeensä pitkiä ja kalliita oikeussotkuja, miljoonavelkoja ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen hämeenlinnalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Tuorein oikeuden päätös on julkaistu mediassa viime kuussa: heinäkuussa 2025 Turun hovioikeus antoi Ritaluomalle yli viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion, kuten Ylen uutinen kertoo. Vaan liekö tällä tuomiolla merkitystä, jos Ritaluoma jatkaa luksuselämän viettämistä Floridan lämmössä.

 

Juutilainen on erittäin terävä kirjoittaja ja hän nojaa vankkaan talousasiaosaamiseensa. Verrattuna viimeksi lukemaani Kittilän lakiin on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia kepeämpää ja hauskempaa luettavaa, vaikka asiasisältöhän tässäkin on karmea. Veronmaksajien rahoja on hassattu olan takaa ja monet suomalaisyritykset ovat joutuneet  kuittaamaan isot rahamenetykset omasta pussistaan, kun menivät luottamaan Ritaluoman suuriin mutta katteettomiin puheisiin.

 

Luin aikoinaan Kari Narsin kirjoittaman Miljoonahuijarit ja Juutilaisen kuvaamana Markku Ritaluoma menee ehdottomasti miljoonahuijarien voittoisaan kastiin. Ritaluoma on kyennyt järjestämään itselleen luksuselämän toisten ihmisten rahoilla.  

 

Hämeenlinnan kaupunki innostui Ritaluoman ideasta perustaa suuri autokauppakeskus kolmostien varteen. Työpaikkoja, verotuloja, vetovoimaa - mitä muuta rakennemuutoksen latistama maakuntakeskus voisi kaivata? Juutilainen kirjoittaa varoittavaan sävyyn siitä, miksi julkisen sektorin rahoja ei kannattaisi työntää yksityisyrityksiin. Päättäjät eivät saisi hurmaantua muka ainutkertaisista tilaisuuksista, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta.

 

Rinnakkain Sunny Car Centerin kanssa kulkevat lyhyemmät nostot muista kuntien sähläyksistä. En muistanut, että esimerkiksi Juankoski rysähti Kuopion syliin pieleen menneen tehtaanpelastusyrityksen jälkeen. Juutilainen käsittelee myös Kittilää ja lähdeluettelossa Kittilän laki mainitaan, mutta hän tuntuu suhtautuvan Kittilän kriisiin hieman pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin Kittilän lain kirjoittajat. 

 

Jos jättää turhat moraalipohdinnat sikseen, on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia paikoin hillittömän hauskaa luettavaa, sellaisella tragikoomisella tavalla. Jos tämä olisi fiktiota, olisi kustannustoimittaja varmasti karsinut osan käänteistä epäuskottavan paisuteltuina. Esimerkkinä mainittakoon vaihe, jolloin Ritaluoma perustelee, miksi hänelle kuuluu 20 000 euron kuukausipalkka ja kaupungin edustajana yhtiön hallitukseen lähtenyt valtuutettu vielä kirjoittaa nimensä tällaista puoltavaan paperiin.

 

Nopealukuista, sujuvaa ja teräväkielistä kirjaa sopii suositella kaikille talousrikoksista ja mediakohuista kiinnostuneille. 

 

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Craig Unger: American Kompromat

Pirkko-Liisa Kastari – Juhani Niemi (toim.): Kultaisilla teillä

Tuon selän yli oli soudettu, kun lapsena oli käyty veneellä kaupassa, jätetty vene laivalaiturin viereen ja kävelty metsän läpi leveää nurmettunutta polkua. Metsässä oli kasvanut harvakseltaan vanhoja leveäoksaisia koivuja, koivujen välissä korkeaa heinikkoa ja heinän joukossa kurjenkelloja. 

 

Tämä katkelma Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Venematka kuuluu Kultaisilla teillä -antologiaan. Tämän kirjan ostin kahteen kertaan ja kummallakin kerralla käytettynä. Bongasin nimittäin muutama viikko sitten kirpputorilta erinomaisessa kunnossa olevan Kultaisilla teillä -teoksen, joka on Pirkko-Liisa Kastarin ja Juhani Niemen toimittama hämäläisen kirjallisuuden antologia. Kirjan kustansi Hämeen Heimoliiton julkaisutoimikunta ja se on ilmestynyt vuonna 2012.

Ehdin ajatella, että kirja olisi mukavaa selailtavaa, jonka voisi laittaa kiertoon. Mutta mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän ihastuin siihen. Samalla kovan lukemisen jäljet alkoivat näkyä kappaleessani – tahrin kannen rasvalla ja vesipullo vuoti reppuun saaden kirjan sivut aaltoilemaan. Päätin, että haluan omaan hyllyyni hyväkuntoisen kappaleen tätä kirjaa ja onneksi pääsin ostamaan sellaisen vertaisverkkokaupasta.

Esipuheessa toimittajat lupailevat ”panoraamanäkymää”, kuin maisemaa harjun laelta katsottuna. Sitä lukija totisesti saakin. Kirjassa on katkelmia kymmeniltä kirjailijoilta: on uutta ja vanhaa, miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia. Maantieteellisesti liikutaan Hyvinkäältä Ruovedelle ja Lahdesta Somerolle. Nykyisten maakuntarajojen ei siis anneta rajoittaa, vaan historiallisen laaja hämäläinen kulttuuripiiri toimii jonkinlaisena kehyksenä.

Kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa, mutta jotkut tekstit olivat erityisen kiinnostavia. J.K. Paasikiven Hiihtokilpailu Hämeenlinnassa oli oikea helmi. Paasikiven sanomisia on viime vuosina muisteltu ahkerasti globaalin politiikan myllertäessä. Mutta kirjoittaessa hiihtokilpailujuttua Hämeenlinnan lyseon pilalehteen oli nimimerkki ”Juho” vasta 18-vuotias lyseolainen. Hauska ja monisanainen tarina kuvaa nuorukaisten hiihtoja Katumajärven jäällä kovalla pakkasella.

Hieno löytö oli myös Impi Kauppilan runo Nocturne, joka on julkaistu Kauppilan kokoelmassa Paratiisin valloitus vuonna 1947. Siinä ammuttu punakaartilainen kummittelee pääsiäiskirkossa.

Antologian teksteissä elää rakkaus hämäläiseen luontoon: järvi- ja harjumaisemiin, ikiaikaiseen asutukseen ja hoidettuihin viljelyksiin. Historian suuret käänteet elävät kirjan sivuilla: keisarin vierailu, itsenäistyminen, sisällissota, maaltamuutto. Teksteissä vaelletaan Hämeenlinnan, Lahden ja Tampereen kaduilla ja lukuisten muiden pienempien paikkojen kyliä ja maaseutua kolutaan.

Hienosti toimitettu ja koottu antologia on myös esineenä kaunis: siinä on I.K. Inhan Häme-aiheisia valokuvia. Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille Hämeen fyysisistä ja henkisistä maisemista kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa
Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla

Kansi: Väyläkirjat.

Laakson tapaus oli ilmeisen hankala oikeudelle. Syyttäjä muutti syytettään siten, että tuomion julistamisasiakirjassa syytteen ”yllytyksestä” kertova osuus on jätetty pois. Päätöksestä jouduttiin äänestämään. Tuomioistuin oli saanut roolin sananvapauden määrittelijänä. Kun oikeusistuin tässä tapauksessa näytti olleen pitkälti poliittisessa ohjauksessa, sananvapauden tulkinta sai outoja piirteitä.

Bongasin Hannu Sorrin tuoreen tietokirjan Punavangit tuomiolla – valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 luettavakseni Hämeen Sanomien arvostelun perusteella. Olen viime vuosina perehtynyt sisällissodan vaiheisiin uudella innolla – olen kiertänyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja lukenut aiheesta. Pari vuotta sitten luin Ilkka Teerimäen kirjan Hämeenlinna vallankumouksen vuosina. Niinpä Punavangit tuomiolla tarjosi erinomaista syventymistä aiheeseen.

Kirjan lähtökohtaus oli teologian tohtori Hannu Sorrille selvinnyt sukusalaisuus. Hän sai vuonna 2018 kuulla sukulaiseltaan, että Viljo Junnila, Sorrille rakas isoisä, oli toiminut syyttäjänä vankileirillä sisällissodan jälkeen. Tutkijan tarmolla Sorri paneutui selvittämään valtiorikosoikeuden osasto 102:n vaiheita. Samalla hän pohdiskelee niitä tekijöitä, mitkä saivat aikaan sen, että isoisän työstä vankileirillä oli muodostunut synkkä, häpeällinen salaisuus, jota ei suvussa ääneen muisteltu.

Punavangit tuomiolla -kirjassa yhdistyy teologin herkkävireinen omatunto, vuosikymmenien rautainen tutkijankokemus ja valtava annos tietoa. Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa. Vaikka Sorri käsittelee aihetta kunnioittavasti ja objektiivisesti, on sisällissodan todellisuus kirjan sivuilta luettunakin paikoin varsin raakaa ja epäoikeudenmukaista.

Sisällissodan jälkeisistä vankileireistä elää kollektiivisessa muistissa kaksi erilaista tarinaa, punainen ja valkoinen. Punainen tarina kertoo kärsimyksestä ja mielivallasta. Valkoisen tarinan yllä on väittämä oikeusvaltiosta – että rikollisia rangaistiin laillisesti ja ansionsa mukaan. Viljo Junnilan lähipiiri eli vahvasti valkoisen aatteen mukaan. Mutta eikö olisi loogista, että Junnilan syyttäjän roolia olisi suvussa muisteltu avoimesti ja ylpeydellä, jos valtionrikosoikeutta todella olisi hoidettu puhtain paperein? Eikö muistoista vaikeneminen ja niiden salailu ole omiaan kertomaan, että jotain vankileireillä tehtiin väärin ja se ymmärrettiin myös voittajien puolella?

Sorri perkaa valtiorikosoikeuden osasto 102:n tuomiot ja niiden perusteet tarkasti. Hän kehystää tilanteen valtakunnallisen päätöksenteon kautta. Erityisesti tutkintoasianpäällikkö Gustaf Aminoffin ohjeistus valtiorikosoikeuksille saa huomiota. Hieman kärjistettynä: tuomioita piti saada aikaiseksi lähes liukuhihnatyönä eikä pienille muotoseikoille kannattanut panna liikaa painoa.

26-vuotias lakitieteen ylioppilas Junnila oli osa kymmenhenkistä kokoonpanoa. Sorri arvioi vertailussaan, että osastolla noudatettiin keskimääräistä hieman lievempää linjaa. Erityisen looginen osaston linja ei kuitenkaan ollut. Aineistosta käy ilmi, että samantyyppisistä teoista saattoi saada melko erilaisia tuomioita. Tuomio ei läheskään aina perustunut todistusaineistoon vaan vahva painoarvo oli esimerkiksi paikallisilta suojeluskunnilta pyydetyillä lausunnoilla. Jokainen voi itse miettiä, kuinka objektiivista arviointia osakseen saisi, jos joku kysyisi vaikkapa lähinaapureilta mielipidettä ja se ratkaisisi rikostuomion ankaruuden. Suojeluskunnat saattoivat kirjoittaa kuvauksissaan vangin olevan vaikka ”matalajärkinen” tai ”eroottisesti epäsäännöllinen”.

Minulle erittäin kiinnostavaa antia olivat vankien ”minielämäkerrat” sillä ne tekivät vangeista kasvottoman massan sijaan inhimillisiä, todellisia ihmisiä. Monen kohtalossa on melkoista draamaa. Tällainen on esimerkiksi tapaus, jossa hattulalainen palstatilallinen Adolf Heinonen sai vastaansa Ellilän kartanon isännän, senaattori Oswald Kairamon.

Heinosen tapauksessa poikkeuksellista oli, että hänellä oli käytössään avustaja. Hän oli osasto 102:n ainoa vanki, jolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Heinosen syyttäjä oli kutsunut oikeuteen todistajia, joista toinen oli Kairamo. Kairamo piti syytettyä erittäin vaarallisena.

Sorri arvioi, että Heinosen tapaus ”herättää kysymyksen siitä, joutuivatko sekä osaston 44 että 102 syyttäjät poliittisen painostuksen kohteeksi.” Samantapaisia kysymyksiä herää myös alussa siteeraamastani Heikki Laakson tapauksesta. Laakso oli sosiaalidemokraattisen Hämeen Voima -lehden toimittaja. Hän kertoi vastustaneensa kapinaa ja esitti puolustuksekseen lehdessä julkaistuja artikkeleita, joissa tuomitsi rikokset ja väkivallan.

Lisäksi kirjan alussa oleva kuvaus saksalaisten kohtelusta Hämeenlinnassa ja eduskunnan keskustelu vankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan ovat melkoista luettavaa. Valkosuomalaiset juhlivat saksalaisten joukkoja näyttävästi. Neidot esittivät tansseja ja emännät keittivät kahvia ja tekivät voileipiä. Saksalaiset olivat vieraan vallan joukkoja, joita suomalaiset olivat pyytäneet Suomeen taistelemaan toisia suomalaisia vastaan. Kansakunnan kahtiajako on ollut todella syvää, että tällaisen ryhmän kunniaksi on järjestetty ilojuhlia. Ja perinnehän elää edelleen – kävin itse viime keväänä katsomassa, miten saksalaisten hauta kukitettiin seremoniallisesti Hämeenlinnan vanhalla hautausmaalla huhtikuun lopussa.

Eduskunnassa taas käytiin pitkällinen väittely siitä, miksi punavankien lähettäminen Saksaan pakkotyöhön olisi hyvä ratkaisu. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että punavangit oppisivat säännöllisiä elämäntapoja eli pakkotyö olisi heille itselleenkin suorastaan hyödyllistä. Lopulta eduskunta äänesti pakkotyöhön lähettämisen puolesta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Sorri arvelee tähän vaikuttaneen arjen realismin: maatalouden tilanne oli sodan jälkeen katastrofaalinen ja kaikki työvoima tarvittiin Suomen omaan käyttöön.

Punavangit tuomiolla valaisee hyvin sitä, miten vankileirillä selviytyminen ei tosiaankaan perustunut kaikenkattavaan ja objektiiviseen oikeuskäsittelyyn, vaan usein jopa tuuriin tai sattuman kauppaan. Välittömästi sodan jälkeen valkoiset tekivät nopeita teloituksia ja ne vangit, joiden tuomioista käsittely aloitettiin, saivat keskimäärin ankarampia rangaistuksia kuin ne, jotka tuomittiin vasta myöhemmin syksyllä. Lisäksi vankileirillä oli henkilöitä, jotka eivät olleet millään tavalla ottaneet osaa sotatoimiin. He olivat esimerkiksi lähteneet kotikylästään mukaan punaisten pakoaaltoon kohti itää, koska pelkäsivät valkoisten joukkojen väkivaltaa.

Jos siis oli joutunut vankileirille, niin mitä pitempään onnistui pysyttelemään hengissä, sitä enemmän paranivat mahdollisuudet saada lievempi tuomio. Mutta vankileirin olot olivat niin kurjat, että vankeja kuoli myös nälkään ja tauteihin, eli pelkkä vankileirillä oleminen vaaransi hengen.

Rohkenen tulkita, että vaikka nuori Viljo Junnila ei ryhtynyt roolissaan sen kummemmin kyseenalaistamaan valtiorikosoikeuden toimintaa, hän ymmärsi elämänkokemuksensa karttuessa, ettei valtiorikosoikeuden työ täyttänyt lakitieteellisiä ihanteita. Ei siis ole ihme, että kokemus muuttui häpeälliseksi salaisuudeksi, jota ei perhepiirissä haluttu muistella.

Hannu Sorrin ansiokas teos toimii katharttisena lukukokemuksena, jota kelpaa suositella kaikille sisällissodasta kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Lea Karmala: Maauimalan pelastus

Kaupungin tekninen lautakunta esitti samana vuonna, että allas täytettäisiin soralla ja katetaan betonirakenteilla, mikä olisi ollut eräänlainen väliaikainen ratkaisu.

 

Olen käynyt hämeenlinnalaisella Ahveniston ulkoilualueella ensimmäistä kertaa kesäkuussa 2022. Olen silloin kommentoinut paikkaa kavereilleni näin: "Kokonaisuutena tämä vaikutti jokseenkin täydelliseltä paikalta kesäpäivän viettoa ajatellen. Tullaan siis varmasti uudestaan vielä monta kertaa!"

 

Ja niin olen tehnytkin - tänäkin kesänä olen vienyt vieraita Apparalle uimaan ja touhuamaan. On uitu Ahvenistonjärvessä, syöty eväitä kodalla, kävelty järven ympäri - ja käyty polskimassa kunnostetussa maauimalassa, joka rakennettiin vuoden 1952 olympialaisia varten. 

 

Helsingin olympialaisissa osa lajeista kisattiin Hämeenlinnassa. Kirjassa haastatellut henkilöt muistuttavat toistuvasti, että Hämeenlinna on Helsingin ohella Suomen ainoa olympiakaupunki eikä uusia ole tulossa. On jokseenkin epätodennäköistä, että Suomessa enää järjestettäisiin kesäolympialaisia.

 

Mutta kun olen ihaillut kunnostettua maauimalaa, olympiarenkaita kahvilan seinällä, suuria kellotauluja ja ulkotaideteoksia, en ollut tajunnut, että eihän tämä loisto tyhjästä ole syntynyt. Toimittaja Lea Karmala on pannut Ahveniston maauimalan pelastamisen kirjoihin ja kansiin. Maauimalan pelastus - Ahveniston Suojeluyhdistyksen 30-vuotinen uurastus olympia-altaan säilyttämiseksi Hämeenlinnassa dokumentoi altaan värikkäät vaiheet. Kirjan kustantaja on Ahveniston Suojeluyhdistys ry ja kirja on ilmestynyt tänä vuonna.

 

Kirja sopii paitsi Ahvenistolla kävijöiden luettavaksi, myös muiden paikkakuntien kunnallisaktiiveille. Suomessa on tälläkin hetkellä menossa useita kaavoituskiistoja, jotka yleensä etenevät samankaltaisesti. Jokin paikka on alueen asukkaille rakas ja tärkeä. Paikkaa hallinnoiva kunta tai kaupunki ei kuitenkaan halua kehittää paikkaa asukkaiden toivomalla tavalla, vaan haluaisi joko purkaa paikan tai rakentaa tilalle kerrostaloja tai tuulivoimaa tai tehdä jotakin muuta, joka muuttaisi paikan luonnetta perusteellisesti. Joukko aktiivisia kuntalaisia yhdistyy ja ryhtyy puolustamaan paikan alkuperäistä luonnetta. Välillä tämä väsytystaistelu onnistuu, välillä ei. 

 

Tämä panee miettimään, onko kunnallisessa demokratiassa jotain vialla. Kunnan ja kuntalaisten intressienhän pitäisi olla yhtenäiset: että asukkaat viihtyisivät asuinalueellaan ja sitoutuisivat siihen. Miksi edut näyttäytyvät vastakkaisilta niin usein ja miksi asukkaat joutuvat taistelemaan omia kunnallispäättäjiään vastaan, että saisivat pidettyä asuinalueensa viihtyisänä?

 

No, ainakin Hämeenlinnan osalta Lea Karmala valottaa ansiokkaasti päätöksenteon junnaavuutta ja monimutkaisuutta. Minulle on syntynyt käsitys, että Hämeenlinnassa päätöksentekoa leimaa hitaus, päättämättömyys ja samojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen. Juuri tällä tavalla Ahveniston maauimalankin kohtalo vaikuttaa edenneen.

 

Maauimala suljettiin huonon kunnon vuoksi vuonna 1985. Se avattiin remontoituna kävijöille vuonna 2014. Ahveniston Suojeluyhdistys perustettiin vuonna 1992 ja koko 90-luvun ja 2000-luvun yhdistys siivosi ja remontoi Ahveniston aluetta, järjesti tapahtumia, pyöritti kesäkahvilaa ja teki vaikutustyötä niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Aika iso osa tästä työstä oli sitä, että yhdistyksen jäsenet tekivät ilmaiseksi kaupungin vastuulle kuuluneita tehtäviä, olivathan rakennus ja alue kaupungin hallinnoimia.

Olen itsekin tehnyt erilaisissa yhdistyksissä paljon talkootöitä ja tiedän, mitä epäkiitolliselta välillä tuntuu, kun iltamyöhään touhuaa jotakin, josta usein saa kiitokseksi lähinnä haukkuja. Niinpä Maauimalan pelastus on oikea ylistyslaulu suomalaiselle talkoo- ja yhdistystyölle. Ahveniston Suojeluyhdistys on käyttänyt alueen hyväksi niin paljon aikaa, että jos joka tunnista olisi maksettu tuntipalkkaa, laskettaisiin työn arvo todennäköisesti miljoonissa euroissa. 

Ratkaiseva käänne kaupungin päätöksenteolle lopulta oli se, kun valtion osarahoitus remontille löytyi ja sen käyttämiselle oli takaraja. Lopulta marraskuussa 2012 kaupunginvaltuusto äänesti maauimalan remontin puolesta.

Lea Karmala on käynyt läpi yhdistyksen toimintakertomukset ja Hämeen Sanomien, Hämeenlinnan  Kaupunkiuutisten ja muiden medioiden arkistot sekä haastatellut yhdistyksen aktiiveja. Lievää toisteisuutta tekstissä välillä on, mikä toki johtuu siitä että yhdistysten toimintavuosille yleensä syntyy tietynlainen rutiini eli samankaltaisia tapahtumia tehdään joka vuosi. Kirjassa näkyy hienosti ajankuva: esimerkiksi 90-luvun laman vaikutukset kunnalliseen päätöksentekoon, käyttäytymiseen ja julkiseen keskusteluun käy hyvin ilmi. Ahveniston pitkä puolustustaistelu kannatti ehdottomasti dokumentoida ja sen Karmala on tehnyt hyvin.

Kannattaa vilkaista Lea Karmalan haastattelu vuodelta 2021 Kaupunkiuutisten nettisivuilta, hän vinkkaa siinä myös mielenkiintoisia matkakohteita Hämeenlinnan seudulta. Maauimalan pelastusta suosittelen luettavaksi niille, jotka joko ovat käyneet polskimassa Apparalla tai jotka ovat muualla joutuneet vastaavien kunnallis- ja kaavoitustaistelujen keskiöön.

 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kansi: Gummerus.

Hyvinä hetkinä, silloin kun asiat tuntuvat sujuvan ja onni on läsnä sillä tavalla vaivihkaa mutta silti väkevänä kuin se perhe-elämässä usein on, oma onnensa kannattaa välillä panna merkille. Perheestään saa olla ylpeä, niin luulen, sillä tässä tapauksessa on selvää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä – tuskin kukaan kuvittelee että perheestään, perheenjäsenistään tai itsestään osana perhettä voisi olla yksinomaan ylpeä päivästä toiseen. Hyvän huomaaminen vahvistaa mieltä, jos tai kun vaikeampia aikoja tulee.

Olen lukenut Juha Itkosen kaksi ensimmäistä kirjaa vuonna 2006, mutta sen jälkeen en näytä hänen teoksiinsa tarttuneen. Olen kyllä mediasta seuraillut arvioita hänen kirjoistaan ja hänen kirjoittamiaan kolumneja muistan kyllä lukeneeni. Teoriani perheestä herätti kuitenkin kiinnostukseni, olenhan itse elänyt jo useamman vuoden melkoisen intensiivistä perhe-elämää.

Minulla ja Itkosella on joitakin yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon, että olemme syntyneet 1970-luvulla ja kummallakin on nykymittapuun mukaan monta lasta (Itkosella neljä, minulla kolme). Olemme kumpikin kasvaneet kolmilapsisen perheen esikoisina.

Oma teoriani perheestä

Ennen kirjaan menemistä haluan tiivistää omat käsitykseni perheestä. Muistan, että kun vauvakuume oli kovimmillaan ja ikää oli jo hyvinkin yli 30 vuotta, tuntui että ”kaikilla muilla” samanikäisillä naisilla oli jo lapsia. Sitten syntyvyyden suunta kääntyi laskuun ja nykyään tuntuu siltä, että näen ympärilläni todella paljon sekä lapsettomia että yksilapsisia perheitä. Kolmen lapsen perhe tuntuukin harvinaiselta.

Usein on tuntunut siltä, että naisen oletetaan saavan lapsia, mutta sitten ne lapset eivät saisi häiritä olemassaolollaan mitään eikä ketään. Lapset eivät saa rumentaa naisen ulkonäköä, huonontaa parisuhdetta, heikentää urakehitystä tai ystävyyssuhteita. Lapsista ei saa myöskään olla mitään haittaa isovanhemmille, työnantajalle, satunnaisille ohikulkijoille tai yhteiskunnalle. Missään muussa elämänvaiheessa en ole toistuvasti joutunut tuntemattomien ihmisten moittimaksi ja sättimäksi, mutta kun työnsin julkisilla paikoilla lastenvaunuja, sain aika usein kimppuuni jonkun, joka antoi minulle kiukkuista ja pyytämätöntä palautetta. Minua on syytetty mm. ”lasten rääkkäämisestä” tilanteessa, jossa vauva itki vaunuissa.

Lisäksi yhteiskunnassa on trendejä, jotka herkästi varjostavat lapsia saavan naisen ajatuksia ja asenteita. Vallalla on mm. menestyvän yksilön trendi. Menestyvä yksilö kehittää itseään, kuntoilee, verkostoituu, toteuttaa unelmiaan, asettaa tavoitteita, rikastuu, hoitaa itseään vaikkapa pilatestreenillä tai vihermehuilla. No, jos joudun käyttämään aikaani ja rahojani vaikkapa sopivan kokoisten välikausihaalarien etsimiseen, on se aika pois siitä, että voisin toteuttaa itseäni menestyvänä yksilönä.

Samaan aikaan äitimyytti ei ole kadonnut mihinkään, pikemminkin se on vain vahvistunut intensiivivanhemmuuden ihannoimisessa. Ihanneäiti tukee lapsensa yksilöllistä kasvua (yksilölliseksi menestyjäksi) ja tarjoaa hänelle oikeanlaisia virikkeitä, oikeanlaista ruokaa, oikeanlaisia harrastuksia jne… Tähänastisen kokemukseni perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa voi ainakin kuvitella yltävänsä ihannevanhemman kriteereihin, mutta kun perheessä on kolme lyhyellä tai olemattomalla ikäerolla syntynyttä lasta, kokee paljon useammin epäonnistumisen kuin onnistumisen tunteita, jos vertaa itseään ihannevanhemman ideaaliin.

Niinpä olen ehtinyt kokea perhe-elämässä usein erilaisia mielipahan, pettymyksen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Miten voisin nähdä itseni ja perhe-elämäni enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa – onhan jo selvää, että en kykene täyttämään sen enempää menestyvän yksilön kuin ihannevanhemmankaan kriteerejä?

Samankaltaisia mietteitä Juha Itkosellakin vaikuttaa olevan.
 

Juha Itkosen Teoriani perheestä

Määrittelen Teoriani perheestä muodoltaan joko pitkäksi esseeksi tai sitten autofiktiiviseksi kaunokirjaksi. Itkonen kertoo itsestään ja läheisistään, mutta etäännytystä on mm. perheenjäsenten nimeämisessä lempinimillä. Minulle kirja oli virkistävä kuin iso annos lähdevettä. Taitavana, tarkkanäköisenä ja herkkätunteisena havainnoijana Itkonen onnistuu kertomaan paljon tärkeitä asioita siitä, millaista oli kasvaa aikuiseksi 1980- ja 1990-luvuilla ja siitä, millaista lasten vanhemmuus on nykyhetkellä. Ennen kaikkea Itkosen puheenvuoro on puolustuspuhe perheille ja perheellisyydelle: perhe ja perheenjäsenet tarjoavat onnen, ilon ja kasvun hetkiä. Vanhempana pääsee peilaamaan omaa lapsuuttaan ja omaa kasvuaan, kun yrittää kasvattaa omia jälkeläisiään muuttuneessa, mutta silti samankaltaisessa maailmassa.

Itkonen luo kirjassa itsestään kuvan tiedostavana modernina miehenä – hän pystyy havainnoimaan vaikka sukupuolirooleja ja niihin liittyviä oletuksia ja odotuksia. Hän tarkkailee itseään viedessään lapsiaan päiväkotiin tai matkoille, laittaessaan ruokaa tai siivotessaan. Yhtä lailla hän osaa peilata muistojaan poikana, joka ei täysin mahtunut kapeaan maskuliiniseen muottiin, vaan jossa oli herkkyyttä. Monet pohdinnat ovat sen verran suoria, että ne voisivat olla haavoittavia – mutta kenties juuri empatiakyvyn ansiosta vaikeatkin ajatukset ja tunteet kuulostavat kunnioittavilta.

Erittäin samastuttavaa kirjassa olivat perhe-elämän perusriitojen kuvaukset ja hallitun tai hallitsemattoman arkikaaoksen kuvaukset. Ja suorastaan rakastin sitä armahtavaa tapaa, jolla Itkonen sanoittaa perheestään iloitsemisen tärkeyden. Kyllä, arki voi olla paikoin väsyttävää ja välillä menee hermot. Siitä huolimatta voi iloita ja olla ylpeä siitä, miten hyviä tyyppejä omat lapset ovat, miten hienoa on olla puolisonsa kanssa yhdessä ja miten hyvät eväät omalta lapsuudenperheeltään on elämään saanut.

Itkonen purkaa yksilökeskeisyyden ihannetta ja esittää, että onnea, täyttymystä ja merkitystä voi löytää siitä, että keskittyy itsensä sijaan välillä muihin. Tämänkin allekirjoitan. Lapsuus on aikaa, jolloin pienet asiat ovat isoja, ja tuntuu että vaikkapa viedessäni lapsiani luistelemaan saatan saada aikaiseksi todella merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia, niin suurta voi olla uutta oppivan lapsen ilo. Ja ellei joku – tässä tapauksessa minä – etsisi sopivia luistimia, teroituttaisi niitä, seuraisi sääennustuksia ja urheilukenttätiedotuksia, etsisi villasukkia ja kypäriä ja veisi lapsia luistinradalle – ei pieni kasvava ihminen saisi näin valtavia kokemuksia. 

Lainasin kirjan kirjastosta ja lähes ahmaisin sen. Kirja sopii mainiosti myös lueskeltavaksi sieltä täältä. Ehkäpä täytyy hankkia tämä omaan hyllyyn, jotta voisin palata tulevaisuudessa kirjaan ja sen herättämiin ajatuksiin.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.

Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.

 

Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."

 

Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 

 

Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 

 

Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Turkka Hautala: Salo

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Kansi: Hämeenlinna-Seura ry.

Hämeenlinnassa oltiin 28. päivänä vielä odottavalla kannalla. Arvi A. Karisto kirjoitti päiväkirjaansa: "Näyttää kuin Hämeenlinnan ominainen rauhallisuus ei pääsisi häiriytymään, vaikka tiedetään, tai paremmin aavistetaan muualla jotain ihmeellistä tapahtuvaksi."

 

Näin Ilkka Teerijoki siteeraa hämeenlinnalaista kustantajaa ja kaupunginvaltuutettua Arvi A. Karistoa, joka piti päiväkirjaa Suomen sisällissodan aikana. Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918 sai alkunsa Teerijoen luentosarjasta. Kirja voitti Vuoden kotiseututeoksen palkinnon vuonna 2018.

 

Mediassa kirjoitettiin paljon sisällissodasta vuonna 2018 ja alan tuntea lyhyen mutta julman sisällissodan vaiheet kohtuullisen hyvin. Tällainen syväsukellus sisällissodan vaiheisiin rajatulla maantieteelliseellä alueella oli todella kiinnostavaa luettavaa. Hämeenlinna säästyi pitkäkestoisilta sotatoimilta, mutta erityisesti vankileirit välittömästi sodan jälkeen jättivät jälkensä. Samoin useat sodan huomattavimmista taisteluista käytiin Hämeenlinnan lähistöllä siinä vaiheessa, kun valkoiset olivat vallanneet Tampereen ja punaiset yrittivät pakoon Pietaria kohti. Esimerkiksi punaisiin kuuluneen Valkeakosken naiskaartin - josta Anneli Kanto on kirjoittanut huikean romaaninsa Veriruusut - muistomerkki sijaitsee Hauholla. 

 

Teerijoki kirjoittaa hieman kuivakasti mutta jäsennellysti ja selkeästi. Erilaisia tilastotietoja löytyy kiitettävästi, esimerkiksi listat sodan jälkeen kerätystä takavarikoidusta omaisuudesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan hieno kuvitus vie teoksen tavanomaista historiikkia paljon korkeammalle tasolle. Teerijoki kiittää Hämeenlinnan kaupunginmuseota ja museonjohtaja Tuulia Tuomea kuvamateriaalista. Monet kuvista ovat kirjakauppias Enok Rytkösen ottamia. Myös valokuvaaja Evelina Stierin kuvia on paljon.

Kirja vilisee kiinnostavia ja usein traagisia ihmiskohtaloita. Millainen ihminen mahtoi olla hauholainen 18-vuotias palvelijatar Iida Laaksonen, joka sai sodan jälkeen kahdeksan vuoden tuomion? Tai renkolainen sekatyöläinen Iida Hakala, joka sai 12 vuoden tuomion? Entä millainen oli pastorin rouva Helenius, joka vapunpäivänä allekirjoitti vetoomuksen, jossa pyysi kymmenelle Lepaan tilalla työskennelleelle mahdollisimman lievää rangaistusta pitkän ja moitteettoman palvelusuran vuoksi?

Lähde- ja kirjallisuusluettelo on pitkä ja tapahtumapaikkojen perusteella voisi lähteä tutkimaan sodan jälkiä omin päin. Kirjan kustantanut Hämeenlinna-Seura ry. on tehnyt hienoa työtä paikallishistorian julkaisemisen eteen. Lainasin tämän kirjan kirjastosta, mutta luettuani kirjan kävin ostamassa oman kappaleen. 

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla