Olen blogissa kertonut, että ostan kirjoja kirjakaupasta vain harvakseltaan. Hankin lukemani kirjat kirjastosta, lisäksi teen paljon täsmäostoksia
Antikka.netistä,
Huuto.netistä ja haen kirjoja divareista, usein vaihtokauppana viemällä sinne omia ylimääräkirjojani. Joskus ostan uusia kirjoja nettikirjakaupoista, usein siitä syystä että ostos pitää muistaa tehdä nopeasti, jolloin tilauksen voi tehdä vaikka aamulla tai myöhään illalla, ilman harhailureissua kirjakauppaan. Olen tehnyt linjapäätöksen, että minun kotini ei tule pursuamaan kirjoja niin, ettei sekaan mahdu mitään muuta. Arvostan silti pientä kirjakokoelmaani ja vaalin sitä innokkaasti. Mutta omaan hyllyyn haluan vain minulle tärkeimmät kirjat - osittain noista tilakysymyksistä johtuen, osittain siitä että tärkeimpiin kirjoihin on vahva tunneside, ja siksi haluan omistaa ne. Tässä pieni näyte sarjakuvahyllystäni - kuvassa näkyy monia blogista tuttuja teoksia:
Harvahko ostotahtini johtuu osittain kirjakauppa-alan luonteesta: tuntuu, kuin joidenkin kirjakauppojen esillepano on rakennettu sillä oletuksella, että ihmiset ovat tyhmiä ja heille pitää tuputtaa jotain todella helppoa luettavaa, tai ehkä katselukirja riittää. Alalla on kaikenlaisia ilmiöitä, eräs parahdus löytyy
Bundologista. Mutta yksi kirjakauppa on, johon menen mielelläni piipahtamaan, katselemaan, plarailemaan ja huomaanpa usein päätyväni kassan kautta kotiin. Kyseessä on Helsingin keskustan
Akateeminen kirjakauppa (jolla on muuten helketin rumat nettisivut). Siellä on runsas ja kirjojen ystävää ilahduttava valikoima, hyvä sisustus, mm. tuoleja, joihin voi istuskella tutkimaan kirja-aarteita, ja kaikenlaista yllättävää. Erinomainen valikoima englanninkielisiä hömppäpokkareita, kuten suosikkiani Marian Keyesiä. Sarjakuvavalikoima on erinomainen. Viime aikoina olen ilahduttanut itseäni hankkimalla joitakin kovakantisia, ranskankielisiä Asterixeja omaan hyllyyn. Kai näitä saisi Amazonistakin, mutta Akateemisessa paikan päällä ostaminen toimii: valikoiman näkee, sitä voi hipelöidä, ja kas kummaa, sitten onkin jo kassalla.
Asterixit ovat minun ja ties kuinka monen muun suomalaisen kirjallista sielunmaisemaa. Kun olin lapsi, isä luki näitä meille ääneen, ja kun opin lukemaan, luin kaikki albumit miljoonaan kertaan. Aikuisena olen nautiskellut Asterixin parhaista: sarjan keskivaiheilla on jakso, jolloin Uderzon piirrosjälki oli kypsynyt hienostuneen nautittavaksi ja Goscinnyn käsikirjoitukset olivat aivan ykköslaatua. Arvostettu käsikirjoittaja
Goscinny kuoli vuonna 1977, ja sen jälkeen ilmestyneet Asterixit ovat olleet Uderzon yksin tekemiä, mikä valitettavasti varsinkin viime vuosina on näkynyt laadussa. Uusimpia Asterixia en ole lukenutkaan, enkä aiokaan. Luen ilolla näitä vanhoja sen sijaan.
Olen lukenut lukiossa lyhyen ranskan, ja kielen osaaminen on rapistunut sitä mukaa, mitä enemmän aikaa lukiosta on kulunut, sillä vaikka englannin kieltä tulee käytettyä jatkuvasti, ranskan kieltä tarvitsee harvemmin. Sen vuoksi tällaisten tuttujen, ranskankielisten sarjakuvien lukeminen on täydellistä kieliharjoitusta. Koska Asterixien juonet muistaa ulkoa, on helppo arvata ja päätellä oudompienkin sanojen merkitys. Lisäksi sarjakuvissa repliikit ovat lyhyehköjä. Niinpä lukiessa onkin helppo oppia, että un menhir tarkoittaa hiidenkiveä ja un sanglier villisikaa. Lisäksi ranskankielisessä lukemisessa oli se ilo, että nyt tarina piti lukea hitaasti ja keskittyneesti. Suomenkielisen Asterixin ahmaisee hetkessä, mutta ranskankielistä seikkailua luin pätkissä ja kauan. Ihanaa!
Obélix et compagnie, suomennettuna nimeltään
Obelix ja kumpp. on mainio tarina, johon sisältyy pikakertaus kapitalismin lainalaisuuksista ja inflaatiosta. Erittäin ajankohtainen teos tänäkin päivänä! Asterixin perusjuoneenhan kuuluu, että Rooman valtakunta haluaisi liittää pienen gallialaiskylän osaksi valtakuntaansa. Mutta koska kyläläisillä on yli-inhimilliset voimat antavaa taikajuomaa, he voittavat roomalaiset kerta toisensa jälkeen.
Tässä tarinassa Julius Caesar päättää nitistää gallialaiset rahan mahdilla. Hän lähettää kylän liepeille lipevän nuoren roomalaisen, joka imartelee Obelixia tämän valmistamista hiidenkivistä. Obelix alkaa myydä hiidenkiviä roomalaisille ja kylään alkaa virrata rahaa. Mutta ei gallialaisten yhteishenki tähän sorru. Kylä pistää pystyyn niin massiivisen hiidenkivituotannon, että Rooman valtion kassa hupenee hiidenkiviostoksiin kokonaan, valtakunta ajautuu talouskriisiin ja sestertius pitää devalvoida. Perinteistä villisikajuhlaa vietetään viimeisessä ruudussa taas innokkaasti.
Vielä kirjojen ostosta. Tähän asti olen ollut iloinen ja ylpeä lukuharrastaja ja kirjojen ystävä. Mutta eräässä ensi kevään esikoiskirjailijan blogissa käyty keskustelu pisti minut todella hämilleni.
HeHeHe käynnisti keskustelun lainauskorvauksista, ja keskustelu ajautui sellaisille raiteille, että siellä mietittiin jo sitä, pitäisikö kirjailijoiden estää kirjojensa myynti kirjastoille, että ihmiset eivät pääsisi kirjoja ilmaiseksi lukemaan. Olen luullut olevani aktiivinen kirjaharrastaja, mutta nyt olenkin näköjään riistäjä, joka vie leivän kirjailijoiden suusta, koska käytän kirjastoa. Tämä on ehkä pahan mielen aiheuttamaa ylitulkintaa, mutta tällainen olo tuosta keskustelun sävystä tuli. Vertasin keskustelussa ehkä hieman aiheettomasti bloggaajaa Johanna Tukiaiseen, jonka
blogia lueskelen myös aika ajoin. Viihdyn sielläkin hyvin, tosin epäilemättä eri syistä, mitä kirjoittaja on aikonut.
Aiheeseen on otettu kantaa muissakin blogeissa. Minun ajatuksiani kaikkein lähimmäksi osui Pasi Ilmari Jääskeläinen erinomaisessa
kirjoituksessaan.