Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Kansi: Lauri Kortelainen / Like.

Sensuroitujen ja jopa täysin vääristeltyjen tietojen varassa hän oli seurannut alhaisen ideologisen horjutuskampanjan käynnistämistä ja vielä äskettäin vakiintuneina pidettyjen poliittisten periaatteiden kyseenalaistamista. Stalin ja hänen seuraajansa olivat ottaneet kierolla tavalla omikseen Lev Davidovitšin itse julki tuomia lauseita ja ajatuksia sekä toteuttaneet juuri sellaisia ohjelmia, joiden esittämisen tähden häntä oli vainottu ja lopulta erotettu puolueesta.

 

Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria kiinnitti huomioni viime keväänä Hesarin arvion perusteella. Ehdin jo kuitenkin hieman unohtaa kirjan, kunnes se palautui mieleen ja kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Yli 600-sivuinen kuubalaisromaani Lev Trotskista ja 1900-luvun reaalisosialismista ei välttämättä ole kaikkien heiniä, mutta minulle tämä kirja sopi kuin nenä päähän. Tänä vuonna lukemistani kirjoista tämä menee parhaiden joukkoon. Vinkkaan myös Anun ihmeelliset matkat -blogiarviosta ja Kirjastotäti vinkkaa -videoarviosta.

Leonardo Padura on pitkän linjan kuubalaiskirjailija, joka on kerännyt kirjallisuuspalkintoja ja suosiota niin espanjankielisillä kuin englanninkielisillä kirjamarkkinoilla. Mies joka rakasti koiria, runolliselta espanjankieliseltä nimeltään El hombre que amaba a los perros ilmestyi alkukielellä vuonna 2009 ja se on ensimmäinen Paduralta suomennettu kirja.  Kirjan suomensi Jyrki Lappi-Seppälä ja suomennostyötä ovat tukeneet FILI - kirjallisuuden vientikeskus, Otavan Kirjasäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Työväen sivistysrahasto. Kiitos heille kaikille!

Arvioin, että tavanomaiseen yleissivistykseen kuuluu osata nimetä Lenin ja Stalin, mutta jos Trotskin nimi ja elämänvaiheet eivät ole tuttuja, se ei ole ihme.  Mies joka rakasti koiria kertoo monin tavoin siitä, miten Stalin halusi kirjoittaa historian uusiksi ja pyyhkiä itselleen epämieluisten ihmisten ja tapahtumien tiedot pois niin ihmisten muistista kuin kirjoitetusta historiasta. Historiallisia romaaneja pidetään usein kirjoitushetkensä allegorioina eikä tarvitse kauaa miettiä, kuka tai ketkä nykyisistä hallitsijoista pyrkivät Stalinin lailla manipuloimaan historiaa ja tuhoamaan toisinajattelijat.

Stalinille ja Venäjän nykydiktaattorille yhteistä on myös makaaberilla tavalla dramaattisten murhien järjestäminen. Ramón Mercader murhasi Trotskin iskemällä häntä jäähakulla päähän. Tämä knoppitieto on tullut vastaan mm. tietokilpailukysymyksenä. The Guardian kirjoitti vuonna 2017 jäähakun löytymisestä ja myyntiin asettamisesta.

Jälkisanoissaan Padura korostaa teoksensa olevan fiktiivistä kaunokirjallisuutta, joten tätä kunnioittaakseni en vetäise tähän mitään Wikipedia-yhteenvetoa Lev Trotskin vaiheista. En myöskään pysty arvioimaan, missä asioissa Padura on nojannut tiiviisti faktoihin ja missä käyttänyt kirjailijan luomisvapautta – on selvää, että Padura on paljon enemmän perehtynyt Trotskin ja hänen murhaajansa, Ramón Mercaderin, vaiheisiin kuin minä. Mutta kirjassa vilisee niin kiehtovia hahmoja ja niin erikoisia käänteitä, että se oikein houkuttelee googlaamaan lisätietoja historiallisista henkilöistä. Esimerkiksi Caridad Mercader ja África de las Heras kävisivät sellaisenaan romaanipäähenkilöiksi.

Romaanissa on monta kertojanäkökulmaa ja tasoa ja siitä löytyy useampikin mies, joka rakastaa koiria. Kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Kirjailijana epäonnistunut Ivan tapaa merenrannalla miehen, jolla on mukanaan poikkeuksellisen upeita koiria ja joka kertoo erikoista tarinaa Trotskin salamurhasta. Trotski itse toimii päähenkilönä toisessa aikatasossa ja lukija kokee hänen maanpakolaisvuotensa, jotka päättyvät Meksikoon. Kolmannella tasolla seurataa Mercaderin elämänvaiheita.

Kirjaa luonnehditaan ”vetäväksi lukuromaaniksi” ja ”trilleriksi” ja pidän sitä varsin sujuvalukuisena itsekin. Arvioin kirjaa kuitenkin lukuromaania syvällisemmäksi: Paduralla on isoja ja painavia teemoja, joita korostaa se, että kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Länsimaisesta näkökulmasta kirjoitetut Venäjää tai Neuvostoliittoa koskevat romaanit sortuvat usein eksotisointiin tai romantisointiin. Kuuba oli ja itse asiassa on edelleen kommunistinen maa, joten kirjassa kuvattu sosialistinen absurdeja mittasuhteita saava arki toimii erinomaisena peilinä Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin. Padura peilaa yksilöä ja yhteisöä, ihanteita ja kyynisyyttä, totuutta ja valhetta, tarkoitusta ja keinoja…

 

Hauskana yksityiskohtana mainitsen lumen ja jään kuvaukset, jotka paikoin tuntuivat vähän hassuilta - selvästi Padura on enemmän kotonaan kuvatessaan lämpimiä hiekkarantoja. Ei-venäläiselle ei kuitenkaan ole helppoa kirjoittaa uskottavia Venäjälle sijoittuvia venäläiskuvauksia ja tässä Padura onnistuu mahtavasti.

Kirjassa on mukana väkivaltaa, mutta ei itsetarkoituksellisena mässäilynä. Pidin kovasti myös siitä, että teos ei ole väkinäisen koukuttava vaan rauhallisen perusteellinen, olematta kuitenkaan junnaava. Ainoa miinus (taas kerran) tulee siitä, että naiset on kuvattu turhan yksioikoisesti. Värikkäät ja kiehtovat naishahmot typistyvät välillä pelkiksi äideiksi tai huolehtiviksi vaimoiksi tai kauniiksi haaveiden kohteeksi. Selväksi tulee sekin, että mikään ei voi olla kamalampaa kuin olla ruma ja tylsä nainen.

 

Mieshahmojensa kohdalla Padura kuitenkin onnistuu näyttämään sen, miten ihmissielussa hyvä ja paha elävät usein rinta rinnan ja yhtä aikaa. Kirjan maailmankuva on täynnä pahuutta: sotia, murhia, teloituksia, salamurhia eikä yksittäisen ihmisen hengellä tunnu olevan mitään arvoa. Mutta paatuneellakin murhaajalla voi olla jonkinlainen arvomaailma tai idealismin kipinä. Ja jos se on ehtinyt sammua, voi olla että kyydistä ei voi silti hypätä.  

 

Mietin, että kirjan nimi voi kertoa myös siitä, että juuri kukaan kirjan henkilöistä ei rakasta ihmisiä. Osa ajattelee, ainakin teoriassa, pyrkivänsä ihmiskunnan parhaaseen, mutta käytännön lähimmäisenrakkautta ei juuri löydy. Koiria voi kyllä rakastaa.

Arvelen, että tätä kirjaa jään pohdiskelemaan ja pureskelemaan pitkäksi aikaa. Padura on melkoinen mestari, sillä kirjan maantieteellinen kattavuus on todella laaja ja ajallinen kattavuus noin sata vuotta. Lisäksi kirja herätti halun lukea Trotskin itsensä kirjoittamia kirjoja. Muutama löytyy Project Gutenbergista. Aiheeseen liittyy myös K.N. Rauhalan esitelmä Bolshevismi ja olot Venäjällä, joka myös nousee Project Gutenbergin Trotski-hauissa esiin.

Suomennoksesta

 

Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt aivan mahtavaa työtä suomennoksessa. Melkein aina nillitän ja valitan jostakin pikkuasiasta suomennosten kohdalla, mutta tästä teoksessa ei ole mitään muuta kuin kiitettävää. Mahtavaa kieltä! 
 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Meri Valkama: Sinun, Margot
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.

As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 

 

RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.

 

Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 

 

Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!

 

Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 

 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.

Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.

• Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
• Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
• Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
• Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.

Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.

Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night 

Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Kansi: Broadway Books.

Minulla on ollut luvun alla parikin kirjaa ja sarjakuvapaksukainen, mutta sunnuntain ratoksi ohi kiilasi hetken mielijohteesta The Harlem Hellfighters. Twitterin uutisvirrasta sattui silmään aamutuimaan Kaia Daniellen lukusuositus. Koska ensimmäinen maailmansota kiinnostaa, samoin kuin Yhdysvaltojen mustan väestönosan historia, tutustuin sarjakuvaan netissä oitis. Ja koska Samsung Galaxy -tablettini oli osoittautunut ihan kelpo vehkeeksi sarjakuvien lukemiseen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa aikailla. Kokeilin etsiä tätä tablettiin linkitetystä Play-kaupasta, mutta sieltä teosta ei löytynyt, joten turvauduin Amazoniin ja tabletin Kindle-sovellukseen.

writer isn't PoC, but the Harlem Hellfighters GN is awesome. WWI Black history. #BlackComicsChat
— Kaia Danielle (@kaiawrites) August 24, 2014

Sähköisen sarjakuvan hyvät puolet tuli siis havaittua nopeasti: sain minua kiinnostavan teoksen luettavakseni kotoa käsin sunnuntaiaamuna. Huonotkin puolet tosin muistuttivat olemassaolostaan: jostain syystä Kindle-sovellukseni tahmasi tänään kovasti ja piti sulkea ja aukoa sovellusta vähän väliä. Katkot ärsyttivät ja ne myös hankaloittivat lukemiseen keskittymistä. Toisaalta lukeminen oli miellyttävää silloin kun tekniset ongelmat pysyivät poissa, koska sivu näkyi hyvin eikä tarvinnut varoa painotuotteen runnomista. Tabletti kestää melko ronskiakin käsittelyä.

The Harlem Hellfighters perustuu historiallisiin tositapahtumiin, mutta sarjakuvaa varten keskeiset henkilöhahmot on dramatisoitu fiktiivisiksi. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa taistellut afroamerikkalaisista koottu jalkaväkirykmentti. Käsikirjoittaja Max Brooks kertoo albumin synnystä mielenkiintoisissa jälkisanoissa. Taustatietoon voi tutustua vaikkapa Wikipediassa.

Brooks onnistuu siinä, missä monet epäonnistuvat: hän pystyy luomaan kiinnostavan tarinan ja antamaan paljon mielenkiintoista historiallista tietoa. Juoni kulkee eteenpäin eikä "infodumppauksen" tunnetta tule missään vaiheessa, vaikka mukana on paljon taustatiedon selittämistä. Sarjakuvana monet albumin jaksot ovat erinomaisia: teksti ja kuva ovat parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa.

Tarina antoi paljon pohtimista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Yhdysvaltain sisällissodasta oli vasta muutama kymmenen vuotta ja avoin rasismi oli arkea myös Yhdysvaltain pohjoisosissa. Etelävaltioissa rotuerottelu oli vielä jyrkempää. Mustista koottua osastoa kohdeltiin omien puolella kuin B-luokkaa, mutta sitkeys ja määrätietoisuus toivat sotilaskunniaa. Brooks ei kuitenkaan peittele sodan kauhuja, vaan hän kuvaa mielen järkkymistä ja jatkuvaa kuoleman läsnäoloa siinä missä voitontahtoa ja ponnistelujakin. Ensimmäisen maailmansodan järjettömyys, juoksuhautoihin jumittuminen, kaasuiskut ja massakuolemat kuvataan erinomaisesti.

The Harlem Hellfighters oli siis erinomaisen suositeltavaa luettavaa. Taustamusiikiksi sopii aikakauden suosikkihitti How Ya Gonna Keep 'Em Down on the Farm?, joka mainittiin sarjakuvassa niin usein, että piti etsiä se kuunneltavaksi Youtubesta.

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Suklaata ja jäätelöä mainostetaan joskus "syntisen ihanana". Jostain syystä "syntinen ihanuus" tuli mieleen kun piehtaroin nautiskellen The Nine Tailors -salapoliisiromaanin parissa. On ihanaa uppoutua kirjaan, joka on samaan aikaan vetävän viihdyttävä ja älyllisesti kutkuttava. The Nine Tailors on klassinen dekkari täynnä salakielellä kirjoitettuja kirjeitä, kadonneita jalokiviaarteita ja Sherlock Holmes -viittauksia, mutta silti sen lukeminen antoi paljon pureskeltavaakin.

Dorothy L. Sayersin sankari lordi Peter Wimsey törmää tällä kertaa murhamysteeriin pienessä maalaiskylässä East Anglian maakunnassa. Wimsey tutustuu hyväntahtoiseen mutta hieman hajamieliseen kirkkoherraan, varattoman säätyläisperheen Hilary-tyttöön ja lukuisaan joukkoon kyläläisiä. Kohtalokas kirkonkellojen kumina kaikuu tapahtumien yllä ja laakean alankomaiseman kanavat uhkaavat tulvia yli ja upottaa maat alleen. Kirja vilisee raamatullisia viittauksia ja symboleita ja erityisesti kirkonkellojen soittoon paneudutaan syvällisesti. Myös maailmantalouden tilanne välittyy hyvin tästä vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta. Syvä lama näkyy kyläläistenkin elämässä, moni henkilöhahmo on työtä vailla ja valmis lyhyeen keikkatyöhön.

Kirja oli rakenteeltaan hieman epätasapainoisempi kuin edellinen lukemani Wimsey-kirja Murder Must Advertise. Murhan arvoitus selviää pala kerrallaan ja eräät keskeiset käänteet ratkeavat jopa yllättävän aikaisessa vaiheessa. Lisäksi jopa minä arvasin uhrin kohtalon melko varhain - tosin oli tietenkin kiinnostavaa seurata, miten tapahtumien kulku selvisi Wimseylle.

Lukiessa kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. On dekkareille tyypillistä kuvata kuulustelua - poliisi tai muu taho kuulustelee rikollista saadakseen selville tämän osuuden rikokseen. Tässä kirjassa - kuten aika monessa muussakin dekkarissa - kysymystekniikka vaikutti kuitenkin minun silmiini oudolta. Koska olen itse työskennellyt vuosia myynnin parissa, rohkenen väittää että myyntitilanteissa on sen verran yhteistä rikoskuulustelujen kanssa, että kummassakin tilanteessa toinen osapuoli haluaa kysymyksiä esittämällä saada haltuunsa hyödyllistä tietoa. Ja mielestäni kummassakin tilanteessa on tärkeää olla paljastamatta kaikkia korttejaan - on parempi yrittää saada mahdollisimman avoimilla kysymyksillä toinen kertomaan näkemyksensä rehellisesti.

Jos tarkoitus on myydä vaikka porkkanaa, ei kannata aloittaa keskustelua näin: "Syötkö porkkanoita, nehän ovat niin terveellisiä ja niissä on paljon c-vitamiinia?" Jos vastaaja sanoo  vihaavansa porkkanoita, on kysyjä vetänyt maton omien jalkojensa alta - on paljon vaikeampaa lähteä luomaan luottamuksellista ja hyvää asiakassuhdetta kuin vaikkapa silloin, jos aloittaa kysymällä "haluatko syödä terveellisesti"? Siihen kun voi vastata kyllä tai ei, ja kummankin vastauksen kautta pääsee etenemään porkkanoihin asti tavalla, joka miellyttää vastaajaa.

Siksi on erikoista, että poliisit tässä kirjassa kertovat paljon olennaista tietoa rikolliselle ennen kuin tietävät, joko rikollinen tietää nämä asiat vai ei. Silloinhan rikollinen pystyy muuttamaan omaa vastaustaan sen mukaisesti, mistä arvelee olevan itselleen hyötyä! Pitäisi tehdä avoimia kysymyksiä, jotta voisi yhdistää rikollisen kertomat tiedot omaan siihen asti kertyneeseen tietämykseen järkevästi.

Mutta toki tämänkin voi hyväksyä, kun kirja muuten on niin mainio: täynnä värikästä kieltä - jossa Kindlen sisäänrakennettu Oxford Dictionary of English ja Wikipedia-haku olivat taas suureksi iloksi - ja kirjallisia viittauksia. Sherlock Holmesin lisäksi viitataan mm. Ihmemaan Liisaan ja moniin jo puoliksi unohtuneisiin teoksiin, joista edes netti ei kovin kattavia tietoja anna. Eräs kirjallisuusviittaus antaa kuitenkin paljon osumia. Kirjailijan urasta haaveileva teini-ikäinen Hilary mainitsee ihailevansa The Constant Nymph -romaania, Margaret Kennedyn kirjoittamaa kirjaa vuodelta 1924. En pikaisesti hakemalla löytänyt tietoa onko tätä kirjaa suomennettu, mutta heräsi kiinnostus tutustua tähän aikansa kohukirjaan, ainakin Amazonista kirja on saatavilla e-kirjana.

Jatkan ehdottomasti lordi Peter Wimseyn seurassa jossakin vaiheessa, mutta seuraavaksi pitänee taas lukea jotain muuta, ainakin lukupiirimme huhtikuun kirja vaatii huomiotani...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Kuva: Raimo Raatikainen / WSOY.

Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti tarttui mukaan taannoin kirjaston äänikirjahyllyltä. Kirja oli nimeltä tuttu, olen tainnut törmätä tähän kirjastossa vuosien varrella usein. Wikipedian bibliografiasta löytyy muitakin tutun kuuloisia kirjoja, saattaisinpa harkita seuraavaksi vaikka miehen uusinta teosta, novellikokoelmaa Berberileijonan rakkaus ja muita kertomuksia vuodelta 2008. Tämä Kun isoisä Suomeen hiihti on miehen esikoisteos vuodelta 1969. Äänkirja on nauhoitettu vuonna 1981, cd-masterointi vuodelta 2009.

Minulla ei ollut juurikaan ennakkokäsityksiä kirjasta, paitsi että olin siinä uskossa että se kertoo suomenjuutalaisesta isoisästä joka - tattadaa - hiihtää Suomeen. Mutta täytyy tunnustaa, että vaikka kuuntelin äänikirjaa mielestäni tarkkaan, niin hiihtojuttu meni minulta kokonaan ohi. Siis milloin se isoisä oikein hiihti Suomeen? Kun kirjassa minun mielestäni kerrottiin isoisän - joka oli tsaarin ajan Venäjällä sotilas - saapuvan Suomeen morsiamensa luoksi junalla. Ehkä pitäisi kysyä kirjan niin ikään lukeneelta Hannalta tarkennuksia.

Esittelytekstissä kirjaa kuvataan sukukronikaksi, mutta sellaiseksi kirja on aika episodimainen ja hajanainen. Mielestäni kirja oli hieman epätasainen, mutta parhaat palat olivat kyllä hillittömän hauskoja. Kirja on ilmeisen omaelämäkerrallinen, mutta heti alussa kertoja kieltää jyrkästi yhteydet todellisuuden kanssa. Parasta siis nautiskella kaikesta vain hyvänä tarinana.

Kohdalleni on sattunut aiemminkin pari vanhoista äänitteistä digitoitua äänikirjaa, ainakin Omatunto ja Murha Mesopotamiassa ovat olleet tällaisia. Täytyy varmaan jatkossa katsoa äänikirjan tuotantotietoja lainatessa hieman tarkemmin, sillä myös Kun isoisä Suomeen hiihti oli tekniseltä tasoltaan kehnompaa laatua kuin uudemmat äänikirjatoteutukset. Toisaalta, sekä tekstin että äänityslaadun heikkoudet pelasti pistämätön lukija Kauko Helovirta. Vuonna 1997 edesmennyt Helovirta oli vanhan polven näyttelijä, muistan nähneeni hänet ainakin Kivivuoren Oton roolissa Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvasovituksessa. Helovirta sopii Katzin kirjan lukijaksi täydellisesti, sillä kirjassa on paljon joko vanhan mukavan ukkelin tai uteliaan pikkupojan näkökulmasta kerrottuja jaksoja. Helovirtaa kuunnellessa hahmot tuntuvat niin eläviltä ja sympaattisilta kuin tuntisi hahmot itse. Suullisen tarinankerronnan rytmitys on täydellisesti hanskassa. Helovirta vetää myös pokkana kirjassa esiintyvät saksan-, venäjän- ja unkarinkieliset dialogipätkät aivan viimeisen päälle, vaikka vaikuttaa siltä, ettei mikään näistä kielistä oikeasti ollut herralle kauhean tuttu.

Kirjan episodeissa käydään läpi juutalaisen suvun värikkäitä vaiheita. Nimihenkilö, isoisä Benno, joutuu melkoisiin seikkailuihin milloin ensimmäisen maailmansodan pyörteissä, milloin kotirintamalla. Ajallinen kaari alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä ja päättyy jonnekin 1960-luvun Helsinkiin. Välissä kerrotaan monenlaisia muisteloita muun muassa helsinkiläisessä pommisuojassa suoritetusta ympärileikkauksesta, evakkoelämästä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Wera-vaimon urheasta Venäjän-matkasta Bennon luo ja monista isommista ja pienemmistä sattumuksista.

Vaikka Katzin teksti ei mitään elämää suurempia säväreitä aiheuttanut, oli kirja kuitenkin sen verran kiinnostava, että heräsi halu tutustua miehen tuotantoon laajemminkin. Koska tämä oli ensimmäinen Katzin kirja minulle, saan tällä opuksella 13 kirjaa täyteen Facebookin kirjallisuushaasteessa Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Haasteessa on siis ideana lukea sellaisten kotimaisten kirjailijoiden kirjoja, joiden tuotantoa ei ole ennestään lukenut.

Lue myös nämä:
Will Eisner: Myrskyn silmään
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys

6-vuotias Michael Llewellyn Davies
poseeraa Peter Panin asussa.
Kuva: J.M. Barrie.
Kansi: Yale University Press.

Viime kesänä näin Peter Panin kesäteatterissa ja esityksen innoittamana luin kirjan. Kommenteissa nimimerkki EatingMuffins suositteli luettavaksi Andrew Birkinin kirjoittamaa Barrie-elämäkertaa. Vinkki jäi hautumaan takaraivoon. 

Kun päätin hankkia Birkinin kirjan luettavaksi, pitikin nähdä hieman vaivaa. Aioin ensiksi ostaa tämän e-kirjana, mutta alun perin vuonna 1979 ilmestynyt kirja ei ole saatavilla sähköisenä. Amazonissa kirjaa löytyy kyllä käytettynä, mutta postikulut nostavat yksittäisen ostoksen hinnan aika korkealle. Helmet-kirjastonkaan valikoimissa ei tätä ollut ja ryhdyin tekemään kaukolainausta. Kirjaston kaukolainaohjeissa kuitenkin sanotaan, ettei kaukolainaa tehdä jos kirja löytyy jostakin muusta pääkaupunkiseudun kirjastosta. Helsingin yliopiston kirjaston nettihaku vihdoin tärppäsi. Kävin Kansalliskirjastossa hankkimassa kirjastokortin ja tilasin kirjan lainaan. Koska Kansalliskirjastossa on menossa remontti, täytyy lainat tilata noudettavaksi infosta, joten kävin tekemässä Kansalliskirjastoon kaksi eri reissua. Mutta kirja oli ehdottomasti kaiken tämän arvoinen - suurkiitos vinkistä EatingMuffinsille!

Kirjan alaotsikko on The real story behind Peter Pan ja tämä rajaakin kirjan teemaa hyvin. Barriesta on kirjoitettu muitakin elämäkertoja ja tässäkin käydään läpi Barrien vaiheet syntymästä kuolemaan peruselämäkerran tyyliin. Oletin etukäteen, että englanninkielisen taiteilijaelämäkerran luominen voisi olla hieman raskasta, mutta teksti oli niin vetävää ja luistavaa, että uppouduin ahmimaan kirjaa aina, kun oli hetkikin aikaa. Hyvin kirjoitettua ja jäsenneltyä tekstiä ja runsaasti hienoja valokuvia - mitä muuta voisi elämäkerralta toivoa?

Jälleen kerran mietin, että elämäkerroissa kerrotaan usein sellaisia tarinoita, jotka olisivat fiktiona epäuskottavia. Jos J.M. Barrie and the Lost Boys olisi romaani, olisi helppo moittia sitä epäuskottavista ja kärjistetyistä henkilöhahmoista ja liian dramaattisista juonenkäänteistä. Toki tietokirjankin kirjoittaja on aina tulkitsija: mitä lähdeaineistoa huomioidaan ja mitä sivuutetaan, miten lähteitä tulkitaan ja jätetään tulkitsematta. Birkin nojaa tekstissään Barrien ja hänen tuttavapiirinsä kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja muuhun elämäkertakirjallisuuteen, mikä tekee tekstistä uskottavan. Lukemani painos oli vuoden 2003 täydennetty painos. J.M. Barrieen liittyvää materiaalia on julkaistu runsaasti jmbarrie.co.uk-sivulla, mihin kirjassakin usein viitataan. Kirjan alkua taas voi lukea Amazonin kirjasivulla.

Lisäksi kirjan alaotsikon teema herättää todella paljon ajatuksia. Miten klassikot syntyvät - miten tarinat ylipäätään syntyvät? Peter Pan ei suinkaan putkahtanut tyhjästä, vaikka hän olikin täysin J.M. Barrien henkilökohtainen luomus.

Barrien elämän suuri käännekohta oli tutustuminen kahteen reippaaseen pikkupoikaan lontoolaisessa Kensington Gardensin puistossa 1800-luvun viimeisinä vuosina. Silloin Barrie oli lyhytkasvuinen näytelmäkirjailija, joka eli lapsettomassa avioliitossa ja oli saavuttanut kohtalaisesti menestystä dramaturgina. Pikkupojat olivat George ja Jack Llewellyn Davies. Kun Barrie sattumalta tutustui päivälliskutsuilla heidän äitiinsä, Sylvia Llewellyn Daviesiin, syntyi erikoinen kahden perheen liitto. 

Barrie lyöttäytyi Llewellyn Daviesin perheen seuraan niin tiiviisti, että välillä tilanteen kuvattiin olevan aika outo ménage à trois. Sylvialla ei ollut mitään Barrien seuraa vastaan. Pojat viihtyivät Barrien seurassa ja hän keksi pojille mielikuvituksellisia leikkejä. Lisäksi hän oli varsin avokätinen ja tuki perhettä taloudellisesti. Hän oli myös jollakin lailla rakastunut Sylviaan ja tuntui käyttäytyvän varsin koiramaisesti tätä kohtaan - ja Sylvia tuntui osaavan ottaa tilanteesta hyödyn irti. Perheeseen syntyi yhteensä viisi poikaa ja vähitellen Barrie alkoi puhua pojista ominaan ("my boys").

No mitäs perheen isä tästä tuumasi? Kirjassa kuvataan, että avointa konfliktia ei syntynyt, mutta ei Arthur Llewellyn Davies kovin ilahtunutkaan ollut. Barrien vaimo Mary ei myöskään tainnut olla tilanteesta kovin mielissään. Barrien avioliitto ei ylipäätään ollut kovin onnellinen, ilmeisesti suurimmat syyt olivat avioliiton seksittömyys ja lapsettomuus. 

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Arthur menehtyi sairauteen. Sylvia sairastui vakavasti ja kuoli vain kolme vuotta Arthurin jälkeen. Tämän jälkeen Barriesta tuli poikien holhooja ja hän sai entistä suuremman roolin poikien elämässä. Mutta vain neljä vuotta myöhemmin puhkesi sota ja sekä George että kolmanneksi vanhin Peter joutuivat Ranskaan ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Toiseksi vanhin Jack palveli merivoimissa.

Ei kai ole ihme, että vielä nykyäänkin Barrien nimeen liitetään pedofiliahuhuja. Hullaantunut kiintymys toisen perheen pikkupoikiin ja oman avioliiton epäseksuaalisuus herättävät tietenkin kaikenlaisia ajatuksia. Birkin noudattaa tulkinnassaan Llewellyn Daviesin nuorimman pojan, Nicon, linjaa. Nicon mukaan Barrie ei ollut millään lailla pedofiilinen vaan seksuaalisesti viaton. Ehkäpä hän oli jonkinlainen aseksuaali. Jollakin lailla hän oli itsekin "poika, joka ei kasvanut aikuiseksi", sillä nuorena hänelle aiheutti murhetta murrosiän viivästyminen ja lyhyeksi jääminen. Nuorena Barrie kirjan mukaan haikaili naisten huomiota, jota kyllä alkoi sitten tulla kun hän ryhtyi saamaan mainetta ja rahaa näytelmäkirjailijana. 

Birkin tulkitsee myös hieman yksioikoisesti tilannetta Sylvian kuoleman jälkeen. Barrie väärensi Sylvian epäviralliseen testamenttiin olennaisen yksityiskohdan. Sylvia oli luonnostellut testamenttia ja toivonut perheen lastenhoitajan Maryn sisaren Jennyn tulemista Maryn avuksi. Barrien muutti puhtaaksikirjoitusvaiheessa Jennyn tilalle Jimmyn - oman lempinimensä. Birkinin mukaan tämä oli "tahatonta", mutta vastaväitteitä varmasti löytyisi.

Llewellyn Daviesin neljännen pojan, Michaelin, kohdalla jouduin todella pohtimaan asioita. Aikuinen Peter Llewellyn Davies hävitti suuren osan Barrieen liittyviä dokumentteja, muun muassa suuren osan Michaelin ja Barrien välistä kirjeenvaihtoa. Vaikka koko Llewellyn Daviesin perhe vaikuttaa olleen kaunista, lahjakasta ja karismaattista väkeä, kuvataan Michaelin olleen vielä muiden yläpuolella viehätysvoimansa, älykkyytensä, taiteellisuutensa ja ulkonäkönsä ansiosta. Kirjan kertomasta syntyy kuva, että aivan kuin Barrie ei olisi täysin ymmärtänyt, että isän rooliin asettuessaan hänen olisi pitänyt antaa holhokkiensa itsenäistyä ja lähteä lentoon. Hän tuntui kaipaavan pojilta, erityisesti Michaelilta, elämänikäistä rakastavaa kumppanuutta. 

Kadonneiden poikien teema toteutui tosielämässä traagisesti: George kaatui sodassa, Michael hukkui hieman ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä tavalla, joka saattoi olla joko itsemurha tai tapaturma ja Peter teki itsemurhan 63-vuotiaana. Vaikka 1900-luvun taitteessa Barrie tuntui saavan Llewellyn Davieseista jonkinlaisen ihanneperheen myös itselleen, oli 1920-luvun puolella unelma suurilta osin murskana.

Yksityiselämän erikoisten ja traagisten käänteiden vastapainoksi Barrielle tuntui satavan maallista mammonaa ja menestystä kuin luonnostaan. Hän oli juhlittu, palkittu ja kiitetty näytelmäkirjailija, jonka näytelmät vetivät teatterit täyteen ja tuottivat hirmuisia summia rahaa. Hänelle myönnettiin baronetin arvo ja hänestä tuli Sir James Barrie. Ainakin hän pystyi rahoillaan tekemään monenmoista poikien ja monien muiden ihmisten hyväksi.

Peter Panin syntymä taas ansaitsee paljon huomiota. Ensimmäinen "Peter Pan" Barrien elämässä oli hänen isoveljensä David, joka kuoli tapaturmaisesti 14-vuotiaana. Barrie oli tuolloin kuusivuotias ja poikien äidin suru oli lohduton. Hän kaipasi Davidiaan niin kiihkeästi, että pikku Barrie yritti lohduttaa äitiään jäljittelemällä Davidia. Aika traumaattista. Jonkin vaikutteen Peter Paniin Barrie tuntuu saaneen lapsena lukemastaan R.M. Ballantynen Korallisaaresta, jossa Ralph, Jack ja Peterkin seikkailevat autiolla saarella. (Korallisaari näköjään kannattaisi lukea Kärpästen herran kaverina...)

Vuonna 1902 Barrie julkaisi neljä vuotta työstämänsä kirjan The Little White Bird, joka tuntuu olevan episodimainen löyhä kertomus aikuisen Kapteeni W:n ja pienen David-pojan ystävyydestä. Peter Pan  seikkailee yli sadalla sivulla, mutta vielä kovin erilaisena kuin myöhemmin. 

The Little White Bird löytyy Project Gutenbergista ja nykylukijan silmiin siinä on joitakin hyvin erikoisia piirteitä. Neljäs luku on nimeltään A Night-Peace ja siinä kapteeni on saanut Davidin luokseen yökylään. Luvussa muun muassa kuvataan, kuinka jännittävältä ja kiihkeältä kapteenista tuntuu riisua Davidin vaatteita kylpyyn menon ja nukkumaan menon vuoksi. Kukaan 2000-luvun mieskirjailija ei voisi tällaisia kirjoittaa saamatta oitis pedofiilin leimaa, mutta aikalaisreaktio oli näköjään toisenlainen. The Timesin kritiikissä ihailtiin kirjasta huokuvaa suurta lapsirakkautta ja Kensington Gardensin puistossa viihtyvät äidit alkoivat tyrkyttää omia lapsiaan Barrien seuraan saamaan oman osansa kirjallisesta gloriasta.

Täydessä muodossaan Peter Pan heräsi henkiin näyttämöllä jouluna 1904. Barrie kirjoitti Peter Panin siis ensin näytelmäksi ja vasta myöhemmin kirjaksi. Olin siis viime kesänä pahasti metsässä, kun arvioin Ryhmäteatterin näytelmäsovituksen olleen alkuteokselle uskollinen. Näytelmä oli alkuteos, mutta koska Peterin hahmo oli syntynyt jo aiemmin, ei kovin ortodoksista "alkuteosta" Peter Panista taida edes olla. Barriella oli sitä paitsi tapana kirjoittaa näytelmiin täydennysrepliikkejä myöhemmin ja editoida tekstiä tarpeen mukaan muutenkin, joten vielä ensi-iltansa jälkeenkin Peter Pan koki monia muutoksia. Romaanina tarina ilmestyi vuonna 1911 nimellä Peter and Wendy ja vasta myöhemmin kirjankin nimeksi tuli Peter Pan. Wikipediassa on hyvää lisätietoa julkaisun vaiheista.

Kuvaus Peter Panin harjoittelusta ja ensi-illasta on todella kiehtova. Aina ensi-iltaan asti näytelmä tuntui jopa teatteriryhmästä itsestään oudolta ja vaikeasti toteutettavalta eikä monille tuntunut olevan selvää, olisivatko kohderyhmänä lapset vai aikuiset. Lentämisen toteuttaminen vuoden 1904 näyttämövarusteilla vaati paljon kekseliäisyyttä ja vaivaa. Ensi-iltaan tullut yleisö ei niin ikään juuri tiennyt mitään odottaa, mutta esitys löi kaikki ällikällä. Se sai niin suuren suosion, että sitä esitettiin Lontoossa vuodesta toiseen.

Peter Panin syntymästä ja huikeasta menestyksestä lukeminen herätti samantapaisia ajatuksia kuin The Unwritten -sarjakuva. Mikä on tarinoiden mahti? Miten fiktio vaikuttaa reaalimaailmaan? Olipa J.M. Barrien yksityiselämä minkälaista tahansa, hän onnistui siinä, mistä kaikki kirjailijat kai unelmoivat: hän loi klassikon. Ainakin länsimaisessa kulttuurissa Peter Pan on rapiat sata vuotta näyttämöensi-iltansa jälkeen jo käsite, joka tunnetaan ja tunnistetaan. 

Saattaa tuntua siltä, kuin olisin kertonut koko kirjan sisällön tässä postauksessa. En suinkaan. J.M. Barrie and the Lost Boys on sellainen runsaudensarvi, että siitä riittää ammennettavaa vaikka kuinka. Kirjaan on tallennettu 1900-luvun alun brittiläisen keski- ja yläluokan elämänmenosta todella kiehtovia aineksia: kalastusmatkoja Skotlannin saarille, illalliskutsuja, teatteriesityksiä, Euroopan-matkoja, elitistisiä poikakouluja, kirjavia perhesuhteita... Yksinomaan ensimmäisen maailmansodan ja sen seurausten kuvaaminen oli todella antoisaa luettavaa. 

J.M. Barrien olemukseen taas ei tunnu löytyvän tyhjentävää selitystä. Hän vaikuttaa olleen moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. "May God blast anyone who writes a biography about me", oli Barrie kerran todennut, ja elämäkertakirjailija Andrew Birkin kertoo esipuheessaan, miten tämä hänen kohdallaan toteutui. Birkinin vanhin poika menehtyi auto-onnettomuudessa samanikäisenä kuin Michael Llewellyn Davies oli kuollessaan, kuukautta vaille 21-vuotiaana. Sattumaa vai ei? 

Minut kirja kuitenkin sai pauloihinsa. Voisinpa yrittää etsiä katsottavaksi Finding Neverland -elokuvan, jossa Johnny Depp tulkitsee J.M Barrieta ja Kate Winslet näyttelee Sylvia Llewellyn Daviesia.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed

Will Eisner: Myrskyn silmään

Will Eisneria pidetään modernin sarjakuvaromaanin isänä. Eisner teki pitkän uran sarjakuvien parissa - jo 1930-luvulla hän sai töitään sanomalehtiin. Eisnerin elämästä kiinnostuneille suosittelen Wikipedian Eisner-artikkelia - tai sitten tätä Myrskyn silmään -albumia, sillä se on vahvasti omaelämäkerrallinen.

Olen lukenut Myrskyn silmään joskus aiemminkin, mutta uusintalukeminen puolsi paikkaansa, kovin kirkkaita muistikuvia ei ollut jäänyt. Albumi on ilmestynyt vuonna 1991 nimellä To the Heart of the Storm ja suomennos on samalta vuodelta. Myrskyn silmään lasketaan käsittääkseni jo sarjakuvaklassikoiden joukkoon. Jalavan suomennostyö on taattua laatua: käännöksestä vastaa Soile Kaukoranta ja tekstauksesta Jari Rasi. Kirjastosta lainaamani kappale tosin alkaa olla jo käyttöikänsä päässä: nuhruinen, rypistynyt ja tahrainen. Eisnerista kiinnostuneiden kannattaa tutkailla Huuto.netin tarjontaa, jossa on tälläkin hetkellä todella runsaasti suomenkielisiä ja englanninkielisiä Eisnereita myynnissä. To the Heart of the Storm löytyy toki myös Amazonista.

Albumin takakannessa lukee näin: "Myrskyn silmään on juutalainen sukukronikka sarjakuvan keinoin kerrottuna. Tällä teoksella Eisner asettuu pysyvästi suurten juutalaisten kirjailijoiden joukkoon."

Suuria sanoja, mutta niillä on mielestäni katetta. Niille, jotka suorittavat Karoliinan mainiota So American -lukuhaastetta, voi suositella tätä albumia - se sopii huomattavan moneen kategoriaan.

Tällä lukukerralla huomioni kiinnittyi suvereeniin piirrosjälkeen. Eisnerin vuosikymmenien ammattilaiskokemus kerta kaikkiaan näkyy... vaikka kuvallisesti Myrskyn silmään on helposti lähestyttävää sarjakuvaa, on tässä monia todella upeita juttuja. Ruutureunoja ei aina tarvita, Eisner jättää rajat piirtämättä tai hyödyntää upotettua ruuturakennetta. Mustaa taustaa käytetään monin paikoin hienosti, tapahtumat ikään kuin nousevat varjoista etualalle. Yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä, mutta runsas yksityiskohtien paljous ei tuki piirrosjäljen ilmavuutta. Ihmiset ovat samaan aikaan hieman karikatyyrimaisia mutta kuitenkin realistisen osuvia.

Kehyskertomuksessa nuori sarjakuvapiirtäjä Willie on matkalla armeijan koulutusleirille vuonna 1942. Hän katselee maisemia junan ikkunasta ja elää lapsuutensa ja nuoruutensa muistoissaan uudelleen. Muistot laajenevat koskemaan myös sukulaisten kertomuksia: 1900-luvun alun Wieniä tai romanianjuutalaisten laivamatkaa Amerikkaan.

Willie on leikkinyt pikkupoikana Bronxin kaduilla ja törmännyt hyvin nuorena juutalaisvastaisiin asenteisiin. Vanhempiensa tarinoiden kautta hän oppii juutalaista kulttuuria, mutta toisaalta hän pitää itseään amerikkalaiseksi syntyneenä. Riipaisevia kohtauksia syntyy, kun Willie saa kavereita, joiden vanhemmat eivät hyväksy juutalaisia tuttavikseen. Lahjakas poika yrittää peitellä taustaansa ja häpeää vanhempiaan. Toisaalta Eisner kuvaa myös, kuinka eri maista saapuneet juutalaiset suhtautuvat toisiinsakin epäluuloisesti. Hitlerin politiikkaa Amerikkaan paenneen saksanjuutalaisen perheen silmissä Itä-Euroopan juutalaiset ovat sivistymättömiä maalaismoukkia.

Eisner kuvaa monia universaaleja teemoja: nuorta rakkautta, köyhien lasten karua osaa suurkaupungissa, periytyviä kohtaloita, rotuennakkoluuloja... Usein episodimaiset tarinat ärsyttävät minua hajanaisuudellaan, mutta Myrskyn silmään kulkee eteenpäin niin soljuvasti, että kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa.

Minulla on lukematta vaikka kuinka paljon Eisnerilta, joten tulipa tässä samalla muistutettua itseään, että ehdottomasti kannattaisi jatkaa Eisnerin parissa. Niin ikään 1990-luvun alkupuolella suomennettu Näkymättömät ihmiset on tullut luettua, mutta muuten olisi näköjään valinnan varaa vaikka kuinka. Kirjastosta Eisneria löytyy näköjään mukavasti myös englanniksi. Ehkäpä voisin etsiä käsiini vaikka Eisnerin sarjakuvasovituksen Moby Dickistä. Se sopisi myös The Unwritten-lukemisiini, sarjan nelososassahan elettiin Moby Dickin maisemissa. Myrskyn silmään taas oli mainiota luettavaa The Unwrittenin vitososan jälkimainingeissa juuri tuon toista maailmansotaa edeltäneen sarjakuvakulttuurin kuvauksen vuoksi.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis
Art Spiegelman: Maus 
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät

Kuva: Helsinki-kirjat.

Helen Rappaportin kirjan Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät bongasin luettavakseni joskus syksyllä Helsinki-kirjojen tiedotuslistalta. Kirjapinot ovat olleet niin huikeat, että vasta nyt sain luettua tämän. Aiheen kiinnostavuudesta odotteluaika ei ole ollut kiinni - minusta Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n viimeiset vuodet ensimmäisen maailmansodan ja vallankumouksen keskellä ovat todella kiehtova ajanjakso, eräs länsimaisen historian kiehtovimpia. Tosin kirjaa lukiessani huomasin myös, miten tähän mielipiteeseen on vaikutettu. Romanov-legendoja on lietsottu vallankumousvuosista lähtien. Tarinoiden ja huhujen kerrostumat ovat luoneet romantisoituja ja epärealistisia mielikuvia monille ihmisille. Myös kirjabloggaajien joukosta löytyy monia, joita Romanovit kiehtovat. Jekaterinburgin on lukenut myös ainakin Leena Lumi.

Koska "tietokirjoina" julkaistaan kaikenlaista sekasotkua, kiinnostukseni Rappaportin kirjaan lisääntyi, kun jossakin ennakkotietojen yhteydessä kirjoittajan nimi yhdistettiin Oxfordin yliopistoon. Saatuani kirjan vilkaisin ensimmäiseksi kirjan lopusta löytyvää lukua "Huomautuksia lähteistä". Kirja ei ole varsinainen tutkimus, vaan popularisoitu synteesi olemassaolevasta tutkimustiedosta. Rappaport tiivistää lähtökohtansa näin: "...tarkoituksena oli ennen muuta luoda vahva historiallinen kertomus, jossa ei eksytä akateemisille sivupoluille eikä katkaista tarinan etenemistä puntaroimalla kiistanalaisia aiheita." Rappaportin varsinaista Oxford-suhdetta minun piti kuitenkin lähteä tarkastamaan hänen kotisivuiltaan asti. Mikään Oxfordin yliopiston tutkija Rappaport ei näköjään ole, vaan venäjän kieltä Leedsin yliopistossa opiskellut vapaa kirjoittaja, joka teki yliopistosta valmistumisensa jälkeen näyttelijän töitä.

Jekaterinburg taitaa olla myös ensimmäinen lukemani Helsinki-kirjojen kirja. Sinänsä tutustumiseni kustantamon tuotteisiin olisi voinut alkaa paremminkin, sillä kirjan alkusivuilla viitataan alkuperäisteokseen näin: "Englanninkielinen alkuteos Ekaterinburg. The Last Days of Romanovs ilmestyi xxx"

Muutenkin saamani arvostelukappale osoittautui kirjaimellisesti arvostelukappaleeksi, sillä kirjassa oli aika paljon arvosteltavaa. Edetäänpä järjestyksessä.

1. Pilkutus oli aivan ihmeellistä. Suomentaja Ruth Jakobson oli kääntänyt kirjan muuten kohtuullisen sujuvalle suomen kielelle, mutta pilkuissa hän tuntui joko noudattavan orjallisesti englannin kielen pilkutusta tai läiskivän pilkkuja aivan sattumanvaraisesti. Tähän tapaan: "Baedeker-matkaoppaan lämpimästi suosittelema Amerikanskaja-hotelli oli ehdottomasti kaupungin paras ja, siperialaisen mittapuun mukaan, varsin siisti majapaikka." Ensin töksähtelevä pilkutus hämmensi, sitten se alkoi tuntua maneerilta, joka häiritsi kirjan sisältöön keskittymistä.

2. Kielikuvat onnahtelivat. Näin kuvataan tšekkilegioonien etenemistä kohti Jekaterinburgia: "Ne lähestyivät kaupunkia pikkuhiljaa lounaasta käsin ja ahdistivat sen heltymättömästi nurkkaan iskeäkseen vasta silloin, kun niille parhaiten sopi." Kaupungin ahdistaminen nurkkaan on jo aivan Aristoteleen kantapään fraasirikoksiin sopivaa kamaa. Vaikka kielikuva olisikin ollut käytössä jo alkuperäistekstissä, olisi suomentaja voinut aivan hyvin valita jonkin sopivamman ilmauksen.

3. Tekstissä on kummallisuuksia, joista on vaikea päätellä johtuvatko ne kirjailijan tulkinnoista, suomentajan tulkinnoista vai tosiasioiden erikoislaatuisuudesta. Tässä kohtaus Ipatjevin talon ruokasalista: "Romanovit nauttivat siellä ateriansa palveluskunnan seurassa, mikä oli ollut tsaarin nimenomainen toivomus. Koska Aleksanterinpalatsista tuodut kalliit pöytä- ja lautasliinat sekä pöytähopeat yhä olivat avaamattomassa arkussa ulkorakennuksessa, kaikille ei riittänyt aterimia."

Lukijana voi vain ihmetellä, miksi tsaari sitten vaati palveluskuntaa yhtä aikaa pöydän ääreen, jos kaikille ei riittänyt omaa veistä ja haarukkaa...

4. Tekstissä on tarpeetonta spekulointia. "Aistillisen ja elinvoimaisen olemuksensa ansiosta Maria oli neljästä sisaruksesta luonnostaan äidillisin, ja hänellä oli aidosti lämmin sydän. Hän olisi varmasti avioitunut ensimmäisten joukossa, ja hänestä olisi tullut hyvä äiti, sillä hän rakasti pikkulapsia ja osasi toimia luontevasti heidän seurassaan."

"Ehkä tuo paatunut bolševikki, uskonnostaan luopunut juutalainen, oli oman uskonnollisen perintönsä voimasta aistinut sielunsa sopukoissa värähdyksen, joka toi hänen mieleensä ne kauan sitten unohduksiin painuneet hetket, jolloin koko perhe oli perjantai-iltaisin kerääntyi sapattiaterialle rukoilemaan yhdessä. Ehkä hän myös muisti sen, kuinka syvällinen merkitys juutalaiskansalle on vainajien muistoksi laulettavalla kaddiš-rukouksella." (Myös kirjoitusvirhe on kopioitu suomennoksesta.)

En tiedä mitä tämä tällainen arvuuttelu on, mutta ei se ainakaan historiantutkimusta ole.

5. Tekstin fokus ei aina pysy siellä, missä kirjoittaja väittää sen olevan. Rappaport linjaa keskittyvänsä Romanovien viimeisiin elinpäiviin, mutta hän katkoo kerrontaa pitkillä taustoittavilla jaksoilla. Nämä ovat toki sinänsä kiinnostavia ja varmasti jossain määrin olennaisiakin, jotta Romanoveihin perehtymätön lukija saa riittävästi taustatietoa. Tärkeydestään huolimatta taustoitus tuntuu kuitenkin välillä harhailevalta, koska alkuperäinen aihe jää sen varjoon. Esimerkiksi yhdestoista luku nimeltä "Ei lainkaan uutisia ulkomaailmasta" alkaa kuvauksella Aleksein kylpyyn menosta, mutta siirtyy pian tämän jälkeen kuvaamaan englantilaista sisäpolitiikkaa. Kuvaukset täyttävät melkein koko luvun.

6. Vaikka Rappaport muistuttaakin Romanov-legendojen romanttisesta painolastista, hän sortuu välillä turhaan romantisointiin itsekin. "He saattoivat ainoastaan rukoilla, että Jumala puuttuisi heidän rakkaan Venäjänsä kohtaloon." No saahan sitä rukoilla, mutta muistetaanpa nyt kumminkin, että Nikolai II oli maansa poliittinen itsevaltias 23 vuoden ajan. Miljoonat ihmiset kokivat väkivaltaisen kuoleman hänen hallituskautensa aikana - tuolloin koettiin mm. vuoden 1905 vallankumous ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen. Suomen näkökulmasta kannattaa muistaa erityisesti helmikuun manifesti.

Lisäksi minua häiritsi runsas sulkujen käyttö ja paikoittainen väkivallalla mässäily, kuten "suihkuavien aivokudosten" toistuva kuvailu ampumisten yhteydessä. Sekin mietitytti, että kirjassa puhutaan koko ajan tsaarista ja tsaarittaresta. Miksei keisarista ja keisarinnasta? Ovathan autonomian ajan hallitsijat suomeksi "koko Venäjänmaan keisareita ja Suomen suuriruhtinaita". Rupesin tarkistelemaan asiaa nettihauilla ja suomenkielisissä teksteissä käytetään paikoin keisaria, paikoin tsaaria. Eri paikoissa vielä viitattiin siihen, että Nikolai II halusi itseään kutsuttavan venäläistämishengessä mieluummin tsaariksi kuin keisariksi.

No jäikö näiden kitinöiden jälkeen kirjasta mitään hyvää käteen? Kyllä vain. Vallankumouksen melskeet ja Romanovien kohtalo ovat joka tapauksessa niin mielenkiintoisia, että kyllä tästäkin kirjasta sai paljon ajateltavaa. Minulle hahmottui aiempaa paremmin heinäkuun teloituksiin vaikuttanut sotatilanne. Tšekkijoukot - joiden seikkailut Siperiassa ovat luku sinänsä - lähestyivät Jekaterinburgia ja Romanovien vartijoilla alkoi aika käydä vähiin. Kuvaus teloituksesta ja ruumiiden hävittämisestä oli kaikesta raakuudestaan huolimatta kiinnostava jo senkin vuoksi, että operaatio oli monin paikoin melkoista sähellystä. Myös kuvaukset huhuista ja niiden nopeasta leviämisestä länsimaihin oli mielenkiintoista. Vuosikymmeniä kestänyt myytti oli, että Romanovien Anastasia-tytär olisi onnistunut pakenemaan länsimaihin. Ja vasta vuonna 2007 löydettiin viimeiset teloitettujen haudatut jäänteet. Muistan, että asiasta uutisoitiin suomalaislehdissäkin, tässä kuitenkin linkki Guardianin juttuun.

Kirja onnistui myös herättämään paljon ideoita lisälukemiseen. Pitäisi vihdoinkin kaivaa jostain hyvä tietokirja Rasputinista... Samoin yhdysvaltalaisesta lehtimiehestä Herman Bernsteinista kiinnostaisi lukea lisää. Tšekkilegioonat ja valkoiset vastavallankumoukselliset ovat myös todella kiehtova aihe. Myös Christer Pursiaisen tuoretta Trotski-kirjaa kannattaisi varmaan vilkaista... Fiktiota aiheesta olen sentään lukenut sarjakuvan muodossa: Hugo Pratt sijoitti Corto Maltese Siperiassa -seikkailun Venäjän sisällissotaan. Ja ehkäpä pitää joskus lukea Mihail Bulgakovin Morfiini ja muita kertomuksia huolellisemmin läpi ihan vaan ajankuvan vuoksi... Kirja innosti minua myös Google Maps -sivulle tutkimaan Jekaterinburgin karttaa.

Summa summarum: arvioin Jekaterinburgin olevan liian heppoista kamaa historiantutkimuksen hevijuusereille, mutta muiden Romanoveista kiinnostuneiden kannattaa tätä kokeilla, mikäli yllä kuvailemani ärsytyksen aiheet eivät tunnu ylivoimaiselta esteeltä.

Lue myös nämä:
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Tässäpä herkkupala Sirpa Kähkösen faneille! Kuopion taivaan alla on pieni ja kaunis kirja, johon on koottu tunnelmallisia historiallisia valokuvia Kuopiosta. Kähkönen on kirjoittanut ohjeet historiallisille kävelyreiteille Kuopiossa ja valaisee muutenkin kaupungin elämää sekä historian että romaanisarjansa tapahtumien kautta.

Kuva: Kuopion isänmaallinen seura.

Kirjan on julkaissut Kuopion isänmaallinen seura. Kähkösen romaanit ovat Otavan julkaisemia - miksihän tämä kirja ei ole Otavalta? Minulla on kaksi arvausta: 1) Kähkönen halusi tehdä yhteistyötä seuran kanssa, koska tällainen kirja mahdollisesti toisi seuralle myyntituloja 2) syystä tai toisesta Otava ei halunnut tätä kirjaa kustantaa, joten sille piti löytää toinen kustantaja. No olipa miten vaan, toivottavasti tämä lukijoita löytää. Pienen seuran kustantama kirja ei välttämättä kirjakauppaketjujen myymälöissä saa kovin suurta näkyvyyttä, mutta netistä tätä ainakin on helppo tilata, vaikka Adlibrikselta.

Kirja sopii mainiosti luettavaksi myös niille, joita ylipäätään kiinnostaa suomalaisen kaupunkirakentamisen historia. Ilmankos Kähkönen toivottaa johdannossa: Tule aikamatkalle kaupunkiin, jota kukaan ei voi purkaa. Toisaalla hän tosin kirjoittaa näin: 

"Kaupunki on myös mielentila, fantasia. "Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia", siteerattiin sota-ajan hautajaisissa usein Raamattua."

Olen Kähkösen romaaneista kirjoittaessani kuvannut, kuinka kirjojen intensiivinen tunnelma imaisee mukanaan, niin visuaalinen ja todentuntuinen kirjojen maailma on. Kuopion taivaan alla muistutti minua kuitenkin siitä, että todentuntuisintakin fiktiota pyörittää kirjailija, luomiensa maailmojen ylijumala:

"Erityisen mieluisana monet lukijani ovat kokeneet ravintola Tatran, jopa niin, että usein minua pyydetään järjestämään lukijatapaaminen Tatrassa.

Tatrassa kiteytyy fiktion kauneus. Sitä ei ole olemassa - ja kuitenkin se on, vahvemmin kuin yksikään katoavainen ravintola. Kirjoitin sen Jään ja tulen kevät -romaaniin, johon tarvitsin viihtyisän ja arvokkaan kohtaamis- ja työpaikan henkilöilleni. --- Ja parasta siinä on se, että sitä ei kukaan koskaan voi purkaa, lopettaa tai sisustaa "trendikkääksi"."

Valokuvat ovat peräisin Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan arkistosta. Victor Barsokevitschin kuvia on paljon, muita kuvaajia ovat olleet mm. Tuttu Jänis ja Betty Väänänen. Kuvat ovat kiehtovia pienessäkin koossa, mutta olisipa ollut vielä hienompaa, jos tämä kirja olisi tehty "kahvipöytäkirjan" kokoon, isoksi ja näyttäväksi. Noh, isojen valokuvakirjojen toteuttaminen tasokkaasti on kallista puuhaa. Seura ei ole näytekuvia sivuilleen pannut, mutta museon sivuilta löytyy verkkonäyttely, jossa voi selata vaikka vanhoja lehtikuvia.

Myös kaupungin kartat kävelyreitteineen olisi voinut toteuttaa vähän viitseliäämmin. Minulla on aika kehno karttamuisti, eli vaikka luen karttaa, niin heti kun käännän sivua, unohdan missä mikäkin katu on ollut. Lisäksi osa kadunnimistä on jäänyt kävelyreittien merkitsemisen alle. Mutta inspiroivia ja houkuttelevia kävelyreittejä tässä on, täynnä historiallisia ja kaunokirjallisia tarinoita!

Tunsin lukiessa outoa nostalgiaa, vaikken ikinä ole Kuopiossa itse asunut. Sukua siellä kuitenkin asuu ja olen Kuopiossa sentään käynyt useita kertoja. Kuvat muutaman vuosikymmenen takaisesta kaupunkimaisemasta tuntuvat haikeilta, kun muistaa millaiseksi stereotyyppiseksi betonikuutiokentäksi Kuopion keskusta on rakennettu, monien muiden suomalaiskaupunkien lailla.

Kähkönen kertoo kauniisti "tarinoiden topografiasta", mielentiloista, muistojen ja aistimusten jättämistä näkymättömistä historiallisista jäljistä. Tämä pieni kirja pitää sisällään tärkeitä ja kauniita kuvia ja tarinoita.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä