Jude Deveraux: Perijätär

Helsingissä asumisessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että täällä on paljon divareita ja ne ovat yleensä hyvätasoisia. Piipahdin männäviikolla Vaasankadulla Divari Kalevassa tutustumisreissulla, ja sieltä lähti tämä priimakuntoinen Jude Deverauxin Perijätär mukaan vitosella. Olisiko ollut lahjaksi saatu kirja tai kiertoon pistetty arvostelukappale, sillä kirja oli aivan virheettömässä kunnossa ja vaikutti lähes koskemattomalta. Divari Kalevassa oli muutenkin mukava shoppailla, sillä siellä hyllyt olivat hyvässä järjestyksessä, kirjat oli luokiteltu ja aakkostettu ja lisäksi siellä oli halukkaille ilmainen kahvitarjoilu.

Perijätär on ilmestynyt alun perin vuonna 1995. Suomeksi kirja on ilmestynyt alunperin Book Studion pokkarina, mutta tämä Gummeruksen uusi, kovakantinen painos on vuodelta 2006. Kesäviihteeksi pitkäaikainen suosikkini Deveraux oli omiaan, vaikka aivan kärkikastiin viihdyttävyydessä tämä kirja ei noussut. Kirjassa rikas perijätär Axia saa tietää, että hänen isänsä on sopinut hänen naittamisestaan. Köyhä mutta komea Jamie Montgomery määrätään saattamaan Axia tulevan miehensä luo. Seurueeseen kuuluvat myös Axian kuvankaunis pikkuserkku Frances ja uskollinen rampa ystävä Tode. Jamien kotipuolessa hänen siskonsa Berengaria ja Joby punovat kovasti juonia Jamien pään menoksi - he toivovat rahakasta naimakauppaa, jotta perhe selviäisi talousvaikeuksistaan.

Juoneen kuuluu eräs populäärikulttuurissa varsin käytetty temppu - roolien vaihdos. Axia haluaa kokea edes hetken tavallista elämää ja Frances taas nauttia palvonnasta, joten he sopivat esiintyvänsä toistensa hahmossa matkan ajan. Koska Jamie ei ole ikinä tavannut naisia ennemmin, temppu uppoaa häneen täysin. Samalla lailla Deveraux loi jännitettä Ylämaan laulussa, kun sankaritar pukeutui pojaksi.

Juonessa rikotaan kevyesti historialliseen ympäristöön sijoitetun hömppäkirjallisuuden lainalaisuuksia: sankaritar esimerkiksi osoittaa seksuaalista aktiivisuutta ja luopuu iloiten neitsyydestään. Lisäksi Axia on piristävän topakka: taloudellinen ja aikaansaapa. Lopulta juonenkäänteet tietenkin lutviutuvat niin, että kaikki saavat itselleen sopivan parin ja ovat tyytyväisiä.

Kuten sanottu, Deverauxin parhaimmistoon tämä kirja ei lukeudu. Mutta täytti tehtävänsä - viihdyin.

Myös Kirjahyllyn kätköistä -blogin Mandi on lukenut Deverauxia ahkerasti.

Ps. Edellisen kyselyn tulokset yllättivät, sillä kesän suosituimmaksi terassiseuraksi äänestettiin vanha hurmuri Rhett Butler. Suomalainen supersankari Rokan Antti kiilasi kakkoseksi, ja telkkarin hurmaava vampyyri Eric jäi pronssille.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Jude Deveraux: Tunteiden talo

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jude Deveraux: Tunteiden talo

Hömpännälkään luin vanhan tutun kirjan, Jude Deveraux'n Tunteiden talon. Ja oli taas kerran ihana lukukokemus! Pari kolme kertaa ennenkin olen kirjan lukenut, joten nyt maltoin lukea kiirehtimättä. Tosin lukeminen vei silti mukanaan niin, että luin suurimman osan kirjasta yhden illan aikana.

Tämä on todellista laatuviihdettä - taattua hyvän mielen lukemista, jossa kuitenkin on todellisia tunteita ja tosielämän asetelmia niin paljon mukana, että samaistumispintaa löytyy jokaiselle. Pintaa on kuorrutettu sen verran luksuksella ja mystiikalla, että lukija viihtyy. Kirja kertoo kolmesta nelikymmenvuotispäiväänsä lähestyvästä naisesta, Madisonista, Elliestä ja Lesleystä, jotka kokoontuvat syntymäpäivän aattona kertomaan kuulumisiaan. Kuvankauniista Madisonista piti nuorena tulla malli, sutjakasta Lesleystä tanssija ja älykkäästä ja taiteellisesta Elliestä taidemaalari. Mutta oliko kukaan saavuttanut unelmiaan - ja jos ajassa voisi palata taaksepäin, toisiko toinen yritys onnen?

Deveraux kääntää hömppäkirjallisuuden kliseet taitavasti ympäri. Madison on kultahiuksinen kaunotar, jota katsoessa miehet sekoavat, mutta kauneus onkin taakka eikä etu. Ellie taas on ollut onnekas ja saanut huiman omaisuuden, mutta rikkaus aiheuttaakin paljon huolta ja päänvaivaa, kun petollinen aviomies nylkee hänet putipuhtaaksi avioero-oikeudenkäynnissä. Eikä Lesleystäkään tanssijaa tullut, vaan periamerikkalainen kotirouva, joka leipoo lähiötalossa pikkuleipiä ja koettaa pärjätä välinpitämättömän aviomiehen ja teini-ikäisten lasten kanssa.

Kirjassa seurataan monia aikatasoja, ensin siten, että naiset muistelevat nuoruuttaan. Sitten pistetään pakka sekaisin - naiset tapaavat meedion, joka pystyy lähettämään heidät menneisyydessä taaksepäin ja jokainen saa toisen mahdollisuuden. Kukin käyttää tämän omalla tavallaan.

Pinnan alta löytyy lempeää kritisointia esimerkiksi naisille tyypillistä uhrautuvuutta kohtaan. Jokainen lahjakas nuori nainen on omalla tavallaan hukannut lahjansa miehen vuoksi. Madisonista oli tullut halvaantuneen, kiukkuisen aviomiehen omaishoitaja. Ellie yritti tasoittaa tietä lahjakkaan, mutta itseään väärinymmärrettynä pitävän muusikkomiehen tieltä ja Lesley oli päätynyt naimisiin ensimmäisen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa ja pohti, olisiko nuorena pitänyt hankkia edes hieman muita kokemuksia. Samoin Deveraux leikittelee Ellien kohdalla kirjailijakliseillä: millaista on nousta Amerikassa huiman suosituksi bestseller-kirjailijaksi, miten taas käy jos suosion huipulta putoaa yhtä nopeasti alas?

Kirjan suomentaja Leila Koivukangas tekee kohtalaisen hyvää jälkeä, muutamassa kohdassa kieli hieman onnahtaa. Aivan hyvin tämän voisi lukea englanniksikin, kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2001 nimellä Summerhouse. Vuonna 2008 on näköjään julkaistu eräänlainen jatko-osa, Return to Summerhouse, jossa on kylläkin eri päähenkilöt mutta sama idea kolmesta menneisyyteen lähettävästä naisesta. Amazon.comin lukija-arvostelut olivat suurimmaksi osaksi hieman pettyneitä, joten en taida hinkua mitenkään kiireellä tuota jatko-osaa lukemaan. Tätä Tunteiden taloa sen sijaan voin suositella enemmän kuin lämpimästi sydämeenkäypää lukemista kaipaaville!

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Villiorkidea
Marian Keyes: This Charming Man
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Jude Deveraux: Tie unelmiin

Pitkästä aikaa tuli luettua ihanaa Deveraux'ta. Tie unelmiin on alkuperäisnimeltään Eternity, ilmestynyt vuonna 1992, suomennettu 2007. Deveraux'in kirjoissa seikkailevat usein Montgomery-nimiset sankarit ja sankarittaret. Sukutarinoiden kronologista järjestystä voi tutkailla vaikka täällä. Tie unelmiin sijoittuu 1800-luvun Amerikkaan, tosin Deveraux'n romaanit eivät ole historiallisia samassa mielessä kuin vaikka Kaari Utrion, vaan historiallisuus on pelkkää kehystä. Nautinnollista luettavaa ne silti ovat. Tässä kirjassa Deveraux hieman kiertää ja muuntelee hömppäromantiikan perinteisimpiä kuvioita, saaden näin uusia vapauksia kerrontaan.

Ensinnäkin, yleensä romanssi huipentuu vasta aivan kirjan loppumetreillä avioliittoon. Tässä kirjassa mennä paukautetaan heti naimisiin ja vieläpä uusperhekuvioon. Kaunis, rikas ja hemmoteltu Carrie Montgomery rakastuu Joshua Greeneen tämän avioliittotoimistoon lähettämän valokuvan perusteella, ja hankkiutuu naimisiin tämän kanssa etänä. Hän matkustaa postivaunuilla Joshuan luokse varmana siitä, että tämä hurmaantuu hänen lumovoimastaan. Kiitettävän päätön juonikuvio siis!

Toisekseen, sankaritar on usein hento, herkkä, avuton, ja ylipäätään äärinaisellinen, ja sankaritar taas on maskuliinisuuden perikuva. Tässä kirjassa asetelma käännetään päälaelleen: kahden pienen lapsen isä Joshua viljelee yksin pientä maatilaa, ja hän toivoi avioliittotoimiston välittävän hänelle vaimoksi riuskan työihmisen. Koska yläluokkainen Carrie ei osaa edes tiskata, Joshua halveksii häntä ja tekee selväksi että odottaa vaimolta fyysistä työpanosta maatilan töihin. Carrien ulkoinen viehätysvoima ei siis riitäkään! Virkistävää vastakkainasettelua.

Joshuan lapset ovat myös poikkeus - yleensähän varsinkin historiallisissa ympäristöissä kuvatuissa hömpissä ei uusperhekuvioilla leikitellä. Kirjassa esiintyy myös Carrien veli Ring, ja netin perusteella hänen tarinansa kerrotaan kirjassa Laakeripuu. Tosin Book Studion julkaisemana tuo pokkari on ilmestynyt vuonna 1991, mahtaakohan siitä olla tuoreempaa versiota kaupoissa? Tosin onneksi Deveraux'ia voisi varmasti kokeilla lukea myös englanniksi, eiköhän hömppänautinto sujuisi hyvin alkukielelläkin.

Kuitenkin, näistä hömppäasetelmien hämmentämisestä huolimatta Tie unelmiin on hieman välityön oloinen kirja Deveraux'lta. Parhaita romantiikkapaukkuja ei tässä käytellä. Huomattavasti enemmän draivia oli vaikka eräässä suosikki-Deveraux-romanssissa, Ylämaan lumous. Tehtävänsä kirja kuitenkin täytti mainiosti: se oli nopealukuinen, humoristinen, viihdyttävä ja ah niin romanttinen teos.

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Kaari Utrio: Isabella
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus

Bloggaaja temmattiin Internetin syövereistä julkisuuden pyörteisiin! Otin Kirjamessuilla osaa "Kirjallisuuskritiikki verkossa" -paneelikeskusteluun, josta jutun kirjoittivat Uusi Suomi ja Keskisuomalainen. Lisäksi vastasin Juri Nummelinin hömpänlukukyselyyn, joten nimeni mainittiin myös Aamulehdessä.

"Hömppäaktivistina" sopiikin nyt esitellä Jude Deveraux'n tuorein suomennos Ensimmäinen kosketus. Gummerus on nostanut Deveraux-suomennosten laatua huomattavasti parinkymmenen vuoden takaisiin verrattuna: näissä uusissa on aina kovat kannet, tyylikäs taitto ja tasokas suomennos. Vanhimmat kirjastosta löytämäni Deveraux-suomennokset kun ovat lähinnä juosten kustuja: kömpelöä kieltä ja ilmeisesti myös lyhenneltyjä käännöksiä sekä kioskipokkarin ulkoasu. Ainakin vanha Merisissi/Kaappaaja on joskus osunut vastaan melko huonolaatuisena suomennoksena.

Mutta onpa Deverauxin tyyli muuttunut myös sisällöllisesti. Ensimmäisessä kosketuksessa päähenkilö ei ole mikään kultakiharaprinsessa, vaan 45-vuotias kustannustoimittaja Eden Palmer, jonka elämän suunnan määräsi raiskatuksi tuleminen 17-vuotiaana. Eden tuli raskaaksi ja kiihkouskovaiset vanhemmat ajoivat hänet pois luotaan. Turvapaikka löytyi pohjoiscarolinalaisesta pikkukylästä, syvän etelän historiallista hurmaa henkivästä elämänmenosta, vanhan rouva Farringtonin luota. Keski-ikäinen Eden yllättyy, kun saa kuulla vuosien poissaolon jälkeen perineensä Farringtonin kartanon.

Hömpässä saatetaan käsitellä vakavia aiheita - toki usein näennäisen pinnallisesti, mutta tähänkin kirjaan mahtuu raiskauksen lisäksi mm. pedofiili- ja uskontoasiaa. Kiinnostava on myös Edenin suhde 26-vuotiaaseen Melissa-tyttäreensä. Melissahan on sen ikäinen, että periaatteessa hänestä olisi pitänyt tehdä huikean loistelias ja romanttinen hömppäsaaga. Mutta Eden on hieman pettynyt, Melissan aviomies on vastenmielinen nahjus ja raskaana oleva Melissa roikkuu edelleen äidissään kiinni vaativana ja mankuvana kuin pikkulapsi.

Arundelin pikkukaupunkiin saapuminen onkin tervetullut irtiotto, Eden ajattelee että Melissa Stuart-miehineen saa nyt omaa rauhaa. Hän itse ei ainakaan sellaista Arundelista löydä, vaan joutuu temmatuksi action-dekkarin käänteitä saavaan seikkailuun. Kylän napamies Brad Granville tavoittelee Edenin seuraa oudon innokkaasti, ja pakkaa sotkee myös FBI-agentin tehtävissä Melissaa seuraava Jared McBride. Viehättävien miesten kanssa Eden joutuu ratkomaan visaista arvoitusta: miksi rikolliset tuntuvat olevan Edenin kannoilla, mitä kätkettyjä salaisuuksia Farringtonin kartanosta mahtaa löytyä ja kuka kaiken takana tuntuu olevankaan?

Kirja toimi erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sen lainasin: halusin päästä taas Deverauxin luomaan hyväntuuliseen ja viehättävään maailmaan, kokea kipakoiden ja huumorintajuisten sankarittarien edesottamuksia ja nautiskella Deverauxin kokoon keittämistä juonenkäänteistä. Joitakin melko ammottaviakin uskottavuusaukkoja dekkarikuvioissa oli jopa minun silmiini, mutta onneksi osaan melko hyvin olla välittämättä sellaisista.

Lue myös nämä:
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho
Marian Keyes: Anybody Out There?
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Jude Deveraux: Suloisia valheita

Flunssa vei mennessään, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Onneksi kirjastosta oli löytynyt Jude Deveraux'n Suloisia valheita, se oli aivan täydellistä luettavaa tässä olotilassa. Vähän liiankin täydellistä: ahmin tarinaa eteenpäin kauheaa vauhtia, ja sitten kun pääsin loppuun, harmitti niin kovasti että se loppui ettei tehnyt mieli aloittaa mitään muuta kirjaa vaan haikailin Suloisten valheiden maailmaan takaisin. Näinpä taisi käydä tuon Villiorkideankin kanssa...

Suloisia valheita onkin Villiorkidean, Tunteiden talon ja Silkkiäispuun hengenheimolainen, kaukana Ylämaan laulun tyylistä. Toki riittävän romanttinen pohjakuvio tässäkin kirjassa, kun ultimaalisen komea, rikas, hyväkäytöksinen, älykäs, huumorintajuinen ja lapsirakas Mike tekee kaikkensa voittaakseen kovia kokeneen Samanthan rakkauden. Pinnan alla virtaa kuitenkin vakavampia teemoja: esimerkiksi Samantha itse ei suinkaan ole perinteinen rakkausromaanien viaton nainen, vaan 28-vuotias epäonnistuneesta avioliitosta eronnut nainen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa olosuhteissa, jotka ovat saaneet hänet tuntemaan ankaraa syyllisyyttä asiasta. Lisäksi juoneen punotaan kiehtovasti 1920-luvun gangsterimaailman kuvioita. Mahtava lukupaketti siis kaiken kaikkiaan!

Suloisia valheita sijoittuu 1990-luvun alun New Yorkiin, jonne Samantha joutuu muuttamaan isänsä kuoleman jälkeen. Testamentin toimeenpanijaksi on määrätty Michael Taggert (kyllä vain, tässäkin kirjassa esiintyvät Deveraux'n vakiosuvut Taggertit ja Montgomeryt) ja yhdessä Samantha ja Mike ryhtyvät selvittämään Samanthan kadonneen isoäidin kohtaloa. Isoäiti tuntuu sekaantuneen nuoruudessaan hämärällä tavalla gangsteripiireihin, ja jäljitys johtaa pääparin vanhojen rikollispomojen, harlemilaisten yökerhon omistajien ja entisten tanssityttöjen kanssa tekemisiin...

Pidin kirjassa niin näistä gangsterikohtauksista kuin Samanthan uskottavasti kuvatusta ahdistuksesta. Olipa tälläkin kirjalla hömppäleima tai ei, ihan varmasti moni lukija pystyy samaistumaan sukulaisettomaksi jääneen ja ihmissuhteessaan epäonnistuneeseen nuoreen naiseen, ja hänen tapaansa yrittää vuoroin paeta ongelmiaan ja vuoroin taas ratkoa niitä. Välillä juonikuviot menevät melko dekkarimaisiksi, ja niiden loogisuudesta löytyy pari häiritseväntuntuista aukkokohtaa, mutta eivät ne koko kuviota onneksi kaataneet. Ja toki kirjaan mahtui riittävät määrät myös romanttisia kohtauksia. ;)

Blogin labeleiden muokkauksessa sain neuvoja Lankavaraston pienennysblogia pitävältä Marjalta. Lisäksi viikon kivoin bloggausuutinen oli se, että Wsoy:lta meilattiin ja kysyttiin haluaisinko tulevaisuudessa joitakin arvostelukappaleita kirjoista, joista voisin blogata. :) Todennäköisesti saatte siis lukea tulevaisuudessa myös kaupallisuuden alttarille uhrattuja korruptoituneita mielipiteitä... Muut kustantajat, ottakaahan oppia näin esimerkillisestä toiminnasta Internetin hyödyntämisestä markkinoinnissa!

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Gummerus on julkaissut Jude Deveraux'n Ylämaa-sarjaa (1980-luvun alussa julkaistu "Velvet Series", ks. lyhyt tiivistelmä sarjasta täältä) uusina painoksina, ja kauppareissulla mukaan tarttui matkalukemisiksi Ylämaan laulu. Sarjan kolme muuta osaa onkin tullut luettua jo aiemmin romantiikannälän iskiessä, ja taatun tuhtia siirappia tämäkin kirja tarjosi. Olenkin jo aiemmin kertonut, miten surulliseksi useimmat "romanttista viihdettä" lupailevat kirjat minut saavat. Joko kirjat ovat niin pöljiä, että vihaksi pistää, tai sitten yksinkertaisesti tylsiä. Deveraux osaa annostella kirjoihinsa sopivasti romantiikkaa, draamaa ja lisäksi genrelle harvinaista huumoria. Asiaa!

Neljän Ylämaa-kirjan sarja kuvaa 1500-luvun Englantiin sijoittuen Montgomeryn veljessarjan romansseja. Pääosassa on aina kunkin veljeksen tuleva vaimo. Ylämaan laulussa päähenkilö on upeaäänisesti laulava Alyxandria Blackett, joka joutuu pakenemaan inhaa aatelismiestä metsään ja tapaa siellä lainsuojattomien joukkoa johtavan lordi Raine Montgomeryn. Välttääkseen paljastumista Alyx pukeutuu pojaksi. Tämä onkin kirjan heikoin lenkki: itse olen aika lailla kyllästynyt tähän populääriviihteen suosikkiteemaan, että tukkansa leikkaamalla ja miehen vaatteisiin pukeutumalla nainen muuttuisi kertaheitolla poikaa muistuttavaksi eikä kukaan muka tajua totuutta. Hohhoijaa.

Noh, ristiinpukeutumisleikit eivät onneksi koko kirjaa vie, vaan puolenvälin tietämillä Alyx pääsee esiintymään jälleen naisena. Kauniisti "rouvaspornoksi" kutsutun tyylilajin tunnusmerkit, kuten ylimaallisen hekumalliset rakastelukohtaukset, täyttyvät myös. Kun otetaan huomioon, että tätä kirjallisuuden lajia lukevat erityisesti nuoret naiset ja tytöt arviolta 12 ikävuodesta alkaen, voidaan epäillä, että tyylilaji vääristää nuorten tyttöjen mielikuvaa ihmissuhteista yhtä paljon kuin se ns. oikea porno vääristää poikien. Pitäisikö hömppäromantiikka rajata vain medialukutaidon perusdiplomin suorittaneiden naisten luettavaksi? Eikö valtiovallalla ole mitään sanottavaa aiheeseen?!

Otanpa tässä muutaman esimerkin tyylilajin nyrkkisäännöistä, joita noudattamalla nainen kuin nainen voi kokea elämää suuremman rakkaustarinan:

1) Kun tutustut mieheen, on parasta vihata häntä silmittömästi alusta alkaen. Haukkuminen, kiukuttelu, vastustaminen henkeen ja vereen ja tarvittaessa jopa fyysinen väkivalta ovat taattuja keinoja saada miehen rakkaus heräämään.

"Irrota kätesi minusta! hän murahti ja näki yllättyneen katseen miehen komeilla kasvoilla ennen kuin joutui tarttumaan hevosen satulaan ollakseen kaatumatta. Typerä hevonen kavahti pystyyn ja sai Alyxin kompastumaan uudelleen ennen kuin hän kykeni löytämään tasapainonsa.
- No niin, jos olet nyt valmis, Raine sanoi pilke sinisissä silmissään, ja hänen ihana äänensä hiveli Alyxia kuin sula hunaja, - ehkä saamme tietää sinusta jotakin.
- Tässä on kaikki mitä sinun on tiedettävä minusta, aatelismies! Alyx sihahti, veti veitsen uumaltaan ja osoitti sillä miestä halveksien tämän raukeaa varmuutta siitä, ettei Alyx merkinnyt mitään ja että hän itse oli Jumalan lahja maailmalle."

2) Seksiä on kahta lajia. Väärän miehen kanssa se on niin kamalaa, että on parempi tehdä itsemurha kuin joutua kokemaan sellaista. Oikean miehen kanssa se on niin ihanaa, että taivas räjähtää. Niin, ja jos on menettää neitsyytensä jollekin muulle kuin Tosirakkaudelle, ei ole enää mitään mahdollisuutta kokea Tosirakkautta.

"Alyx oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen tälle inhottavalle nuorelle miehelle mitä tästä ajatteli, kun mies tarttui häneen, työnsi hirveän suunsa hänen huulilleen ja työnsi kielensä ulos saaden Alyxin yökkäämään.
- Lutka! mies henkäisi Alyxin iskettyä hampaansa hänen kieleensä."

"Valkohehkuinen, päihdyttävä musiikki räjähti koko hänen vartalossaan, räjäytti rikki hänen ihonsa, hajotti hänet kauttaaltaan hänen vartalonsa vapistessa ja väristessä, kunnes kaikki hänen voimansa katosivat.
Hiestä märkänä, hirvittävän heikkona, epävarmana siitä mitä hänen vartalonsa oli juuri tehnyt ja mitä hän itse oli tehnyt sille hän tarrautui Raineen antautuen tuntemaan koko miehen kuuman ihon ja tämän epätasaisen hengityksen korvassaan. - - - Rakastan sinua, hän kuiskasi sylissään nukkuvalle miehelle. - Tiedän, ettet koskaan voi olla minun, mutta tämän hetken ajan olet."

3) Kuka tahansa mies voi pelkästään yhden tapaamiskerran perusteella alkaa himoita naista niin silmittömästi, että naisesta tulee hänelle läpi elämän ulottuva pakkomielle (Hmm, tämähän on valitettavasti hieman liian todenmukaista, päätellen kaikista näistä "mies-surmasi-exänsä" -uutisista.)

"Pagnell jäykistyi ja tuijotti Johnia vihaisesti. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ollakseen sivelemättä rumaa arpea otsassaan. Hän oli kärsinyt päänsäryistä aina tuosta illasta lähtien, ja vaikka hän oli kiduttanut muutamia ihmisiä kuoliaaksi tytön kaupungissa, kukaan ei ollut suostunut kertomaan hänelle missä tämä oli."

4) Kun haluat toimia miehesi parhaaksi, on mahdollisimman epälooginen käyttäytyminen paras ratkaisu. Tämä on näistä säännöistä tärkein ja se lähestulkoon riittää kattamaan kaikki edellämainitut säännöt sekä kaikki vähäisemmät säännöt näiden lisäksi.

"- Olet oikeassa, Alyx henkäisi. - Voi Joss, mitä voin tehdä? Hän ei voi vaarantaa elämäänsä minun vuokseni. ---
Kului pitkä tovi ennen kuin Jocelin puhui, ja kun hän teki niin, Alyx tuskin kuuli häntä. - Tule vuoteeseen kanssani. ---
- Mitä! Alyx käännähti häneen päin. - Minä puhun sinulle miehen turvallisuudesta, hänen mahdollisesta kuolemastaan, ja sinä yrität houkutella minua vuoteeseesi? ---
- Alyx, mies naurahti. --- Ennen kuin käyt kimppuuni raivokkaammin, kuuntele minua. Jos todella haluat Rainen jäävän tänne, et voi sanoa mitään saadaksesi hänet jäämään, mutta voit ehkä tehdä jotain. --- Jos Raine löytäisi sinut toisen miehen sylistä, et voisi sanoa mitään saadaksesi hänet ottamaan sinut takaisin. Hän antaisi sinun mennä ja jäisi tänne."

Ja niin edelleen. Ei voi mitään, jopa itsestäni tämä puolustamani hömppäromantiikka alkoi näyttää naurettavalta, kun tuota listaa teki. :) Vaan lieneekö se sen naurettavampaa viihteenä kuin formulat, jääkiekon SM-liiga ja toimintaelokuvatkaan...

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Laura Saari: Tyyppiteoria
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Jude Deveraux: Villiorkidea

Jude Deverauxin tuotantoa rupesin lukemaan viime keväänä, etsiessäni kirjastosta jotain ihanaa hömppää. Deveraux oli täysosuma tähän tarkoitukseen, sillä kuten olen Marian Keyes -postauksessa todennutkin, viihdekirjat eivät läheskään aina ole kovinkaan viihdyttäviä. Deveraux kuitenkin kohosi kertaheitolla minun suosikkieni joukkoon tällä saralla, suurin osa amerikkalaisrouvan 30 vuoden aikana syntyneestä tuotannosta sijoittuu "historialliseen" Skotlantiin, missä kultakiharat liehuvat, uljaat sankarit himoitsevat kauniita mutta oikukkaita neitoja ja lemmenleikit sijoittuvat milloin kolkkoihin vuoristolinnoihin, milloin luonnon helmaan. Hyvä Deveraux!

2000-luvun alussa peräkkäin ilmestyneet kolme kirjaa, Tunteiden talo, Silkkiäispuu ja Villiorkidea poikkeavat kuitenkin tästä kaavasta. Ne sijoittuvat amerikkalaiseen nykypäivään ja käsittelevät elämää huomattavasti laajemmalla otteella, eikä niitä millään muotoa voi pitää enää kioskikirjallisuutena. Veikkaanpa, että jos ne olisi julkaistu toisella nimellä, niitä olisi hyvinkin voitu suitsuttaa lehdissä "vanhan ajan lukuromaaneiksi" tjsp. Mutta annetaanpa Villiorkidean kahden päähenkilön, kirjailija Ford Newcomben ja hänen assistenttinsa Jackie Maxwellin itse ottaa tähän ilmiöön kantaa:

"Pannessani murhatun naisen haamun astumaan näyttämölle ensimmäisen kerran ajattelin, ettei tästä tule mitään. Tämä ei ole kirjallisuutta. Mutta sitten muistin, mitä olin kuullut erään bestsellerkirjailijan sanovan: "Emme voi valita mitä kirjoitamme. Kukaan ei tule luoksemme leijaillen vaaleanpunaisella pilvellä ja sano: Annan sinulle kirjoittamisen lahjan. Niitä on kahdenlaisia, kumman haluat? Haluatko elää köyhänä mutta kirjoittaa klassikoita kuten Jane Austen vai haluatko rikastua bestsellereillä, jotka kuitenkin unohtuvat kuoltuasi? Meille ei anneta valinnan mahdollisuutta. Meidän on vain otettava vastaan lahja, joka meille annetaan, ja kiitettävä Jumalaa neljästi päivässä siitä, että Hän on antanut meille ylipäätään jonkin lahjan.""

Näin Newcombe luomistyössään. Jackie Maxwell puolestaan kertoo kutsuilla pitkän anekdootin siitä, miten kirjoitetaan kirja jolla voitetaan Pulitzer-palkinto. Koko juttu on liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta napataan sieltä yksi pätkä:

"Ne jotka kirjoittavat tällaisia hienoja romaaneja haluavat lukijoiden uskovan, että he ovat korkealla rakkausviihteen kirjoittajien ja kauhukirjailijoioden ja jännityskirjailijoiden yläpuolella. Juuri sen vuoksi he kätkevät tarinansa niin syvälle; he eivät voi ottaa riskiä, että heidät yhdistettäisiin genrekirjailijoihin. Totta puhuen jotta romaani voittaisi palkinnon, kirjailijan on kätkettävä tarinat niin syvälle kirjan uumeniin, että raati tuskin huomaa niitä."

Villiorkidean löysin hyväkuntoisena kappaleena lappeenrantalaisesta divarista viidellä eurolla, ja se on kyllä niitä kirjoja, jonka lukee ahmien ja luettuaan miettii, pitäisikö kirja aloittaa alusta että pääsisi sen tunnelmaan heti takaisin. Samalla tavalla minulle käy myös Harry Potterien ja L.M. Montgomeryn kanssa. Juoneen olennaisena osana kuuluu melko lailla selkäpiitä karmiva aihe: miten käy, jos ihminen joutuu liian läheisiin tekemisiin paholaisen kanssa. Se on kuitenkin vain osa kokonaisuutta: leskeytyneen kirjailijan ja hänen uuden assistenttinsa tutkimukset Syvän Etelän pikkuisessa vuoristokylässä ovat kiehtovaa luettavaa joka tapauksessa. Oikeastaan kirja kertoo samalla useamman tarinan, kuten Newcomben edesmenneen vaimon Patin hienostuneesta ja rakastettavasta perheestä sekä kirjailijan omasta punaniska-junttisuvusta ja hänen piinaavista lapsuusmuistoistaan. Muutenkin ihmiskuvaus on nautittavaa ja vivahteikasta: henkilöhahmot ovat värikkäitä ja epämiellyttävimmätkin heistä erittäin sympaattisia. Erityiskiitos lapsikuvauksesta: pikkutyttö Tessa on lempihahmojani. Deveraux'lla on myös ihana huumorintaju, joka taittaa kärjen pahimmalta paholaisen kirous -pelottelulta.

Tunnelman amerikkalaisuus (perhearvot, alueelliset luonne-erot, työstä löytyvä intohimo) pistää kyllä joiltakin osin silmään, mutta ei häiritse, antaa vain oman ripauksensa. Suomennoksesta annan sen verran rapsuja, että kirjan nimi "Villiorkidea" tuntuu täysin irralliselta. Ei kirjassa mitään orkideoista puhuta, kämmeköistä kylläkin. Epäkasviharrastajana minulla ainakaan ei ole mitään käsitystä, ovatko orkideat ja kämmekät samaa kasvisukua - jos "Villikämmekkä" ei ole nimeksi kelvannut, niin miksei kirjan nimeksi ole suosiolla laitettu jotain ihan muuta?

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: A Tangled Web
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä