| Kansi: John Tenniel - Jenni Noponen / Gummerus. |
Carrollin klassikkokirjat on suomennettu useaan kertaan, uusimmasta suomennoksesta voi lukea Hesarin arvion. Minun painoksessani suomentajina ovat Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas - mainio yhdistelmä, onhan Kunnas pistämätön runoilija ja sanoilla leikittelijä ja Manner kovan luokan kirjailija, runoilija ja suomentaja.
Olen lukenut Liisa-kirjat joskus lapsena, mutta kovin epämääräinen muistikuva niistä oli. Muistelen kuitenkin, että löysin peilimaailma-seikkailut kirjaston hyllystä vasta melko myöhään, ja että kirja tuntui jotenkin painajaismaiselta. Pakko muuten sanoa, että vaikka Gummeruksen sivuilta löytyvässä kansikuvassa lukee "peilimaassa", on painetussa kirjassa kannen teksti nimenomaan "peilimaailmassa". Olisiko Gummerukselta jäänyt verkkoon vanha versio kuvasta.
Klassikkokirjojen kohdalla ei ehkä samalla tavalla tarvitse varoittaa spoilaamisesta kuin uudempien kirjojen, ovathan klassikkojen juonet usein laajalti tiedossa. Varoitan nyt kaiken varalta kumminkin, että aion käsitellä kirjan juonta tavalla, joka spoilaa. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et jostain syystä halua tietää mitään Liisa-kirjoista.
| John Tennielin kuvitusta. Wikimedia Commons. |
Uni kirjallisena ratkaisuna herättää paljon kysymyksiä, mutta kylläpä Liisat ovat muutenkin sellaisia kirjoja, että tekisi mieli ryhtyä heti lukemaan itseään fiksumpien analyyseja kirjoista. Vaikka kirjat ovat lastenkirjojen maineessa, eivät ne tunnu lastenkirjoilta. Unimainen logiikka aiheuttaa painajaismaisen tuntuisia tilanteita, vaikka enää ei varsinaisesti pelottanut lukiessa. Tapahtumat ovat ennalta-arvaamattomia, logiikan sääntöjä rikotaan monin tavoin ja hahmot ovat monin paikoin epämiellyttäviä ja omituisia.
Onneksi painoksen lopussa oli Kirsi Kunnaksen jälkisanat, joissa hän kertoo suomentamistyössä tehdyistä valinnoista. Carroll ammensi aineksia lastenloruista ja satirisoi viktoriaanisia kasvatusihanteita. Runojen nonsense vaatii osaavaa kääntäjää, ja minä nautiskelin Kunnaksen kielipelistä. Tulipa oivalluskin: kertoessaan Jabberwocky-runon suomentamisesta Pekoraaliksi, Kunnas viittaa alkutekstin vorpal sword -miekkaan. Ping! Fables-sarjakuvassa esiintyvä vorpal sword on siis Carrollin kynästä lähtöisin. Kiva hoksata tällaisia, vaikka kai tällainen jollekin muulle on ollut yleistietoa jo aikoja sitten...
John Tennielin alkuperäiskuvitus on lumoavaa ja painos on muutenkin ulkoasultaan huoliteltu: jämäkät kannet, paksu paperi, tyylikäs taitto. Tätä kelpaa säilyttää omassa hyllyssä, tosin tuntuu siltä että joskus voisin kokeilla Liisan lukemista alkukielelläkin.
Liisojen lukeminen aiheutti samankaltaisia mietteitä kuin J.M. Barrien Peter Pan: miten ihmeessä näin sekopäisiä ja ahdistavia kirjoja pidetään lastenkulttuurin kivijalkoina? Ei mahda mitään, täytynee lueskella jotain fiksuja Liisa-analyysejä jos sellaisia sattuu kohdalle. Saa myös vinkata hyvistä kirjoista tai artikkeleista, jotka tähän tarkoitukseen sopivat.