Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Kansi: Vertigo.

Piipahdus Fennica Comicsilla takasi minulle jännittävän viikonlopun. The Unwrittenin uusin kokoomaosa Orpheus in the Underworld oli ilmestynyt. Saunan jälkeen olikin mahtavuutta avata merkkaripussi ja uppoutua sarjakuvaan! (Onneksi kirjablogiin voi kirjoittaa tällaisia tunnustuksia koska muut lukutoukat ymmärtävät tilanteen täysin.)

Faktan ja fiktion rajojen välillä painiskeleva sankarikolmikkomme Tom Taylor, Richie Savoy ja Lizzie Hexam hajaantui aiemmissa osissa. Onneksi kaikilla on kova halu päästä takaisin yhteen - se vaatii kuitenkin pääsyä tarinoiden maailmaan. Tomilla on onneksi kirjallista voimaa kuin lihaksi tulleella sanalla konsanaan ja niinpä hän päätyy Orfeuksen jalanjäljissä Haadekseen. Mutta hupskeikkaa, kuoleman valtakunnan hallitsijaksi onkin päätynyt eräs aiemmista osista tuttu jänis...

Maanpäälliset tapahtumat sijoittuvat Australiaan kuten seitsemännessäkin osassa. Lempinimellä Didge tunnettu poliisi joutuu selvittämään murhasarjaa, joka vaikuttaa zombien tekemältä. Richard on välillä epäillyn, välillä avustajan roolissa. Tomin perään päätynyt Danny Armitage näyttää joutuvan tärkeään osaan sarjan tulevaisuudessa...

En ole ihan varma, mitä tästä osasta pitäisi ajatella. Ainakin Orpheus in the Underworld oli todella viihdyttävä ja nappasi tiukasti otteeseensa. Viihdyttävyys ei sulje pois terävyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Välillä piti pinnistellä, että pysyisi kirjallisuus- ja kulttuuriviitteissä kärryillä. Tulipa lukuvinkkikin: Joan Lindseyn vuonna 1967 ilmestynyt australialaisromaani Picnic at Hanging Rock. Kirja tuntuu sopivan liiankin hyvin The Unwrittenin teemaan eli siihen miten kaunokirjallisuus vaikuttaa reaalielämään: romaani on herättänyt vuosikymmenien ajan melkoisia salaliittoteorioita ja monet uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka kirja on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Sydney Morning Heraldin jutusta Hanging out for a mystery.

Tapahtumat saivat välillä melkoisen psykedeelisiä kierroksia ja tämä jätti jälkeensä hieman hämmentyneen olon. Kuolleiden valtakunnasta löytyi melkoinen määrä Tomin vanhoja tuttuja. Kuolleiden hahmojen henkiinherättäminen on minusta aika plääh, mutta jos ollaan antiikin Haadeksessa niin kieltämättä kuolleiden jälleennäkeminen sopii kontekstiin. Sen sijaan en ihan pysty hahmottamaan ison kuvan kehittymistä - mutta ehkäpä sitä selvennetään ensi osassa tai ainakin sitä seuraavassa. Orpheus in the Underworld kun päättyy lupaavaan cliffhangeriin - The Unwrittenin ja Fablesin maailmat törmäävät. Sitä odotellessa voin onneksi lukea tämän osan toiseen ja kenties kolmanteenkin kertaan, sen se ansaitsee.

Jos joku ei ole koskaan kuullutkaan The Unwrittenistä, niin näistä höpinöistäni ei varmaan kovin hyvää kuvaa sarjasta saakaan. Kannattaa kurkata bloggaukseni ykkös- ja kakkososasta, niin pääsee tähän loistosarjaan paremmin kärryille.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden olen meinannut lukea jo parinakin jouluna, mutta kun en viimekään jouluna saanut aikaiseksi, päätin tähdätä lukemisen pääsiäiseksi. Sinänsä pääsiäinen sopikin joulua paremmin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäisen ja helluntain väliin. Eikä minkä tahansa pääsiäisen, vaan sen, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin.

 

Muutama vuosi sitten lukemani Ihmiskunnan viholliset on Valtakunnan salaisuuden itsenäinen jatko-osa.  Valtakunnan salaisuuden päähenkilö Markus Mezentius Manilianus oli lyhyesti mukana Ihmiskunnan vihollisissa, siinä päähenkilönä oli Minutus Lausus Manilianus. Huomasin tosin, että minun pitäisi kerrata Ihmiskunnan viholliset Markuksen mukanaolon osalta, onneksi blogimerkintöjen kautta pystyi hieman palauttamaan mieleen kirjojen yhtymäkohtia. Hieman yllätyin, kun Minutus-poikaan ei päästy Valtakunnan salaisuudessa lainkaan. Mutta toisaalta, tiivis aikajänne on usein kirjan etu. Tässä tiiliskivessä Waltari ei polveile, tosin Markus kirjeissään välillä käsittelee menneitä tapahtumia.

Valtakunnan salaisuuden rinnalla suosittelen lämpimästi lukemaan neljä evankeliumia Uudesta testamentista, ainakin jos evankeliumien tapahtumat eivät kovin hyvin muistissa ole. Eipä minullakaan ihan tuoreita muistijälkiä evankeliumeista ole, mutta entisenä seurakuntanuorena ja Raamattuvisa-voittajana olen kyllä lukenut Uuden testamentin niin monta kertaa, että hyvin selvisin Valtakunnan salaisuuden tiheästä viittaustahdista. Sen sijaan heräsi mielenkiinto lukea apokryfiset evankeliumit - ja yllätyin, kun Wikipedia listasi niitä läjäpäin, olisin ulkomuistista osannut nimetä vain Marian evankeliumin ja Tuomaan evankeliumin.

Monissa muissa Waltarin historiallisissa romaaneissa on paljon toimintaa, mutta Valtakunnan salaisuus on ulkoisten tapahtumien tasolla melko vähäeleinen. Markus matkustaa Jerusalemiin, osuu näkemään ristiinnaulitsemisen, vakuuttuu Jeesuksesta niin paljon että lähtee etsimään hänet tunteneita ihmisiä. Hän puhuu Pontius Pilatuksen, Simon Kyreneläisen, Pietarin, Johanneksen, Lasaruksen, Maria Magdaleenan ja monen muun kanssa... Kirjan loppupuolella oleva kilpa-ajokohtaus oikein herätti huomion kiihkeällä toiminnallaan, niin paljon muu kirja tapahtuu puheen ja ajatusten tasolla.

Mutta ei kirja missään tapauksessa ollut tylsä. Waltarin upea teksti kantaa: elävä historiallisen miljöön kuvaus, lyyrinen kielenkäyttö, kaunista kieltä jossa on jo viehättävää ajan patinaa... Ja raamatullisten kielikuvien käyttö osuu todella kohdalleen, kun Raamatun maisemissa liikutaan.

 

Veikkaan kuitenkin, että lukemiseen tarvitaan jonkinlainen kiinnostus kristinuskoa kohtaan - siis myös ateistin kiinnostus käy mainiosti, varmasti moni ateisti voi saada tästä monenlaista pureskeltavaa. Waltari kertoo samoista tapahtumista kuin evankeliumeissa, mutta hän löytää moneen henkilöhahmoon ja tapahtumaan omanlaisensa näkökulman. Vai onkohan omanlainen kuitenkaan sopiva sana - ovathan kirjailijat eri aikoina ja eri kielillä kirjoittaneet hirmuisen määrän fiktiota, jossa tarkastellaan Jeesuksen elämää. Englanninkielisen Wikipedian listalla pääsee alkuun. Suomalaisesta fiktiosta tulee mieleen ainakin Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen ja Veikko Huovisen novelli Silakkalaatikkoa Jeesukselle. Tuorein tapaus taitaa olla Mike Pohjolan Ihmisen poika, jota on blogeissakin luettu paljon.

Pontius Pilatus käsienpesuineen tuntuu kiehtovan modernia mieltä, olihan hän näkyvässä roolissa myös Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Pilatuksen lisäksi muutama muukin Jerusalemin reaalipoliitikko saa äänensä kuuluviin Valtakunnan salaisuudessa. He perustelevat, miksi Jeesuksen opit ovat yhteiskunnalle vaarallisia, horjuttavat vakiintuneita perusteita. Myös Markus joutuu itsekin miettimään, mitä kaikkea Jeesus seuraajiltaan vaatii. Hän pohtii ristiriitaisia, kohtuuttomiakin odotuksia. Jeesusta seuranneilla ihmisillä on erilaisia muistikuvia ja erilaisia näkemyksiä hänen opetuksistaan, eivätkä kaikki halua edes kertoa kokemuksistaan roomalaiselle Markukselle, koska hän ei ole juutalainen.

 

Pääsiäislukemiseksi tämä sopi siis varsin hyvin. Nyt minulla on Waltarin historiallisista romaaneista lukematta enää Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Onneksi Waltarin historialliset teokset sopivat erinomaisesti moneen kertaan luettaviksi.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Turms, kuolematon
Panu Rajala: Unio mystica

Haastattelussa Annabel Lyon

Tapasin Aleksanterin opettajan kirjoittajan Annabel Lyonin kirjamessulauantaina. Mukavan juttutuokion aikana kyselin kaikenlaista kirjaan liittyvää. 

Moderni kieli historiallisessa miljöössä

Aloitimme kirjan kielestä. Lyon sanoi ilahtuvansa aina, kun häneltä kysytään kirjan modernin kielenkäytön ja historiallisen miljöön suhteesta. Hän totesi myös että käännös on ollut onnistunut, jos kysyjä on lukenut Aleksanterin opettajan käännöksenä. Lyon kertoi halunneensa tuoda Aristoteleen aikalaisineen esille ihmisinä: ihmisen tunteet ja ajatukset ovat samanlaisia vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Lyon kertoi lukeneensa paljon Aristoteleen kirjoittamia etiikkaa käsitteleviä tekstejä ja tunnistaneensa niistä monia yhä ajankohtaisia kysymyksiä.

Kielenkäytössä mielenkiintoinen asia oli englannin kielen sivumaut historiallisissa romaaneissa. Lyon kertoi, että Pohjois-Amerikasta katsottuna brittienglantia ja amerikanenglantia käytetään tietyllä tavoin historiallisissa viihdetuotteissa. Hän mainitsi esimerkkinä Gladiaattori-elokuvan: englanninkielisten katsojien mielestä oli ”oikeampaa”, että hahmot puhuivat brittienglannin sävyillä amerikanenglannin sijaan. Brittienglanti antaa kuulemma historiallisesti uskottavan leiman. Lyonin mielestä brittienglanti antiikissa on anakronistista yhtä kaikki – niin kuin onkin – ja sanoi käyttäneensä tahallaan kirjassaan amerikanenglantia. ”Emme ole enää siirtokunta”, hän totesi.

Näitä mielikuvia hän oli hyödyntänyt panemalla ateenalaiset puhumaan brittienglantia ja makedonialaiset amerikanenglantia. Syyt ovat ilmeiset: britit mielletään sivistyneistöksi, amerikkalaiset brutaaleiksi junteiksi, näin kärjistettynä. Juttelimme suomennoksesta ja kerroin, että suomennoksessa käytetään yleiskieltä, ja koetin selittää että suomen kielen murteissa on niin vahva paikallisleima, että jos antiikin Kreikassa muka puhuttaisiin suomalaismurteella, se saattaisi antaa vähän liian voimakkaan säväyksen kirjan tunnelmaan.

Fakta-aukkoja

Kyselin myös Lyonin jättämistä aukoista. Kirjassa on tapahtumia, joille ei anneta yksiselitteistä selitystä. Lyon kertoi halunneensa kirjalleen vankat taustatiedot, joten Aleksanterin elämäkertatiedoissa hän turvautui tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimusten viimeinen lenkki ovat aina samat ensimmäiset antiikin aikana julkaistut Aleksanterin elämäkerrat, kuten Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta. Aleksanterin elämästä tiedetään enemmän kuin Aristoteleen. Hänestä on vähemmän elämäkertatietoja, mutta sen sijaan Aristoteleen omia kirjoituksia Lyon luki paljon. Lyon korosti, ettei valitettavasti itse osaa kreikkaa, joten hän on perehtynyt lähteisiin käännöksinä eikä alkuperäislähteinä.

Niinpä kirjan kerronnalliset aukot ovat paitsi kirjallinen ratkaisu, myös loogisesti linjassa historiantutkimuksen tietojen kanssa: aivan kaikkea Aleksanterin ja Aristoteleen elämästä ei tiedetä, ja tietyistä tapahtumista on vaihtoehtoisia tulkintoja myös historiankirjoituksessa.

Aristoteleen Runousoppi ja Aleksanterin opettaja

Kysyin Lyonilta miten hän suhteuttaisi Aristoteleen Runousopin opetukset omaan kirjaansa. Lyon kertoi halunneensa noudattaa Runousopin oppeja kirjan rakenteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hän rakensi kirjan aikajanasta yhtenäisen ja sijoitti sotakohtaukset ”näyttämön ulkopuolelle”.

Hauska yksityiskohta oli Lyonin kertomus kirjan loppupuolella olevista illallisista. Lyon halusi kirjoittaa kunnianosoituksen Platonille ja panna Aristoteleen keskustelemaan syvällisesti rakkaudesta samaan tapaan kuin Platon pidoissaan. Kustannustoimittajan mielestä ensimmäinen versio oli liian tylsä, joten Lyon ratkaisi tilanteen muuttamalla illalliskohtauksen ideaa. Makedonialaisvieraita ajatus muodollisesta keskustelusta vaivaannuttaa, joten Aristoteleen ajatus menee mönkään ja illallisilla keskitytään vapaamuotoisempiin huveihin.

Rinnat kuin omenat

Lukiessani Aleksanterin opettajaa eräs lause kiinnitti huomioni. ”Hän ei ole vihreä umpu kuin Pythias; hänen rintansa ovat raskasta taikinaa verrattuna Pythiaan omenoihin.” Mieleeni muistui Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku-kokoelma, johon on koottu antiikin runoja. Paulos Silentarios kirjoittaa näin:

”Sinun kurttuista pintaasi Filinna
enemmän rakastan
        kuin nuoruuden kaikkea mahlaa
Sinun veltonraskaita omenoitasi
käteni enemmän himoitsevat
        kuin tyttösen kiinteitä rintoja
    Sinun syksysi on
    heidän kevättään kauniimpi
    talvesi heidän
    kesäänsä lämpimämpi!”

Näytin runoa Lyonille ja kerroin mistä se kertoo, ja hän ilahtui runosta kovasti, mutta sanoi ettei tunne Paulos Silentariosta. Hän otti kyllä ylös Jalkapolun lähdetiedot voidakseen tutustua runoihin. Käytetyt alkutekstit ovat olleet Anthologia graeca I-VI, Griechisch-Deutsch, toim. Hermann Beckby, München 1957-58 ja The Greek Anthology I-IV, With an English Translation by W.R. Paton, Lontoo 1969. Lisäksi kokoelmassa on runoja, joita Saarikoski sai käännettäväkseen Armenian kansalliskirjastosta Jerevanista.

Saarikosken Kreikka-suomennoksista sai jutunjuurta senkin vuoksi, että Lyon kertoi saaneensa paljon lukijapalautetta kirjassa esiintyvistä alatyylisistä repliikeistä. Kerroin että kyllä Saarikoskikin runosuomennoksiinsa laittoi paljon alatyylisiä sanoja. Lyonin näkemys oli, että viktoriaanisen ajan brittitutkijat tekivät karhunpalveluksen antiikin kirjallisuudelle siivoamalla rumat sanat käännöksistä pois, mikä sai käännökset näyttämään alkutekstejä siveämmiltä.

Jatko-osassa naisen rooli

Lyon kertoi työstävänsä jatko-osaa, jonka pääosassa olisi Pikku Pythias, Aristoteleen tytär. Hän sanoi haluavansa tarkastella älykkään naisen elämää yhteiskunnassa, jossa naisen mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat paljon rajatummat kuin miehen. Osittain tämä teema näkyy hänen mukaansa jo Aleksanterin opettajassa sivuhahmojen kautta. Esimerkiksi Aleksanterin äiti, kuningatar Olympias, oli vihattu nainen, joka ei päässyt toteuttamaan lahjojaan, vaan turhautui ja kärsi.

Homoseksuaalisuus luonnollisena osana yhteiskuntaa

Kirjan homoseksuaalisuudesta kävimme mielenkiintoista keskustelua. Kerroin että Suomessa on jatkuvasti keskustelua homojen oikeuksista, joten siinä valossa oli varsin virkistävää lukea kirjaa, jonka yhteiskunnassa käytännössä kaikkiin miehiin suhtaudutaan biseksuaaleina. On ihan ok, että miehellä on suhteita toisiin miehiin, varsinkin kreikkalainen ”rakkauden kuningaslaji” eli vanhemman miehen suhde nuoreen poikaan oli esillä.

Lyon kertoi että aiheesta tulee välillä todella kiivasta lukijapalautetta. Jotkut miehet ovat lähestyneet hyvinkin aggressiivisesti ja kertoneet, että Aleksanteri Suuri ei voi olla homo. Lyonille on myös jyristy, että kreikkalaiset miehet eivät kerta kaikkiaan ole homoja! Huolimatta siitä, että sekä antiikin Kreikan tutkimuksessa että alkuperäiskirjallisuudessa homoseksuaalisuutta kuvataan osana arkea.

Vammainen veli Arrhidaios

Kerroin, että Aleksanterin veli Arrhidaios oli mielestäni sympaattisimpia sivuhenkilöitä koko kirjassa. Vammautunut Arrhidaios on suljettu syrjään hovin elämästä, mutta Aristoteles halusi kehittää hänen kykyjään. Lyon kertoi että Arrhidaioksen hahmoon vaikutti kovasti Lyonin oma perhetausta. Hänen veljellään on Downin syndrooma, joten hän on kasvanut lapsesta asti perheessä, jossa vanhemmat taistelevat vammaisen oikeuksien puolesta ja haluavat vammaiselle pojalleen hyvän elämän.

Aristoteleen teot lukijoiden tietoon

Erityisen vaikutuksen teki, kun Lyon kertoi opiskeluajoistaan, jolloin hän opiskeli mm. filosofiaa ja etiikkaa. Hän törmäsi aina uudelleen Aristoteleen ajatuksiin, joten alkusysäys kirjalle oli kiihkeä Aristoteles-fanitus. Lyon kertoi huomanneensa, ettei suuri yleisö tiedä Aristoteleesta kuin nimen, joten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka toisi Aristoteleen tiedettä ja saavutuksia tutuksi lukijoille. Tämä tavoite taisi jossain määrin toteutua ainakin minun kohdallani.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Kuva: Satu Kontinen / Avain.

Aleksanterin opettaja nousi lukulistalle, kun Avain-kustantamo tarjosi mahdollisuutta tavata viikonloppuna Avain-kirjailijoita, Annabel Lyonia ja Annelies Verbekeä. Valitsin Aleksanterin opettajan, koska arvelin antiikin Kreikan osuvan omaan makuuni paremmin kuin tarina kaloista. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa, marjis ja Lumiomena.

Aleksanterin opettajan nimihenkilö on Aristoteles. Aleksanteri itse on tuleva Aleksanteri Suuri, kirjan alussa vasta nuori makedonialaisprinssi. Aristoteleen Runousopin muistelen hämärästi lukeneeni joskus opiskeluaikoina, mutta enpä mene sanomaan siitä mittään kun muistikuvat näin hataria ovat. Joka tapauksessa monialatiedemies Aristoteles oli antiikin keskeisiä filosofeja ja hänen vaikutuksena länsimaiseen ajatteluun on kiistämätön.

Romaanina Aleksanterin opettaja on määrittelyjä pakeneva, ainakin minun määrittelyjäni. Alkuperäisestä antiikin Kreikan kirjallisuudesta olen lukenut draamaa, runoutta, kauan sitten Odysseia-eepoksenkin. Tosin olen tietenkin lukenut näitä suomeksi, tähän kaikki klassisen kreikan osaajat varmasti sanovat että eihän niitä nyt suomeksi voi ymmärtää. Mika Waltarin historiallisten romaanien kautta olen nauttinut antiikin Kreikan tunnelmasta Waltarin luomana. "Historiallinen romaani" on sanapari, jonka alle mahtuu kaikennäköistä kirjallisuutta, turhan usein sillä tarkoitetaan anakronismeja pursuavaa huttua, jossa historiallista miljöötä tarvitaan vain kuorrutukseksi. Tällainen mukahistoriallinen höpöromaani Aleksanterin opettaja ei missään nimessä ole.

En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta tämä käsite nousi lukiessa aika ajoin mieleen. Jos sanon että tämä kirja on moderni romaani historiallisissa kehyksissä, osun silloinkin vähän maalista huti, sillä Lyonille kirjan historiallinen miljöö ei ole kehys. Miljöö on elävää, hengittävää, kyseenalaistamatonta ja selittelemätöntä. Lyon ei osoittele sormella valitsemansa ympäristön merkillisyyksiä, vaan kirjoittaa kirjaansa miljöön sisältä käsin. Hänen kuvaamassaan yhteiskunnassa esimerkiksi orjuus ja lapsiprostituutio ovat normaali osa arkea. Sen sijaan romaanin dialogi ja Aristoteleen minämuotoinen kerronta ovat ehdottoman moderneja. Tätä vielä korostaa se, että kirja on käännetty englannista. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee kelpo työtä, ei tarvitse kiemurrella tuskasta kuten vaikka Valtaistuinpelin anglismeja lukiessani.  Vaikka dialogista Kankaanpääkään ei selviä ihan puhtain paperein - minun makuuni sinä-sanaa toistellaan taas liikaa... No, kokonaisuudessaan käännös oli onneksi hyvää suomea.

Älyllistä stimulaatiota Aleksanterin opettaja kyllä tarjosi. Lyon kuvaa Aristotelestä heikkouksineen päivineen. Minulle Lyon onnistui välittämään mielikuvan miehestä, jonka aivot käyvät välillä ylikierroksilla, mutta enimmäkseen Aristoteles onnistuu sulautumaan suht koht hyvin muiden joukkoon. Hän nyt vain sattuu olemaan uteliaampi, tiedonhaluisempi, analyyttisempi ja opinhaluisempi kuin moni muu. Tätä asennetta Aristoteles haluaa nuorelle prinssioppilaalleenkin välittää.

Kirjassa oli paljon kiinnostavia seikkoja, joita valotettiin vain osittain. Lukijan tehtäväksi jäi täyttää aukkokohtia ja esittää valistuneita arvauksia, mistä jokin asia johtui. Tämäkin oli sitä älyllistä stimulaatiota. Sen sijaan tunnetasolla kirja oli melkoisen kylmäverinen. Varmaan tarkoituksellisesti - monissa elämän käännekohdissa, jotka jossakin toisessa saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja, keskittyy Aristoteles pohtimaan jotakin yksityiskohtaa, joka saattaa edistää hänen tieteellisiä tutkimuksiaan.

Ehdin melko pitkään lukea kirjaa etsien jotain juonellista kulmakiveä ja melkein jo ajattelin että kai tämä sitten painottuu vain kuvailuun, mutta kirjan loppu palkitsi. Sieltä löysin sellaisia asioita, jotka loksauttivat monta asiaa alkukirjassa kohdalleen - vai mahdoinko loksautella nekin omien arveluitteni varassa, tyhjien aukkojen päälle rakentamieni selitysten varaan?

Klassisesta kreikkalaisesta kirjallisuudesta löytää paljon suurta draamaa ja tunnekuohuja, mutta Aleksanterin opettajan modernius näkyi siinäkin, että laajoja maailmanselityksiä ei annettu, vaan kirja eteni vahvasti arkipäivän kokemusten tasossa. Kirja ei kuitenkaan maistunut anakronistiselta. Vaikka fiktion ei tarvitse olla faktaa, kuten Kirjainten virrassakin todettiin, niin kirjan pitää olla omassa maailmankaikkeudessaan uskottava. Sitä Aleksanterin opettaja on.

En siis osaa ihan varmaksi sanoa edes sitä, tykkäsinkö kirjasta ja jos, niin kuinka paljon, mutta ainakin tästä sai pureskeltavaa. Ja toivottavasti hyviä kysymyksiä ja keskustelunavauksia Annabel Lyonin haastattelua varten. :) Lukupariksi tämän kirjan rinnalle kannattaisi ottaa Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku, johon on koottu antiikin Kreikan runoja. Kokoelmasta löytyy runsaasti poikarakkauden kuvauksia, ja niitä piisaa Aleksanterin opettajassakin.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles 
Sapfo: Iltatähti, häälaulu
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Mika Waltari: Turms, kuolematon

Turms, kuolemattoman uusintalukeminen on ollut mielessä jo pitkään, blogissakin mainintoja Turmsista on tainnut vilahdella parin vuoden ajan. Sysäys Turmsin suuntaan taisi olla Heikki Sauren kirja Matka yli ymmärryksen. Turms, kuolematonta sanotaan Waltarin kirjasta mystisimmäksi, ja kylläpä tässä mystiikkaa riittikin.

Ensimmäisestä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa. Olen saanut hienon, etruskitaiteella kuvitetun painoksen lahjaksi äidiltäni. Muistikuvieni mukaan tämä oli Sinuhea kevyempi kirja, "seksiseikkailuja Välimerellä" -tyyliin. Tämä lukukerta oli toisenlainen kokemus. Turms on Sinuhea episodimaisempi ja henkilöhahmot ovat kärjistetympiä, mutta tarinankulku nojaa vahvasti Turmsin mystisiin kokemuksiin. Vaikka seikkailut tapahtuvat maan päällä, niillä on korkeampi tarkoitus. Maalliseen mammonaan tai valtaan Turms ei sitoudu.

Matka yli ymmärryksen -kirjassa kuvattiin ruumiista irtautumista, transsia, henkiparannusta, henkien kohtaamista ja enteitä, ja juuri näitä asioita Turms, kuolematon vilisee. Rinnakkaislukemisena minulla oli Waltari-elämäkerta Unio Mystica, jonka Turmsia koskevat jaksot luin suurella mielenkiinnolla. Aikalaiskriitikoilla oli vähän vaikeuksia suhtautua Turmsin pursuavaan mystiikkaan. Sen sijaan kirja poiki Italian parapsykologiselta seuralta kutsun: seura olisi halunnut Waltarin koehenkilöksi jälleensyntymistä käsittelevään tutkimukseen, koska seuran mielestä Waltarilla oli ilmeisiä taipumuksia jälleensyntymiseen. Waltari kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Mika Waltarin muistolaatta. Tunturikatu 13, Helsinki.

Päähenkilö Turmsia kuvataan kirjan aloitusluvussa etruskien pyhänä miehenä, lukumona. Välittömästi alun jälkeen siirrytään kuitenkin Turmsin nuoruuteen, ja kestää hyvin pitkään ennen kuin tarinan ympyrä kiertyy kiinni.

Tunturikatu 13:n pääovi.

Nuori Turms on joutunut salaman iskemäksi ja menettänyt muistinsa. Kreikassa hän tutustuu sotataitoiseen Dorieukseen ja nuoret miehet päätyvät meriseikkailuihin. Kapteeni, Fokaian Dionysios on ovela ja onnekas mies, ja monien vaiheiden myötä laiva päätyy Sisilian saarelle, jonne jäädäänkin pitkäksi aikaa. Täällä Turms rakastuu papitar Arsinoeen, Dorieus alkaa havitella omaa kuningaskuntaa ja kolmikkoa täydentävä lääkäri Mikon nautiskelee leppoisasti viinistä ja hyvästä ruoasta.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa. Parisuhdeoppaina Waltarin kirjoja on turha lukea. Onnetonta rakkautta, jaloa kärsimystä tai lihallisia viettelyitä näistä kyllä löytyy.

Muistan ihmetelleeni Arsinoen persoonallista nimeä, mutta Wikipediasta selviää, että aika yleinen mytologinen ja historiallinen nimi tämä on. Ja jos Arsinoe on kärjistetty, aika pitkälle vietyjä muidenkin keskeisten hahmojen ominaisuudet ovat. Dorieus on sotilaana lähes supersankari ja Dionysios ylittää Odysseuksenkin onnekkaana merenkävijänä. Turms taas kokee itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa, mutta yliluonnolliset enteet ja ilmestykset johdattavat häntä vähä vähältä eteenpäin.

Mika ja Marjatta Waltarin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Kirjan loppupuolella päästään taas etruskien pariin. Kiehtovat, salaperäiset etruskit kuvataan sivistyneenä, mystiikkaan uskovana rauhantahtoisena kansana. Enteet etruskien tulevaisuudesta ovat Turmsin aikana jo huonot. Pohjoisessa keltit puskevat etruskeja etelään, etelässä taas pieni mutta väkivaltaa kuhiseva Rooman kaupunki uhittelee naapureilleen. Maailmanpolitiikassa valta-asemiaan mittelevät riitaisat kreikkalaiset, Persian suurkuningas ja foinikialaiset, joiden valta ulottuu kauas läntiselle Välimerelle Kartagon kaupunkivaltion ansiosta. Aikakausien välisen rajan tunne muistutti Johannes Angeloksesta.

Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulan polku, joka vie Waltarin haudalle.

Tällaiselle historiallisia romaaneita rakastavalle lukijalle Waltarin kirja oli jälleen kerran oikea aikamatka. Aivan uskomattoman taustatyön Waltari on tätäkin kirjaa varten tehnyt. Kuohuva maailmanpolitiikka ja Välimeren keinuvat aallot auringonlaskun viininpunassa tuntuvat yhtä eläviltä. Waltarille leimallinen elämän kauneus huokuu kirjasta. Tuttuun tapaan myös viitteitä Raamatun teksteihin ja tapahtumiin löytyy.

Tosin tässä painoksessa oli oudon monta painovirhettä ja lisäksi tekstistä tuli tunne, että kaikilta osin teksti ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin vaikka Sinuhessa. Waltarin polveileva ja runsas tyyli johtaa helposti pieneen sekavuuteen, mikäli lauserakenne tai sanajärjestys yhtään lipsuu. Kirjan upea kuvitus kuitenkin täydensi lukukokemusta hienosti. Valokuvissa on etruskien hautamaalauksia ja patsaita. Kiehtovaa. Kuvatoimituksessa mukana ollut Jorma Kaimio on ollut mukana myös kirjoittamassa Etruskit-tietokirjaa, josta tosin taitaa olla painos loppu, kirjastoista löytynee. Amazonista etruskiaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti, vaikkapa Etruscan Life and Afterlife -niminen teos.

Waltarin suurista historiallisista romaaneista minulla on lukematta vielä kolme: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja Valtakunnan salaisuus. Kunhan sopiva hetki tulee, uppoudun niihin.

Verrattuna edelliseen lukemaani kirjaan eli Kissatyttöön, voi taas vain todeta että sivumäärällä ja kirjan nopealukuisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Näennäisestä paksuudestaan huolimatta Kissatytön ahmaisi yhdessä illassa. Turms, kuolematon taas pakotti minut lukemaan hitaasti ja keskittyen. Eiköhän tänä vuonna tulee lisääkin tiiliskiviä luettua, vaikka se sitten välillä tarkoittaisi vähän hitaampaa bloggaustahtia. Pitkien kirjojen hyvä puoli on, että yhden kirjan maailmaan pääsee upottautumaan intensiivisemmin, kun lukeminen kestää kauan ja ehtii lukemisen välillä pohtia ja kypsytellä lukemaansa.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos

Sapfo: Iltatähti, häälaulu

Sapfon Iltatähti, häälaulu on päätynyt hyllyyni muistaakseni Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Keräilen laiskahkosti Saarikosken tiimoilta kirjoja. Pentti Saarikoski suomensi Sapfon runot alun perin vuonna 1969, tämä painos on vuodelta 1984 ja onpa näköjään vielä vuonna 1994 otettu uusi painos. Sen sijaan eräs toinen Saarikosken suomennoskokoelma antiikin runoista, Jalkapolku, on jäänyt yhteen painokseen, joka on ilmestynyt vuonna 1977. Sietäisihän tuostakin uusi painos ottaa, minulle ainakin kelpaisi.

600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt Sapfo on jäänyt maailmanhistoriaan, sillä naispuolisia homoseksuaaleja kutsutaan lesboiksi Sapfon kotisaaren, Lesboksen mukaan. Sapfo kirjoitti intohimoisia ja kiihkeitä runoja, jotka ovat säilyneet nykypäivään fragmentteina. Muistan että Sapfo on koulun äikänkirjoissa mainittu, mutta nykyään on helppo tutustua häneen enemmän vaikka Wikipedian avulla. Iltatähti, häälaulu on siinäkin mielessä miellyttävä maailmankirjallisuuden klassikko tutustuttavaksi, että se on fragmentaarisuuden vuoksi todella nopealukuinen.

Kansilehdessä mainitaan, että tärkeimmät käytetyt editiot, joita on suomennoksessa hyödynnetty, ovat D.L. Pagen editio vuodelta 1955 ja M. Treun editio vuodelta 1958. Enpä ole pätevä arvioimaan kirjallisuushistorian valossa näitä editioita mitenkään sen kummemmin, mutta sen osaan sanoa, että runofragmentit ovat todella nautittavaa luettavaa Saarikosken upean kielen tajun vuoksi. Hän kirjoittaa niin puhdasta, kaunista ja soljuvaa suomea, että oikein hyvää tekee. Ja vaikka fragmentit ovat välillä todella lyhyitä, vain 1-2 lauseen mittaisia, niin Sapfon niihin kirjoittamat kuohuvat tunteet välittyvät lukijalle hyvin. "Elämä lyhyt, taide pitkä", sanoo vanha sanonta, eikä siihen ole mitään lisättävää. Nämäkin runot on kirjoitettu noin 2600 vuotta sitten, ja hyvin niiden sanoma tehoaa edelleen.

"rakkauden

Kun katson sinua silmiin

sinä et ole Hermione

ja verrata sinua vaalea-

hiuksiseen Helenaan ei olisi oikein, kuolevaisten tapa"

Runoissa neidot tanssivat alttarilla kuun valossa, hääjuhlia vietetään, katseet kipinöivät ja rakkaus ja kaipaus ravistelevat. Voisi kuvitella, että Sinuhe egyptiläisen kreetalainen härkätanssija Minea olisi jotain samanlaista saanut kokea.

Kuolleiden kirjailijoiden tuotannon lukeminen on tietenkin kaikkea muuta kuin trendikästä näin suomalaisen kirjasyksyn ollessa "kuumimmillaan". Vaan tämän lukeminen muistutti minua taas siitä, mitä kirjallisuudelta kaipaan. Eräs tärkeimmistä asioista on hyvä ja kaunis suomen kieli. Se Saarikoskestakin on jäänyt jäljelle. Elinaikanaan hän oli melkoinen mediapersoona ja oman brändin rakentaja jo kauan ennen kuin Suomessa edes puhuttiin moisesta. Omakohtaisia muistoja minulla ei juuri ole, koska olen ollut 6-vuotias Saarikosken kuollessa, mutta onhan hänen saamansa näkyvyys käynyt elämäkertakuvauksista selväksi. Enää ei Saarikoskesta kohkata lööpeissä, mutta se on jäljellä, mikä kestää: vankkumattoman hieno ja upea suomen kielen käytön taito.

Nettiin on ilmestynyt jo jonkin verran kirjailijoiden omia blogeja, joten niistäpä pitäisi olla helppo saada tuntumaa uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Valitettavasti tilanne ei ole aina kovin ilahduttava. On hyviä kirjailijablogeja, parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen blogi. Jääskeläisellä on yleissivistystä, arvaamattomia ja kiinnostavia aihenostoja ja hän kirjoittaa hyvää, monipuolista ja kaunista suomea. Mutta pari hämmentävämpääkin tuttavuutta on tullut vastaan. Aiemminkin mainitsemani Henna Helmi Heinonen bloggaa usein, mutta mikäli hän tulevassa kirjassaan käyttää samanlaista kieltä kuin blogissaan, niin saattaa jäädä kirja lukematta. Hänen suomen kielensä on usein aika yksiulotteista ja töksähtävää, ja erityisen ärsyttävää on, että hän viljelee todella paljon englanninkielisiä fraaseja keskellä lauseita. Anne Tammelinin blogin taisin löytää juuri Heinosen blogin kautta . Häneltä julkaistaan vampyyrikirja e-kirjamuodossa ensi vuonna. Hänkin julkaisee blogijuttuja melko usein, mutta hän tekee hämmentävän paljon kirjoitusvirheitä. En minä ainakaan halua kirjoitusvirheiden täyttämiä romaaneja! Perusasioiden pitäisi edes olla kunnossa.

Lisäksi blogistaniassa on tullut vastaan joitakin kirjailijablogeja, joiden ansioksi laskettakoon että olen tajunnut, että tällaisiakin kirjailijoita on olemassa. Esimerkiksi Hulkko & Heiskanen on tällainen. Ei sielläkään mitään järisyttävän kiinnostavaa ensi näkemältä ollut, mutta ainakin nettimarkkinointi toimii siinä mielessä, että potentiaalinen lukija oppii tuntemaan kirjailijan nimen. Tosin näissä joissakin tapauksissa kirjailijan nettinäkyvyys voi kääntyä itseään vastaan, jos potentiaalinen lukija päättelee blogin kirjoitustyylistä, etteivät kirjailijan kirjat ole häntä varten.

Vaan hyvinpä nämä kuolleet kirjailijat minut tavoittavat, vaikkeivat blogeja pidäkään. Tosin Saarikoski kirjoitti paljon sellaista proosaa, joka tuntuu nykyään hyvinkin blogimaiselta. Muistan joskus kirjallisuustieteen pääsykoekirjoista lukeneeni intertekstuaalisuudesta, mikä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Gogolin kirjat ottavat mallia Veikko Huovisen kirjoista. (Tämä on todella yksinkertaistettu ja varmaan myös väärin muistettu esimerkki.) Muistan ärsyyntyneeni tästä, miten se muka olisi mahdollista jos Gogol syntyi sata vuotta ennen Huovista? Mutta nyt kun pohdin Saarikosken päiväkirjamaista proosatekstiä, niin tajuan tuon esimerkin paremmin. Saarikoskihan on kirjoittanut blogityyliin jo kauan ennen kuin koko ilmiötä on ollut olemassa! Esimerkiksi Euroopan reunalla alkaa näin:

"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot on saanut nimensä siitä että minä kerran Pariisissa tapasin naisen, jonka nimi oli Brigitte Bardot, ja minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta hän ei tehnyt sitä. Tämä kissa tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syystä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän ihmisten toiveet koskaan toteudu, tai toteutuvat tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."

Tämähän olisi hyvinkin kiinnostava blogiteksti. Jos edustaisin sitä tahoa, joka omistaa Saarikosken tekstien julkaisuoikeudet, tekisin näin: perustaisin Saarikosken nimissä blogin ja alkaisin julkaista näitä tämäntapaisia tekstejä häneltä netissä. (Tietysti vain, jos omaiset hyväksyisivät tämän ja antaisivat luvan.) Olisi helppo hankkia markkinointinäkyvyyttä ja myydä uusintapainoksia. Kuolleet kirjailijat ovat kai kustantamoille muutenkin kätevämpiä kuin elävät, nehän eivät voi esimerkiksi vaihtaa kustantamoa, paitsi sitten kun tekijänoikeusaika raukeaa ja kuka tahansa voi julkaista kirjailijan tekstejä. Arvon kustantajat, tämä markkinointi-idea on vapaasti käytettävissänne.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie

Olen blogissa kertonut, että ostan kirjoja kirjakaupasta vain harvakseltaan. Hankin lukemani kirjat kirjastosta, lisäksi teen paljon täsmäostoksia Antikka.netistä, Huuto.netistä ja haen kirjoja divareista, usein vaihtokauppana viemällä sinne omia ylimääräkirjojani. Joskus ostan uusia kirjoja nettikirjakaupoista, usein siitä syystä että ostos pitää muistaa tehdä nopeasti, jolloin tilauksen voi tehdä vaikka aamulla tai myöhään illalla, ilman harhailureissua kirjakauppaan. Olen tehnyt linjapäätöksen, että minun kotini ei tule pursuamaan kirjoja niin, ettei sekaan mahdu mitään muuta. Arvostan silti pientä kirjakokoelmaani ja vaalin sitä innokkaasti. Mutta omaan hyllyyn haluan vain minulle tärkeimmät kirjat - osittain noista tilakysymyksistä johtuen, osittain siitä että tärkeimpiin kirjoihin on vahva tunneside, ja siksi haluan omistaa ne. Tässä pieni näyte sarjakuvahyllystäni - kuvassa näkyy monia blogista tuttuja teoksia:

Harvahko ostotahtini johtuu osittain kirjakauppa-alan luonteesta: tuntuu, kuin joidenkin kirjakauppojen esillepano on rakennettu sillä oletuksella, että ihmiset ovat tyhmiä ja heille pitää tuputtaa jotain todella helppoa luettavaa, tai ehkä katselukirja riittää. Alalla on kaikenlaisia ilmiöitä, eräs parahdus löytyy Bundologista. Mutta yksi kirjakauppa on, johon menen mielelläni piipahtamaan, katselemaan, plarailemaan ja huomaanpa usein päätyväni kassan kautta kotiin. Kyseessä on Helsingin keskustan Akateeminen kirjakauppa (jolla on muuten helketin rumat nettisivut). Siellä on runsas ja kirjojen ystävää ilahduttava valikoima, hyvä sisustus, mm. tuoleja, joihin voi istuskella tutkimaan kirja-aarteita, ja kaikenlaista yllättävää. Erinomainen valikoima englanninkielisiä hömppäpokkareita, kuten suosikkiani Marian Keyesiä. Sarjakuvavalikoima on erinomainen. Viime aikoina olen ilahduttanut itseäni hankkimalla joitakin kovakantisia, ranskankielisiä Asterixeja omaan hyllyyn. Kai näitä saisi Amazonistakin, mutta Akateemisessa paikan päällä ostaminen toimii: valikoiman näkee, sitä voi hipelöidä, ja kas kummaa, sitten onkin jo kassalla.

Asterixit ovat minun ja ties kuinka monen muun suomalaisen kirjallista sielunmaisemaa. Kun olin lapsi, isä luki näitä meille ääneen, ja kun opin lukemaan, luin kaikki albumit miljoonaan kertaan. Aikuisena olen nautiskellut Asterixin parhaista: sarjan keskivaiheilla on jakso, jolloin Uderzon piirrosjälki oli kypsynyt hienostuneen nautittavaksi ja Goscinnyn käsikirjoitukset olivat aivan ykköslaatua. Arvostettu käsikirjoittaja Goscinny kuoli vuonna 1977, ja sen jälkeen ilmestyneet Asterixit ovat olleet Uderzon yksin tekemiä, mikä valitettavasti varsinkin viime vuosina on näkynyt laadussa. Uusimpia Asterixia en ole lukenutkaan, enkä aiokaan. Luen ilolla näitä vanhoja sen sijaan.

Olen lukenut lukiossa lyhyen ranskan, ja kielen osaaminen on rapistunut sitä mukaa, mitä enemmän aikaa lukiosta on kulunut, sillä vaikka englannin kieltä tulee käytettyä jatkuvasti, ranskan kieltä tarvitsee harvemmin. Sen vuoksi tällaisten tuttujen, ranskankielisten sarjakuvien lukeminen on täydellistä kieliharjoitusta. Koska Asterixien juonet muistaa ulkoa, on helppo arvata ja päätellä oudompienkin sanojen merkitys. Lisäksi sarjakuvissa repliikit ovat lyhyehköjä. Niinpä lukiessa onkin helppo oppia, että un menhir tarkoittaa hiidenkiveä ja un sanglier villisikaa. Lisäksi ranskankielisessä lukemisessa oli se ilo, että nyt tarina piti lukea hitaasti ja keskittyneesti. Suomenkielisen Asterixin ahmaisee hetkessä, mutta ranskankielistä seikkailua luin pätkissä ja kauan. Ihanaa!

Obélix et compagnie, suomennettuna nimeltään Obelix ja kumpp. on mainio tarina, johon sisältyy pikakertaus kapitalismin lainalaisuuksista ja inflaatiosta. Erittäin ajankohtainen teos tänäkin päivänä! Asterixin perusjuoneenhan kuuluu, että Rooman valtakunta haluaisi liittää pienen gallialaiskylän osaksi valtakuntaansa. Mutta koska kyläläisillä on yli-inhimilliset voimat antavaa taikajuomaa, he voittavat roomalaiset kerta toisensa jälkeen.

Tässä tarinassa Julius Caesar päättää nitistää gallialaiset rahan mahdilla. Hän lähettää kylän liepeille lipevän nuoren roomalaisen, joka imartelee Obelixia tämän valmistamista hiidenkivistä. Obelix alkaa myydä hiidenkiviä roomalaisille ja kylään alkaa virrata rahaa. Mutta ei gallialaisten yhteishenki tähän sorru. Kylä pistää pystyyn niin massiivisen hiidenkivituotannon, että Rooman valtion kassa hupenee hiidenkiviostoksiin kokonaan, valtakunta ajautuu talouskriisiin ja sestertius pitää devalvoida. Perinteistä villisikajuhlaa vietetään viimeisessä ruudussa taas innokkaasti.

Vielä kirjojen ostosta. Tähän asti olen ollut iloinen ja ylpeä lukuharrastaja ja kirjojen ystävä. Mutta eräässä ensi kevään esikoiskirjailijan blogissa käyty keskustelu pisti minut todella hämilleni. HeHeHe käynnisti keskustelun lainauskorvauksista, ja keskustelu ajautui sellaisille raiteille, että siellä mietittiin jo sitä, pitäisikö kirjailijoiden estää kirjojensa myynti kirjastoille, että ihmiset eivät pääsisi kirjoja ilmaiseksi lukemaan. Olen luullut olevani aktiivinen kirjaharrastaja, mutta nyt olenkin näköjään riistäjä, joka vie leivän kirjailijoiden suusta, koska käytän kirjastoa. Tämä on ehkä pahan mielen aiheuttamaa ylitulkintaa, mutta tällainen olo tuosta keskustelun sävystä tuli. Vertasin keskustelussa ehkä hieman aiheettomasti bloggaajaa Johanna Tukiaiseen, jonka blogia lueskelen myös aika ajoin. Viihdyn sielläkin hyvin, tosin epäilemättä eri syistä, mitä kirjoittaja on aikonut.

Aiheeseen on otettu kantaa muissakin blogeissa. Minun ajatuksiani kaikkein lähimmäksi osui Pasi Ilmari Jääskeläinen erinomaisessa kirjoituksessaan.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Arctic Nation
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Lähes 800-sivuinen Ihmiskunnan viholliset sai minut muistamaan, mikä nautinto hyvä historiallinen romaani onkaan. Keisari Neron aikakauden ympärille sijoittuva tarina vei minut antiikin Välimeren maisemiin: Antiokiaan, Roomaan, Kreikkaan, Jerusalemiin. Lisäksi kirjan alkupuolella on kiehtova jakso kelttiläisestä Britanniasta. Enpä muista monenkaan suomalaisen kirjailijan kuvanneen tätä miljöötä ja vielä uskottavasti.

Menen mielelläni siihen lankaan, että uskon todeksi kaiken, mitä kirjailija historiallisessa romaanissa minulle kertoo. Koska olen laiska, en jaksa ruveta etsimään mitään historiallisia tietoteoksia ja pähkäilemään, olikohan se nyt oikeasti näin vai noin. Waltari osaa kuvata historiaa uskottavasti ja samaistuttavasti, joten poimin mielelläni tiedonmurusia tästäkin romaanista. Jos päähäni jää jotain tietoja, jotka ovat vääriä, niin sittenpähän opin oikean tiedon kun jostakin toisesta asiayhteydestä semmoinen vastaan osuu. Fiktiosta opittu historia avitti minulle hyvät koenumerot jo peruskoulussa ja lukiossa, ja myös yliopiston historiantenttien sujumisesta kuuluu iso kiitos kirjoille. Vaikka siellä historian luennoilla opetettiinkiin, ettei ikinä, missään ja milloinkaan voi oppia historiallisia totuuksia kaunokirjallisuudesta, kun ei niitä oikeastaan voi oppia edes historiallisesta tietokirjallisuudesta. Historiaa voi oppia vain alkuperäislähteistä, niin!

Mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta mennä kaivelemaan raunioita Välimerelle enkä osaisi löydöksiäni tulkita, vaikka kaivelisinkin, nautin Waltarin kuvaamista tapauksista. Jotenkin on mennyt minulta ohi, että Rooman valtakunnalla oli aktiivisia kauppasuhteita Intiaan asti. Ja vaikka Raamatun tapahtumat ovat tuttuja, en ollut tajunnutkaan etteivät juutalaiset ajanlaskun alussa enää olleet mikään pieni mitätön paimentolaiskansa, vaan näkyvä vähemmistö Rooman valtakunnassa. Juutalaiskortteleita oli kaikissa menestyvissä kaupungeissa ja juutalaiset tunnettiin ahkerina ja menestyvinä kauppiaina ja käsityöläisinä. Mielenkiintoista oli myös, että jo antiikin aikaan harrastettiin antiikin keräilyä. Kirjan päähenkilö Minutus Lausus Manilianus kerää kreikkalaisia patsaita ja etruskien muinaismuistoja, vaikka nämä ovat vaikeasti hankittavissa roomalaisten ryöstelyn ja keräilyinnon vuoksi.

Kirjan raskaahko nimi viittaa suoraan kristittyihin, jotka Nero kerran puheessaan mainitsee ihmiskunnan vihollisiksi. Kirjalle leimallista on tietynlainen kaksoiskirjanpito: Minutus kertoo asiat siten, että pinnalta välittyy yksi totuus, rivien välistä toinen, jota lukija saa arvailla vihjeiden perusteella. Ihmiskunnan vihollisina näyttäytyy enemminkin Rooman ylhäisö. Kirja on tutkielma vallasta. Nero, lapsena tunnettu vielä nimellä Lucius Domitius, on miellyttävä ja reipas nuorukainen, mutta saatuaan keisarin aseman liian nuorena hän turmeltuu arvaamattomaksi diktaattoriksi. Senaatin jäsenet ja ylhäiset suvut kamppailevat vallasta ja juonittelevat armotta. Myrkkyjä keitellään ja veri virtaa, kun armeliain kohtalo tappion edessä on se, että saa aukaista valtimonsa omakätisesti vuotamaan kuiviin.

Minutus on kokonaan toisenluonteinen päähenkilö kuin Sinuhe. Sinuhehan on melko tyypillinen Waltarin hahmo: traaginen ja angstinen murehtija, jolle elämä on turhuutta ja kärsimystä. Näin kevyesti kärjistäen... Minutus muistelee elämänsä vaiheet nuoruudesta vanhuuteen, ja varsinkin nuorena hän näyttäytyy varsin epärunollisena hahmona: käytännönläheisenä, sotilaallisesti suuntautuneena toimijana. Minutuksen eteen Waltari ei myöskään johdata tuhoa ja turmelusta manaavaa viettelijätärtä, jonkalaiseen hänen kirjalliset hahmonsa hyvin usein lankeavat. Runsaasti naisia Minutus kyllä pitkän elämänsä aikana kohtaa, mutta näitä yhdistää se, että he kaikki vievät Minutusta kuin pässiä narussa, tämän itsensä sitä tajuamatta. Tässäkin kerronnan kaksitasoisuus näyttäytyy. Muualla se näkyy esimerkiksi kohdissa, joissa Minutus kuvaa keisari Neron viehätystä julkisiin soitto- ja lauluesityksiin, Neron pitäessä itseään maanpiirin parhaana laulajana. Minutus toteaa, ettei voi aiheeseen ottaa kantaa epämusikaalisuutensa vuoksi.

Naishahmot ovat varsin kiinnostavia: brittiläinen jäniksen papitar Lugunda, keisari Claudiuksen tulisieluinen äpärätytär Claudia, kristityksi kääntynyt vanha ateenalainen hetaira Damaris, roomalainen ylhäisönainen Antonia... Suhteet loppuvat tavalla tai toisella, jäljelle jää Julius-poika, jolle Minutus muistelmansa osoittaa. Suhteessa toistuu osittain myös Minutuksen ja hänen oman isänsä suhde: Markus Mezentius Manilianus on varsinkin kirjan alkuvaiheessa näkyvä hahmo. Hänen nuoruuteensa pääsisi tutustumaan romaanissa Valtakunnan salaisuus.

Vallan turmelevuuden lisäksi kirjan toinen, kevyempi pohjavire on usko. Aiheen kuvaus tiivistyy Markus Manilianuksen toteamukseen, jossa olen kuulevinani Waltarin oman vakaumuksen: "Uskon lahja on käsittämätön. Minulle on sitä annettu vain puoliksi, niin että aina olen epävarma ja onneton ihminen."

Waltari kuvaa monia Uuden testamentin tapahtumia omasta näkökulmastaan. Kirjan sivuilta löytyy Paulus, joka perustaa monia seurakuntia Välimeren rannoille. Hänen kannattajansa pitävät häntä vakuuttavampana kuin vanhaa kalastaja Keefasta, joka kielitaidottomana päätyy Roomaan kertoakseen omin silmin seuraamansa Jeesus nasaretilaisen elämästä. Kintereillä hääräävät muun muassa lääkäri Luukas ja tullimies Markus kokoillen muistiinpanoja Jeesuksen elämästä. Kuhisevasta, kosmopoliittisesta Roomasta löytyy tällekin uskolle uusia kannattajia, tosin Minutus elämänsä ehtoopuolelle ennustelee kristittyjen liikehdinnän hajoavan sisäisiin eripuraisuuksiin ja jäävän uusien, kiinnostavampien uskontojen jalkoihin. Hyvin kirjassa kuvataankin hurskaiden keskinäisiä riitoja: juutalaiset inhoavat kristittyjä ja vielä enemmän kristityiksi kääntyneitä juutalaisia. Nämä puolestaan eivät ole aina varmoja, voivatko muutkin kuin juutalaiset edes ryhtyä kristityiksi. Karismaattiset johtajat vetävät puoleensa omia kannattajiaan, jotka ryhtyvät kamppailemaan muiden suuntausten edustajia vastaan. Minutus seuraa tätä kaikkea tarkkaillen ja kiinnostuneena, kokematta itse kuitenkaan ylimaallisia uskon kokemuksia. Taustalla Rooman oma, vanha monijumalainen uskonto näyttää taantuneen rituaaleiksi samalla lailla kuin tapakristittyjen Suomessa nykyään: kalenterin määräämät juhlat suoritetaan, mutta aitoa uskoa vanhoihin jumaliin tuntuu löytyvän vain kovin harvalta.

Olisipa mukava lukea jostain, miten Waltarin kuvaamat seksuaalisuuden ilmiöt menivät Suomessa läpi kirjan julkaisuajankohtana. Onko selitys siinä, että näin paksuja tiiliskiviä ei tiukoinkaan sensori jaksa kahlata läpi ilman aitoa kirjallista kipinää? Rooman valtakunnan tapojen puitteissa kun kirjan sivuilla esiintyy homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja jopa transseksuaali. Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1964, ja voisin kuvitella että muussa kuin historiallisen romaanin kontekstissa tämmöiset asiat eivät niin vain olisi romaanin sivuille päässeet. Ehkä Panu Rajala valaisee tätä asiaa syksyllä ilmestyvässä Waltari-elämäkerrassa, ellen sitä ennen satu bongaamaan jostakin lisätietoa.

Historiallisista romaaneista nautin erityisen paljon, koska olen kiinnostunut historiasta. Kiinnostus historiaan taas on syntynyt ja kehittynyt paljolti juuri historiallisten romaanien kautta. Oli ihanaa upottautua antiikin maailmaan. Antiikki on kiehtova, laaja ja monimuotoinen ajanjakso. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä kiinnostus opetella edes vähän latinaa. Joulun aikana jemmasinkin lainaksi äidin vanhan oppikirjan, Edvin Linkomiehen Latinan kieliopin. Koska Edvin ei jostain syystä ole aikanaan ymmärtänyt lukea esimerkkilauseitaan mp3-muotoon ja laittaa nettiin jakoon, jouduin etsimään ääntämisopastusta latinaan muualta. Jos joku muu haluaa käyttää aikaansa näin äärimmäisen käytännönläheiseen harrastukseen, tässä minun vinkkini. Greeklatinaudio-sivustolle on koottu mp3-nauhoituksia Uuden testamentin luvuista kreikaksi ja latinaksi. Itse aloitin Matteuksen evankeliumin luvusta 4, koska se on lyhyt ja juonenkäänteitä on helppo seurata: Jeesus keskustelee paholaisen kanssa erämaassa ja tämän jälkeen kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa. Tekstiä kannattaa seurata esimerkiksi tältä sivulta, jossa on vierekkäin sama teksti latinaksi ja englanniksi. En ole kauhean tunnollisesti ruvennut latinaa vielä pänttäämään, mutta osaan jo sanoa uskottavan kuuloisella aksentilla esimerkiksi "Non in pane solo vivet homo" (ei ihminen elä ainoastaan leivästä) ja "Quadraginta diebus et quadraginta noctibus"(neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä). Edvin Linkomiehen osaaminen tulee tarpeeseen siinä vaiheessa, kun pitää saada pikaopastus vaikka persoonapronomeihin tai verbien taivutuksiin.

Lopuksi vielä aivan aiheeseen liittymättä tämmöinen mielestäni virkistävä ja hauska videolinkki. Onhan tässä tietysti sellainen aihekytkös, että paini urheilumuotona periytyy antiikin ajoilta. Minusta tämä kyseinen esitys on varsin kannustava!

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria

Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Olen ihmetellyt Google Analyticsin puolella erästä käsittämätöntä hittiä blogissani. Kirjoitin Seitsemästä veljeksestä heinäkuun 12:na päivänä, ja erityisesti viime viikkoina se on ollut ylivoimaisesti luetuin sivu. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa jälkeen juttua on luettu tähän mennessä yhteensä 1 578 kertaa, keskimäärin 4 min 22 s ajan. Edellinen hitti, Jari Tervon Ohrana, on vielä kokonaismäärältään niukasti luetumpi. Se on julkaistu 3.11.2006, ja sitä on luettu yhteensä 1 653 kertaa keskimäärin 3 min 41 s ajan. Tällä menolla Seitsemän veljestä tulee pikapuoliin keulimaan Ohranan ohi, sillä viimeisen kuukauden tilastoissa Ohrana on vasta 16:nneksi luetuin sivu. (Taivutinkohan järjestysluvun oikein? Lunttasin kyllä googlesta, mutta sieltähän saattaa tulla minkälaisia neuvoja tahansa.) Olen pohdiskellut, ovatko suomalaiset tosiaan näin ilahduttavan kiinnostuneita Seitsemän veljeksen kaltaisesta klassikosta, mutta eiköhän tämäkin mene koululaisten piikkiin. Aika moni äidinkielenopettaja ilmeisesti edelleen vaatii, että Seitsemän veljestä pitää lukea. Siihen viittaavat myös lukuisat hakusanat tyyliin "seitsemän veljestä juoni lyhyesti", joilla blogiini on tultu.

Asiaan. Pentti Saarikosken tulkinta Euripideen Herakles-näytelmästä on alunperin äidin kirjahyllystä peräisin. Minun hyllyssäni se ehti odottaa lukuvuoroaan vuoden. Syy miksi tartuin siihen on se, että viime viikkoina on ollut sen verran kiirettä, ettei aina nukkumaan mennessä ole heti unikaan tullut. Luen aina ennen nukkumaanmenoa muutaman sivun kirjaa, se on tehokas rentouttaja ja mielen puhdistaja arjen askareista. Ja levoton olo vaatii järeät aseet. Superrentoutukseen sopii joku ns. "vaativa" kirja, joka antaa aivoille niin paljon ponnisteltavaa, että arkikiireet väistyvät nukahtamishetkellä taka-alalle. Herakles olikin tähän oiva valinta. Muutama sivu, ja jo tuli uni tehokkaasti.

Näiden ylistävien suositusten jälkeen muutama sananen itse kirjasta. Saarikoski on kirjoittanut kirjaan oivan esipuheen, jossa suomennoksen taustaa selvitetään. Näytelmä on suomennettu alkujaan Turun kaupunginteatterin esityksen tarpeisiin. Saarikoski kertoo, miten hän on oikonut mutkia mielensä mukaan, jättänyt osan tekstistä pois ja keksinyt välillä itse lisää. Suomennos ei noudata antiikin runomittaa, vaan on Saarikosken vapaamuotoista runoa. Tämähän käy sinänsä ilmi jo kirjan otsikoinnista, jossa Saarikosken nimi on luonnollisestikin ennen Euripidesta. ;)

Herakleen tarina on toki pääpiirteittäin tuttu, niin kuin se kai useimmille onkin. Antiikin Kreikan myyttinen voimamies, ihmisen ja Zeun poika, väkivahva kahdentoista uroteon tekijä. Sain itse huomaamattani jo lapsena tuhdin annoksen antiikin taruston tuntemusta, koska meillä kotona oli satukirjasarja, johon kuului ainakin Persialaisia satuja, Pohjoismaisia satuja, Andersenin satuja, Afrikkalaisia satuja ja Kreikkalaisia satuja. Kirjaston tietokantahausta tarkistin, että kyseessä on sarja nimeltä Maailman satuaarteita (Helsinki : Weilin + Göös, 1973 (pain. Tshekkoslovakiassa). Sarja on näköjään alunperin toimitettu Saksassa. Tykkäsin kovasti lukea satuja, ja tämän sarjan kirjat tuli luettua moneen otteeseen. Koska Kreikkalaisia satuja perustui antiikin Kreikan jumaltarustoon, tulivat siinä samalla jumalhierarkia ja tärkeimmät tarut tutuiksi huomaamatta. Odysseia-satuversion innoittamana luin jopa Pentti Saarikosken suomentaman Odysseian. Ajattelin muistaakseni että onpa kivaa kun tästä sadusta on pitempikin versio. Aika raskashan kirja oli, kun olin lukiessani 9-vuotias, mutta läpihän se tuli luettua. Eipä ole tullut sen jälkeen tartuttua, ja näinköhän sitä aikuisena ihan äkkiä lukisikaan. Lukutoukilla on yleensä aina jokin "pätemiskirja", jolla kehutaan että minä jo sen ja sen ikäisenä luin sitä ja tätä vaativaa kirjallisuutta. No, minulla se on tämä.

Herakles-näytelmä kattaa yhden jakson sankarin elämästä. Tarina alkaa Herakleen kotoa. Siellä vaimo Megara, lapset ja Herakleen maallinen isä Amfitryon ovat hätää kärsimässä, kun Teeban kuningas Lykos hyökkää heidän kimppuunsa. Herakles seikkailee itse tällä välin Haadeksessa, missä hänen matkansa venähti kun hän jäi sinne pelastamaan ystäväänsä Theseusta. Megara ja Amfitryon yrittävät viivyttää kuolemantuomiotaan odottaen Herakleen paluuta.

Lopulta Herakles tulee ja Lykos kohtaa voittajansa. Peliin puuttuu Zeun vaimo Hera, joka ei pidä miehensä inhimillisestä lehtolapsesta ja haluaa kostaa tälle tämän menestyksen. Hän lähettää Herakleen kimppuun Hulluuden ja vaatii tätä usuttamaan Herakleen vaimonsa ja lastensa kimppuun. Näin käykin, ja raivohulluuden puuskassa Herakles surmaa oman perheensä. Vain vanha Amfitryon jää eloon murhenäytelmää todistamaan. (Voikohan tämän kertomista pitää spoilaamisena, jos tarinan juoni on parituhatta vuotta vanha, joten sen kulku on ainakin teoriassa yleisessä tietämyksessä?) Kun Herakles tulee järkiinsä, aiheuttaa hirmutyön tajuaminen hänelle tietysti kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Saarikoski mainitsee esipuheessaan, että tätä näytelmää on teatteripiireissä hieman hyljeksitty, koska draamallisesti se ei täytä Aristoteleen runousopin vaatimuksia. Sinänsähän tuo draaman kaari tosiaan on varsin yksioikoinen. Minusta tämä oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Oli mukava virkistää muistojaan antiikin tarinoiden parissa. Lisäksi Saarikosken runorytmi toimii meikäläisen kohdalla aina. Hänen suomen kielensä hieman pakenee määrittelykykyjäni. Se on kirkasta ja heleää, se ei ole vanhentunut, mutta silti ajan patina sanavalintoineen näkyy siinä hyvällä tavalla, hieman kuin kauniisti ikääntyneessä huonekalussa näkyvät ajan kulumisen jäljet. Pois muodista se ei kuitenkaan ole mennyt, vaan päin vastoin sille on ikääntymisen myötä kertynyt lisää arvoa. Se "vapaana juoksevan koiran rytmi" tässäkin on. Otava on julkaissut viime vuosina tyylikästä sarjaa, toimittajina H.K. Riikonen ja Janna Kantola, johon on koottu Saarikosken tekstejä teemoittain yksien kansien väliin. Sarjassa on ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa, johon ei kuitenkaan ole mahtunut kuin pieni osa Saarikosken antiikki-töistä. Toivoisin uusintapainosta myös kahdesta hienosta runosuomennoskokoelmasta. Nämä ovat Sapfon Iltatähti, häälaulu sekä Jalkapolku, johon on koottu useiden kreikkalaisten runoilijoiden tekstejä. Tuoreimmat painokset taitavat olla pehmeäkantisia Delfiini-kirjoja 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Jospa kustantaja tekisi jossain vaiheessa toisen Saarikosken antiikki-kokoelman, johon nämä mahtuisivat mukaan.

Tässä vielä näyte tekstistä. Kohtauksessa kuoro toivoo nuoruutta takaisin. Pahoitteluni typografian rikkomisesta. Käsittääkseni Saarikoskelle tekstin asettelu ja sisennykset olivat hyvin tärkeitä hänen runojensa ulkoasussa. Blogspot kuitenkin tuntuu vetävän kaikki sisennykset aina alkamaan vasemmasta laidasta. Joudutte etsimään alkuperäisteoksen ja katsomaan mallia siitä saadaksenne autenttisen kokemuksen. ;)

"jumalat jos

mitään

niin antaisivat toisen nuoruuden

hyvän elämän palkaksi

ja kuolema olisi

vain paalu jonka juoksija kiertää

sen varjo

vangitsisi kelvottomat

jälleensyntyneet loistaisivat kuin tähdet

taivaalla jonka

merimies näkee kun pilvet hajoavat"

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu