Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Sain Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

...Nykyäänhän Afganistan on tietysti hyödyllinen ja jopa muodikas aihe. Ja te, Svetlana Aleksijevitš, voitte jopa iloita, sillä kirjanne tulee menemään kuin kuumille kiville. Viime aikoina maassamme on ilmaantunut runsaasti väkeä, jota kiinnostaa kaikki, millä voi liata omaa isänmaata. Tietysti heidän joukossaan on myös joitakin afgantseja.

 

Joskus kirjojen ystävän toiveet toteutuvat ja minulle sellainen hetki koitti viime syksynä, kun hoksasin että Tammi julkaisee valkovenäläisen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Kun luin puolitoista vuotta sitten Jesper Huorin Afganistanista kertovan kirjan Talebaneja odotellessa, havahduin siihen, miten heiveröinen käsitys minulla on Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta. Ja kun luin vuosi sitten Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun, ryhdyin toivomaan, että kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta suomennettaisiin Afganistanin sotaa käsittelevä Sinkkipojat. 

 

Sinkkipojista tekee ajankohtaisen se, että Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainaa vastaan on verrattu Neuvostoliiton ja Afganistanin sotaan. Tämän vertauksen luin ensimmäisen kerran Twitteristä 25.2.2022, Politico-verkkolehden toimittajan Zoya Sheftalovichin twiitistä. "So, Putin, expected Afghanistan 2021. But he got Afghanistan 1979."

Sinkkipojat on Aleksijevitšin kolmas teos ja se ilmestyi alun perin vuonna 1991. Kirjan laajennettu laitos ilmestyi vuonna 2013 ja suomennos on tehty tämän uudemman laitoksen perusteella. Laajennus koskee 1990-luvun alun oikeudenkäyntiä Valko-Venäjällä. Aleksijevitš haastettiin oikeuteen mitä ilmeisimmin poliittisin perustein ja häntä syytettiin haastattelemiensa henkilöiden kunnian loukkaamisesta. Ylläoleva sitaatti on oikeudenkäynnin aikaisesta lukijakirjeestä.

 

Aleksijevitšin käyttämä kollektiiviromaanin tekniikka on haastava mutta antoisa. Kirjaa varten Aleksijevitš  haastatteli Afganistanin sotaan osallistuneita henkilöitä tai heidän läheisiään. Haastattelumateriaalista kirjailija on muokannut moniäänisen, mutta sulavasti yhteen soljuvan teoksen, jossa kertoja vaihtuu, mutta tarina jatkuu. Sodan vaiheita tai suuria linjoja tässä kirjassa ei taustoiteta vaan näkökulma on tiukasti yksilötasolla.

Miltä sota sitten näytti ja tuntui? Osa 1980-luvun neuvostokansalaisista vaikutti lähteneen intomielisesti isänmaan asiaksi kokemaansa sotaan, osa pyrki kaikin keinoin välttämään rintamalle joutumisen. Perillä Afganistanissa ainakin joillakin sotaan osallistuneilla mielipide sodan oikeutuksesta tai mielekkyydestä muuttui. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vauhditti se, että sotilaita saatettiin lähettää Afganistaniin hyvin kevyellä koulutuksella ja huonojen tai vanhentuneiden varusteiden kanssa. Rintamalla kukoisti mustan pörssin kauppa ja useampikin muistelija kuvaa, miten haavoittuneita neuvostosotilaita hoidettiin puutteellisilla välineillä, koska omat sotilaat olivat myyneet sairaalatarvikkeet afganistanilaisille tienatakseen itselleen hieman rahaa tai tavaraa. Nykynäkökulmasta erityisen absurdeja ovat kuvaukset siitä, miten yltäkylläiseltä afganistanilaisten torien tavaravalikoima näytti neuvostoliittolaisten silmiin.

 

Sotimaan lähteneiden miesten lisäksi Aleksijevitš on löytänyt haastateltavaksi useita Afganistaniin eri rooleissa lähteneitä naisia ja runsaasti sotilaiden äitejä. Osa rintamalle lähteneistä tai lähetetyistä naisista toimi lääkäreinä tai hoitajina, osa erilaisina siviilivirkailijoina. Miessotilaat odottivat näiltä naisilta seksuaalisia palveluksia ja rintamalla syntyi sekä vapaaehtoisia seksisuhteita että seksuaalista hyväksikäyttöä.

Neuvostopropagandassa pidettiin pitkään kiinni "internationalistisotureiden" ja "Afganistanin auttamisen" tarinasta mutta Neuvostoliiton romahdettua tämäkin tarina romahti. Yhteinen kokemus Afganistanin veteraaneille tuntui olleen, että heidän menetyksensä ja kärsimyksensä eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Oliko tuho ja kuolema ollut turhaa? Aika monet pyrkivät kannattelemaan kokemustaan tuomitsemalla Sinkkipojat länsimielisenä propagandana, vaikka Aleksijevitš itse vakuuttaa olevansa inhimillisen totuuden äärellä. 

 

Sinkkipojissa ei ollut yhtä paljon julman kidutuksen tai epäinhimillisen kärsimyksen kuvausta kuin Neuvostoihmisen lopussa tai Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjassa. Kuolemaa, surua, kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tässäkin silti riittää. Aleksijevitšin tyyli tekee synkkäaiheisesta kirjasta upean lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka haluavat ymmärtää enemmän sitä, miten venäläinen sotapropaganda uppoaa kohderyhmäänsä ja millaisella kritiikillä propagandaa haastetaan järjestelmän sisältä käsin.

 

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjää on moitiskeltu siitä, että siellä ei ole käyty kriittistä julkista keskustelua oman maan lähihistoriasta. Sinkkipojat on teos, joka haastaa propagandistisen historianäkemyksen. Sen moniäänisyydestä kuulee myös, että kyllä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on ollut ihmisiä, jotka haluavat keskustella lähihistorian kipupisteistä avoimemmin. Ja kun Ukraina puolustaa kotimaataan vuonna 2023, voi ajatella sen johtuvan juuri siitä, että ukrainalaiset eivät halua takaisin yksiääniseen Neuvostoliittoon. Myös kirjailija Aleksijevitš, joka koki kotimaassaan Valko-Venäjällä poliittista vainoa, on paennut Berliiniin. Hän muutti sinne vuonna 2020. Der Spiegel haastatteli viime vuonna häntä ja toista nobelistia Herta Mülleria. Haastattelussa Aleksijevitš mainitsee uskovansa kotiinpaluun mahdollisuuteen joskus tulevaisuudessa.

 

Käännöksestä

 

Kirjan suomentanut Pauli Tapio tekee hienoa työtä. Suomennos on soljuvaa, kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen käsialaansa on myös vuoden 2017 Sodalla ei ole naisen kasvoja -suomennos. 

 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Jesper Huor: Talebaneja odotellessa
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Sayaka Murata: Maan asukit

Kansi: Luke Bird / Gummerus.

Tarvitsin taikoja elämiseen. Voidakseni tyhjentää mieleni ja totellakseni. Koululaukku jaloissani oli täynnä preppauskoulun monisteita. Niinpä, oli kiireesti päästävä opiskelemaan. Oli opiskeltava paljon, jotta minusta tulisi aikuisia ilahduttava lapsi, ja lopulta aikuisia ilahduttava aikuinen.

Bongasin Sayaka Muratan Maan asukit kirjaston uutuushyllystä. Muratan Lähikaupan nainen jäi hyvänä mieleen ja odotin myös Maan asukeista vinksahtanutta ja hauskaa tapaa katsella maailmaa. Sitä sainkin, mutta sain myös groteskeja tapahtumia ja paikoin traagista ihmiskuvausta.

 

Päähenkilö Natsuki rakasti lapsena matkoja mummolaan Akishinan vuoristomaisemiin. Siellä hän suunnitteli serkkunsa Yūn kanssa tulevaisuutta. Natsuki oli saanut pehmoeläimeltään taikavoimat ja Yū taas oli avaruusolento. Lapsilta mielikuvitusmaailmaan heittäytyminen sujuu - mutta miten yhteiskunta suhtautuu aikuisiin, jotka haluavat valita elämäänsä muita asioita kuin niitä, joita perinteisesti pidetään tärkeinä?

 

Murata kirjoittaa vähäeleisesti, sujuvasti ja varsin helppolukuisesti. Samaan aikaan kirja on erittäin latautunut ja tulkinnanvarainen. Erilaisia ihmisyhteisön tabuja murskataan oikein urakalla. Välillä Natsukin puolesta säälitti, välillä hihkuin riemua. Loppua kohti kierrokset kovenevat kunnolla. 

Kirjan kansiliepeessä siteerataan Seattle Timesin arviota: "Jos mielesi tekee jotain omituista, Sayaka Murata on vastaus." Tämä kiteyttää loistavasti kirjailijan ominaislaadun. 

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiehtoo makaaberi, musta huumori ja joita ärsyttävät ihmisten tiukka lokerointi ja valmiit roolimallit.

Käännöksestä

 

Annan suomentaja Raisa Porrasmaalle viisi tähteä käännöksestä. Kirja on suomennettu suoraan japanista ja Porrasmaan kieli on kaunista ja kirkasta. Vuoristoluonnon kuvaus sykähdytti erityisesti. 

Lue myös nämä:
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult 

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa

Kansi: Into Kustannus.

Miten tahansa, kun sota on viiden tai kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ohi, Keski-Aasiaa hallitsee Kiina, ei Yhdysvallat, EU eikä Venäjä.

Näin kirjoitti toimittaja Jesper Huor kirjassaan Talebaneja odotellessa, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 2010 ja Suomessa vuonna 2011. Huor matkaili Afganistanissa vuonna 2009 ja haastatteli niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin. 

En ole varmaankaan ainoa, joka viime aikoina on halunnut laajentaa ymmärrystään Afganistanista. Talebaneja odotellessa tarjosi erinomaisen katsauksen Afganistanin nykyisestä tilanteesta ja siinä valaistaan niitä lähihistorian tapahtumia, jotka ovat johtaneet Talebanin valtaannousuun. Monet Huorin arviot Afganistanin suunnasta osuvat nyt, vuonna 2021, kipeän oikeaan. Yhdysvallat liittolaisineen ei pystynyt juurruttamaan demokratiaa Afganistaniin. Perinteiset heimokulttuurit eivät halunneet ottaa vastaan länsimaista ajatusmaailmaa. Talebanit rakensivat pitkäjänteisesti varjoyhteiskuntaa ja monet tavalliset afganistanilaiset tukivat mieluummin talebaneja kuin korruptoitunutta, ulkomaalaisten tukemaa virallista hallintoa.

 

Toisaalta, monet Huorin tapaamista afganistanilaisista olivat vuonna 2009 melko hyvässä vauhdissa henkilökohtaisen yksilönvapauden rakentamisessa: nuoria naisia opiskeli yliopistoissa, keski-ikäisiä ja vanhoja naisia toimi viranhaltijoina tai koulujen johtajina, nuoret miehet olivat saattaneet vaihtaa tiukan islamintulkinnan huomattavasti väljempään uskonnolliseen ajatteluun. Näille uuden ajan afganistanilaisille Talebanin paluu valtaan on varmasti ollut karmea pettymys, hengenvaarallinen takaisku.

- Neuvostosotilaat olivat miehiä verrattuna amerikkalaisiin, todellisia sotilaita. He taistelivat kuin sudet, viimeiseen veripisaraan. He partioivat kaikkialla eivätkä piiloutuneet tukikohtiinsa. 

 

Näin muistelee menneitä Huorin haastattelema tohtori Shershah Yousafzai. Neuvostoliitto soti Afganistanissa vuosina 1979-1989 ja lopulta vetäytyi, aivan kuten amerikkalaiset tänä vuonna. Mitään syvällistä maantiedon oppituntia Huor ei kirjassaan anna, mutta jo yleiskuvan perusteella ja internetin karttoja ja kuvia tutkimalla vaikuttaa selvältä, että afganistanilainen maasto on maan paras suoja ulkovaltojen valloitusyrityksiä vastaan. Vaikka syrjäiset vuoristokylät voisi yksittäisinä operaatioina valloittaa, miten ihmeessä niihin voisi juurruttaa kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan? Huor kuvaa esimerkkejä pieleen menneistä avustusoperaatioista. 

Kirja on täynnä erikoisia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita ja ymmärrykseni Afganistanin historiasta, kulttuurista ja politiikasta kasvoi tämän luettuani. Vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat ovat usein synkkiä, mahtuu huumoriakin mukaan, paikoin tosin tahatonta. Näin Huor kuvaa kohtaamistaan panjshirilaisen jihadistin Abdul Manan Siddiquen kanssa:

- Lisäksi Ruotsilla ja Afganistanilla on yksi yhteinen asia: me molemmat olemme taistelleet venäläisiä vastaan. Olemme aseveljiä, sinä ja minä, hän sanoo, katsoo minua kuin olisin henkilökohtaisesti taistellut keisarin Venäjää vastaan.

 

- Niin, ruotsalaiset olivat kovia taistelijoita... joskus kauan sitten, sanon samalla kun yritän muistella, milloin Pultavan taistelu käytiin ja olisiko siitä jotakin kiinnostavaa sanottavaa.

 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hieman parantaa yleistietoaan Afganistanin historiasta ja nykyhetkestä.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Riikka Toivonen on kääntänyt kirjan hyvin. Erityisen vaativaa kielellistä kikkailua tämä teksti ei ole, vaan kirjan tyyli on reportaasimaisen selkeä. Ainoa silmään pistänyt härö on Länsi-Götanmaan jättäminen suomentamatta. Piti vähän aikaa miettiä, että missäs se Västergötland onkaan, ennen kuin hoksasin että Länsi-Götanmaahan se tietenkin on.

 

Lue myös nämä:
Guy Delisle: Pjongjang
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kansi: Gummerus.

Veden maustaminen ei tuntunut minusta tarpeelliselta, joten join pelkkää keitettyä vettä ilman teepussia.

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen on kansainvälinen hitti, tragikoominen tarina, yhtä aikaa yksinkertainen ja monitulkintainen. Kirjaa on luettu mm. Kirsin Book Clubissa ja Tavauksessa. Olen aiemmin lukenut Sayaka Muratalta novellin nimeltä Siisti liitto, joka on julkaistu Granta 4 -aikakauskirjassa.

Kuten ylläolevasta sitaatista ilmenee, kirjan päähenkilö Keiko Furukura arvostaa käytännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Hän toteuttaa tätä omistautumalla työlleen lähikaupan myyjänä. Konbini, vuorokauden ympäri auki oleva lähikauppa, kuiskuttaa ohjeita suoraan Furukuran sisimpään. (Kaupassa myyjiä kutsutaan sukunimellä.) Valitettavasti hänen perheensä, tuttavapiirinsä tai edes kollegansa eivät ymmärrä, miksi 36-vuotias sinkkunainen tekee vuodesta toiseen opiskelijoiden sivutöiksi miellettyjä myyjän töitä.

Kirjasta voisi varmasti löytää monenlaista kritiikkiä japanilaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta oma ymmärrykseni Japanista on niin pintapuolista, etten tohdi lähteä pitkälle meneviä tulkintoja tekemään. Kirja toimii mainiosti myös universaalilla tavalla: missä määrin ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen perustuu ennalta tiedossa olevien oletusten toteuttamiseen ja muiden matkimiseen?

Muistan lukemattomia kertoja, joissa olen itselleni uudessa tilanteessa päättänyt ensin vähän katsella, miten kokeneemmat toimivat. Sen jälkeen olen yrittänyt käyttäytyä itse vastaavalla tavalla sulautuakseni joukkoon. Furukura toteuttaa tätä mallia äärimmilleen vietynä. Hän haluaa "olla normaali", mutta turhautuu, kun kanssaihmiset antavat epätäydellisiä tai ristiriitaisia neuvoja.

Ensilukemalta kirjan loppu tuntui traagiselta, mutta kun makustelin sitä uudelleen, päätin tulkita sen positiivisella tavalla: Furukura pääsee täyttämään kutsumustaan ja kokee elämänsä täytenä ja tarkoituksenmukaisena. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa ja terävää luettavaa ja nauroin monessa kohdassa ääneen.

Käännöksestä

Suomennoksesta vastaa japanologi Raisa Porrasmaa, jolta olen lukenut Japanin historiaa naisnäkökulmasta käsittelevän tietokirjan Auringonjumalattaren tyttäret. Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa. Yhden pikkuvirheen huomasin, eräässä kohtauksessa "käly" oli vaihtunut "miniäksi". Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii!

Lue myös nämä:
Haruki Murakami: Norwegian Wood 
Kreetta Onkeli: Beige
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.

Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

Lue myös nämä:
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kansi: Tammi.

Kirjablogeista tutuksi tullut Haruki Murakami oli pitkään jo ollut henkisellä lukulistallani, kun lukupiirissäni valittiin Norwegian Wood tammikuun kirjaksi. Sairastuin enkä päässyt lukupiirin tapaamiseen, mutta kirja oli miellyttävä ensikosketus Murakamin tuotantoon. Minulle Murakamin nimi on jäänyt mieleen Aamuvirkun yksisarvisen kehuista, mutta sittemmin Murakamia on luettu kirjablogeissa niin ahkerasti, että miehen tuorein suomennos 1Q84 voitti tällä viikolla Blogistanian Globalian äänestyksen.

Myös Norwegian Woodia on luettu kirjablogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia juttuja. Mielenkiinnolla luin kuitenkin luottobloggaajani Jennin näkemystä - hänen mukaansa teos on Murakamin heikoimpia ja on suositeltavampaa aloittaa muista. Käänteisesti ajatellen tämä lupaa hyvää - koska tykkäsin Norwegian Woodista paljon, täytyy luvassa olla vielä parempia lukukokemuksia muiden Murakamin kirjojen parissa.

Ulkokirjallisena seikkana mainittakoon, että olen opiskeluaikana laulanut naiskuorossa Beatlesien Norwegian Woodin kuorosovitusta. Koko lukemisen ajan ja myös tätä kirjoittaessa alttostemma - tai se mitä siitä muistan - soi päässä...

Kirja sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Ajan musiikki on melko isossa roolissa kirjassa, mutta eniten tämä kuvaa opiskelijaelämää. Tai tarkemmin sanottuna niitä epävarmoja ja usein sekalaisia tunnetiloja, joiden varassa parikymppiset usein elävät. Kotoa on lähdetty, ulkoisesti pitäisi olla aikuinen ja itsenäinen, mutta yleinen maailmantuska sekä ihmissuhdesekoilut aiheuttavat kovia kasvukipuja.

Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoille tarkoitussa asuntolassa, käy teatterihistorian ja saksan luennoilla yliopistolla ja tuntuu ajautuvan erilaisiin kolmiodraamoihin. Hänen paras ystävänsä Kizuki teki nuorena itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä Naoko ei oikein tunnu päässeen asiasta yli vielä vuosien päästäkään. Torun ja Naokon ystävyys muuntuu kohti rakkaustarinaa, mutta samaan aikaan Toru tapailee eläväistä Midoria, jolla on myös tragedioita taustallaan. Kun Naoko joutuu vuoristoon parantolaan, tulee Naokon kämppiksestä Reikosta myös läheinen Torulle.

Kirjassa on jotain unenomaista ja nostalgista. Tokiolainen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaelämä tuntui samaan aikaan samastuttavalta ja eksoottiselta. Tunnolliset japanilaisopiskelijat purkavat kapinamieltäänkin opiskelemalla tahallaan ahkerammin. Kirjassa kuullaan useita itsemurhakertomuksia eikä lopustakaan oikein voi sanoa, päättyykö Torun tarina onnellisesti vai ei.

Viihdyin kirjan melankolisen tunnelman ja ajoittain absurdeilta tuntuvien elämäntarinoiden parissa. Nautin parantolan rauhallisista vuoristomaisemista, Murakamin tarkkaan kuvailemasta japanilaisesta ruoasta ja Torun rimpuilusta yksinäisyyden ja läheisyyden välillä.

Norwegian Woodista on tehty myös elokuvasovitus, jonka hyvinkin voisin katsoa jos tilaisuus tulee. Youtubesta löytyy elokuvan houkutteleva traileri.

Käännöksestä

Kirja on suomennettu englannista. Aleksi Milonoffin suomentajantyö on onnistunutta, kieli on luontevaa ja hyvää. Mutta eikö Suomesta sitten löydy enää suomentajia, jotka pystyisivät kääntämään kaunokirjallisuutta suoraan japanista? Nimekkäin japanista suomentaja on kirjailija ja kääntäjä Kai Nieminen. Luulen, että välikielen kautta kääntäminen aina hieman etäännyttää käännöstä alkuperäisteoksesta, vaikka minulla ei ole mitään keinoja arvioidakaan onko asia näin Norwegian Woodin kohdalla, koska en osaa japania.

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Sarah Waters: Yövartio
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Otava.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tupsahti postiluukusta ennakkokappaleena joskus kesällä. "Mikähän se tämäkin taas on", muistan ajatelleeni. Tulin kuitenkin tarttuneeksi kirjaan ja huomasin lukeneeni monta sivua eteenpäin ääneen nauraen. Kirjan mukana oli kuitenkin tullut embargo-ohje - kirjasta ei saanut kirjoittaa ennen tiettyä päivää. Päätin lukea kirjan joskus myöhemmin ja siihen kirja sitten jäi.

Kesän ja syksyn aikana kirjasta on kuitenkin ilmestynyt todella positiivisia blogiarvioita ja ne saivat minutkin tarttumaan kirjaan uudestaan. Ainakin Norkun ja Arjan blogikirjoituksia ja olen kommentoinutkin ja Arjan ihana Kankimäki-pastissiksi kirjoitettu arvio taisi viimeistään nostaa kirjan lukujonossa korkeammalle. Myös Suvi Ahola kehui kirjaa Helsingin Sanomien arviossa.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on matkakertomus, tutkimuspäiväkirja ja henkilökohtaista tunnustuskirjallisuutta. Voi siitä paljon muitakin löytää. Erityisesti kirjan alkuasetelma on herkullinen. Moni on varmaan kokenut elämässään hetkiä, jolloin oma rutinoitunut arki on niin kertakaikkisen kyllästyttävää, että ryhtyy miettimään millaista olisi jättää kaikki ja lähteä toiselle puolen maailmaa. Isossa kustantamossa mainostoimittajana työskentelevä Kankimäki pyöritteli juuri tällaisia mietteitä vuonna 2009. Yt-neuvottelut söivät työiloa ja sinkkuarki oli kaikkea muuta kuin villiä. Turvallisuushakuinen ja maltillinen Kankimäki yllättää lähipiirinsä, kun hän hakee virkavapaata ja ilmoittaa muuttavansa Japaniin tutkimaan 900-luvun ja 1000-luvun taitteessa vaikuttanutta hovinaista Sei Shōnagonia. Sein Tyynynaluskirjana tunnettu teos oli viehättänyt Kankimäkeä jo pitkään, mutta kirjallisuudenhistorian kaanonissa Sei on jäänyt aikalaisensa Murasaki Shikibun, Genjin tarinan kirjoittajan, varjoon.

Kun Kankimäki on lähtöpäätöksensä tehnyt, alkavat tapahtumat soljua eteenpäin kuin itsestään. Melko köykäisten apurahahakemusten perusteella tulee rahaa, historiallisesta Kioton kaupungista löytyy huone kimppakämpästä ja elämä Japanissa tuntuu alusta asti viehättävältä, vaikka Kankimäki on käytännössä kielitaidoton.

Kirjan tyyli muistuttaa henkilökohtaista päiväkirjaa. Lisäksi Kankimäki siteeraa ahkerasti Sei Shōnagonin tekstejä ja puhuttelee Seitä suoraan. Omat pohjatietoni Seistä olivat olemattomat, ja kyllä minuakin alkoi houkuttaa Tyynynaluskirjaan tutustuminen. Yhtä kiehtovaa oli lukea Kioton kauneudesta, historiallisuudesta ja paikoin käsittämättömistä kohtaamisista paikallisten kanssa. Kankimäen mietteet oman elämänsuunnan pohdiskelusta ja suuremmat ja pienemmät seikkailut tekevät kirjasta lukumatkan - melkein tuntee itsekin hypänneensä oravanpyörästä ja lähteneensä haahuilemaan kaukomaille...

Itse tutkimustyö vaikuttaa melkoisen puolivillaiselta, mitä Kankimäki ei kyllä missään vaiheessa peittele. Alkuperäislähteitä Kankimäki ei edes yritä etsiä, vaan tyytyy paikallisen kirjaston englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden valikoimiin. Rivien välistä voi päätellä, että ilmeisesti mitään " Sei Shōnagonin elämäkertaa" Kankimäeltä ei ole missään vaiheessa tulossa, vaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin pitää jo sisällään kaiken, mitä hän selville sai.

Kirja oli viehättävää eskapismia ja tempaisi mukaansa. Kankimäki kirjoittaa hyvää ja luistavaa suomea. Minua jäi kiinnostamaan, mitä Kankimäelle kirjan kirjoittamisen jälkeen tapahtui, ja Hesarin haastattelun mukaan hän ei ainakaan vielä ole palannut vakityön, omistusasumisen ja kello 6.15 soivan herätyskellon pariin. Facebookissa kirjailijan kuulumisia voi seurata Mia Kankimäki Official -sivun kautta.

Lue myös nämä:
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult 
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1 
Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

David Mitchell: Pilvikartasto

Nuorkauppakamariharrastuksen parista löytynyt livelukupiirini täytti vuoden ja juhlistimme lukupiirisynttäreitä ruokailemalla fiinisti Savoyssa. Paikan hintataso on sitä luokkaa, että ihan joka päivä en lähtisi sinne syömään, mutta joskus tällaisten tärkeiden tapausten kunniaksi voi toki hieman törsätä. :)

Kansi: Riikka Majanen /Sammakko.

Lukupiirin elokuun kirja on David Mitchellin Pilvikartasto. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2008. Kirjaan perustuva elokuvasovitus on vuodelta 2012 ja leffa on kuulemma hyvä, joten täytyy tutkailla löytyisikö se videovuokraamosta. Pilvikartastosta löytyy paljon blogi- ja lehtiarvioita, linkitän tässä Lukuisan, Sabinan knallin, Kirjasfäärin, Kirjavinkit ja Kiiltomadon.

Lukupiiritoiminnan parhaita puolia on ollut tutustua kirjoihin, joista yllättyy ja pitää. Pilvikartasto oli minulle nimenä tuttu, muistelen jopa saaneeni tästä aikoinaan Sammakolta pyytämättömän arvostelukappaleen mutta en silloin innostunut tätä lukemaan. Takakannessa mainittiin moderni laatuscifi, maatuskanukkea muistuttava rakenne ja angloamerikkalaiset kirjallisuuspalkinnot ja palkintoehdokkuudet. Tartuin yli 600-sivuiseen järkäleeseen avoimin mielin.

Avausjakso heitti minut 1800-luvun Tyynellemerelle. Kertoja Adam Ewing pitää matkapäiväkirjaa pitkältä merimatkaltaan. Ewingin tarina kuitenkin katkeaa kesken noin 50 sivun jälkeen ja minut singottiin 1930-luvun Belgiaan rahattoman säveltäjän seuraan. Aikahypyt ja kertojanäkökulman vaihdokset toistuivat läpi kirjan.

Pidin siitä, että jouduin lukemaan tarinaa, josta en heti hahmottanut mistä siinä oli kysymys. Mitchellin intensiivinen kirjoitustapa maalailee maisemia, ihmisiä ja tapahtumia lukijan silmien eteen, mutta punaisen langan vilahtelua siellä täällä joutui hieman tarkkailemaan. Vähitellen pääsin jyvälle, mikä kirjan eri jaksoja yhdistää. Mutta vielä kirjan loppumisen jälkeenkin pohdin, mikä oikeastaan oli kirjan sanoma tai teema. Tästä käytiin myös vilkasta keskustelua lukupiirissä. Aivan viime sivuilla hienovaraisuus vaihtuu melko suorasukaiseen julistukseen. Historiasta nykypäivän kautta tulevaisuuteen kulkeva kirja muuttuu tulevaisuusjaksoissaan dystopiaksi. Mitchell varoittaa ylikaupallisuudesta, ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhoamisesta.

Kun ryhdyin hahmottamaan kirjan rakennetta, aloin tarkkailla erilaisia kerrontatapoja, joita eri jaksoissa käytetään. Useita jaksoja yhdistää se, että kertojalla on tiedossa vastaanottaja. Ewing pitää matkapäiväkirjaa - silloinhan oletuslukijana on joko päiväkirjan pitäjä itse tai joskus jo ennakkoon mietitysti tulevat sukupolvet tai tutkijat. Säveltäjä Frobisher kirjoittaa kirjeitä ystävälleen. Tulevaisuuden Koreassa tarjooja Sonmi~451 kertoo kokemuksistaan haastattelijalle. Havaijilainen Zachry kertoo tarinaansa suullisesti, jossakin iltanuotion tai takkatulen ääressä kaiketi. Tämä herättää ajatuksen kertojan luotettavuudesta - kirjeen kirjoittaminen tai iltanuotion ääressä jutustelu ovat tyypillisiä kerrontatapoja, joissa kertoja kenties muokkaa sanottavaansa sen mukaan, kuka on vastaanottajana. Lisäksi jokaisessa tarinassa vaikutti olevan eksponentiaaliselta tuntuva draaman kaari: ensin pohjustetaan pitkään ja hartaasti, sitten jokin jännityksen koukku iskee kiinni ja on pakko harppoa eteenpäin, jotta saa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Näin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen Pilvikartaston jälkimaku on erittäin hyvä, mutta heti kirjan suljettuani jouduin pohtimaan mielipidettäni. Kirjassa on runsautta, sisäkkäisiä tarinoita, hätkähdyttäviä kokemuksia, intensiivistä miljöökuvausta. Mutta jäävätkö ne itsetarkoituksellisiksi? Oliko kirjan sanoma riittävän vahva tekemään kirjasta oikeasti syvällisen vai painoiko kerrontatekninen kikkailu sittenkin vaa'assa enemmän?

Ensin olin taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen näkökannan puolelle. Mietin, olisiko kirja toiminut samalla lailla, jos kaikki tapahtumat olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä. Nyt hieman sulateltuani olen kuitenkin tyytyväisempi. Pilvikartasto herätti paljon ajatuksia ja loi vahvoja tunnetiloja. Se oli kielellisesti rikas ja siinä oli yhteiskunnallista sanomaa. Veikkaan, että kirjan henkilöt ja tapahtumat jäävät pitkäksi aikaa mieleen.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Vesa Suominen. Olen monta kertaa maininnut lukevani englannista suomennettuja kirjoja hieman tarkkaillen: onhan käännös hyvää suomea, eihän kääntäjä ole jättänyt liikaa englannin makua tekstiinsä. Pilvikartaston suomesta nautin sitä enemmän, mitä pitemmälle kirjassa ehdin. Mitchell on kirjoittanut jokaiselle kertojalle omanlaisensa äänen ja Suominen saa jokaisen puheenvuoron soimaan tuoreena. Ewingin matkapäiväkirja henkii vanhahtavaa tunnelmaa, ylimielinen nuori säveltäjä kirjoittaa kirjeitään brittiläisen yläluokan henkevän kyynisellä tyylillä, 1970-luvun Kalifornia soinnahtaa aikakauden kioskidekkareilta. Erityisen hienoa oli Suomisen ilottelu tulevaisuuteen sijoittuvissa jaksoissa. Hän käyttää osuvia uudissanoja ja varsinkin Havaijille sijoittuva osuus on mainiota luettavaa. Havaijilaiselle Zachrylle Suominen on luonut kielen, joka muistuttaa lounaissuomalaisia murteita ja jossa hyödynnetään muun muassa sanojen lyhentämistä ja yhdistämistä.

Slooshasta itäseen me ei kiivetty Kukuihaelen reittiä, eikä, me talsittiin sisämaahan 'teläseen Waiulilivirtaa ylöspäin, ja Hiilawen putouksilla mä tunsin sen aukeen, jollolin yllättänyt ne konat jokka tappo isäukon viis kuus vuotta sitte. Seoli ny kasvanu umpeen, keskellä vaan oli entisten leirinuotioiden korventamia jälkiä. Hiilawen suvannon rantamatalista mä piikistin Jonaksen lahjalla pari kivikalaa meiän sapuskan riittämiks. Sade lankes niett Waiulilivirta ryöppys liika hurjana ett sen vartta ois voinu kävellä niettme raivattiin tiemme sokeriruo'on läpi, kylläjoo, seoli kova puolen päivän kävely niikauan ettme selvittiin Kohalan harjanteen yli; tuulinen avomaasto sai meiät haukkoon henkee, ja repeilevien pilvien lomasta me nähtiin Mauna Kea korkeempana taivasta, kylläjoo.

Pienen miinuksen annan ainoastaan Suomisen tavasta suomentaa repliikit, joissa esiintyy kirosanoja. "Sinun vitun hommasi on tietää, Napier." "Minä olen perhanan asiakas!" Suomeksi olisi minun mielestäni luontevampaa kääntää vaikkapa "Vittu, sinun hommasi on tietää" ja "Perhana, minä olen asiakas!" Kirosanoja käytetään suomalaisessa puhekielessä hieman eri tavalla kuin englanninkielisessä puhekielessä.

Kokonaisuutena Suominen on kuitenkin kääntänyt Pilvikartaston nautittavan notkeasti. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että olisikohan tämä kannattanut sittenkin lukea alkukielellä. Hienoa työtä!

Lue myös nämä:
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Kansi: Sami Saramäki / WSOY.

Virpi Pöyhösen esikoisromaaniin Hän rakastaa minua pääsin tutustumaan jo helmikuussa WSOY:n kirjaillassa. Kirja tupsahti postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana. Kirjan on lukenut myös ainakin Sanna.

Pöyhönen näkyy olevan saman ikäinen kuin minä, ja vaikkei pelkkä ikä automaattisesti tarkoita samankaltaisuutta, kolahti kirja minuun heti alkuun jotenkin henkilökohtaisella ja samastuttavalla tavalla. Näin kävi siitä huolimatta, ettei elämäntilanteessani ole erityisiä yhtäläisyyksiä kirjan kahden päähenkilön kanssa. Jotain tunnistettavaa ja koskettavaakin Pöyhönen on selvästi kirjansa maailmaan saanut.

Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanääntä. Toimittajana työskentelevä Krista virittelee salasuhteen työkaverinsa, perheellisen Harrin kanssa. Lukiolainen Kiira on palannut juuri Turkuun vietettyään vuoden vaihto-oppilaana Wyomingissa. Hän ikävöi ystäviään Wyomingissa ja häpeää vaihtovuoden aikana kertyneitä liikakilojaan. Naisten elämänkulku yhdistetään klassisella tavalla, yhteisen esineen kautta. Kiira löytää Kristan hukkaaman käsilaukun, ja vaikka hän tietää että se pitäisi viedä poliisille, hän mieluummin jäljittää laukun omistajan ja ryhtyy salaa vakoilemaan tämän elämää.

Minusta kirja kertoi ennen kaikkea siitä, millaisia tarinoita ihminen kertoo itselleen omasta elämästään. Onko "oikeanlaisen" tarinan ja todellisuuden välillä ristiriita? Ovatko ystävyyssuhteet yhtä auvoisia, rakkaus yhtä intohimoista, muistot yhtä tosia kuin haluaisi uskoa?

Sekä Kristan että Kiiran kulissit alkavat rakoilla sitä enemmän, mitä pitemmälle kirja etenee. Erityisesti Krista joutuu pudotetuksi polvilleen - lukija saa itse tulkita, kuinka paljon hän kokemastaan oppii vai oppiiko mitään. Kristalla on selvästi mielessään kaava, jonka avulla salasuhteesta saa muokattua onnellisen rakkaustarinan. Kun ei vaadi liikoja eikä painosta miestä, vaan esiintyy itsenäisenä, viettelevänä rakastajattarena, saapuu mies omasta halustaan lemmenpesään. Vai saapuuko?

Kirjassa liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella, sillä Kiiran muistot Wyomingista kuvataan elävästi ja kiinnostavasti ja Kristan ja Harrin työmatka Japaniin on tärkeässä roolissa. Minulle Turku ei ole erityisen tuttu kaupunki, mutta sen verran olen siellä liikkunut, että kaupungin tunnelma heräsi kirjassa eloon.

Hän rakastaa minua on alle 200-sivuinen, mutta intensiivinen ja täysi kirja. Pöyhönen kirjoittaa hyvää ja elävää kieltä. Pari pientä kirjoitusvirhettä oli jäänyt siivoamatta, ja ainakin yksi "klaffivirhe" löytyi: sivulla 49 Krista ja Harri menevät mökkeilemään merenrantaan, mutta aikovat uida järvenselällä. Nämä olivat kuitenkin pikkujuttuja, sillä kokonaisuus toimi.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Turkka Hautala: Salo

Guy Delisle: Pjongjang

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Pjongjang oli Kirjalöytö Outletin satoa. Muista outletin ostoksistani olen ehtinyt lukea Joutilaita iloja, mutta se oli juuri sellainen "näennäiskirja", jonka luki tyyliin vartissa, niin ettei siinä ollut paljon blogattavaa.

Pjongjang on ollut suorastaan blogihitti. Sen ovat ehtineet lukea ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Kujerruksia, Nenä kirjassa, Satun luetut, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjanurkkaus, Vauhkon kirjat ja kirjaimet ja Mari A.

Kuten muutkin Delislen sarjakuvat, myös Pjongjang kuvaa Delislen kokemuksia ulkomailta. Animaatiosarjojen parissa työskentelevä kanadalainen Delisle päätyi Pohjois-Koreaan valvomaan animaatioprojektin alihankintaa. Albumi on alun perin ilmestynyt vuonna 2003.

Päällimmäisin fiilis Pjongjangista on paha mieli. Albumi on hyvä ja Delislen havainnot osuvia, mutta Pohjois-Korean absurdius välittyy liian hyvin. Aivopesua, ilmiantoja, nälänhätää, militarismia, vankileirejä, tavallisen kansan loputonta köyhyyttä ja sisäpiirin eliitin hillitöntä törsäystä. Surullista. Pitäisi kai hankkia luettavaksi jokin ajankohtainen tietokirja Pohjois-Koreasta. Vaikkapa Barbara Demickin Suljettu maa, jota myös on luettu blogeissa paljon, ks. vaikkapa Lumiomenan arvio.

Mutta jos rajaa pahan mielen pois, oli Pjongjangissa paljon hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Delisle kuvaa omituisia yksityiskohtia, kuten autiota moottoritietä lakaisevia "vapaaehtoisia". Joka paikassa mukana roikkuvien tulkkien ja oppaiden näkemykset maustavat arkea.

Kuten Shenzhenissäkin, tässäkin ankean harmaa ja vähän suttuinen piirrostyyli sopi tarinaan hyvin. Delislen tapa kertoa on lähempänä matkakertomusta kuin tutkivaa journalismia, mutta ajatuksia hän kyllä onnistuu lukijassa herättämään. Länsimaalainen saattaa tuntea itsensä Pohjois-Koreassa yksinäiseksi, mutta samalla myös suunnattoman etuoikeutetuksi.

Delislen uusin albumi on Merkintöjä Jerusalemista, jolle ei ole vielä omaa sivua kustantamon nettisivuilla, mutta ainakin Booky.fi arvioi albumin ilmestymispäiväksi 25.7. Pitänee lukea, kunhan kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Guy Delisle: Shenzhen
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult

Ninjoja tulee populäärikulttuurissa vastaan joka puolella. Viime vuosien tunnetuin esimerkki ovat varmaankin Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Jostakin syystä minulle tuli joulun alla innostus perehtyä ninjoihin vähän enemmän ja tsekkasin kirjaston tietokirjatarjonnan. Helmetin haku ehdotti Stephen Turnbullin kirjaa Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult vuodelta 1992. Koska "tietokirjoina" julkaistaan vaikka minkälaista huttua, tein pikatsekkauksen kirjasta netissä, ja Amazonin kehut vakuuttivat. Herra Turnbullin kotisivuilta löytyy mielenkiintoista lisätietoa hänen Japani-tutkimuksistaan.

Kirjassa on vain 150 sivua, mutta luin tätä aika pitkään. Tuhti tietoannos tuli jo muutaman sivun lukemisesta, niinpä tämän kirjan kanssa kannatti soveltaa monikirjataktiikkaa. Turnbullin tyyli on kyllä nautittava - kuten sofistikoitunut britti ainakin, hän kirjoittaa sulavasti etenevää tekstiä ja viljelee myös ironiaa ja kuivaa huumoria. Ja siitä tietää lukevansa hyvää tietokirjaa, kun kirjoittaja nostaa näkyviin myös tiedon rajat: ottaa kantaa epävarmoihin tutkimustuloksiin, vajavaisiin lähdeaineistoihin tai erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin.

Kirjassa on kaksi päälinjaa. Ensin käydään läpi historiallista ninjatietoa kronologisesti. Sen jälkeen tarkastellaan, miten ninjasta muotoutui populäärikulttuurin suosittu hahmo: salaperäinen kamppailulajien taitaja. Oikeastaan kirjan alaotsikko The True Story of Japan's Secret Warrior Cult on populistisempi kuin kirjan sisältö, sillä Turnbull purkaa taitavasti lukijan silmien eteen japanilaisten kronikoiden historiankirjoituksen ja niiden kuvaukset ninjoista. Usein nämä aikalaisraportit ovat aika kaukana elokuvien tai sarjakuvien ninjamytologiasta.

Kirjan alkupuolella käydään läpi japanilaista samurai-ideologiaa sekä Sun Tzun vaikutusta japanilaisiin sotilasstrategioihin. Voimakkaiden kunniakäsitysten määrittämän samurain rinnalla ninja näyttäytyy samuraiaatteen pimeänä puolena: salakähmäisenä likaisten keinojen käyttäjänä. Mutta itse asiassa koko ninja-sana tuntuu anakronistiselta Turnbullin kirjan perusteella. Hänen siteeraamansa japalaiskronikoitsijat käyttävät toisia termejä. Usein määritelmä "Igan miehet" riitti kuvaamaan ilmiötä, sillä Igan ja Kogan vuoristoisilta seuduilta värväytyi paljon palkkasotureita shogun-hallitsijoiden joukkoihin. Melko yleinen termi oli myös shinobi.

Tyypillinen tehtävä näille palkkasotureille oli hyökkäys piiritettyyn linnaan. Eikä tavoitteena suinkaan ollut järjestää näyttäviä karatetaisteluja, vaan yleensä tähtäimessä oli tulipalon sytyttäminen. Piiritystilanteet tuntuvat olleen varsin yleisiä, mihin tietysti on luonnollisia geopoliittisia syitä - Japanissa sotaherrat hyökkäilivät ahkerasti toisiaan vastaan, kunnes 1600-luvulle tultaessa sisällissodat laantuivat yhtenäisvallan tieltä.

1500-lukuun keskitytään kirjassa aika paljon. Turnbull kirjoittaa aikakaudesta eräänlaisena "oikeiden ninjojen" viimeisenä aikana. Mutta mielenkiintoista on, että kun olot Japanissa rauhoittuvat, alkoi ninjamyytti kasvaa. Kabuki-teatteri, kuvataiteet ja tarinat tarttuivat ninja-aiheisiin ja vähitellen palkkasoturista tuli melkoisia ihmekeinoja osaava tarunomainen hahmo... Historian käänteisiin tutustumisessa on mielenkiintoista, että hyvin tyypillisesti asiat tai ilmiöt, jotka "tuntuvat ikivanhoilta", ovatkin suhteellisen uusia tai moneen kertaan muokattuja ja väänneltyjä juttuja. Tämä pätee myös "ikivanhoja perinteitä noudattavaan ninjaan".

Turnbull valaisee ninjaintoilun tuloa länsimaihin. Käännekohta on ollut Ian Flemingin James Bond -romaani You Only Live Twice vuodelta 1964, mutta potin räjäytti kirjan elokuvasovitus vuodelta 1967. 

Ninjoista kiinnostuneelle tämä kirja tarjoaa perusteellisen ja älykkäästi kirjoitetun tietopaketin. Kuvitus on runsasta, mukana on sekä japanilaista taidetta että Turnbullin valokuvia Japanista. Hienostunut ja sujuva kirjoitustyyli ihastutti - juuri tällaista hyvin etenevää ja ammattimaista tekstiä tietokirjoissa pitäisi aina olla. Kirjasta sai myös mielenkiintoisen lukuvinkin. Turnbull sivuaa loppupuolella lyhyesti Hiroo Onada -nimistä japanilaissotilasta, jonka kirja No Surrender - My Thirty-Year War vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Guy Delisle: Shenzhen

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Shenzhen tarttui kirjastosta taannoin mukaan kun muistin sekä Hannan että Booksyn kehuneen Delisleä. Myös Norkku on häntä lukenut. Delislen nimi on kyllä ollut tuttu jo jonkin aikaa, mutta jotenkaan en ollut tätä aiemmin saanut itseäni liikkeelle lukemaan hänen sarjakuviaan.

Mutta kyllä kannatti. Makasin eilen sohvalla ja luin Shenzhenin kannesta kanteen ja nauroin ääneen niin paljon, että mahaan alkoi koskea.

Vaikka sinänsä tämä ei ensisilmäyksellä vaikuta miltään hervottomalta huumoripläjäykseltä. Alun perin vuonna 2000 ilmestyneessä sarjakuvassa Delisle kertoo omaelämäkerrallisesti itsestään. Hänet on lähetetty kiinalaiselle animaatiostudiolle kolmeksi kuukaudeksi valvomaan piirretyn tv-sarjan tuotantoa. Shenzhen on tylsä, harmaa, saasteinen ja pahanhajuinen kaupunki, jossa on hyvin vähän tekemistä ja juttuseuraa. Delisle ei puhu kiinaa kuin muutaman sanan, joten ympäristöön tutustuminen on lähinnä elekielen valossa. Arki on monotonista ja kiinalaisissa tavoissa riittää kummastelemista. Likaista ympäristöä korostetaan tuhruisen harmaalla piirrosjäljellä.

Monet arkipäivän absurdit kohtaamiset on kerrottu todella hauskasti - tai sitten olin jossakin omituisesti virittyneessä huumorimielentilassa lukiessani... Guyn kiinaa puhuva kaveri Tom toteaa albumin loppupuolella: "Jos ei osaa kiinaa, ei ymmärrä kiinalaisia... ja vaikka osaakin, ei heitä ymmärrä yhtään sen enempää..."

Jostain syystä sarjakuvaan sopii tällainen omaelämäkerrallinen, episodimainen kerronta todella hyvin. Olen aiemminkin miettinyt sarjakuvien parissa, etten välttämättä jaksaisi lukea kirjana tällaista melko juonetonta ja itseään kommentoivaa kertomusta, mutta sarjakuvaan tämä jostakin merkillisestä syystä sopii. Wikipediasta löytyy listaa omaelämäkerrallisista sarjiksista.

Delisleltä on suomennettu myös Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Näistä löytyy arvioita Booksyn ja Norkun blogeista. Kvaakista löytyy keskustelua Delislestä. Ketjun loppupuolella kerrotaan, että seuraava teos olisi matkakertomus Jerusalemista. Aiheesta voi lukea The Comics Reporterista.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Javier de Isusi: Hullu joki

Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Harmittaa. Ihan kuin olisin kasvanut yli eräästä erittäin viehättävästä ja minulle rakkaasta kirjallisuuden lajista. Minun on pitkään tehnyt mieli lukea jotain vetävää ja värikästä historiallista seikkailua. Tässä mielessä hain kirjastosta kehutun Lian Hearnin Otorin klaanin tarinan ykkösosan, Satakielilattian. Kirja sijoittuu myyttiseen Japaniin, klaanisotien ja ninjojen aikakauteen. Mihinkään realistiseen historian jaksoon kirja ei sijoitu, vaan Hearn on sepittänyt klaanit ja niiden politiikan pitkälti omasta päästään, lainaten miljöön ja tapakulttuurin ainekset todellisuudesta.

En kuitenkaan saanut kirjasta kovin suuria kiksejä, vaan melko lailla alkusivuilla muistin taas, miksi käännöskirjallisuus välillä nykyisellään tökkii: kieli on niin yksinkertaistettua. Siksi esimerkiksi nuo Juhani Ahot ovat olleet niin virkistävää luettavaa: kieli on monipuolista, kaunista, eksoottista, täynnä ennenkuulemattomia sanontoja ja sanavalintoja. Vaikka suomentaja Jaakko Kankaanpää ihan hyvää työtä tekee tämän Otorin klaanin parissa, niin ei hän paljon luomisen vapautta pääse käyttämään, kun kerronta on tällaista:

"Minulle alkoi kuitenkin valjeta, että hänen asemansa täytyi olla todella korkea. Minusta tuli vielä arempi hänen suhteensa. Minusta tuntui, että kaikki katselivat minua karsaasti, miettivät mitä virkaa minulla oli hänen seurassaan, olisivat halunneet antaa minulle korvapuustin ja passittaa minut matkoihini." Saisikohan tuon minä-sanan tungettua vielä yhtään useammin mihinkään väliin?

Kirjan päähenkilö on salaperäisessä Kätkettyjen kylässä asuva nuori Tomasu-poika, joka pakenee kylään hyökänneitä vihollisia ja päätyy Otorin klaaniin kuuluvan Shigeru-ylimyksen huomaan. Ei siis huonompi lähtökohta seikkailulle ollenkaan. Tomasun nimi vaihtuu Takeoksi ja hän pääsee opettelemaan salaperäisiä taistelutaitoja. Tämä kuvataankin niin kökösti että. Luulisi että ninjataitojen opiskelu olisi jollakin vailla vaativaa ja hankalaa, mutta ei. Takeohan on sen sortin luonnonlahjakkuus, että suitsait vaan hän oppii näkymättömyyden teeskentelyn, äänettömästi liikkumisen ja taistelutaidot. Suomalaisen peruskoulunkin läpäisy tuntuu vaativammalta kuin ninjaksi opiskelu.

Samaan aikaan seurataan kaunista Kaedea, joka on joutunut panttivangiksi vihollisen linnaan jo nuorena tyttönä. 15-vuotiaana hänelle ruvetaan puuhaamaan naimakauppoja. Kaeden hahmo oli myös eräällä tavalla vähän ärsyttävä. Jos pikkutyttö laitetaan vihamielisten ihmisten hoiviin ja häntä alistetaan ja nöyryytetään joka tavalla vuosien ajan, luulisi että hänestä tulisi arka, ujo, alistuva, pelokas ja nöyrä. Vaan ei. Tulisieluinen Kaede on itsevarma, rohkea, reipas ja oma-aloitteinen. Sinänsä tällainen asetelma toistuu todella usein varsinkin nuortenkirjallisuudessa. Johan Harry Potter tai L.M. Montgomeryn sankaritar Anna ovat vastaavanlaisia esimerkkejä. Kaipa tässä on tarkoitus kannustaa nuorta lukijaa siihen ajattelumalliin, että vaikeuksistakin voi selvitä voittoon. Aika epäuskottavaa tämä kuitenkin valitettavasti on.

Noh, kirjan juoni sitten tähtääkin vihollisten kukistamiseen erään salajuonen kautta. Luin kirjan melko nopeasti. Eräs sivujuonne alkoi suunnattomasti ärsyttää. Lian Hearnin kuvaama nuoren pojan tunne-elämä oli kuin kliseiden hautausmaalta. Takeo tuntee outoa levottomuutta, käy ahkerasti kylän bordelleissa mutta totta kai poistuu näistä saamatta mitään viboja, vain tyhjyyttä tuntien. Kauniiseen Kaedeen hän ihastuu silmänräpäyksessä ja syvä, molemminpuolinen rakkaus valtaa molemmat. Yhden kiihkeän lemmenyön koettuaan Takeo kuitenkin joutuu valitsemaan yksinäisen ninjan tien ja jättämään Kaeden kärsimään rakkaudentuskansa itse, kuitenkin tietäen ettei koskaan voi Kaedea unhoittaa. Haloo. Olisiko mitenkään ollut mahdollista antaa nuorelle sankarille yhtään persoonallisempi ja monipuolisempi kokemusmaailma. Voi elämä.

Tästä kirjasta tuli vähän samanlainen olo kuin Frank Schätzingin Pedoista: olisin varmasti tykännyt tästä kirjasta tosi paljon siinä 12-17 vuoden iässä. Varmasti nytkin on paljon ihmisiä, jotka onnekseen pystyvät nauttimaan täpöllä tämänkaltaisesta historiallisiin kehyksiin sijoitetusta seikkailusta. Harmi, minä en pystynyt. Kaipaisin uskottavampia henkilöhahmoja, parempaa kieltä, historiallista syvyyttä. Onko minusta tulossa kirjallinen snobi? Toivottavasti ei. Onhan noita hyviäkin seikkailuja, onneksi. Tässä blogissa mainituista kirjoista esimerkiksi Kolme muskettisoturia ja Saatana saapuu Moskovaan ovat sitä, mihin suuntaan olisin toivonut Otorin klaaninkin venyvän. Täytyy jatkaa kirjallista tutkimusmatkailua ja tsekata, mitkä uusista tai vanhoista kirjoista tempaisisivat mukaansa seikkailujen taikaan yhtä intensiivisesti. Ei kaikkien ole pakko olla klassikoita: olen tykännyt kovasti esimerkiksi sellaisesta kirjasta kuin Katherine Nevillen Musta kuningatar, jossa liikutaan shakkipelin merkeissä kautta historian.

Lue myös nämä:
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sari Peltoniemi: Hämärän renki