| Kansi: Ecco. |
Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut.
Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.
Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.
Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.
Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.
Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.
The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.
Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.
Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.
Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.
Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin.
Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.
Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.